(Ida Aalbergin muistolle omistettu)
On kuin yksin yöllä katsomossa,
soi kuin näkymätön soittokunta,
jonka mukaan tanssii päivän narrit.
Mik' on totta, valhetta ja unta?
Toisten naamat ovat naamioita,
toisten naamioill' on naamioita,
Luojan irvikuvaa toiset toistaa,
kohtalot kuin väliverhot vaihtuu,
kaikki valot, varjot vihdoin haihtuu.
Mitä tarkoittaa tää narrinpeli,
mikä syvintä on ihmisessä,
ikikaihoko ja hyvä tahto,
vaiko vietti niinkuin eläimessä?
Kaikilla on joku narrinnaama,
johon pienen itsensä hän peittää,
eikä huomaa omaa hulluuttansa,
vasta kuollessaan sen päältään heittää.
Kaikki sortaa toinen toisiansa,
käyvät sotaa, toisen tieltään lyövät,
toiset ostaa onnen pilkkahintaan,
toiset tuhlaten sen muille myövät,
toiset kamppaa vuorten kukkuloilla,
toista sinne maine, mahti ohjaa,
toinen iäks joutui varjon valtaan,
kulkee levotonna laaksonpohjaa.
Kukkuloilla jäiset viimat vinkuu,
vuoren varjoon ei voi päivä paistaa,
vuorenkulkija kun laaksoon vaipuu,
ei saa rauhanmajain unta maistaa.
Eikä lie niin pahaa, miss' ei hyvää,
eikä hyvää, missä ei ois pahaa,
toiset louhia on vuoren alla,
toiset vuorimyrskyn alla vahaa.
Kaikki on kuin pitkä kiertokulku;
mit' on takana ja vastassamme?
Elo etsintäämme hedelmöittää,
maalle ruumiin vihdoin luovutamme,
joka viljan voimaa väkevöittää.
Mutta kaikki kohoo, mikä kaatui, '
kaikki kukkii, mikä kerran maatui,
siin' on surman suuri sovitus,
elon ylhä ylösnousemus.
Esirippu laskee, melu häipyy,
vaikenee jo salasoittokunta.
Mitä äsken näin mä sielunsilmin,
mik' on totta, valhetta ja unta?
Paikka, aika katoo näkyvistä,
näyttämö ja narrit varjoon vaipuu,
yössä yksin kammioss' on kaipuu.
Ja ma katson kuin uskoni unelmaan,
näen taiteentemppelin kummullaan
luona maan elinvuon ja sen valtimon.
Merenkuohuista noussut linna se on,
johon tuulet taittuvat kuiskailuun,
alla taiteen ihanan, ikuisen puun.
Puun oksilla laulaa elon satakielet,
sen latvahan päilyvät kaikki taivaanpielet,
se suloisen siimeksen etsijälle suo
ja näkyjä ja kuvia sieluun se luo,
kun harmaata on kaikki ja yltä saartaa yö,
sen tuntiessaan ihmissydän vapahammin lyö,
se nostaa nuorta tahtoa, luo levon arkihuoleen,
maan tomusta se kaihon kantaa tähtitarhain puoleen,
ja vaeltaja viihtyy ja onnest' uneksuu,
kun päänsä päällä suhisevi tähtikukkapuu,
tienviitaks luotu väsyneen ja tueks lailla kaiteen
ja ilonoppaaks ihmistyön ja ikipuuksi taiteen.
Ja temppelissä juhla on, sielt' tulvaa säveleitä,
ne yhtyy meren lauluihin, mi uurtaa maailman teitä,
käy hengen ilotulitus, se kauas yöhön loistaa,
soi innon pauhu paukuttain ja myrsky sitä toistaa.
Ja outo valo temppelin kuin kumma näky kiehtoo,
nään näyttämön, sen loisto, lämpö, lempi mieltä liehtoo,
nään satulinnat, hökkelit, nään kuokat, keihäänpäät,
nään hautajaiset, hirsipuut, nään laskijaiset, häät,
nään saiturit, nään tuhlarit, nään pidot, pikarit,
ma kuolonkamppaukset nään, nään kostontikarit
Ma suuret sankarhaamut nään, nään ristinmerkit vyöllä,
nään nerokkaiden narrien ma ilvehtivän yöllä,
syyt, seuraukset, kaikki nään, siell' asuu omatunto,
rikosta seuraa rangaistus ja kunniaan käy kunto,
ja rakkaus ja viha, valta, heikkous ja vaino
ne nousee, laskee vaa'assa kuin höyhenherkkä paino,
kun oikeus käy tilille, kun kuolee kirous,
ja saapuu rauha, raukeus ja suuri sovitus.
Ken on hän valkea haltijatar,
min näin luona marmoripylvään?
Näen Hellaan helon hänen katseissaan,
hymyn huulilla nään minä ylvään.
Hän katsoo kuin katsoisi kaikesta pois
epämääräiseen etäisyyteen,
hän katsoo kuin katsoisi itseensä
oman henkensä äärettömyyteen,
älyn pelvoton pitkäisen leimaus,
väre kulmien kuopissa hymyy,
mut vakaalla otsalla varjoineen
elontuska ja taistelu lymyy.
Ken on hän valkea valtijatar,
joka peiliä käissään kantaa,
kuin maailman pienoiskuvaa lois,
ja sen yöhön loistaa antaa,
sen toinen puoli on valkoinen,
kuin yö on toinen tumma,
hän noussut on joukosta jumalten
kuin itse kohtalo kumma?
Yli temppelin ukkonen jyristen käy,
jumal'nainen sen vaajoja johtaa,
hän näyttämön keskellä seistessään
heloruskossa huomenen hohtaa.
Runo pulppuu purona huuliltaan,
sulosointuna suurena soiden,
avaruuksiin aatos singahtaa,
neron säihke käy salamoiden.
Hän viittasi taikasauvallaan,
hän joukon juonihin puuttui,
hän loihti ja humisten huilut soi,
kun linnat ja hökkelit muuttui.
Hän ohjasi kaikkia käskyillään,
hän leimusi lempeä liikkeissään,
hän kuuli, mit' ihmisrinnassa soi,
salasyyt, sydänsynnyt näyttäin.
Oli kaihoa, kauhua naurussaan,
hän itkuhun, riemuun lapset maan
sai taiteensa taikaa käyttäin,
niin taisi hän sieluja soinnuttaa,
sai kuollehen kaikuen soimaan,
kun kasvoi, kasvoi ne kamppailuun,
oman luonteensa alkuvoimaan.
Kaje kaukainen kangasti kasvoillaan,
iki-iltojen väikkeenä väilyi,
kuin suurelle lapselle sunnuntain
elo suurena soihtuna päilyi.
Siinä seisoi Thaleija taidossaan,
nojas ylväänä pylvästä vasten,
suurhaltija suurten tunteiden
elontulkkina ihmislasten.