Ken loukkas loistoasi, lokakuu,
sun valhenimees kun se lokaa heittää?
Kuin morsian nyt hohtaa lehtipuu,
kun kullan kajastus maan piirin peittää;
sä keltakauno kuu, sä kultakuuni,
tuot kuulaan kylläisyyden haaveiluuni!
Nyt lehdet lentää turmantanssiaan,
käy keltasiipat kirjokarnevaaliin,
on naamiaiset kuun ja vanhan maan,
kun kuolo korjaa kesän viime saaliin,
sen haudan yllä häilyy hohto vielä
kuin riemun kaariportti metsän tiellä.
Soi torvi. Mesimielin metsästää
nyt peikot, hirvet hiipii louhikoissa,
kuun katinkultaa keijut kimmeltää,
myös sinipiiat peuhaa pensastoissa,
ne leikkii lehdillä, mi hiljaa putoo,
ne niistä uhrivaipan kuulle kutoo.
Ja astuu aamu hiljaa huurteinen,
maan henki huokuu kylmää kuuraa,
luo järjen kirkkaaks, suureks sydämen.
Nyt korven mies maa-uksen uhmaks muuraa,
ja tunne tyyntyy, voiman viima soittaa,
kun katseen paljaat puut vain avaroittaa.
On täyttymyksen, toden kultakuu,
kun kaikki kypsyi hengen haltioittain,
maan nousu nuoreen voimaan vahvistuu
ja voittamattomuuden vihdoin voittain
käy kirkastuksen, kaukaisuuden kultaan,
kun ikisiemen itää syksyn multaan.
Luo kuolo elämän kuin kaatuu puu,
maan voimaks käy, vain muoto vaihtuu
ja kuorestaan vain sisin vapaantuu,
kun kaikki turha, pakkopaino haihtuu,
niin onni olemuksen kaiken täyttää,
kun ihme ikuisuuden työtä näyttää.
Ja ilta hämärtää, jo tassuttaa
nyt tontut mökkein unten ullakolla,
ja taloin tulet oppaaksensa saa
nyt matkamies, on outo yksin olla,
kun paalu peloittavi ilta-yöstä
ja kertoo jostain sodan hirmutyöstä.
Mut kaupungeissa sähkö loiston luo
taivaalle, tulipalohehku puuntaa,
kun värjyy tähtimeren valon vuo
kuin näyttäin suurten suvilintuin suuntaa,
ja tähti lentää välähyttäin puistot,
nuo suuren sadun suuret suvimuistot.
Ja yksinäinen yössä kulkija
käy alla nukkuvien katulyhtyin,
kuin katse kiiltää katu kostea,
ja tähti lokaan välkkyy yössä yhtyin
kuin kuiskais: mikä loalta nyt näyttää,
se kerran kaikkeuden sielun täyttää.