Maa itkee, taivaan suuri silmä vettyy
sen nähdessään yön kastekyyneleitä,
kun kaikki kauniit taivaan toiveet pettyy,
mi kevät kylvi pitkin metsäteitä,
ei kevytmieli tuuli tuoksuin teutaroi,
se vailla unta ullakolla vaikeroi.
Ei luonto loistostansa enää nauti,
ei vihrein viidoin järven peiliin päily,
maan sydämeen jo hiipii vesitauti,
ylitsevuotain siin' ei siemen säily,
veteisten peijaisputkipillit surren soi
nyt kesän kummulla, min umpeen lempi loi.
Syyskeijut, unten viime valmut, surkaa!
Yön mustat myrskyt suurta surmaa soittaa,
pitkäisen leimaus maan tuskan purkaa,
lyö, murskaa suviseudun autioittaa,
maa-emon rintaan iskee haavan hurmeisen,
kun taivaan tuli etsii tulta uumenten.
Nuo alku-aikain siskot, ilman immet
näin hetkeks syttyy, sammuu mustaan multaan,
ja luonnon kasvot ovat kalvaan himmet
kuin hindulaisen lesken, kellankultaan
se pukeuu, kun roviolle rakkaan tuo
ja viime suviseppeleensä hautaan luo.
Maan Heelmä-Henki on kuin valevainaa,
lie kuollut Paan, kun kauneus on rumaa,
kun vailla järjestystä teot painaa
maan satain sotain arkaa arvettumaa,
kun konna hiipii yössä hyveet häväisten
ja peittää rikoksella uuden rikoksen.
Jo kurki talvenyötä pakoon lähti,
ja joutsenlaulu avaruuksiin haihtui,
korkeimmin loistaa vapauden tähti,
mi ain on sama vaikka vuodet vaihtui,
ja päällä pimeimmänkin myrskypilven ain
on kaari kirkas, muu on kaaoskuorta vain.
Kuu luo kuin sovituksen suurta siltaa,
kun ensi lehti levotonna harhaa,
oi, katso korkeuden ihmeen iltaa,
kuun sirppi niittää taivaan tähtitarhaa,
ja tähdet lentää niinkuin arat aatokset,
kuin suuret sielut sammuissaankin iäiset!
Niin Luoja leikkaa, siemenet taas heittää,
kun aika täyttyy, rauhan ratas kääntyy,
puutarhassaan hän käy ja taimet peittää
ja lohduttaa, kun kansat sotaan nääntyy,
mut ihminen ei tiedä, minne viimein vie
sen ikuisien taisteluiden turha tie.
O.-kylä 20.9.18.