Jo toukomettisen ääni
sammuen soi,
on täynnä nyt kultaiset kennot,
maa vihannoi,
käy marjaansa heteet hennot,
kun kylläisnä koi
käy mailleen, kun työnsä se loppuun loi.
Ja päivä paahtaa,
on kentät raskaina,
ne kullassa kimmeltäin kiiltää
maa-emon helmassa,
niin kunnes viikate viiltää
sen kohtua,
ja haavoista huokuu huokaus kostea.
Ylin hetki on luomisen työllä,
yö heilimöi,
kun aurinko paahtaen kuumaa
ja säkenöi,
pään hulluilla haaveilla huumaa,
mut lemmen löi,
kun luonnon ensin se seppelöi.
Oi, kauneus katoova kaikki,
maa kasteensa juo,
mi käy sekä kukkii ja kiehuu,
pois lehtensä luo.
Jo enteiset myrskyt riehuu,
ei rauhaa ne tuo,
kun kangastus sainion sammua suo.
Oi, viivy, aurinko, vielä,
sua ilman ei vois
elo ihmisen kukkia kultaan,
kun kuljet pois,
maa tummuu kuin murheessa multaan,
yhä sielumme jois
sädesäihkyjäs, joissa sen onni ois.
Soi toukomettisen ääni
jo vaieten,
täynnä aitat on peltoisen palteen,
oi, ihminen,
ota onnesi taidolla talteen
ja nöyrtyen
anna Luojalle lainasi lempien.
Yks syttyi jo taivaalla tähti,
kuin sirppi on puolikuu,
mi taivaan tarhoja niittää,
kypsä eloni on puu,
sua, Luoja, mun sieluni kiittää,
sit' uskossa uneksuu,
koska kerran mun kulkuni kirkastuu?
O.-kylä 1918.