Kuule, kuinka kuiskaa ruis:
ken mun veis, riiheen veis,
ken mun kypsän kerran puis,
kuulen sorjan soiton, seis!
Seis! Jo seiso, kyntömies,
vainiomme voima nähkää,
auraltasi astu ties,
kyntömies,
kannamme jo täyttä tähkää!
Kerran surren sotkit soraan,
siemenemme kylvit multaan,
nostin sulle onnen oraan,
päivä tuhlas taivaan tultaan.
Yllä huokui harmaa siipi,
halla hiipi,
ettei veis, ettei veis,
kyntömies se käski: seis!
miksei laiho lauleleis!
Paistoi päivä, kuohui maa,
eipä saa, eipä saa
halla viljaa vaeltaa,
kaatoi päivä kauhun kateen,
Luoja siunas suuren sateen.
Pääni päällä taivaan näin,
korret kuiski vierelläin:
kasvamme ja kasvun kanssa
taivas tanssii riemuissansa,
nyt on ilo ihmisillä,
sillä, sillä,
kohta koittaa luonnon häät,
täyttyy työmme tähkäpäät!
Kuule, kuinka laulaa ruis:
kohta päättyy kesäpäivät,
ilman leipää lapses jäivät,
mitä meistä,
kenpä, kenpä meidät puis,
täss' on ahdasta jo seistä,
raskaat päämme peltoon vaipuu,
kavevalkeet salamoi,
sovituksen sirppi soi,
meill' on kaikkeuden kaipuu,
alkumme se päättyy siihen,
Luoja lämmittää jo riihen.
Luoja kylvää, kylvää taas,
pellostamme nostaa parhaan,
minkä tuima talvi kaas,
nousee taas, nousee taas,
siemen lankee taivaan tarhaan.
Kuule, kuinka laulaa ruis:
ken mun puis, ken mun puis,
Luoja laulun langat pitää,
sitoo yhteen
lemmen lyhteen,
ikuisuuden siemen itää.