Jännittynein mielin, hiukan arkana hyvästelin ystävällisiä saattajiani
Mr Riippaa ja Jalkasta New Yorkin suurella rautatieasemalla, sillä nyt
vasta alkoi matka eteenpäin yksin, ilman tulkkia ja seuraa. Piletti
ostettiin Worcester-nimiseen kaupunkiin. “Turvaa aina mustiin poikiin”
— huusi mr. Riippa perääni astuessani pitkään pikajunaan. Tämä neuvo
olikin erittäin tarpeellinen, sillä ilman noita “mustia poikia”,
neekereitä, joita on palvelijoina makuuvaunuissa, ravintoloissa ja
asemilla, olisin monesti huutavassa hukassa ollut.
Amerikkalaiset vaunut ovat pitkiä ja siistejä, eri luokkia ei ole,
ellei makuuvaunuja sellaisiksi lueta. Matkustajat ovat siististi
puettuja, varsinkin naiset. Junailijat ystävällisiä ja iloisia. Jos
vaunuissa on lapsia, tulevat ne ennenpitkää kaikkien tuttaviksi ja
ystäviksi. Amerikkalainen rakastaa lapsia. Miesten huomaavaisuus
naisia kohtaan on silmiinpistävä. En kertaakaan nähnyt naisen
poistuvan vaunuista itse matkalaukkuaan kantaen. Sen tehtävän toimitti
tavallisesti jarrumies, jollainen on aina joka vaunussa. Seurustelu on
vilkasta, joka usein kiihtyy kaikkien vaunussaolijain yhteiseksi
meluavaksi nauruksi ja kujeiluksi. Jokaisessa junassa on aina, usein
useampiakin, kauppiaita. Myydään makeisia, kirjoja, vaatteita,
postikortteja y.m. Yht'äkkiä ilmaantuu matkustajan eteen esim.
makeiskauppias, valkoinen esiliina edessä, ja tarjoaa lusikalla suuhun
houkuttelevaa makeista. Hän antaa sen ilmaiseksi, maistiaisiksi. Kohta
sen jälkeen hän tulee uudelleen ja asettaa kokonaisen makeispussin
matkustajan pöydälle ja menee menojansa. Ilmaiseksi annetun makeisen
maku suussa kiihoittaa matkustajaa avaamaan tuon pöydällä lepäävän
houkuttelevan makeispussin. Kun se on tapahtunut, tulee myyjä ja perii
maksun, ottaen tietysti koron kanssa sen ilmaiseksikin antamansa
makeisen hinnan.
Samoin menetellään kirjain kanssa. Jos sen edessään olevalta pöydältä
käteensä ottaa, niin maksa pois! Sinä olet sen silloin ostanut.
Näin amerikkalainen kauppaa tekee. Hän ei odota ostajaa, vaan hän myy
melkein vaikka mitä ja kelle tahansa.
Piletit ovat toisenlaisia kuin meillä. Jos on pitempi matka, on
piletti kuin useasta paikasta rei'itetty pitkä onnenlehti tai
sanomalehtimiehen paperiliuska. Ellei matkustajan tarvitse junaa
vaihtaa, ottaa junailija heti piletin pois ja pistää erivärisen,
sormenmittaisen paperiliuskan matkustajan lakkiin tai sitä varten
seinässä olevaan pihtiin. Liuskassa on aseman numero, josta jarrumies
heti näkee mille asemalle matkustaja jää. Pilettiä ei näin ollen
tarvitse alituiseen “näyttää” kuten meidän junissamme.
Asemat ovat vaatimattomia ja pieniä. Asemasiltoja ei ole, jarrumies
asettaa pienen pallan vaunun rappusten eteen. Siinä käytännöllisen
amerikkalaisen “platformu”. Virkailijain toiminta asemilla on reipasta
ja työ tehoisaa. Asemilla, joissa meidän maassamme hääräilee
parikymmentä miestä, on vain pari kolme henkilöä. Siinä kaikki! Sama
mies lakaisee lattiat, lämmittää kamiinat, sähköttää, ottaa vastaan
tavarat, myy piletit j.n.e. “Herra” ja “palvelija”-järjestelmää ei
ole. Suurilla kaupunkien asemilla on tietysti järjestys toisenlainen.
Suomen rautateitten johtomiesten kannattaisi perusteellisesti tutustua
amerikkalaiseen järjestykseen. Luulisimme, että siitä koituisi paljon
hyötyä meidän vanhentuneelle, kankealle ja kannattamattomalle
järjestyksellemme.
Makuuvaunut ovat tilavia ja käytännöllisiä. Alimmat vuoteet
muodostetaan istuinpenkeistä, ylimmät ovat sopivasti katon ja seinän
nurkkaukseen käännetyt. Vaunu jaetaan verhoilla osastoihin, joissa on
aina kaksi makuupaikkaa, toinen ylhäällä, toinen alhaalla. Mitään eri
osastoja naisia varten ei ole, kaikki ovat yhdessä. “Mustat pojat”,
neekerit siivoojina, jotka kohteliaasti harjaavat vaatteet,
kiillottavat kengät ja palvelevat matkustajia.
Worcesteriin saavuin iltapäivällä. Ensimäinen junamatka yksin oli
onnellisesti päättynyt. Ystävällinen vastaanotto ja erinomaisesti
onnistunut puhetilaisuus väsyttävän, henkisesti kuolleen New Yorkin
jälkeen teki virkistävän vaikutuksen. “Maaseutu” Amerikassakin on
sentään vielä aivan toista kuin mitä suuressa New Yorkissa tuntee ja
kokee. Tosin Amerikan maaseutu on jo pitkälle kaupunkilaistunut,
pitemmälle ehkä kuin missään muualla maailmassa, mutta sittenkin
jälellä on vielä selvä maaseudun tuntu ja henki.
Massan valtiossa puhuin vielä Fitchburgissa, Maynardissa ja Quincyssä.
Kaikissa paikoissa mitä ystävällisin vastaanotto ja erinomainen
kuulijakunta.
On mahdotonta viipyä pitkälti kaikissa käymissäni paikoissa, sillä
siitä paisuisi liian suuri kirja. Sen sijaan kerron jotakin niistä
paikkakunnista, joista sain mieliinpainuvimmat muistot ja vaikutteet.
Vaikeata se on, sillä kaikkialla sain osakseni sellaista huomiota ja
ystävyyttä, joka ei koskaan unohdu.