Siitä sulle, rauhan luoja,
levon suoja
kiitos kaikkukon kylissä?[219]
Niinkuin lukija heti huomaa, on tämä jo taiderunoa eikä enää Suomen
vanhaa runoa. Mutta Juteini sanookin nimenomaan, että tätä lajia
koristetta ei sovi käyttää säännöllisesti suomalaisessa runossa.
Porthan'in ohjeista poikkeaa Juteini siinäkin, että hän arvelee
hyväksyttäväksi sellaisen säkeen, joka muodostuu yhdestä ainoasta
sanasta; ja tällaisen säkeen kauneutta kohottaa muka se, että muutamat
tavut ovat soinnullisia.
Että Juteini halusi karttaa sananjakoa runossa, jota taas Porthan
puolsi, näkyy seuraavasta lausunnosta luvussa Runon rakeenteesta (»Om
Runans mekanik»): Kun ensimäinen sana on kolmitavuinen, toinen kaksi ja
kolmas kolmitavuinen säkeessä, niin sellainen runonsäe kyllä käy
laatuun, mutta on sellaisia harvoin käytettävä; sillä tässä asemassa
tulee joka sana jaetuksi, kun niiden tavut ovat jaettavat
runojalkoihin, mikä (seikka) tekee säkeen raskaaksi, aina sitä myöten
kuin on suuri lukumäärä sanoja, mitkä eivät luonnostaan sovellu säkeen
tahtiin, erittäinkin jos kaksitavuisen sanan edellinen tavu on
painollisempi------. Sitä paitsi eivät sanojen (alku-) soinnut tässä
koskaan sovi runojalkojen soinnuiksi, mikä on pääasia ja muodostaa
poljennon säkeessä.[220]
Jos sananjakoa ei voi karttaa, niin tulee sanojen järjestyä niin, että
joka runojalka sanajaossa muodostaa trokeen. Kaksi- ja nelitavuiset
sanat ovat sopivimmat ja soinnukkaimmat runoihin. Jos sellaisia sanoja
käytetään ensimäisessä ja toisessa säkeessä ja niihin liitetään kolmas
ajatusta täydentämään, mikä säe on muodostunut kaksitavuisesta ja
kahdesta kolmitavuisesta sanasta, joista viimeisen sanan keskitavu on
painollinen (s.o. pitkä joko positsioonin tai vokaalin kautta), niin ei
säkeiltä puutu soinnukkuutta, esim.
Kohta koitti onnen päivä
ihanainen ihmisille,
riemu ruskoitti enemmän.
Kun Porthan sanoo, ett'ei säe saa päättyä yksitavuiseen sanaan, niin
Juteini on sitä mieltä, että se joskus, vaikka »harvoin», voi tapahtua;
yksitavuisten sanojen »lausunta on silloin ainakin oleva sangen lyhyt,
niinkuin: _se_ ja _jo_, ei suinkaan niinkuin: _me, te_ ja _he_,[221]
tai _on_, kun konsonantti seuraa».
Vielä Juteini varottaa alottamasta säettä samallaisella tavulla, kuin
edellinen päättyy lauseissa, jotka ovat lähemmässä yhteydessä tai ilman
välimerkkiä; sillä muuten muuttuu siirto säkeestä toiseen
yksitoikkoiseksi. Jopa sitä on kartettava sanojen välisissä
suhteissakin.
Esityksen tekee voimakkaammaksi se, että uusitaan seuraavan säkeen
alussa edellisen tärkein sana, tavallisesti viimeinen, joka siihen
soveliaimmaksi katsotaan, esim.
Turha työksi tyhmän sota--
sota surkeus sukumme.
Tätä uusittua sanaa voi joskus seurata toinenkin, esim:
Sulla on nyt suurin voima--
suurin voima, vahvin valda.
Juteinin mielestä on vielä seuraavat kaikessa kirjotuksessa tavalliset
seikat runoillessakin huomioonotettava: 1:o Kun tahtoo tehdä
kertomuksen eloisammaksi, esitetään presensissä jo tapahtuneita
tapauksia, johon esimerkkejä kyllä löytyy. 2:o Usein käytetään
yksikköä, vaikka ajatus lauseessa tähtää useihin tai kokonaiseen
sukuun, esim.: Ihminen on siitä laadusta, jolla tarkotetaan koko
ihmiskuntaa. 3:o Antaakseen enemmän merkitystä esitykselle,
muodostetaan myöskin silloin tällöin monikkomuotoja sanoista, joilla
oikeastaan voi olla ainoastaan yksiköllinen merkitys, esim.: iäisyydet,
ajat etc.
Tällaisista säännöistä ja niiden mukaisesta menettelystä runoillessa ei
Porthan eikä Kalevalakaan tiedä mitään.
Seuraavat Juteinin huomautukset runon rakenneoppiluvussa ovat ehkä
vielä erikoisuutensa vuoksi tässä esitettävät: »Muuten on taiteen
muodostamia kauneuksia, kuten etenkin sanan uusimista, käytettävä
harvoin, ainoastaan erittäin tärkeissä asioissa.» Runo on somnukkaampi
ja helpompi muistaa, jos käyttää sekä alku- että loppusointua. Näiden
takia ei kuitenkaan pidä ikävällä tavalla typistää sanoja tai yleensä
kieltä eikä jättää »naivia» lausetta käyttämättä loppusoinnun takia;
tämä koskee etenkin runoa, jonka säkeissä on pieni määrä tavuja. Ja jos
käyttää alkusointua myöskin muullaisessa runoudessa kuin suomalaisessa
runossa, niin voi loppusointua mielin määrin olla käyttämättä, niinkuin
muissakin kielissä. Sitten Juteini lisää: »Mutta minun täytyy tässä
tunnustaa: laulukappaleissa, joissa on useita säkeistöjä ja jotka ovat
muodostetut muiden kansojen laulutaiteen mukaan, on sangen vaikeata, ja
milt'ei mahdotonta, ell'ei silloin tällöin joko tapa ylevänlaista
ajatusta, tai pilaa kieltä, loppusoinnulla, ja vielä vaikeampaa
kummallakin soinnulla, aivan tarkoin, vääntämättä sanoja, saada
sopimaan joka tavu runomittaan kaikissa vastaavissa säkeissä,
nimittäin: aina voida löytää niille soinnullisia sanoja. Niin erilaisia
ovat suomenkielen tavallisesti pitkät sanat tavukorkonsa puolesta.
Kuitenkin on tärkeätä, että etenkin laulettaviksi tarkotetuissa
kappaleissa valitaan sanat niin, että tavu-korko niin paljon kuin
mahdollista sopii laulun tahtiin.»[222]
Yleensä hyvänä suomen kielen käyttäjänä ja omatessaan todellisen
runosuonen ei Juteinilla tunnu olleen vähintäkään vaikeutta runon
rakentelussa kielen puolesta. Sen vuoksi hän runo-opissaan myös näyttää
olevan sangen vaativainen kielikäytön suhteen eikä runoilijoille myönnä
tässä suhteessa suuriakaan »vapauksia». Alottaessaan lukua näistä
vapauksista hän on sangen ankara sen suuntaisiin nähden, joita
aikaisemmin Petraeus ja Martinius kieliopeissaan olivat puoltanet
tehdäkseen runoilemisen suomen kielellä helpoksi. Juteini sanoo
sanotussa kohdassa: »Liiaksi runoudessa typistellä kieltä, ilmaisee
runoilijan heikkoa ja harjaantumatonta kykyä. Mutta ei mikään enemmän
runouden arvoa alenna, kuin pakottaa säkeeseen sanoja, etenkin vain
soinnun (»rimmets») takia.» Sitten hän kuitenkin luettelee koko joukon
vapauksia, joita hän ei itse sentään runoillessaan myöhemmin paljon
käytä. Yksi tällainen vapaus, jommoista emme muista hänen omissa
runoissaankaan tavanneemme ja jota nähdäksemme ei Porthankaan
hyväksynyt, on, että runossa voi käyttää pakeneen, anoon j.n.e.
pakenemaan- ja sanomaan-muotojen sijasta. Lähes kuusi sivua sanallisia
runonvapauksia esitettyään hän lopussa varottavasti sanoo: »Mutta näitä
vapauksia on viljeltävä säästeliäästi; sillä ne ovat aina vahingoksi
kielelle. Kielentaitava runoilija niitä tuskin tarvitsee, tai niitä
niin vähän käyttää, kuin jokaista muutakin pahaa, vain karttaaksensa
suurempaa».
Runo-oppinsa luvussa Laulutaidosta Juteini aivan vähän selvittelee
suomalaisen runon sävelmää sen muunnelmineen, koska hän sen olettaa,
kuten hän sanoo, kansallisena yleisesti tunnetuksi. Hän arvelee runon
sävelmän kuuluvan kauneimmalta kahdella äänellä, kun jälkimäisellä,
vähän yleinmällä äänellä, ikäänkuin vastataan, edelliseen. Tämä
tapahtuu niin, että siinä aina uusitaan sama säe. Myöskin voidaan
vaihtelun vuoksi joka toinen rivi eli säe vastauksena uusia. Nähtävästi
oli Suomen kansan runojen laulaminen Juteinin aikana vielä aivan
yleiseen tapana, koska hän olettaa runon sävelmää kansallisena
tunnetuksi. Epäilemättä hän samalla sävelmällä on ajatellut omat
kansanrunomitalla kirjotetut runonsakin laulettaviksi. Mutta hänellä on
ehdotus edellämainitun uusimisen välttämiseksi vastauksena. Hän luulee
laulaessa syntyvän enemmän viehätystä, jos »vastaaja» laulaa joka
toisen tai joka kolmannen säkeen, minkä hänestä silloin tulee päättyä
kolmitavuiseen sanaan, kuten:
Tukela on tuonen woima
synnin orjalle elossa.
Tai:
Tukela on tuonen woima
kuolon kowan kolkuttaissa
synnin orjalle elossa.
Jos molemmat nämä viimeiset säkeistölajit asetetaan määrättyyn
järjestykseen kautta koko runon, voitaisiin epämääräisyyttä
tavallisessa runosävelmässä osiksi välttää, esim.
Minä laulan lapsilleni
ihmisyydestä ilolla,
jolle omhi onni suotu,
toiwo, täyte puutostengin,
waiwan woiteeksi warottu.
Ilo, riemu ruskoittiwat
onnen aamulla alusta.
Isä, äiti ensimmäinen,
wanhembamme wakaisimmat,
tunsit onneksi olonsa.
»Viimeisissä säkeissä on tahtia korotettava asteettain, mutta
reippaasti, tai ikäänkuin hetkuttain,[223] nimittäin kolmannessa
enemmän kuin toisessa. Mutta jos säkeistön muodostaa vain kaksi riviä,
niin pitää jälkimäinen koko painon». Näiden ehdotusten ja järjestelyjen
mukaanhan toki runosta muodostuisi jonkillaista taiderunon tapaista.--
Säe, joka kuuluu toiseen lauseeseen kuin edellinen, ei kelpaa
vastaussäkeeksi laulaessa. Eri lauseen muodostava säe on siis aina
erikseen uusittava vastauksena laulaessa. Runo-oppinsa lopussa Juteini
puhuu vielä sananlaskuista,[224] koska, kuten hän sanoo, »ne osiksi
ovat kokoonpannut soinnulla» (med rim). Ne hän jakaa: »varsinaisiin»,
»vähemmän varsinaisiin» ja »epävarsinaisiin» (oegentliga). Niiden
luonnetta hän myös esittelee.
Juteinin runoudesta tässä puhuttaissa sopii myös selvitellä hänen
suhdettaan runoilijaesikuviinsa Franzén'iin ja Bürger'iin lyyrikkona
ynnä mahdollisesti myös Anna Maria Lenngren'iin satiirikkona sekä
muuten kaunokirjailijana yleensä ainakin saksalaiseen Jean Paul'iin,
eli, niinkuin hänen täydellinen nimensä kuuluu, J.P. Fr. Richter'iin,
mutta mahdollisesti ja luultavastikin myös ruotsalaisiin J.H.
Kellgren'iin sekä muihinkin Kustaa III:nnen aikuisiin ja sitä
seuraavankin ajan kirjailijoihin; sillä selvää on, että hän yleensä on
niiden teoksia tuntenut. Muuta tuskin voi odottaa Porthan'in ja
Franzénin oppilaalta sekä »valistusajan» mieheltä maassamme yleensä.
Niinkuin siihen jo aikaisemmin Juteinin elämänvaiheita esittäessämme
viittasimme, on selvän selvää, että hänellä on ollut Franzén'in
hauskat, mutta kohtuutta juomatavassa vaativat juomalaulut mielessään
kirjottaessaan samannimisiä laulujaan ja ehkäpä Lenngren'in pistävät
satiiriset runot omia »Pilakirjoituksiaan» tekaistessaan. Ell'emme
uskaltaisikaan väittää, että Juteinin runotar rakkauslauluissa--
pelkästään niiden sisällystä silmälläpitäessämme--on suoranaisesti
sukulaisuussuhteissa Franzén'in viattomaan ja rakkaudesta ylen ylevästi
ajattelevaan runohenkeen, vaikka Juteini sitä epäilemättä on oikein
ihanteellisena ihaillut, niin hän meistä eroottisissa lauluissaan ja
runoissaan sen sijaan ilmeisesti on paljonkin sukua Bürger'ille, tuolle
muotovalmiille saksalaiselle klassikolle, jota tunnustetaan aivan
yleisesti »yhdeksi Saksan suurimmista lyyrikoista», vaikkakin
myönnetään, että Bürger'in suhteen Schiller'in väite, että häneltä
puuttuu ihanteellinen käsitys rakkaudesta ja kauneudesta, ei ole
kokonaan epäoikeutettu. Mitä taas tulee runon muotoon, niin on
Juteinilla se vallassaan yhtä hyvin kuin Franzén'illa ja
Bürger'illäkin, ell'emme ota lukuun lauluihin nähden sen suurempaa
vaihtelevaisuutta ja moninaisuutta. Että Schiller'in äskenmainitulla
väitteellä Bürger'iin nähden, joka jonkun aikaa kuten tunnettua eli
kaksinnaimisissakin kälynsä Auguste Leonhart'in (»Molly'n») kanssa
vaimonsa Dorette'n suostumuksella, on jonkun verran perää, todistaa
meistä esim. hänen muotokauniit runonsa »Golkondan kuningatar»,
»Lenardo ja Blandine» y.m., joissa on rakkaudella monessa kohden varsin
aistillinen, jopa hekumoiva ja lihallinen sävy. Kun Juteinilla
nähdäksemme Bürger on ollut runoilijaesikuvana ainakin aikaisempina,
vuosina, niin ei ole ihmeteltävää, että hän hekumallisuudesta
puhtaampienkin rakkauslaulujen rinnalle on luonut rivon runon
»Hulivili», vaikka hän sillekin on opettavaisen leiman tahtonut antaa
loppuun liitetyllä varotuksella. Mutta kouraantuntuvampikin todistus on
meillä siitä, että Bürger on Juteinille hyvin tuttu. »Anteckningar af
Tankar uti Warianta Ämnen» kirjansa erääseen kirjotukseen »Om våld emot
djuren» (Väkivallasta eläimiä kohtaan) Juteini, näet, lainaa neljä
säettä eräästä Bürger'in runosta »Der wilde Jäger».[225] Säkeet
kuuluvat:
»Lasz ab, lasz ab von dieser Spur!
Entweyhe Gottes Freystatt nicht!
Zum Himmel ächzt die Creatur
Und heischt von Gott dein Strafgericht».
Tämä runo, »Der wilde Jäger», on muuten nähdäkssemme ainoa Bürger'in
runoista, mikä tavallaan eläinsuojelusajatuksen sisältää, koska siinä
»villiä» eli »hurjaa metsästäjää», erästä »Wild- und Rheingraf»ia,
ensin varottaa pyhäpäivänä lähtemästä jahtiin hänen oikealla
puolellaan oleva ratsastaja, »hyvä enkeli». Vasemmalla puolella oleva
taas vain kehottaa ja ollen luultavasti hänen intohimonsa voittaa
joka kerta kehotuksillaan »Wildgraf»in, niin että tämä tekee
sunnuntai-metsästysretkellään vain pahoja tekoja, huolimatta ensinkään
hyvän enkelin uusiintuvista varotuksista. Niinpä esim. sittemmin, kun
metsästykseen mentäissä valkoinen komea saksanhirvi etsii erään
talonpojan viljavainiosta suojaa sekä talonpoika sen takia nöyränä
rukoilee, ett'ei hänen viljaansa, hänen, köyhän miehen, »hien» ja työn
tulosta tallattaisi, yhtyen talonpojan anomukseen tuo hyvä enkeli taas
varottaa kreiviä väärin tekemästä; vielä kolmannen ja neljännenkin
kerran kieltää oikeanpuolinen ratsastaja »villikreiviä» väkivallan
töistä, kun häntä eräs paimen polvillaan pyytää armahtamaan hänen
karjalaumaansa, johon hirvi on paennut, ja kun sitten vielä eräs pyhä
erakko, jonka metsän keskellä olevaan »Jumalanmajaan» »otus» on
piiloutunut, lempeänä ja kauniisti esiintyy kreiviä viimeistä kertaa
varottaen vetämästä Jumalan tuomiota ylitsensä Juteininkin kirjaansa
lainaamilla ylläesitetyillä sanoilla. Kreivi ei kuitenkaan tottele
näitä, vaan noudattaa vasemmanpuolista neuvojaansa; ja silloin seuraa
tätä viimeistä tottelemattomuutta hirvittävä rangaistus,
»Jumalantuomio» toteutuu.
Saksalainen kuuluisa kirjailija Jean Paul Richter on nähdäksemme
monessa suhteessa ollut Juteinin kirjailijaesikuvana. Juteini kyllä ei
hänen kirjotuksiinsa viittaa muuta kuin yhdessä ainoassa paikassa, ja
sen hän tekee Anteckningar-kirjassaan, mutta monet merkit meistä
viittaavat siihen, että hän Jean Paulin tuotantoa on ihaillut ja
tahtonut olla niin sanoaksemme toinen Jean Paul, joskin suomenkielinen.
Tätä todistaa esim. se, että Jean Paul on satiirikko ja monessa
kaunokirjallisessa tuotteessaan sangen hauska humoristi oikein
ranskalaisen »Aufklärung»in malliin. Sitähän Juteinikin yrittää paitsi
runomuotoisissa »Pilakirjoituksissaan» myöskin muutamissa
suorasanaisissa kynäilyissään, niinkuin esim. »Pila Pahoista Hengistä»
ja »Perhe-Kunda. Pila-Kirjoitus Epä-Luuloista» osottavat. Jean Paul on
kasvatusta harrastanut erittäinkin Levanassaan, mutta hän on
kokemuksiaan alkuopetuksenkin alalla sovittanut käytäntöön
aapisentapaisessa julkaisussa, jonka löytää hänen kootuista
teoksistaan. Olojen pakosta oli Juteini jonkun aikaa kasvattajana,
niinkuin Jean Paulkin; mutta varmaankin sisällinen halu hänet myöhemmin
sai julkaisemaan kasvatusopillisia »neuwoja» ja »Lasten Kirjan», kuten
hänen esikuvansakin oli tehnyt. Jean Paul oli viisaustieteellisiä
opintoja harjottanut ja julkaissut filosofisen kirjansa »Clavis
Fichtiana», jossa hän Fichten aatteita yleistajuisesti selvittelee;
Juteini on myös joukon filosofisia kirjotelmia julkaissut. Jean Paul'in
opetuksen yhtenä juonena oli, niinkuin W. Rein'in pedagogisesta
encyklopediastakin näemme, opettaa lasta jo koko aikaisin esittämään
»Witzejä», s.o. elämänviisautta sisältäviä iskulauseita (»Bildung zum
Witz», niinkuin »Levanassa» sanotaan). Tällaisia mietelmiä on Jean
Paulin kootuissa teoksissa useissa kohdin paljonkin: väliin
»Polymeter'in», väliin »Impromtü's» nimisinä, toisinaan taas ollen
otsikon alla: »Vermischte Gedanken», tai »Meiner abgerissener
Gedanken», »Meiner abgerissener Einfälle» tai ilman otsaketta.
Elämänviisautta pyrkivät Juteininkin »Sananlaskun Koetuksia ja Runon
Tähteitä» nimisen kokoelman mietteet esittämään, samoinkuin hänen
koottuihin teoksiinsa lisäksi kerätyt vakavat »Piirroksia» ja
»Ajatuksia» sekä hilpeämmät »Hupailemia» nimiset mietelmät. Juteinin
ajatelmat ovat enimmäkseen runopukuisia, kun sen sijaan Jean Paul'in
ovat järjestään suorasanaisia. Mutta tapaamme Juteinin filosofisista
teoksista suorasanaisiakin.
Vaikka myöhemmin esityksessämme eri luvussa on tarkotuksenamme
tarkastaa Juteinin filosofisia mielipiteitä, jolloin luonnollisesti
samalla tulee erikoisesti puheeksi hänen filosofinen tyylinsä, niin
sopinee tässä, kun hänen kirjailijaesikuvistansa kerran puhe on,
ohimennen mainita, että hänellä filosofisissa kirjotelmissaan lähinnä
tyylillisenä esikuvana luultavasti on ollut Kellgren, kuten Aarne
Anttila huomauttaa kirjotuksessaan »Juteini filosofina».[226] Salaman
tavoin iskevä esitystapahan muuten oli valistusajan kirjallisuudessa
yleinen. Eipä sen vuoksi siis ihme, jos Juteinikin vielä sen ajan
miehenä sitä jonkun verran matki etenkin filosofisissa kirjotelmissaan.
Kirjassaan »Kasvatusopilliset virtaukset ja koululaitoksen kehitys
Suomessa vuosina 1801-1843» Jaakko Pärssinen sivuilla 188, 396, 443-448
ja 476 ensin ohimennen kertoo Juteinin kirjallisesta toiminnasta
Viipurin sanomalehdessä Wiburgs Wochenblatt ja sitten mainitsee miten
Viipurin kymnaasin kirjastossa oli »oppilaille ja opettajille
suomenkielistäkin Juteinin julkaisemaa kirjallisuutta, kuten Ajan
viete, Uusia sananlaskuja, Tutkinto kuolevaisuudesta, Pila pahoista
hengistä, Huvitussanomia., Uusia lauluja, Lähtölaulu, Valittuja
sananlaskuja», mutta myös että tätä kirjastoa vahingoitti tulipalo v.
1834, jolloin siellä myös oleva Juteinin kielioppi sekä edellä
luetellut kirjatkin paloivat. Sitten hän (Pärssinen) vielä
suhteellisesti laajasti selostaa Juteinin pieniä kirjasia: »Lyhyt Neuwo
Lapsen Opettajalle» sekä »Puhe Lapsen kaswatuksesta». Ja lopuksi hän
tekee johtopäätöksiä siitä, mitä vaikutuksia Juteini on saanut
uudemmista pedagogisista virtauksista, mitä suuntaa hän edustaa:
Juteini on muutamassa suhteessa »varsin lähellä valistusfilosofiaa» ja
Rousseaun oppia sekä (näiden yhteismuodostumaa)[227] filantropinismia
ynnä Ewald'in käsityskantaakin huolimatta siitä, että hänen
kirjotuksistaan tapaa mielipiteitä, joita Kant ja Fichte sekä heitä
seuraileva Herbart ynnä Suomessa Viipurin kymnaasin yliopettaja G.K.
Girgensohn edustavat. Nähdäksemme Pärssisen käsitys on myöskin se, että
näiden (paitsi luonnollisesti Girgensohn'in) aikaansaamat henkiset
virtaukset Ruotsin kautta tunkeutuivat maahamme. Saanemme Juteinin
kasvatusopillista kantaa koskevia seikkoja lähemmin käsitellä kirjamme
II:ssa osassa.
Kun Juteinin runoutta tavalla tai toisella koskevaa tässä luvussa
pääasiallisesti olemme tutkistelleet, johdumme vihdoin kysymyksiin:
onko Juteinin runoelmia paljonkin levinnyt ja keihin niiden vaikutus on
ulottunut?
Arvostellessaan Juteinin kirjailijatointa teoksessaan Suomalaisen
Kirjallisuuden Vaiheet sanoo J. Krohn sivulla 216 kahden vierekkäisen.
kappaleen alkusanoissa näin: »Juteinin runoelmia, niinkuin hän usein
valittaa, ei ostettu paljon», ja »hänen kirjansa ylipäätään eivät ole
voineet paljoa vaikuttaa kansaan». Mutta olemme Juteinin kirjoista
turhaan etsineet edes yhtä sellaista »valitusta», ettei hänen
runoelmiaan »ostettu»; ja tietysti on silloin vielä mahdottomampi
löytää »useita». Luulemmekin väitteen olevan ainoastaan otaksuman, joka
ehkä on johtunut aikaisin kirjotetusta, Juteinin »leivättömyyden»
aikuisesta runosta »Runolaisille», missä puhutaan runoilijain
ohdakkeisesta tiestä; ja mahdollisesti on tuo olettamus myös voinut
aiheutua v. 1820 painetusta Huilun Humina runosta, jossa taas parissa
kohden kerrotaan ajasta, jolloin Juteini vielä oli »onnen outo
poika-puoli», vastoinkäymisiä kokenut, nuori ja otaksuttavasti silloin
vielä köyhä runoilija. Mutta tahtoisimme kysyä: milloinka maassamme
ylimalkaan runoilijain--ja miks'ei sanottaisi kirjailijain yleensäkin!
--alkutaival ja vieläpä useimmissa tapauksissa koko elämänpolkukin on
ollut muuta kuin ohdakkeinen ja köyhyyden katkeroittama. Suurtakaan
eroa ei luullaksemme ole nykyisyyden ja menneisyyden välillä siinä
kohden. Mutta tämä kaiketi ei vielä tiedä sitä, ett'ei heidän kirjansa
olisi mennyt kaupan, vaikk'ei tietysti näin nuoressa sivistysmaassa
suuria painoksia niistä uskalleta ottaa. Ja mitä erikoisesti Juteinin
teoksiin tulee, niin ovat nähtävästi--päinvastoin kuin mitä Krohn on
olettanut--hänen kirjastensa (runoja sisältäväinkin) ensimäiset
painokset yleensä kyllä loppuunmyydyt; siitä on meillä mielestämme
todisteita, suoranaisiakin hänen myöhemmältä ikäkaudeltaan, mutta
myöskin välillisesti todistavia aikaisemmilta ajoilta. Mitäpä muuta
merkitsee esim. se, että kaikki hänen tärkeämmät runonsa ensimäisestä
runovihkosesta ovat ainakin kolmesti painetut, lukuunottamatta runoa
Turun uuden Akatemian rakennuksesta, joka on vain kahdesti julkaistu.
Samoin on yleisölle kolmesti tarjottu luettavaksi useimmat vuosina 1815
ja 1816 julkaistuissa runovihkoissa olevat runot, sellaiset kuin
Muisto-Patsas ja siihen liittyvät kaikki kolme laulua, Laulu Suomessa,
Wenäläinen lauluineen ja Kiitos-Uhri; muut kahdesti. Nimissä on joku
muunnos ja sisällyskin on osiksi muuntunut. Laulu Elämän Nautinnosta on
tietääksemme kuudesti painettu. Näytelmäntapaista runoelmaa Pila
Pahoista Hengistä on otettu aikaisemmin kaksi painosta ja sitten
kolmannen kerran vielä painatettu koottuihin teoksiin. Kysymme sen
vuoksi vielä kerran: Mitäpä muuta merkitsee tuo kaikki, kuin että
runoelmilla on ollut sen aikuisiin oloihin nähden menekkiä?! Toinen
asia on sitten, jos kysytään painosten suuruutta ja siitä johtuvaa
runoteosten leviämismahdollisuutta. Tätä kysymystä tahdomme pohtia
vasta vähän myöhemmin. Nyt on meidän ensin esitettävä edellä
lupaamiamme suoranaisiakin todisteita vielä Juteinin runotuotteitten
menekistä. Sanan Saattajassa olevassa Juteinin elämäkerrassa v. 1840
(Kts. Liitteitä) sanotaan: »J----n kirjapainosta ilmauntuneita
toimituksia ei ole enä kirja-kauppioilla eikä hänellä itsellä». Tämä
lause nyt ilmeisesti todistaa, että v. 1840 _kaikki_ Juteinin siihen
asti painosta julkaisemat _teokset, siis runoelmatkin, olivat
loppuunmyydyt_. Ja että hänen kirjoilleen arvoakin annettiin ja niillä
niin ollen silloin oli tilaisuutta vaikuttaa lukijoihinkin, joihin on
luettava varmaan rahvaanmiehiäkin--jos Krohn »kansa» sanalla juuri
rahvasta tarkottaa--, siitä on todisteena samassa elämäkerrassa vähän
aikaisemmin esitetty näin kuuluva lause: »----hän (Juteini) ei ole
ainoastaan toimellisuudensa suhteen viran toimituksissa ansaitun arvon
voittanut kaikilta meidän kaupungin asujamilta, vaan myöskin monelle ja
opäilemätä vielä usiammalle, Suomen kielen ystävälle mahtaa olla vanha
tuttu ja rakas sieluheimo Suomen kieltä ja kirjallisuutta
kunnioittavien kirjoitustensa ja toimitustensa kautta,----». Ja A.J.
Sjögren sanoo v. 1821, että suomalaisen kirjallisuuden suhteen erittäin
ansiokas Juteini on suomalaisen talonpoikaissäädyn sivistämistä
uutterasti edistänyt kirjailijatoimellansa.[228] Että kansa, itse
talonpoikainen väestö, Juteinin teoksia luki ja, kuten jo edellä
väitimme, itse asiassa niitä arvossa piti, sitä todistaa vielä seuraava
P. Päivärinnan lausunto syntymäpitäjänsä maallisesta kirjallisuudesta
hänen nuoruutensa aikana, vaikk'ei hän itse ikämiehenä, ja kirjailijana
mainitsemaansa Juteinin kirjaa enää sivistävänä pitänyt. Tähän
lausuntoon jo siv. 12 viittasimme toista tarkotusta varten ja se
kuuluu: »Ainoat kirjat siihen suuntaan (edellä puhutaan sivistyttävästä
maallisesta kirjallisuudesta) lienevät olleet siihen aikaan: Jutén'in
»Pila pahoista hengistä» ja »Hoberg'in äijä», jotka jokainen osasi
ulkoa».[229] Samansuuntaisen tiedon Lopelta juuri mainitusta Juteinin
kirjasta antoi tämän kirjottajalle kerran eräässä suullisessa
keskustelussa myöskin prof. Setälä ylioppilasajaltaan, johon tietämään
jo viittasimme samalla kertaa, kuin Päivärinnan tiedonannosta puhuimme,
vaikka tätäkin tietoa käytimme silloin todistaaksemme, että Juteinin
nimi aikoinaan oli tunnettu ympäri koko Suomen niemen. Vielä
viidennenkin todistuksen kansan arvonannosta, mutta tässä tapauksessa
Juteinin kirjasiin nähden _yleensä_, luemme merkin A. A(hlqvist'i)n jo
ennenmainitusta esitelmästä 1852-vuoden Litteraturblad'issa. Siinä
sanotaan, näet:»----(Juteini) on julkaissut joukon kirjotuksia,
varustettuina moninaisilla nimityksillä, joiden sekä sisällys että
ulkonainen asu ilmaisevat, että ne ovat aijotut kansalle. Tämä seikka
ei kuitenkaan estänyt niitä tulemasta tunnetuiksi ja arvossa pidetyiksi
myöskin säätyläishenkilöitten keskuudessa, joista moni silloin vielä
osotti myötätuntoisuuttaan samalle kirjallisuudelle kuin kansakin eikä
voinut siihen määrin, kuin nykyisin on laita, tyydyttää lukuhaluansa
ulkomaisella kirjallisuudella. Tämä seikka, että Judén'in kirjoja
levisi myöskin maan sivistyneemmän väestön keskuuteen, hankki hänelle
myös sen _yleisen arvonannon_,[230] minkä hän kirjailijana on osakseen
saanut.----».[231] Vähän aikaisemmin sama merkki sanoo samassa
esitelmässä vieläkin suoranaisemmin Juteinin (sekä Gottlund'in ja
Korhosen) _vaikutuksestakin kansaan_, että he ovat ennen muita
kirjailijoita huomiotaherättävällä tavalla vaikuttaneet osiksi
_kansaan_[230] sivistävästi, osiksi _sivistyneihin_[230]
kansallistunnetta eloonherättävästi ja kohottavasti. Ehkä kaikkein
pätevimmät todistukset Juteinin laulujen arvokkuudesta olemme kuitenkin
säästäneet tähän viimeiseksi. Todistukset ovat J.V. Snellman'in ja
lukija löytää nekin Litteraturblad'ista (v:lta 1856) siv. 368 ja (v:lta
1858) sivv. 447, 448. Ne kuuluvat: »Juteinin lauluja laajalti maassamme
tuntee, lukee ja laulaa--Suomen kansa, vaikka niitten tekijän
sivistyneitten enemmistö tuntee vain nimeksi»;[232] sekä »myöskin on
tunnettua, että Juteinin kirjotukset, levinneinä arkkikirjallisuutena,
ovat saavuttaneet sangen laajan lukijakunnan rahvaan joukosta eivätkä
varmaankaan ole olleet vaikuttamatta sen älylliseen ja siveydelliseen
sivistykseen. Ei yhtä sadasta niitä, jotka maailmassa loistavat
ylhäissukuisuudella, viroilla, arvonimillä ja ritarimerkeillä, voida
verrata vaatimattomaan maistraatinsihteeriin Viipurissa, eikä yksikään
noita samoja äskenmainittuja ole saava nimeänsä säilytetyksi
samallaisessa kiitollisessa jälkimaailman muistossa.»[233]
Mitä tulee Juteinin runoelmien painosten suuruuteen ja niiden siitä
johtuvaan leviämismahdollisuuteen, emme me tunne hänen alkuperäisten
runovihkostensa painosten kappalemäärää. Mutta hänen ruotsiksi
kirjottamansa Anteckningar-kirjan painoksen suuruus on meillä tiedossa
samoin suunnilleen myös hänen koottujen teostensa, sekä sekin, että
painos ruotsiksi painettuja »Anmärkningar uti Finska Skaldekonsten» ja
»Kritik öfver Lån-Bokstäfverna uti Finska Språket» oli pieni
(»obetydlig»).[234] Juteinin koottujen teosten painoksesta tiesi
ennenmainittu ent. kirjakauppias Howing sanoa, että 1856-vuoden painos
Jak. Juteinin Kirjoja oli 500 kappaletta, 1857-vuoden »luultavasti
200» ja »viimeiset 200 kappaletta».[235] Anteckningar-kirjaa painettiin
vain 250 kappaletta, niinkuin jo edellä selvisi. Teoshan kuitenkin
olikin selvästi tarkotettu vain sivistyneitä varten, päättäen sekä sen
kielestä että yleensä vaikeatajuisemmasta sisällyksestä. Kansalle
tarkotettuja teoksia taas (juuri noita runoelmia sisältäviä kirjasia)
otaksuisimme painetun paljoa enemmän, kuitenkin huomioonottaen että
yleensä kestävä painopaperi, jota kauttaaltaan olemme Juteinin
kirjasissa tavanneet, tietenkin oli siihen aikaan suhteellisesti
kallista niinkuin painatuskin. Jos siis saanemme olettaa, ett'ei
näitäkään, kansalle, näet, tarkotettuja kirjasia, painettu niin suuria
painoksia kuin meidän päivinämme huomattavain kaunokirjailijain
teoksia, niin ei meillä kuitenkaan liene syytä luulla, että yleensä
lukutaitoinen Suomen kansa olisi niitä paljokaan vähemmän lukenut tai
toisten ääneen lukiessa kuulemallakin niiden sisällyksen omaksunut,
kuin mitä nykypäivinä itse rahvaassa parempien kirjailijaimme teosten
suhteen tapahtuu. Sjögren'in, Sanan Saattajan, Ahlqvist'in, Snellmanin.
Setälän ja Pietari Päivärinnan edellä esittämämme lausunnot ovat meistä
takeena siitä.
* * * * *
Niinkuin edellisestä jo on selvinnyt, oli Juteini sangen tuottelias
runoseppä; tuleva tutkimus on luullaksemme osottava, että hän sekä
runoissaan että muissakin suomenkielisissä kirjotelmissaan on
osottautunut myöskin onnistuneeksi _sanasepäksi_ ja että saamme häntä
kiittää monesta sattuvasta alkuperäisesti suomalaisesta sanasta,[236]
ainakin sellaisesta, jonka ensimäisenä hän on kansankielestä siirtänyt
kirjakieleen, mutta epäilemättä myöskin hänen itsensä muodostamasta.
Myöskin meille meidän päivinämme oudonlaisia mytologisia sanoja voimme
Juteinin kielestä tavata koko paljon, etenkin hänen runoistaan. Pariin
sellaiseen viittaa Setälä tutkimuksessaan »Studien aus dem Gebiet der
Lehnbeziehungen» (v. 1912) sivv. 24 ja 34 s., ja Virittäjässä v. 1911
merkki K. N(ieminen). sivv. 61 ja 62 luettelee eräitä poimimiansa
sanoja J. Juteinin runoista sekä selittelee useampien merkitystä
Lönnrot'in sanakirjan avulla. Nämä sanat K.N. on esittänyt »näytteeksi,
että Juteinin kielestä voitaisiin ehkä saada poimintoja, jotka
valaisisivat mytologistenkin sanain käyttöä ja merkityksiä».[237]
Kun tässä kerran Juteinin kielestä puhe on, sopinee tähän myös liittää
hänen kirjoistaan poimituista sanoista tehty luettelo, joka sisältää
nykyisestä kirjakielestä eroavaisimmat sanat--olkootpa ne sitten
nominativissa taikka jossakin muussa sijassa, presensin 1 personassa
tahi jossakin muussa verbimuodossa. Luettelo on myöskin selittävä
näiden sanojen merkitykset. Kuitenkaan emme ota niitä lukuun, jotka
ennen mainittujen sääntöjen takia poikkeavat nykyisestä kirjakielestä,
emmekä niitäkään, jotka arvelumme mukaan ovat painovirheen kautta
erilaisiksi muodostuneet.[238]
Juteini. Nyk. kirjakieli.
Aiwoi = aikoi.
aiwoituksemme = aikomuksemme.
aiwuissa = aivoissa.
aldis = alttiiksi; alttiit.
alennessa = aletessa.
ales = alas.
alensa = allensa.
allo = aalto. Jos kaksi samanlaista vokalia nykyään merkitään
sanan ensi tavussa eli se siis on pitkä, niin
J. usein lyhentää tuon tavun poistamalla toisen
vokalin.
ambuan = ammun.
ambusi = ampui.
andakon = antakoon. J. lyhentää myöskin aina imperativin oo:n o:ksi
ja öö:n ö:ksi.
aroistaapi = aristaapi.
awoina = avoinna. Tässä on huomautettava, että J. sietää -ime
päätteisten adjektivien nominativista muodostetussa
essivissä ainoastaan yhtä n:nää; sama on
karitivisten adjektivien essivin laita, esim.
awutoina = avutonna.
Ehkän = ehkä + 1 pers. typist. suff.
elli = eli.
empä = enpä. N muuntuu aina m:ksi p:n edellä ja p vuorostaan taas
b:ksi, niinkuin esim. sanassa ombi; mutta empä-sanassa
J. ei ole sääntöään seurannut.
enemmäldä = enemmän, enempää.
enin = (luult.) enimmiten.
ensimmäldä = ensin, ensinnä.
ensingän = ensinkään. J. lyhentää alinomaa liitepartikkeleita -kaan
ja -kään poistamalla toisen vokaalin.
että ei = ettei.
etuutta = etua.
Hara-huuli = (luult.) haarahuuli, jänis. Samoin esimerkki ensi tavun
lyhentämisestä.
hedelmöitkäi = hedelmöitkää. Päätteet -kai, -käi ovat saaneet -kaa,
-kää-päätteitten sijan imperat. mon. 2
personassa.
hulluudena[239] = hulluutena. Kahden samallaisen (eli siis pitkän)
vokaalin jälkeen J. välistä panee
d-äänteen t:n asemasta, jos lyhyt
vokaali seuraa.
huojistaa = huojentaa.
Ilme = ilmi.
iäinen = ijäinen.
iän-kaikkisuudesta = ijäisyydestä.
Jokuu = joku (murt.).
juljistettu = julistettu, julaistu. L:n jälkeen i väliin paisuu
ji:ksi; esimerkkejä vielä tähän on velji = veli;
seljitti = selitti, selvitti.
juotsinensa = joutsinensa, jousinensa.
jälle = jälleen.
Kaitsialda = kaitsijalta. Tekijän päätteestä J. antaa j:n kadota -i
ja -e-päätteisistä vartalosanoista, mutta -e muuntuu
kuitenkin ensin i:ksi -e-päätteisissä.
kallaiseksi = kaltaiseksi (murt.).
kamoittaa = kammottaa. Väliin hän antaa vartalon alkupuolella
kahdesta samanlaisesta kerakkeestakin toisen kadota
(siis: pitkän lyhetä).
kansakundahin = kansakuntain. H äänteen J. usein pistää kahden
vokaalin väliin viime tavussa, sekä monik. 1
genetivissä, nk tässä tapauksessa, että yksikön
partitivissä, esim. valdaha = valtaa. Olemme ennen
jo puhuneet tästä h:sta ja silloin viitanneet
Vhaël'in kielioppiin.
kasvoin = kasvoihin.
kaswoen = kasvojen. Mon. illativissa ja 2 genet. J. joskus taas
jättää pois päätteitten kerakkeet, h:n ja j:n. Vielä esim.
sikoin = sikoihin.
katsokat = katsokaat. Mon. 2 p:n imperativin pääte -kaat, -käät
lyhennetään aina -kat, -kät-päätteiksi.
kihdyttäissä = kiihdyttäissä.
kihoittaapi = kiihottaa. Taas esim. siitä, mitenkä J. usein ensi
tavussa lyhentää pitkän vokalin.
kiinitti = kiinnitti. Taas esim. toisen kerakkeen katoamisesta sanan
vartalosta, kun siinä on 2 samanlaista.
kuins = kuin + typist. sinä l. sä.
kuljeskiipi = kuljeksiipi.
kustä = kusta. Seuraava sana on sattunut alkamaan ä:llä.
Laimiin = laimin.
laksot = laaksot. Taas esim. ensi tavun lyhentämisestä.
leijoni = leijona.
lieska = liekki (murt.).
lietsari = saattaja, opas (murt.).
lijan = liian. Kahta i:tä J. ei mielellään käytä vierekkäin, kun
vokali niitä seuraa, vaan muuntaa jälkimäisen i:n
j:ksi; esim. pijasta = piiasta.
lijoista = ilkeistä.
luolda (luult.) abl. sanasta luo = luota.
lämpymänä = lämpimänä.
löynynee = löytynee.
Mahdata = mahdeta.
miitteleepi = miettiipi.
mitän = (luult.) mitä + minä tai mitä + nyt.
moittaa = moittii.
moitettiin = moitittiin.
mureeksi = murheeksi.
mängäi = menkää.
Ojennustie = oikotie.
onnesti = onnistui.
otrista = ohrista.
Perehet = perheet.
pidembää = pitempää.
pikuuden = piikuuden. Taas esim. siitä, kuinka hän lyhentää pitkän
vokaalin ensi tavussa.
pisareet = pisarat = kyyneleet.
pojes = pois.
purta = purra.
purten = purren. J. ei yleensä assimileraa t:tä r:ksi r:n jäljessä.
puumulia = puuvillaa.
pääsnyt = päässyt. Hän ei myöskään assimileraa n:ää s:ksi s:n
jäljessä; syösnyt = syössyt.
Rindu-luin = rinta-suin = vastapäätä. Olisimme halukkaita otaksumaan,
että u sanassa luin on vaikuttanut a:n muuntumisen
u:ksi sanassa rinta.
Saakais = saakaa = ottakaa.
saalita = saaliita.
sarannot = saranat.
sauvun = savun.
semmengin = semminkin.
sialla = sijalla.
siaan = sijaan.
siivistystä = sivistystä (murt.)
sioitti = sijotti.
suomuus = suonto.
suurennut = suurentunut.
säätettiin = säädettiin.
säättänyt = säätänyt.
Taindiomaksi l. taindiotoimaksi = tainnottomaksi.
taiten = taitaen = taitavasti. II inf. instr. J. ylimalkaan muodostaa
panemalla -en-päätteen typistyn. vartaloon tieten
= tietäen.
toinansa = toisinansa.
tyvenään = tyveneen.
työllähämbi = työläämpi.
täytyvät = täyttyvät.
Urho = uros.
uunna = uutena.
Waldikat = valtikkaat.
wamba = vamma.
vapa-sukuisten = vapaa sukuisten.
warahin = varhain.
waremmin = varhemmin, varhaammin (murt.)
warteni = vartaloni.
wierillekin = läheisyyteenkin.
wiljemmäldä = koso(mma)lta.
välein = väleen.
Ylenpaldisuus = ylenpalttisuus.
ylpäilee = ylpeilee.
Älkä = älä.
Lauseita, jotka eroavat nykyajan kirjotustavasta, löytää sellaisia kuin
esim.:
Alkaa lahomaan = alkaa lahota.
Ei händäkän haittaa = ei haita häntä.
eikö lienee = eikö liene.
en taida me muuta ajatella = emme taida muuta ajatella.
että hänen piti riemun tuhlaamaan = että hänen piti tuhlaaman
(l. tuhlata) riemun.
Hän meni siis metsään luulossa ei vielä synnyttämään = hän meni
siis metsään luullen ei vielä synnyttävänsä (l. ettei vielä
ssynnyttäisi.)
Jolle asia näytti pimeäksi = jolle asia näytti pimeältä.
Siunaten ruoka istukai päin pöytään = siunaten ruoan istukaa
pöydän ääreen.
Vaille paremman tietoa = parempaa tietoa vailla.
woidaan estettää = voidaan estää.
Älkä sinä luulko = älä sinä luule.[240]
* * * * *
Juteinin elämänvaiheita esittäessämme huomautimme, mitenkä hän sai
runokokeistansa hyvän arvostelun runoilija Franzén'ilta. Tämän mielestä
näytti hän »omaavan todellista kykyä runoiluun». Hän oli esittänyt
Franzén'ille »useita Suomalaisista runotuotteistaan», varmaankin
useimmat, ehkä kaikkikin vihkosessa Kirjoituksia samana vuonna 1810
julkaisemistaan 22 runosta ja niiden lisäksi nähtävästi vielä
m.m. Suomen Laulun (Katso Liitteitä), jonka iloluontoisen
isänmaallismielisen hymnin Suomalaisen kunniaksi hän v. 1816 julkaisi
painosta uudessa muodossa Suomalainen nimisen runon yhteydessä. Hän,
näet, jätti siitä pois neljä lystikkäintä säkeistöä, antoi neljälle
jäljellejääneelle uudistamalleen vakavalle säkeistölle uuden nimen
Laulu Suomessa ja sai siten syntymään tuon yleisesti suositun laulun,
tunnettu ensimäisen säkeistön sanoilla: »Arvon mekin ansaitsemme».
Tämän jo siis noin sadan vuoden vanhan laulun säkeitä sanoo
vielä meidän päivinämme runoilija Eino Leino »liikuttaviksi,
patriarkallisiksi», joissa »Juteinin huomio käytännöllisenä miehenä on
enemmän keskittynyt itse kansaan» kuin maahan ja sen ihanaan luontoon.
Sen ohella Eino Leino tunnustaa runon olevan siitä merkillisen, että
isänmaallinen tunne siinä esiintyy jo ainakin yhtä voimakkaana kuin
»Maamme»-laulussa, vaikka se onkin niin paljon ennen sitä kirjotettu.
Ja hän väittää vielä, että se (Laulu Suomessa) puhtaasti suomalaisena
isänmaallisena hymninä (Kallion Oman maan ohella, jossa taas runollinen
ihailu kohdistui maamme luontoon) aivan erinomaisesti olisi sopinut
kansallislauluksemme, jonka ruotsinkielinen vallas-säätymmekin olisi
voinut Flora-juhlassa v. 1848 sydämensä pohjasta kaiuttaa.[241] Vuonna
1910 julkaisemassaan Suomalaisen kirjallisuuden historia-nimisessä
teoksessa Eino Leino myös mainitsee, että sanottu Juteinin »laulu ja
Luonnon suuret (pitää tietenkin olla: suuren!) lapsukaiset» ovat
hänelle ikuisen muistomerkin suomalaisen taiderunouden pyhäkössä
pystyttäneet, vaikkapa hänen »pääasiallinen tuotantonsa tosin lienee
kansaa-valistavaan kirjallisuuteen luettava», tarkottaen sillä
etupäässä hänen runouttaan. Ja luullaksemme J. Krohn'in vaikutuksesta
Eino Leino yleisarvostelussaan sanoo Juteinia järkeileväksi,
ratsionalistiseksi hengeksi. Tästä viimeisestä arvelusta huolimatta
tuntuu kuitenkin edellisistä Eino Leinon lausunnoista siltä, kuin hän
antaisi Juteinille runoilijana kylläkin tunnustusta.
Jos sitten kolmanneksi tarkastelemme August Ahlqvist'in arvostelua
Juteinin runoudesta jo ennen mainitussa esitelmässä v:lta 1852, niin
hän alussa puhuu uranuurtajista kansallisrunouden alalla, varottaen
tuomitsemasta kirjailijoita, jotka ovat esiintyneet aikana, jolloin
luonnonrunouden kaiku vasta hiljan on tauonnut ja laulun alue on
muuttunut taistelutantereeksi erilaisille aineksille ja voimille, koska
vieraat katsantotavat ja uudet muodot koettavat saada jalansijaa
kansallisrunouden pyhäkössä. Tällöin tehdään moni epäonnistunut koe,
syntyy moni muodoton luomus, jopa voidaan sanoa, että milt'ei kaikki,
minkä sellainen alkava aika runoudessa synnyttää, on »hallaista tai
muuten vähemmän kaunista». Vaikkakaan tällaisen ajan kirjailijain
kirjallisesta tuotannosta jälkimaailma ei voi nauttia, niin on se
kuitenkin muodostanut täyteaineksen siihen suureen kuiluun, joka
luonnon- ja taiderunouden erottaa toisistaan, sekä sen pohjan, jolle
onnellisemmat nerot sittemmin nostattavat laulun temppelin. Ja vähän
edempänä Ahlqvist arvelee Juteinin runottaren pääominaisuuden olevan
tyyntä ja selkeää järkevyyttä. Hänen päämääränänsä ei ole kauneus, vaan
mieluummin hyvyys, ja harvoin hän antaa mielikuvituksensa kohota
jokapäiväisyyttä korkeammalle. Sitä vastoin on hänen varsinainen alansa
alemmat runouden lajit, pilkka- ja opetusrunous, joissa mielikuvituksen
ja kauneudenaistin toiminta on vähempiarvoinen ja järjen sen sijaan
vallitsevana. Hänen pilkka- ja opetusrunonsa huokuvat lämmintä
totuuden- ja isänmaanrakkautta, oikeudentuntoa ja uskonnollista mieltä,
ja vaikka hänen pilkkarunonsa kärki »ei ole niinkään harvoin
tylsänlainen», miellyttää tuo alkuperäinen ja useimmiten hyvälaatuinen
sävy miltei aina hänen lukijaansa, etenkin tämä täytyy tapahtua
lukijalle kansasta, jonka naurettavien puolien ja ennakkoluulojen
kimppuun hän käy sen omalta kannalta. Ja vieläkin edempänä Ahlqvist
sanoo taas, että monet hänen opetusrunoistaan ovat erinomaisia jalojen
ajatustapojen takia, joita niistä löytää, useat uhkuvat lämmintä
isänmaanrakkautta, niinkuin yleisesti pidetty laulu: _Arvon mekin
ansaitsemme_, toiset taas ovat syvemmin uskonnollisia ja lähentelevät
virttä, kuten laulu _Kirkkotarha_. Lopuksi Ahlqvist on sitä mieltä,
että Juteinin runomitta on yleensä moitteetonta, ja hänen kielensä on
joskus epämääräistä, mutta harvoin typistettyä ja aina sujuvaa ja
selvää. Niinkuin näemme: Paljonkin tunnustusta siis uranuurtavalle
taiderunoilijalle, varsinkin opettavaisen runouden alalla!
J.V. Snellman'in arvostelut Juteinin runoudesta ovat Litteraturblad'in
kolmessa vuosikerrassa: vuosina 1856, 1857 ja 1858. Niissä hän
arvostelee vuosina 1856 ja 1857 ilmestyneitä Jak. Juteinin Kirjoja
sivuilla 366-368, 329 ja 93. Ja vuonna 1858 painetut osat VI-IX samojen
»kirjojen» jatkoa arvostellaan saman aikakauskirjan lokakuun vihkossa
N:o 10 samana vuonna sivuilla 446-448, mutta nimimerkkiä ei tämän
kotimaisen kirjallisuuskatsauksen lopussa ole, jonka katsauksen yhtenä
arvostelevana osana sanottu kyhäelmä on. Kuitenkin tuntuu sekä sisällys
ylimalkaan, edellisiä arvosteluja suurimmaksi osaksi uusivana, että
kirjotustapakin ja vielä jokunen viittauskin edelliseen kirjotukseen
osottavan, että tämäkin arvosteleva kirjotus on lähtenyt
Litteraturblad'in silloisen päätoimittajan taitavasta kynästä ja siis
olevan sekin Snellman'in. Ensinmainitussa arvostelevassa kirjotuksessa,
Litteraturblad'issa vuodelta 1856, on tarkimmin Juteinin runoutta
tarkasteltu, ja tämän tarkastelun tuloksia tahdomme tässä esittää.
Ensin huomauttaa Snellman ohimennen, että »hän (Juteini) on vaeltanut
rauhaan täältä tuo vanhus, joka puolivuosisataa aikaisemmin oli
laulanut ensimäisiä suomalaisia laulujaan, ja jonka rakkaimpana
askaroimisena vielä hänen elämänsä iltana suomalaisen laulun
harjotteleminen oli». Sitten seuraa lause, josta selviää, että Juteini
vanhoilla päivillään, niinkuin me jo ennenkin olemme kertoneet,
kokoili, järjesteli, muunteli ja kirjotti uutta, hänen kuolemansa
jälkeen julkaistavaksi. Nämä kootut teokset olivat nyt päässeet
julkisuuteen. Ensimäinen osa sisälsi vakavia lauluja sekä kansan- että
uudemmalla runomitalla. Ja myöskin toisessa on kylläkin niin vakavia
kappaleita, jott'ei niitä juuri voi kutsua leikillisiksi tahi
lystikkäiksi. Ja niidenkin joukosta, jotka voitaisiin lukea
jälkimäisiin, kuuluu harva hauskoihin. Tuskin iloisimmat saavat
lukijassa hereille hiljaista hymyä. Huomaa selvästi, että Juteini
tahallaan on hyvin varovainen, niin että hän otsakkeesta »Leikki
lauluja» on etsinyt puolustusta ei ainoastaan lauluille, joiden
aineesta laulaminen voitaisiin katsoa vanhan miehen arvoa alentavaksi,
esim. viinistä ja rakkaudesta, vaan myöskin jokaiselle vapaammalle
käsitykselle mitä vakavimmista asioista. Monesta kohdin vilahtaa
näkyviin luonnostaan iloinen luonne; mutta on selvää, että laulaja,
harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, on sen purkauksille pannut lujia
salpoja. Lukiessa vakavia laulujakin saa usein vaikutelman niiden
pakonalaisuudesta. Ja sille, jolla esittäjän (J.V. S:n) tavoin on ollut
tilaisuutta kuulla tuon vapaamielisen ja vielä myöhäisessä
vanhuudessaan hilpeän ja iloisen miehen puhuvan, on tämä kokemus
näyttävä todeksi sen, minkä laulujen lukeminen ainoastaan antaa
aavistaa. Häntä olikin kohdannut sellainen tässä maassa ainoalaatuinen
varotus, että eräs ruotsalainen, hänen kädestään lähtenyt kirjallinen
esitys oli laillisen oikeudenkäynnin ja tuomion nojalla poltettu.[242]
Esittäjän (J.V. S:n) mielipide on sen vuoksi se, että toisenlaisten
yksityisten ja yleisten ulkonaisten olosuhteitten vallitessa Juteinin
laulut olisivat olleet jotakin paljoa enempää, kuin mitä ne nyt ovat.
Snellman jatkaa: Runoilijalahjaa sanan korkeimmassa merkityksessä ei
voida myöntää Juteinin omanneen. Hänen laulunsa on siihen liiaksi
mietiskelevä ja tarkotuksellinen. Mutta hän _onnistuu usein erinomaisen
hyvin laulunesittäjänä, ja olisi epäilemättä onnistunut vielä
useamminkin, jos hän olisi antanut mielikuvituksensa toimia vähän
vapaammin ja laulanut täysin arastelematta ilmoille sen, minkä jo
luulee olevan hänen huulillaan. Myöskin ulkopuolella laulurunoutta on
hän[243] kirjottanut suomalaisessa runoudessa harvinaisen kauniita
lyyrillisiä kappaleita. Nuoremmille laulajille tuntemattomalla
keveydellä liikkuu hän kaikellaisissa runomuodoissa, luullaksemme
sellaisissakin, joita ei tavata kellään muulla_.[244] Tämän perästä
Snellman huomauttaa, että tähän »esteettömään liikuntoon»
(kaikennäköisissä runomuodoissa) on pääasiallisesti syynä se, ett'ei
Juteini luultavastikaan ole ottanut tarkemmin selkoa niistä kahleista,
joista sidotuksi nuorempi sukupolvi on joutunut omaksumansa
konstikkaan, vanhan kansanrunon mukaan muodostaman runomitan kautta.
Mutta, jatkaa Snellman eräässä seuraavassa kappaleessa, _Juteinin
laulun eivät kuitenkaan muodosta ainoastaan runomittaiset tai
soinnilliset mietelmät. Sitä tekee eloisaksi moni mielijohde ja sillä
on usein runsaasti määräyssanoja, kuvia ja vertauksia, mutta
yksinkertaisia ja luontevia_.[244] Ja vieläkin etempänä Snellman
väittää, että Juteinikin toisinaan, samoinkuin Kalevala ja hänen (S:n)
aikansa kansanrunonkirjottajat vanhalla runomitalla kirjottaessaan,
unohtaa kaiken muun runopuvun käytön paitsi runomitan, samoin kuin
myöskin hänen lyyrillisissä kappaleissaan tapaa kohtia, joissa
yhtenäisyys ei vaatisi juuri niitä sanoja, mitkä siinä kyllä tekevät
itse runomitan ja soinnun virheettömiksi. Mutta kuten edellä
mainituista esimerkeistä voidaan nähdä, _on hänen runorakentelunsa
tavattoman sujuva eikä hänen kykyänsä keksiä sointuja tapaa_, niin
pitkälle kuin Snellmanin tuntemus ulottui, _kenessäkään muussa
suomalaisessa runoilijassa. Hänen kielensä on puhdasta ja
rikasta_,[244] vaikka hän oikeinkirjotuksessa pysyttelee lähemmin
»raamatun suomessa» eikä ole omaksunut uudenaikaisen suomen sanoja ja
lauseparsia.
Mainitessaan Jak. Juteinin Kirjojen 3:nnen ja 4:nnen Osan ilmestymisen
Snellman kertoo, että niissäkin olevien laajempien runojen sisällys
enimmäkseen on opettavaista, kehottaen isänmaalliseen henkeen ja
lauluun, rauhalliseen ja siveään elämään j.n.e., myöskin lempeään
mielenlaatuun lähimäisiä ja eläimiä kohtaan. Viimemainitussa suhteessa,
kun oli kysymyksessä kotieläinten hellä kohtelu, oli, näet, Juteini
jalo kiivailija, ja, sanoo Snellman, hän lienee joskus,[245] kun eivät
suusanalliset huomautukset auttaneet, pahoinpidellyn eläimen puolesta
kostanut sen kiusaajalle.[246]
Jo v. 1881 painetussa »Kymölän seminarin opettajain albumissa I» on
merkki K. R(aitio) sivuilla 77-96 julkaissut Jaakko Juteinista
esitelmäntapaisen kirjotuksen, joka näkyy arvosteluissaankin perustuvan
J. Krohn'in esitykseen[247] Biografisessa Nimikirjassa sekä Ahlqvist'in
huomautuksiin hänen runousopissaan. Tästä syystä, ja jos ne (Raition
arvostelut) vielä, kuten mahdollista ja luultavaakin on, myöskin
nojautuvat Snellman'in edelläesittämiimme lausuntoihin
Litteraturblad'issa, emme tässä rupea niitä selostamaan; mainitsemme
vain sen, minkä Raitio esittää uutta ennen esitettyjen tietojen
lisäksi, että, näet, »Juteinin muista (juuri edellä on kerrottu laulun
»Arvon mekin ansaitsemme» käyneen Suomen kansalle rakkaaksi)
monilukuisista lauluista ovat jotkut muutkin vielä tänään suosittuja.
Niin muutamat lastenlaulut, esimerkiksi »Lapsi olen laulavainen», »Älä
itke äitini» ja »Isän ja pojan laulu». Tähän Raitio vielä lisää: »Laulu
»Elämän nautinnoista» (tulee tietenkin olla: nautinnosta!) oli aikanaan
hyvin rakastettu», sekä kiittää omasta puolestaan sitä hyvänä runona ja
painattaa sen esitykseensä kokonaisuudessaan Jak. Juteinin Kirjoista.
Biografisessa Nimikirjassa ja Suomalaisen Kirjallisuuden Vaiheet
nimisessä teoksessa Julius Krohn arvostelee Juteinia runoilijana
osittain samoin kuin Snellman, mutta osiksi myöskin paljoa ankarammin.
Krohn sanoo jälkimäisessä teoksessa: »Niinkuin hänen teostensa
luettelosta ja parista esimerkistä on näkynyt,[248] oli Juteinin
runotar pääasiallisesti opettavainen. Se enimmiten saarnasi hyviä
tapoja ja taisteli turhia ennakkoluuloja vastaan. Yhtähyvin ei se ollut
mikään yksivakainen itkusuu, vaan salli leikkiäkin toden vaiheella,
salli viatonta iloa, vaikkapa oluthaarikan ja viinalasinkin ääressä,
hyväin ystäväin seurassa. Ja opetuksissansa, saarnoissansakin se
kaikkein mieluimmin aina käytti aseinaan pilkan teräviä nuolia. Näissä
pilkkarunoissaan ei Juteini säästänyt ketään, milloin tuomaria tokaisi,
milloin pisti pappiakin.» Ja toisessa kohtaa: »Todellista runoniekkaa
hänessä ei ollut: pikemmin oli hän luotu filosoofiksi ja
puhetaituriksi. Suorasanaiset kirjoituksensa------ovat hyvin
miellyttävät lukea, sen puolesta että niissä ajatus ilmautuu hyvin
omituisessa, välähdyksen tavoin valaisevilla vertauksilla kaunistetussa
muodossa. Mutta runoelmissa sitä vastaan on äly liiaksi
yksinvaltiaana.» Ja sitten taas vähän myöhemmin Krohn edelliseen vielä
lisää: »------hänen runoelmansa enimmäkseen ovat runomittaan puettua
proosaa, vaikka kyllä innokasta, kuvilla ja vertauksilla koristettua
proosaa. Aine niissä on enimmiten aivan ajatteellinen, filosoofinen, ja
opettavainen tarkoitus silmäänpistävä. Niinkuin olemme nähneet,
ilmautui tämä opettavainen tarkoitus alussa paraiten pilkan muodossa.
Se oli usein kehoittavinansa pahaan tapaan, tehdäksensä sitä oikein
naurettavaksi ja inhoittavaksi. Muutamat näistä pilkkarunoista ovat
jokseenkin onnistuneita. Mutta ylimalkaan ei Juteinin pilkka kuitenkaan
ollut oikein terävä; sen kärki oli useimmiten tylsänlainen. Myöhempinä
aikoina ei hän enää kirjoittanutkaan mitään pilkkarunoja, vaan antoi
opetuksensa aivan yksivakaisessa muodossa. Seurauksena Juteinin
runottaren filosoofisesta, opettavaisesta luonteesta oli myös sen
taipumus lyhyihin aforismeihin ja epigrammeihin.»
»Runoissansa on Juteini sotinut kaikkia paheita ja pahoja tapoja
vastaan, mutta useimmin ja innokkaimmin moitti hän aina näitä
kolmea: omanvoiton-pyyntöä, taikauskoa ja eläintenrääkkäystä.
Omanvoiton-pyynnön syyksi hän luki senkin, että ylhäiset säädyt
Suomessa olivat hylänneet kansan kielen. Uskoa taikoihin ja
kummituksiin pilkkasi ja moitti hän yhtenään ja ylimalkain ei hän
uskonnonkaan suhteen sallinut sokeaa, ajattelematonta uskoa.»
»Toinen puoli Juteinin runoilijaluonteessa on lapsellinen, viaton
iloisuus. Yksi hänen periajatuksiansa oli, että tässä mailmassa hyvää
ja pahaa on tasan, ja jos jälkimmäistä toisinaan tahtoo ollakin
enemmän, niin pitää tyytyväisyydellä ja toivolla jälleen saattaa vaaka
tasapainoon.»
»------Muutamat (Juteinin runoista) ovat levinneet ympäri koko maan ja
tulleet kansan yhteiseksi omaisuudeksi enemmän kuin tuskin minkään muun
runoilijainme teokset tähän asti. Semmoisia ovat varsinkin
_Suomalaisten laulu Suurelle Ruhtinaalle, Laulu Suomessa (Arvon mekin
ansaitsemme)_ ja _Laulu elämän nautinnosta_, jotka aikanaan olivat
lauletut ja rakastetut, niin avaralta kuin suomenkieli kaikui.»
»------Yhdessä kohdin Juteinin kirjallinen vaikutus on ollut
silminnähtävä ja suuri, nimittäin siinä että hän herätti
talonpojissamme kansallistunteen, näyttäen monessa runoelmassansa, että
Suomen kansa ei olekaan se halpa, mitätön rahvas, jona sitä on pidetty,
vaan että »Arvon mekin ansaitsemme». Myöskin oli hän melkein ainoa,
joka ennen vuotta 1844 suomenkielellä katkerasti moitti maassamme
vallitsevaa muukalaisuutta kielen suhteen ja innokkaasti vaati
suomenkielen koroittamista valtakieleksi. Sen ajan suomalaisissa
sanomalehdissä näkyy tosin joskus joku ainoa kirjoitus tästä aineesta,
mutta ne harvatkin ovat erinomaisen miedot ja varovaiset. Sentähden
sopinee pääasiallisesti Juteinin ansiona pitää, että jo kolmansilla
kymmenillä kieliliikkeen ensimäinen alku ilmausi talonpojissakin,
niinkuin näkyy tunnetusta Korhosen runosta.»
Kun vertaa näitä arvosteluja keskenänsä, huomaa heti, että Julius Krohn
on ylipäänsä nojannut Snellman'iin. Juteinin laulu on kummankin
mielestä liian ajatteellinen ja tarkotuksellinen. Ja enimmin hänen
runoelmistaan tapaa opettavaisia, jota mieltä Ahlqvistkin oli ollut.
Mutta kun Snellman antaa Juteinille runoilijana yleensä tunnustusta,
joskin hän siirtää hänet niin sanoaksemme toisluokkaisten kykyjen
joukkoon, niin Krohn hänelle ei sitäkään tunnustusta suo, sanoo hänen
vain erinäisissä pilkka-runoissa ja muissakin runoelmissa jotakuinkin
onnistuneen ja luetteleekin niistä toisia, joiden ilmottaa tulleen
»kansamme yhteiseksi omaisuudeksi enemmän kuin tuskin minkään muun
runolijamme teokset tähän asti».--Snellman pitää tosin, ettei voi
tunnustaa Juteinilla olleen runoilijalahjaa sanan korkeimmassa
merkityksessä, mutta hän onnistuu usein erinomaisen hyvin laulujen
laulajana ja olisi epäilemättä sen tehnyt vieläkin useammin, jos olisi
antanut vapaamman vallan mielikuvitukselleen ja laulanut täydestä
sydämestään sen, minkä jo luulee ikäänkuin olevan hänen huulillaan: ja
Snellman esittää Juteinin lyyrillisistä runoista myöskin näytteitä,
joita hän ei enää lue laulurunoihin kuuluviksi ja jotka kuitenkin ovat
suomalaiseen runouteen kuuluvina harvinaisen ihania. Joka kirjottaa
suomalaista runoa, sellaista kuin Juteinin tunnetussa laulussa. »Arvon
mekin» tai »Luonnon suuren j.n.e.», voi, jos sisällyskin on arvokasta,
katsoa lahjottaneensa isänmaalliselle kirjallisuudelle katoamattoman
lahjan. Krohn taas väittää, ett'ei Juteinissa todellista runoniekkaa
ollut, vaan että hän pikemmin oli luotu filosofiksi ja puhetaituriksi;
hänen runoelmissaan on äly liiaksi yksinvaltiaana; ja luultavasti hänen
suurin ja tiettävästi pysyväisin ansionsa oli siinä, että hän viime
vuosisadan alkupuolella esiintyi kansallisena herättäjänä.--Snellman'in
mielestä Juteinin laulua eivät muodosta ainoastaan ranomittaiset tai
luppusoinnulliset mietteet, vaan sitä elähyttää moni mieleenjohtunut
kaunis ajatus, ja sillä on usein ylen runsaasti määräyssanoja, kuvia ja
vertauksia, mutta yksinkertaisia ja luontevia. Ja joskin täytyy
tunnustaa, että hänen kykynsä helposti keksiä sointuja--jonka vertaista
suomenkielistä ei toista löytyne--ja sujuvasti käyttää, runomitallista
kieltä ovat toisinaan häntä houkutelleet runon pukuun pukemaan
kaikenkaltaista yksitoikkoista, jokapäiväistä prosaa, etenkin kun hän
Suomen vanhalla runomitalla kirjottaa, mutta joskus myös lyyrillisissä
kappaleissa, niin on toiselta puolen hänen runonmuodostuksensa
harvinaisen sujuvaa ja luontevaa sekä hänen kielensä puhdasta ja
rikasta. Krohn taas katsoo puolestaan Juteinin runoelmain enimmäkseen
olevan runomittaan puettua prosaa, vaikka kylläkin innokasta, kuvilla
ja vertauksilla koristettua, eikä hän näytä tekevän eroa Juteinin
vanhalla runomitalla ja uudenaikaisemmilla kirjotettujen runojen
välillä. Tämä hänen viime mielipiteensähän menisi muuten milt'ei yhteen
Snellman'in juuri edellä selostamamme esityksen kanssa, jos tuo
Krohn'in käyttämä »enimmäkseen» sana hänen esityksessään saisi
tarkottaa samaa kuin sana »toisinaan» referaatissamme Snellman'in
mielipiteistä. Mutta sitä se ei kait tehne, ja silloin ei Krohn
myöntäne hyvän runoilijan arvoa ja kunniaa Juteinille.--Omat
mielipiteemme Juteinin runoudesta on lukija jo tämän luvun alkupuolella
nähnyt. Siinä esittämämme todistelun perusteella, samoin kuin juuri
kertomamme Snellman'in arvostelun nojalla sekä vielä Ahlqvist'in
antaman tunnustuksen johdosta uranuurtavalle taiderunoilijalle,
voinemme hyvällä syyllä väittää, että Franzén oli täysin oikeutettu
29-vuotiaalle runoilevalle Juteinille antamaan tuon ennen mainitsemamme
hyvän todistuksen, jossa hän tunnusti Juteinin omaavan todellista kykyä
runoiluun sekä että hän suomenkielessä oli hankkinut itselleen
tavattomat tiedot ja taidon. Huolimatta siis siitä, että J. Krohn
ymmärtääksemme ei hyvän runoilijan kunniaa Juteinille myönnä eikä
runoilijalahjojakaan sanan varsinaisessa merkityksessä tunnusta hänellä
olleen, vaan tuntuu pikemmin pitävän häntä vain jonkinlaisena riimi- ja
säeseppänä, joka tosin joskus on onnistuneenkin runon kirjottanut,
täytyy meidän noihin muihin arvostelijoihin vedoten väittää Juteinin
olleen hyvän runoilijan, joskaan ehk'ei ensiluokkaisen, ja
runoilijalahjoja hänellä oli, jos kohta osiksi olosuhteet ja tietysti
monet vaikeudet, jotka hänellä ensimäisenä varsinaisena suomenkielisenä
taiderunoilijana oli voitettavana, estivät häntä kehittymästä niin,
kuin hän suotuisammissa suhteissa olisi voinut. Myöskin olisi hänen
kootuille runoilleen ollut eduksi hyvin paljoa ankarampi valinta, kuten
1858-vuoden Litteraturblad'in arvostelukin arvelee. Ja mekin olemme jo
ennen viitanneet siihen, että Juteinin runoista voitaisiin saada aika
hyvä valikoima, josta saattaisivat meidän päiviemmekin ihmiset nauttia,
kun se julkaistaisiin ajanmukaisessa asussa.
Näin olemme Juteinin elämänvaiheita esittäneet ja sen jälkeen
tarkastelleet hänen vaikutustansa maassamme kirjallisella
toiminnallaan, etenkin runoilijana. Olemme nähneet, ett'ei tuo iloinen
ja hilpeäluontoinen mies tosin ollut loistavassa yhteiskunnallisessa
asemassa, ei hän ollut maamme mahtavia ja siinä mielessä suuria. Eikä
hänen suuruutensa runoilijana ja kirjailijana yleensäkään tietysti vedä
vertoja maamme runoilijaruhtinaille ja kirjallisuuden sankareille,
sellaisille kuin Runeberg'ille, Topelius'elle ja Aleksis Kivelle. Mutta
suuruutta hänessäkin oli, ja suuria sai hänenkin isänmaallinen
kirjallinen toimintansa aikaan, mitkä ehdottomasti vaativat meidän
syvintä kunnioitustamme ja ihmettelevää ihailuamme. Hänessä oli se
suurta, että hän sitkeästi totuutta etsi, totuuteen ja tietoon pyrki ja
niitä julisti kansaansa valistaakseen, huolimatta häväistyksistä,
vastoinkäymisistä lannistumatta. Ja suuria sai hän isänmaallisella
kirjallisella toiminnallaankin aikaan. Paitsi ett'ei se
sellaisenaankaan silloisissa oloissa suinkaan ollut eikä vieläkään ole
mitätön (ajattelemme tässä varsinkin koko suurta määrää onnistuneita
runoja), niin olivat Juteinin suomalaista mieltä uhkuvat kirjaset
kansallistunnettamme herättämässä niin säätyläisissä kuin rahvaassakin
aikana, jolloin suomalaisuutta, rakkautta suomen kieleen oli tuskin
nimeksikään, joskopa juuri ensinkään, ja jolloin Suomessa muuta
sivistystyötä kuin hengellistä välitti kansan suurelle enemmistölle
muukalainen kieli. Että kansanmiehet nyt alkavat herätä, vaatia
kielelleen oikeuksia sekä sitä runoiluun käyttää, siitä kertoo meille
Paavo Korhonen. »Otava»nsa esipuheessa tunnustaa taas Kaarle Aksel
Gottlund, yksi sivistyneiden edustajia, saaneensa herätteitä Juteinilta
runoilemaan suomeksi. Jo poikana Elias Lönnrot lauloi Juteinin
lauluja[249] ja tämän kirjat sekä R. von Becker'in Turun Viikkosanomat
ne ensin hänessä halua herättivät äidinkielensä viljelemiseen.[250]
Suuria täytyy meidän myöskin väittää Juteinin saaneen aikaan sillä,
että hän kirjotuksisssan käytti suomen kieltä--ja käytti sitä hyvin--
aikana, jolloin ei juuri kukaan muu sitä maallisessa kirjallisuudessa
tehnyt. Samalla kun nämä hänen kirjotuksensa herättivät nukkunutta
kansallistunnetta, levittivät ne valistusta, yrittäen juurruttaa
pois kansasta ennakkoluuloja, taikauskoa ja huonoja tapoja sekä
kylvää siihen tosisivistyksen siemeniä. Sen vuoksi voimme täydellä
syyllä yhtyä J.V. Snellman'iin, kun hän sanoo, että »Suomen
kirjallisuudenhistoria on kiitollisena säilyttävä Juteinin
muiston»[251] ja toisessa kohdassa: »Tämän nimen on hän (Juteini)---
häviämättömästi piirtänyt Suomen kirjallisuus- ja sivistyshistoriaan.»
[252]