Maa-emon uupuu udar marras,
kun luonto jättiläinen jähmettyy,
sen yllä heijaa henki hyisen harras,
kuoleman kysymyksen, synnyn syy.
Puut paljaat päänsä piillen painaa,
alasti auteuttaan häpeää,
syys keltataudinsairas on jo vainaa,
sen lehdot käärinliinaa levittää.
Mut myrsky käy kuin Luojan haamu
ja sairaan sumun puhki puhdistaa,
ja katso, kirkkaana taas kaartuu aamu,
on kalsea ja kylmä, kova maa.
Mies talven turvaks majan muuraa
ja hakkaa kohtalonsa kallioon,
maa hohtaa härmää, kimmelkuuraa,
ja kattoin huurut huokuu aurinkoon.
Jäähilseet merenrantaa pauhaa,
käy kuolo onkaloiden otteluun
niin rakentaen raudanlujaa rauhaa
ja yöstä nostaa kylmän kammon kuun.
Maan ääret rauhaa pasuunoittaa,
jo uljas sodan kotka kytkettiin,
mut voimallansa voitettu vain voittaa
ja kohoo kasvain kansain kyyneliin.
Käy rikos, raivo, hengen hairaus
maat idän rutsan, ruton saasta saa,
on kansain sielussa nyt hullu sairaus,
yön pohjasakka kuiviin kuohuttaa.
Luo aika uutta uskon unta,
ruhtinas Rauha maita ratsastaa,
kuin hirmu-yöstä herää ihmiskunta
ja kodin raunioille rakentaa.
Maa pieni Pohjantähden puolla
käy varman vastaisuuden vaiheisiin,
se kuolon voitettuaan ei voi kuolla,
sen uljas usko teoks taisteltiin.
Kuin härmä haihtuu vieras vaisto,
ja kerran totuus perii kaiken maan,
jos tarvitaan, käy täällä uusi taisto,
maan nuorta vapautta vaalitaan!
Ei isäin henki hyydy härmään,
taas kansansielu ehjän soinnun saa,
kuin taikapeiliin taittuu päivä särmään,
min Luoja kansain keskeen kuvastaa.
Pois idän, lännen vieraat almut,
ei täällä vieras koskaan valtaa saa,
siis soikaa, soikaa, suuret rauhan palmut,
te soikaa Suomen suurta kunniaa!
O.-kylä 25.11.18.