Kun käy sellaisissa miljoonakaupungeissa kuin esim. Lontoossa, New
Yorkissa, Bostonissa ja Chicagossa, niin alkaa aivan uudella tavalla
tajuta aikakautemme kaupunkilaisuuden suuret erheet. Meidän
Helsinkimme näyttää näiden rinnalla maalaiskylältä. Aivan hölmistyy
palatessaan Helsinkiin. Näinkö täällä onkin pientä! Näinkö täällä
onkin vähän ihmisiä, muutamia siellä täällä ...
Ja kun taas päinvastoin ensi kerran astelee miljoonakaupungin katuja,
tuntuu siltä kuin kaikki maapallon ihmiset olisivat liikkeellä.
Kaikilla kuumeinen kiire, nälkä tai kova jano. Vasta sitte, kun on
tilaisuudessa hiukan kurkistaa miljoonakaupungin elämään ja tutustua
ihmisiin niissä, ymmärtää mitä suuri amerikkalainen ajattelija
_Emerson_ tarkoittaa kun hän antaa miljoonakaupunkilaisista m. m.
seuraavan ankaran arvostelun: “Suurkaupunkiemme väestö on jumalatonta,
aineellisuuteen vajonnutta joukkoa, jolla ei ole mitään sielullisia
siteitä, ei veljestuntoa eikä innostusta. Siinä ei näe mitään ihmisiä,
vaan vaeltavaa nälkää ja janoa, lihaksitulleita kuumehoureita ja
himoja. Miten voivat ihmiset yleensä enää jatkaa elämäänsä — kun
elämän päämäärät heiltä niin kokonaan puuttuvat. Kun he ovat
saavuttaneet pienet pippurinjyväpäämaalinsa, näkyy heitä edelleen
ylläpitävän vain kalkkisuola heidän nikamissaan, eikä mikään arvokas
elämän päämäärä. Ei uskota enää henkiseen eikä siveelliseen
maailmanjärjestykseen. Uskotaan kemiaan, ruokaan ja viiniin,
rikkauteen, mekaniikkaan, höyrykoneihin ja yleiseen mielipiteeseen —
mutta ei jumalallisiin pohjaperusteihin. Ainoastaan hyvin pieni osa
suurkaupungin väestöstä kykenee ylläpitämään kodin rauhaa ja kodin
edistymistä, vaalimaan niitä tunteita ja perintätapoja, jotka vain
kodin ilmapiirissä menestyvät. Suurin osa kaupungin väestöstä elää
teollisuuspaimentolaisina, muutellen arabialaisten tavoin alituisesti
telttaansa sinne, missä saapi paremman menekin työlleen ja
tavaroilleen. Surkuteltavan monilla ei ole edes telttaa, jota voisi
kuljettaa mukanaan; he asuvat siellä, minne sattuma heidät viskaa;
majataloissa, yömajoissa tai kadulla”.
Tämä voimakas arvostelu osoittaa kuinka amerikkalaisetkin suurmiehet
ovat huomanneet aikakautemme kulttuurikeskusten — suurten kaupunkien —
suuret erheet. Elämä niissä on hajonnut jyrkkiin vastakohtiin. Ihminen
ajetaan ummehtuneisiin oloihin. Ei missään pysyväistä pohjaa, ei
missään yhtenäistä kokonaiskäsitystä olevaisuudesta, ei missään
sellaista elämää, joka olisi kaiken sen kuumeisen kiireen ja
vaivannäön arvoista, mikä ihmisen sille on uhrattava. Elämän kulku on
itse hävittänyt toivon ja kääntänyt kaiken vastakohdakseen. Ihminen on
tavoitellut varmuutta, mutta onkin joutunut epävarmuuteen. Elämä on
hajaantunut toisilleen vastakkaisiin suuntiin. Onni on muuttunut
katkeraksi taisteluksi ja kilpailuksi tuottaen loppumatonta murhetta
ja vaivannäköä. Suunnaton ja rauhaton tuoksina ja hyörinä kaikkialla,
intohimoinen rynnistely, elämän suuntaus ulospäin, ei mitään sisäisiä
ongelmia, ei sisäistä liikkeellepanevaa voimaa. Vähän puhdasta
innostusta ja tosirakkautta. Sen sijaan sekä loistavissa sanoissa että
työssä on vain oman minän ja edun harrastusta. Ihminen luulee olevansa
hyvän ja pahan, oikean ja väärän korkein tuomari. Hänen pyrkimyksensä
on ihmisten suosion ja ulkonaisen vaikutuksen tavoittelua. “Te olette
maan suola”, aloitti eräskin pappi saarnansa miljonäärien kirkossa
Bostonissa, ja osoitti sitte pitkässä puheessaan kuinka koko maailman
hyvyys lepää näitten herrain harteilla. Näin uskotellaan ajettavan
ihanteellisia tarkoitusperiä ja teeskennellään ylevää mielenlaatua,
vaikka kaikki onkin vain valheellisuutta, vastenmielistä
ulkokultaisuutta, henkistä mataluutta ja tyhjyyttä. Tahdotaan vain
loistaa ja komeilla ja sisäisen sivistyksen sijaan asetetaan
ulkonainen menestyminen, uhrataan oikea elämä pelkälle maalliselle
hyödylle, joten pakostakin joudutaan pintapuoliseen, näennäiseen
ulkonaiseen loistoon ja sisäiseen tyhjyyteen.
Miljoonakaupunkien elämää tarkastellessa muistuu mieleen kertomus
Baabelin tornista, tuntuu kuin kaikki helvetin pahat henget olisi
laskettu vapaiksi rienaamaan ihmistä ja juoksuttamaan sitä toisesta
matalasta himosta toiseen. Suurkaupunkien kulttuuri ei tee mitään
sisäisen ihmisen, onnemme ja tyytyväisyytemme eikä henkemme
syventämiseksi. Sydänmaan halonhakkaajan ja kuokkijan elämä on
syvempää kuin miljoonakaupunkien kaduilla vaeltavan joukkosielun.
Kun tarkemmin yrittää ihmisten kasvoista ja olennosta laskea heidän
sisintänsä, huomaa kuinka tuskallinen kaipaus ja katkera valitus ajaa
heitä toisesta aistirapakosta toiseen. Tieto ja teknillinen taituruus
tosin voittaa miltei kaikki, mutta siitä huolimatta yhä
onnettomammaksi ja yksinäisemmäksi tulee _ihminen_, Jumalan kuva.
Kaupunkilaiskulttuurilta puuttuu juuri sitä, mikä kykenisi antamaan
elämälle tukea ja sisältöä, puuttuu luja ja varma maailmankatsomus.
Aineellisuus, kultainen vasikka hienommassa ja karkeammassa muodossa,
lumoaa kaikki. Se on vallannut ajatustavat, tunteet, sanalla sanoen
kaikki. Kun ihmiset näin pakoitetaan turvaamaan pelkkään
materialismiin, näkevät he edessänsä kammottavan tyhjyyden ja
autiuden. Itsemurhat, kevyt huvittelun halu, aistillisuus y.m.
miljoonakaupungin silmiinpistävät ilmiöt sitä kaikkein selvimmin
todistavat. Näin ollen herää kysymys: eikö aikamme
kaupunkilaiskulttuuri olekin vain hienostunutta raakuutta ja
siveellistä rappeutuneisuutta. Elämäntuska toisaalta osoittaa, että
ihminen on henkiolento ja että sivistys, joka sen unohtaa, ei olekaan
sivistystä.
Miljoonakaupunkiemme elämä todistaa, että huolimatta äärettömistä
teknillisistä saavutuksista, olemassaolon kaunistamisesta ja
elinehtojen parantamisesta ihmisen sisäinen olento on onneton ja
yksin. Sisäinen ilo puuttuu. Ihminen on kullastaan huolimatta köyhä,
tyhjä ja pintapuolinen. Näin julistaa aikakautemme johtava
kaupunkilaiskulttuuri sisimmän ytimensä sairaaksi ja mädäntyneeksi. —
Terve elämä synnyttää lakkaamatta sisäistä sielun iloa, mutta
suurkaupunkien elämä ei sitä tee.
Erehdys on siinä, että teknillinen tieto- ja järkisivistys asetetaan
luonteenkasvatuksen edelle, vaikka pitäisi olla päinvastoin. On
unohdettu suuren Schillerin sanat: “Sille, joka on jo niin pitkälle
joutunut, että on järkeänsä hionut sydämensä kustannuksella, sille ei
pyhin ole enää pyhää, sille ei ihmiskunta eikä jumaluus ole mitään,
kumpikaan maailma ei ole mitään hänen silmissään.” Miljoonakaupunkien
johtama sivistysihanne tunkeutuu vain järkeen ja muistiin eikä sielun
ja sydämen syvyyteen. Se ei voi ajanoloon sisäistä ihmistä tyydyttää.
Siksi maailma nykyään elääkin sivistysihanteensa puhdistuskautta.
Ihmiskunta on joutunut erhetystensä kiirastuleen puhdistumaan. On
selvää, että järjenkin saavutukset tuovat iloa mukanansa, mutta se ilo
ei ole välitöntä, vaan kylmää kuin jää. Se on myöskin vaarallista
iloa, sillä sen kautta voimme sisäisesti vilustua ylpeydestä ja
itserakkaudesta. Oikea uhrautuva rakkaus paleltuu kuoliaaksi ja
kurjuus valtaa yhteiskuntaelämämme.
Me näemme suurkaupunkien mahtavien elämästä kuinka he suurelta osalta
hajoavat aistillisten, vieläpä eläimellistenkin nautintojen lokaan,
sillä itsevaltias järki vangitsee omantunnon ja sydämen, heittäen sen
tyrmään, mutta aistiviettejä se ei kykene vangitsemaan. Järjen
yksinvallan alla saavat ne vain yhä kehittyneemmän muodon ja tulevat
yhä raaemmiksi.
Näin on Tantaluksesta uudelleen tullut ihmiskunnan vertauskuva sen
kiihkeässä, kuumeisessa ilonjanossa, jonka se virtaavan veden äärestä
tahtoo sammuttaa. Mutta kuta kiihkeämmin se kurottautuu siitä juomaan,
sitä kauemmas väistyy virta. Tuo Tantalus — sanoo Emerson — on
nähtävissä sekä New Yorkissa että Bostonissa. Hän on hyvällä tuulella,
jatkaa E., sillä hän arvelee kerran vielä onnistuvansa, toivoopa tuota
kallisarvoista juomaa saavansa pulloihinkin.
Miljoonakaupunkien johtama kulttuuri tekee ihmiskunnan ruumiillisesti
ja henkisesti sairaaksi. Todistukena siitä, että asiat niin ovat, on
hygienian, terveysopin, mitä suurin arvostaminen, joka Amerikassa on
muodostunut hirvittäväksi ja mitä häikäilemättömimmäksi
puoskaroimiseksi. “Ihmelääkkeitä” kaupitaan jos minkälaisia ja
herkkäuskoiset ihmisparat maksavat kamalia veroja niitä kauppaaville
loiseläjille. Samaa todistavat yhä lisääntyvät itsemurhat. Vaikka
puhutaan kauniita sanoja elämän tunnustamisesta, olemassaolo- ja
toimialailosta, lisääntyy itsemurhien luku kammottavalla vauhdilla.
Katkerampaa ivaa kehutusta korkeasta kulttuurista ei voi ajatella.
Toimeliaalla pelastusarmeijalla on New Yorkissa, Chicagossa y.m.
itsemurhia vastustavia toimistoja itsemurhakandidaattien neuvomiseksi
ja pelastamiseksi.
Miljoonakaupunkien kulttuurielämä pakottaa ihmiset elämään peloittavan
korkean paineen alla miltei musertavassa jännityksessä. Tuntuu siltä
kuin höyry ja sähkö sekä kaikenlaiset miljoonat eri koneet ja vangitut
luonnonvoimat tahtoisivat kostaa ihmiselle pitämällä häntä alituisessa
kuumeentapaisessa kiireessä ja hyörinässä, suomatta hänelle
hetkeksikään ruumiin tai hengen lepoa.
Katsellessa miljoonakaupungin elämää tuntuu siltä kuin ihminen niissä
kärsisi oman järkensä luomien hirviöiden orjuudessa. Ihmiset ovat
kummallisen hätäileviä, ärtyisiä, rauhattomia, sanalla sanoen
hermostuneita. Tämä hermostuneisuus on tarttunut ruumiiseen, henkeen
ja moraaliin. Elämä on onnetonta ja ilotonta. Näyttää siltä, että
nykyaikainen miljoonakaupunkilainen kärsii enemmän kuin minkään muun
aikakauden ihminen. Suurkaupunkien köyhälistökortteli-eläjien elämä on
helvettiä kauheampaa. Yksityiskohtaisia todisteita ei tässä tarvita.
Jolla on silmät nähdä ja korvat kuulla, hän pistäytyköön New Yorkin,
Chicagon, Bostonin, Lontoon y.m. köyhien kortteleissa, hän näkee
edessään aikakautemme teknillisen äly-kulttuurin varjopuolet.
Näännyttävää ja henkisesti kuolettavaa on myöskin työ suurissa
tehtaissa, myllyissä, kuten Amerikan suomalaiset sanovat. Kauheata on
elää tulikuumain höyrypannujen, takovien vasarain, surisevain pyöräin,
kalskavien kangaspuiden tai hyriseväin puolain kamalassa melussa.
Ihmisten kalpeat, uurtuneet kasvot puhuvat kieltä aikakautemme orjien
elämästä.
[Kuva: Amerikkalainen haarakirjasto.]
Taloudelliset edut ratkaisevat menettelytavat, sanalla sanoen
_kaikki_. Työnjako tehtaissa on tavallista, mutta kukaan ei huomaa, ei
välitä huomata sitä tavatonta tappiota, minkä se henkisesti ja
moraalisesti ihmiskunnalle aiheuttaa. Työnjako teollisuuden alalla
muuttaa ihmisten elämän sieluttomaksi ja hengettömäksi. Työ, joka ei
luo kokonaista, vaan rajoittuu yksityisosien valmistamiseen, ei tuota
tyydytystä, se kasvattaa orjanmieltä. Kun katselee miljoonakaupungin
tehtaista palaavaa työmieslaumaa tai jossain pilvenpiirtäjän
konehuoneessa tai hississä koneellisesti toimivaa naista, muistuu
mieleen muinaisten mahtavien Egyptin pyramiidien rakentajat ja jyviä
jauhavat, itkevät naiset. Näiltä ihmisiltä on elämän onnen suurin
välttämättömyys, _luomisen_ ilo, kokonaan kielletty. Sillä eihän
ihminen tavoittele vain hyviä päiviä ja helppoja raha-ansioita,
luomiseen — vaikkapa vähäiseenkin — on hänellä rajaton halu.
Koneellisessa työssä tehtaissa tulevat ihmiset julmiksi,
kovasydämisiksi ja rajuiksi, vieläpä petollisiksikin. Amerikka
ylpeilee teollisuudestaan ja teollisuuden synnyttämästä
kaupunkilaisuudestaan, eikä syyttä, mutta ylpeilköön vain. Kukaan ei
ole vielä laskenut ja tiliä vaatinut miten paljo sisäistä
ilomielisyyttä, miten paljo hiljaista tyytyväisyyttä ja kypsynyttä
luomis- ja työkykyä se on koko ihmiskunnalta tukahduttanut. Mutta
tulee aika, jolloin tämäkin vaatimus esitetään, sillä Jumala ei anna
itseänsä pilkata.
[Kuva: Osa New Yorkia.]
Amerikka on kaupunkilaisuuden luvattu maa, yli 50 % asuu sen väestöstä
kaupungeissa.
Se on Amerikan suurin onnettomuus. Kansan elämäntavat turmeltuvat,
sielu väsyy, aistielämä kiihottuu, sanalla sanoen: elämä muuttuu
baabelintorni-elämäksi, jolloin kaikenlainen jumalallinen poljetaan
alas maahan. Mutta silloin myös kansakuntaa odottaa Baabelin tornin
traagillinen kohtalo.
Työnjako teollisuuden alalla paloittelee ihmisen pieniin elämän
sirpaleihin, niin että ihmiselle itselleen jäävä henkinen voima ei
riitä mihinkään. Kaikki se valitus ja tuskanhuuto, joka Amerikan
miljoonakaupunkien tehtaista kohoaa ylös korkeuteen, johtuu yksinomaan
siitä, että aikakauden korkea teollisuuskulttuuri kehittää ihmisessä
kaikkea muuta paitsi ei _ihmistä_. Oma etu, trustin etu ja tuotannon
lisäys ei välitä ihmisolennon valistamisesta, vahvistamisesta,
jalostamisesta tai kehittämisestä. Jos työmies kuolee, otetaan toinen.
Koneen yksi rikkoutunut ratas tuottaa enemmän harmia kuin työmiehen
kuolema. Edellinen täytyy ostaa, jälkimäisen saapi ilman.
Suuri kasvatusoppinut Foerster sanoo, että me ihmiset “teemme harvoin
itsellemme tiliä siitä, miten suuressa määrin kaikkea iloamme masentaa
siitä osattomaksi jääneiden mieliala: naurumme muuttuu hillitymmäksi,
meluava ilomme tuntuu teennäiseltä ja on sisimmältä olemukseltaan
pikemmin itsemme pettämistä kuin välitöntä riemua. Pintapuolisinkaan
ihminen ei pääse tästä kirouksesta vapaaksi. Vaikkapa
yhteiskunnalliset vastakohdat eivät häneen sisäisesti vaikuttaisikaan,
kuuluu kuitenkin valitus kadulta hänen korviinsa, hän näkee uhmaavia
ja jäykistyneitä kasvoja, hän kaipaa niissä myötäilon ilmettä ja
häiriytyy siitä, mikä näiden kasvojen ja ilmeiden takana on.
Voidaksemme nauraa täytyy meillä olla omantunnon rauha, sillä vilpitön
nauru tulee syvältä, kuivatuista kyynelistä, katkotuista kahleista ja
voitosta itsekkyyden ylitse. Epäilemme omaa nauruamme, jos muut
vaikenevat; ilo on kuorolaulua. Me emme enää tiedä mitä onni on. Me
opimme sen tuntemaan vasta silloin kun teknillinen kehitys ja
yhteiskunnallinen järjestys on voittanut sen suuren yhteiskunnallisen
murroksen, johon suurteollisuus, luomalla suurkaupungit, on meidät
vienyt, ja _korkeammat ihanteet jälleen tuovat siunausta ihmiskunnan
yhteistyölle._”
[Kuva: Singerin tehdasyhtiön talo, New Yorkin ylpeys.]
Onneton, sisäisesti onneton on miljoonakaupungin ihminen. Sitä
todistaa kaikkein parhaiten suurkaupunkien luonnottomuuksiin
kehittynyt huvielämä. Sydäntäkouristavaa on katsella esim. New Yorkin
huvipaikkoja. Mitä kaikkea voidaan kansalle vapaasti tarjota! Ihmisen
kurjuuden kuva on täydellinen suurkaupunkien ilopaikoissa. Meistä
tuntuu, että tuo amerikkalaisuudelle ominainen meluisa, ajattelematon
ilo on seurauksena rasittavasta, kuluttavasta ja _tylsistyttävästä_
työstä; näännyttävässä taistelun tuoksinassa ja hyörinässä
jokapäiväisen leivän ansaitsemiseksi menettää sielu kyvyn puhtaampiin,
jalompiin ja hiljaisempiin nautinnoihin. Luonnosta nauttiminen,
ruumiillinen virkistyminen, laulu luonnossa, leikit perheenjäsenten
kesken j.n.e. eivät tyydytä suurkaupunkilaisen huvitteluntarvetta.
Tylsistyneet tai sairaat hermot tarvitsevat kiihoittavampia
nautintoja. Ilon tarkoituksena ei olekaan virkistyminen vaan
unohtaminen, saada edes hetkeksi unohtumaan elämän raskas ja synkkä
taakka. Yksinäisyyden pelko ajaa onnettoman sairashermoisen
suurkaupunkilaisen jännittäviin huvipaikkoihin. Saksalaisen Nietzschen
sanat “Ei ilo vaan ilottomuus on kaiken irstailun äiti” pitää
paikkansa suurkaupunkien huvitteluelämää tarkastellessa, sillä
“meluavan ilon ja mykän epätoivon eroittaa toisistansa kaikkialla
maailmassa vain ohut seinä”, sanoo ajattelija Ruskin.
On selvää että “ylempien piirien” seura-elämä ei ole sen parempaa.
Sovinnaista valheellisuutta ja turhamaisuutta, määrättyä
kohteliaisuutta ja pinnalle siveltyä koristeellisuutta. Siinä kaikki.
Suurkaupunkilainen pyrkii kesäksi maalle. Sen vaikuttaa sisäinen
luonnottoman kaupunkilaiselämän synnyttämä sielun ja hermojen nälkä.
Mutta Amerikassa ovat tällaiset kesäretket tulleet muodin ja urheilun
asiaksi, ne eivät voi enää herättää rakkautta luontoon eivätkä tarjoa
todellista syvää virkistystä. Matkustelun varjopuolet ovat siinä, että
se tekee ihmisen kylmäksi ja välinpitämättömäksi pienempää
luonnonkauneutta kohtaan. Kotiseudun maaperän pitää olla sinä
lähtökohtana, joka aina ihmistä virkistää. Ja se tekeekin sen, jos
vain rakastamme sitä.
Miljoonakaupunkilaisella ei ole kotiseutua. Hän on todella kuin
paimentolainen, ilman mitään kiinnekohtaa mailmassa. Tästä seuraa,
että aikakautemme kaupungeista johdettu kulttuuri on vieraantunut
luonnosta. Miljoonakaupunki esikaupunkeineen, suunnattomine
kivitaloineen ja kasattuine ihmisineen on astunut luonnon sijaan.
“Kaupunkilaislapsi on pelkkä kulttuuritaimi”, sanoo Valter ja jatkaa:
“eikä milloinkaan lapsi vaan ansarimaisesti liikakypsyyteen kehitetty
ihmiselämä. Ihminen ei voi rangaistuksetta vieraantua luonnon
tarjoamista nautinnoista. Surkuteltava on se, jolle luonnon tarjooma
ilo on vierasta”.
Oikea suhde luonnon ja kulttuurin välillä on hävinnyt.
Kulttuuri-ihminen ei enää tiedä miten tulisi elää luonnon parissa.
Miljoonakaupunkilaisten “maallakäynnit” muistuttavat hyökkäystä
niihin: revitään kukkia ja puita, tallataan viljelyksiä y. m., ollaan
sanalla sanoen aivan kuin humalassa.
On selvää, että myöskin amerikkalaiseen taiteeseen voimakas
kaupunkilaisuus on lyönyt leimansa. Kirjallisuus muuttuu yhä enemmän
heliseväksi vaskeksi ja kiliseväksi kulkuseksi. Jännittävät
salapoliisiromaanit ja chaplinimaiset ilveilijät ovat etualalla.
Tällaisella taiteella ei totisesti paljoakaan ilahduteta ihmissydäntä
eikä valaista yksilön ja kansakunnan elämää. Se on todella “taidetta
taiteen vuoksi”, s. o. = ei mitään, sillä tarkoituksettoman taiteen
teoria ei ole elävän elämän synnyttämä eikä myöskään lämminverisen,
luomiskykyisen taiteilijamielen keksimä. Teoria “taidetta taiteen
vuoksi” on suurkaupunkien turmeleman vähäveristen taideharrastajain
keksimä abstraktsioni.
Taiteella on ja tulee olla tarkoitusperänsä. Suuri Goethe jo valitti,
että hänen aikakautensa kaunokirjallisuudelta puuttuu suuret päämäärät
siihen mikä on turmeltumatonta ja tervettä. Schiller määrittelee
taiteen seuraavalla tavalla: “Taide on ilolle pyhitetty; mikään
tehtävä ei ole suurempi ja vakavampi kuin ihmisten onnellistuttaminen.
Oikeata taidetta on vain se, joka tuottaa korkeinta nautintoa. Ja
korkeimman nautinnon tuottaa kaikkien voimiensa eloisassa leikissä
kilvoitteleva vapaa mieli”.
Oikea taide, jos se esittääkin kammottavaa ja jännittävää, käyttäen
harmaita ja veriruskeita värejä, ei unohda kirkastavaa
auringonsädettä, vapauttavaa sanaa, kohottavaa aatetta joka virkistää
ja _vapauttaa_, rikastuttaa ja onnellistuttaa ihmistä.
Nämä ominaisuudet puuttuvat hyvin suurelta osalta amerikkalaiselta
taiteelta ja kaunokirjallisuudelta. Ne puuttuvat siksi, että
miljoonakaupunkilaisuus painaa raskaana taakkana muuten nuorta ja
voimakasta amerikkalaista kulttuuria. Kurjuus tulee suurista
kaupungeista, niistä tulee taidekurjuuskin. Lämmintä ja puhdasta
taidetta on kovin vähän, sellaista taidetta jota kansakin ymmärtäisi,
mutta joka siitä huolimatta olisi tunnesyvää, iloista ja nuorta.
Nykyinen taide on kylmää, likaista ja äitelää. Epätoivon huokaus
nousee rinnasta kun katselee esim. nykyaikaisten maalarien
taulunäyttelyä, niin Europassa kuin Amerikassakin, pienen
Helsinkimmekin huomioon ottaen, sillä pitäähän toki meidänkin olla
ymmärtävinämme kretliinistä naamaa ja viheriäistä järveä. Kuinkas
muuten! —
Samanlainen huokaus nousee rinnasta kun lukee sitä seikkailu- ja
ilveilyromaanikirjallisuutta, jota ennen kaikkea Amerikka
ihmiskunnalle purkaa. Tällainen taide ei tarjoa edes perunoita
hopeamaljakossa, kuten Goethe sanoo, vaan se tarjoaa suorastaan likaa.
Sairaaloisia vaistojaan seuraten sellainen kirjallisuus viljelee
kaikkea iljettävää, paheellista ja eläimellistä ja tahraa kaiken mikä
on jaloa ja pyhää. Sellainen taide surmaa ihmisen sielun. Se on koko
ihmiskunnalle vaarallista. Sellainen taide palvelee pimeyden
valtakuntaa. Amerikkalaiset “chaplinit” ovat paholaisen lähettejä.
Heidän taiteensa on jos mikä “sairashuonerunoutta”, käyttääksemme taas
Goethen sanaa eräästä hänen aikakautensa taiteesta, joka oli suuresti
sukua tälle puheenaolevalle “runoudelle”. Täytyykö meidän, ollaksemme
vilpittömiä, olla raakoja, eläimellisiä ja kyynillisiä? Onko elämässä
todellista vain pinta vaahto eikä syvemmät vedet? Onko todellista vain
lika eikä kirkkaat tähdet? Eikö ihanne ole kaikkein todellisinta
siitä, mitä me ihmiset omistamme, ja eivätkö idealistit ole
todellisuuden parhaita tulkitsijoita — huudahtaa Goethe. “Tällaiset
taiteilijat ovat raukkoja, jotka eivät voi auttaa itseänsä eivätkä
muita” — jatkaa sama suuri ihminen ja runoilija.
Tervettä on sen sijaan se amerikkalainen taide, joka elää ja liikkuu
miljoonakaupunkilaisuuden vaikutuksen ulkopuolella, _luonnossa_,
muinaisissa aarniometsissä, viljavilla jättiläisfarmiseuduilla,
uurastavien ja ponnistavien intiaanien piirissä. Se on elämää, josta
voidaan varsinkin nuorison, koko maailman nuorison puolesta Amerikkaa
kiittää. Se on tervettä, siinä yhtyy idealismi ja realismi ihanaksi
musiikiksi. Sille pohjalle voidaan uutta, puhdistuvaa amerikkalaista
taide-elämää rakentaa. Se on pohja, joka kestää. Sillä sellainen taide
palvelee Jumalan tarkoitusperiä. Siinä taiteessa näemme sankareita,
jaloja naisia, urhokkaita taistelijoita ja nuoria ihmisiä, jotka
iloitsevat luonnosta, iloitsevat keväästä ja auringosta. Sellainen
taide ylentää mieltä ja ilahduttaa sydäntä ja ymmärtää kansaa ja
kansan tarpeita. Siinä on sen salainen tenhoava voima.
Olemme ehkä liiankin kauan viipyneet amerikkalaisten
miljoonakaupunkien “lumoissa”. Olemme sen tehneet siksi, että kuulumme
isänmaassamme niihin, jotka täällä kaukana syrjäisissä oloissakin
tuntevat nykyisen maailman baabelintorni-legendan painostavaa ja
hermostuttavaa tuskaa. Jumala loi ihmisen luontoon, käski hänen sitä
viljellä ja varjella. Mutta ihmiskunta on aina uudelleen ja uudelleen
ryhtynyt Baabelintorneja rakentamaan ja siten kapinoimaan suuren
Luojan tarkoitusperiä vastaan. Aina on myöskin Luoja astunut alas ja
“sekoittanut” kapinoitsijain “kielet”, niin että he eivät ole toinen
toistansa ymmärtäneet. Aikakautemme kulttuuri-ihminen on tuollainen
hermostunut “sekoittunut kieli”, joka ei ymmärrä toisia ja jota eivät
taas toiset ymmärrä. Koko maailma on kuin suuri hermosairaala ja on
sitä siihen asti kunnes ihmiskunnalle selviää suurten
miljoonaihmiskeskusten synnyttämä kurjuus ja kunnes rauhaisat,
luonnossa elävät maaseutu-ihmiset ottavat yhteiskunnallisen
johtovallan näiltä hermosairailta, babelintorni-ihanteen lumoavilta
Jumalan viralta poispanijoilta pois.
Sitte vasta alkaa ihmiskunnalle uusi aika. Silloin ei tunneta eikä
tarvita niitä henkisiä ja ruumiillisia puoskareita, joita esim.
Amerikka on aivan täynnä. Tulee aika, jolloin Amerikassakin tämä
huomataan. Merkkejä siitä on jo olemassa. Niistä tuonnempana.