Kuin outomielin kaukokatsein käyn,
nään templilaakson lauhanlempeen näyn
kuin öisin muinaisessa Arkadiassa:
Älfeion taa on päivä laskemassa,
kun nuorin neidoin täyttyy templin tie,
Olympoon johtain jumalviestit vie.
Paan pyhin paimenhuiluin siellä soittaa,
niin kaiken luodun hengen haltioittaa,
siell' laulu, tanssi, taito, tieto viihtyy,
kun luonto loihdun lumoon hiljaa kiihtyy.
Tai oon kuin Indiassa, satuhaassa,
Sakuntalan ja Kalidasan maassa,
kun siintää tarun tamarindikummut,
kun pagoodeista paukkaa pyhät rummut.
Mut sentään oon kuin oisin Pohjolassa,
suvisen seudun ilmass' ihanassa,
käyn luokse lähteen, aamun alkukehdon,
nään luonnon näyttämön ma luona lehdon,
Thaleijan templi pylväspuiden alta
kimmeltää kirkkauden kunnahalta,
kuin pohjantähti tuikkaa portinpieli,
kajahtaa kaunis kalevainen kieli,
kun helkaneitseet vuorta vaeltaa,
kun koko luomakunta lumoaa,
miss' asuu haltijat ja henget lähteen,
mi katsoo kaikkeuden tummaan tähteen,
siell' asuu sankarsuuret muinaismuistot,
humahtaa uhri-untaan pyhät puistot,
pyhättö pieni huomenessa hohtaa,
sen nöyrä polku jumalihin johtaa.
Ja uhrilehdoss' seisoo taiteen puu,
mi vasten taivaankantta kuvastuu,
sen latvaa kiertää tiedon murheenmarjat,
sen nuoren nousun, hengen heelmäsarjat.
Se ei oo pahantiedon tumma puu,
se itse iäisyyttä uneksuu,
sen sydän sykkii, sielu sisäisin
suloa suoden luonnonlapsihin,
maa-emon luota, kautta kaiken kohdun
luo ihmiskuntaan laulun iki-lohdun.
Ma kysymysten porttiin kolkutan.
Ma väliverhon nään nyt aukeevan,
soi säkeet luoden loiston, lämmön, laulun,
kuin kirjavan ja kauniin kuvataulun,
jot' outo käsi näkymättä siirtää,
maan ihmiskohtalot kuin kirjaan piirtää,
soi elo, kuolon valmistava vuoro
kuin neljäin henkein kaukaisuuden kuoro,
kuin suuren sallimuksen ääni soi,
se aroin aavistuksin vaikeroi
yön valtaa pappisvirsin viilein, vaisuin,
naisäänet keskipäivän puoleen paisuin
nyt Tuntemattoman suur'tahdon toistaa,
mi pienimmässä yli yönkin loistaa.
Keskellä näkyy valon valtatuoli,
kuin jotain itketään, mi nuorna kuoli,
pääpapittaren helkkyy hengenääni
kuin haudan takaa haltioittain pääni,
hän, hengetär, mi maksoi voimaveron
edestä elon erehdysten, nuoren neron,
loi hetken heijastuksin, uskoi uutta
tavoittain taivaallista ikuisuutta
ja liki liiti kaiken lämmön pohjaa,
mi onnetonta ihmiskuntaa ohjaa.
Niin kuoro kaikuu hämyyn hiljalleen
kuin virta vierii mereen ikuiseen,
kuin pisaran, min meren voima voittaa,
sen meri pirstoen taas pisaroittaa,
ja aurinko sen nostaa Luojan luo,
maa-emon siunaten taas siitinsateen suo.
Niin sielun sointuja se liikuttaa,
kaikunsa kuulija niin kuulla saa,
ja itsekatsomukseen riutuu rinta,
mi ihmisissä meiss' on ikuisinta,
kun yhä syntyin ylösnousemuksiin
astumme avarimpiin arvoituksiin,
me uhmaamme vain kaiken kohtaloita
kuin monin kuoloin kantain naamioita,
mi vuotten vieriessä varjoin vaihtuu
ja kerran heleämpään hahmoon haihtuu.
Taas esirippu nousee alku-yöstä
kuin sinetöity solki helmivyöstä,
nään näkysarjat, jotka sielun kiehtoo
kuin läntinen, mi tunteen tuoksut liehtoo,
soi hillittynä hiljaa sala-ääni
sulaen omaan outoon elämääni,
näyt kansojen ja ihmiskunnan vaiheet,
nerojen hengenhuiput, alkuaiheet,
ilveilyn, ilon, murheen musta näytös,
kauniissa kilpaileva kansan käytös,
ne palkit, jotka maailmoja näyttää
ja sielun taustan, ääret tahdin täyttää,
kansoittain pienoiskuvin kaikkisuuden,
kun kaikkeus luo pieneen muodon uuden,
pois aavaan aika, paikka pakenee,
kuin jotain salaista nyt suhisee,
kuin Arkadian aamun autereesta
se säteen luo kuin Luojan kanteleesta,
kuin tyhjästä nyt syntyy suurta jotain
tuhasta ihmistuskan, suurten sotain,
totuus ja taide täyttyy ihmisiksi,
runsaampain runoniekkain runoelmiksi,
kun jokainen on itse ihmiskunta.
Ja kaikki on kuin kirkkaan kummaa unta.
Käyn läpi ihanuuden ihmepuiston,
sen uhri-uurnaan lasken maineen muiston,
mi elää yli elon ylhäin öiden,
syvyyden suuruutta näin seppelöiden.
Niin arkeen ankaraan taas askel kaikaa,
pois soitto sammuu avartain kuin aikaa,
soi kaiken kauneuden korkein kaipuu,
kuin esirippu päivä vuoriin vaipuu.