1. _Juteinin runous_. Niinkuin jo edellisestä olemme nähneet, oli
Juteini sisäisestä halusta pakottunut runoilemiseen. Yleensä
runottomana aikana maassamme hän tarttui Väinämöisen kanteleeseen ja
lauloi ilmoille ilojansa kansansa kunnosta ja äidinkielensä
suloisuudesta, surujansa kaikellaisesta raakuudesta ja kehnoudesta,
missä niitä vain vielä ilmeni, sekä suomenkielen sorretusta asemasta ja
aivan yleisestä halveksimisesta; hän lauloi, hän loihti sydämensä
syvyydestä kumpuilevaa rakkauttansa kansansivistyksen hyväksi, hän
oikein raivostui laulamaan vihaansa ja kirousta sille, joka heikompaa
sorti; sanalla sanoen: hän ihaili hyvettä, kaikkea jaloa ja hyvää, joka
voi hänen kansaansa nostaa alennuksen tilasta ja kohottaa sivistykseen
muiden sivistyskansojen rinnalle, sivistykseen, johon hän itse oli
kansan »syvistä riveistä» noussut.
Ett'eivät Juteinin työ ja ponnistukset runollisella alalla kuitenkaan
aina onnistuneet, ett'eivät toiset hänen runoistansa meistä tunnu
huvittavilta eikä siis nautittaviltakaan, siihen saanemme hakea syitä
monesta seikasta, mutta erittäinkin siitä, ett'ei suomenkieltä silloin
vielä oltu kirjallisesti käytetty runoudessa muuta kuin hengellisessä;
toiseksi hän nähtävästi ei hyväksynyt Porthan'in »De Poësi Fennicassa»
antamia ohjeita, jotka tämä oli määritellyt tutkimustensa tuloksina
Suomen vanhaa runomittaa varten, vaan hänellä oli aivan omat sääntönsä
tällä runoillessaan, kuten näemme hänen runo-opistaan »Anmärkningar uti
Finska Skaldekonsten».[208] Ja kolmanneksi ei hänessä useissa
tapauksissa ollut riittävää mielikuvitustakaan sekä korkealle
ihannemaailmoihin pyrkivää henkeä, jotka ovat välttämättömän
tarpeellisia lyyrilliselle runoilijalle ja varsinkin sellaiselle kuin
Juteini, joka usein yritti muillakin lyriikan aloilla kuin
tunnelyriikan. Hänen kertovaa laatua olevissa runoissaan taas ei
neljänneksi tapausten lukuisuus ja esityksen vilkkaus ole riittävä, jos
ankarasti näitäkin arvostelemme. Sitä paitsi on meidän viidenneksi
huomauttaminen, että hänen tavaton taitonsa loppusoinnun sepittäjänä ja
nähtävästi siitä johtunut halu täydellisen loppusoinnun käyttämiseen
taiderunoudessa useinkin ovat liiaksi vetäneet hänen huolellista
huomiotansa puoleensa tietysti esityksen sisällyksen tappioksi.[209] Ja
vihdoin hän kuudenneksi ei myöskään suuresti ole pitänyt lukua
runoaiheittensa huolellisesta valinnasta, joten tietysti on käynyt
vaikeaksi, uskallammepa sanoa miltei mahdottomaksikin niistä luoda
mitään ihanteellisia kuvia, oikeita taideluomia.
Vaikka me siis Juteinin arvostelijoille myönnämmekin, ett'ei useissa
hänen runoistaan ole oikeata tenhoa, lumoavaa kuvausvoimaa, niin on
sitä toisissa, jos niitä arvostellaan myötätuntoisuudella ja
ymmärtämyksellä, ja asettumalla Juteinin aikalaisten kannalle.
Mainitunlaista tenhoa tahtoisimme väittää toisissa hänen runoistaan
olevan, etenkin niiden aikaisimmassa muodossa, runovihkojen
ensimäisissä painoksissa, joissa ne nähtävästi esiintyvät sellaisina,
kuin ne ovat lähteneet suoraan runoilijan runosuonesta. Niitä vieläkin
varsin mielellään lukee, vaikk'ei niistä ole olemassa oikein
onnistunutta valikoimaa nykyaikaisessa, nautittavassa asussa.
Sellaisista olemme edellisessä painattaneet useita näytteitä ja toisiin
vain viitanneet. Viimeisten väitteittemme tueksi--samoin kuin senkin,
että Juteini oli närkästynyt kielellisestä sorrosta sekä siitä
johtuneesta ymmärtämättömyydestä antaa arvoa omalle kielelleen--otamme
tähän vielä muutamia otteita m.m. hänen kertovasta runostaan
Lähtö-Laulu, jonka olemme jo ennen maininneet v. 1819 ilmestyneeksi:
»Kansa kylmä-kiskoisena
ylen katsoo koto-kielen,
puheen parren puhtahamman,
johon jääpi suljettuna
joukon viisaus, valistus,
niin kuin sato siemenehen,
laiho juurtuva jyvähän.
Missä taikka millä lailla
ombi Suomi siemenensä,
kielen siemenen kotoisen
kasvon kautta kartuttanut
silitellen sanat suuret
kaunistellut kandeleelle
kunniaksi luonnon luojan,
kirkkauden kiitokseksi,
mainitamme mainioita
kaiken kansamme seassa.
Kalliolle kallis kieli,
siemen kielen suloisimman
kylvetty on kuivamahan,
katoamaan kansan luona,
muuttumahan muistossamme
muiden kielden mukaiseksi,
että Suomen suuret sanat
ovat oudot omaisille,
vierahat ja virheelliset,
joit' ei tunne tuttavatkan
murteen tähden moninaisen,
tähden turmellun näkönsä.
Katsos, moni _huono Herra_
häpeääpi hävytöinä
taitoansa tavallista,
että osaa oikeasti,
niin kuin moni meikäläinen,
kiellä kaunista puhua.
Moni tyhmä talon-poika,
suuta väärin väännistellen,
tahtoo olla taitavambi
muita miehiä kylässä,
kiskoo kielensä kapulan
poikki puolin poskillensa,
että saisi puheen parren
käändymähän karkeaksi,
sanat selvät saastumahan
vendo-vierasten vioilla.
Viisas, vanha Väinämöinen,
Laulu-Jumala jalombi!
näin on laatu Suomen lasten,
tapa, tundo turmelduna.
Kerran tosin _katoaapi
sekä kieli että kansa,
jos et_ auta armos kautta,
tule turvaksi pikemmin,
_herätä Herraingin luona
rakkautta rehellistä
kohden kieldä kallihinda,
kohden kansaamme kotoista_.[210]
Voimas kautta, Väinämöinen!
tulisesta taivahasta
luja vaikutus lähetä,
niin kuin nuoli Ilmarisen,[211]
herättämään huolettomat
muukalaiset tällä maalla,
oman kansan kasvattamat,
unhotuksensa unesta,
pelastamaan paatuneetkin
oman onnen orjuudesta,
että aina ja enemmin
kukin etsis' yhteyttä,
hyödytystä ja hyvyyttä,
eikä hylkäis' hyvää kieldä,
miesten kieldä miehuullista--
miehuullista, merkillistä,
kansan väli-kappaletta
valistukseen vaeldaissa.
Miss' on kieli keveämbi,
sopivambi, suloisembi,
kuin on kieli Suomen kansan?
ehkei konnat, kaihi-silmät,
tunne päivää paistehesta,
eikä sanain sileyttä
niiden nuotista havaitse;
kalvehessa kulkevalla
silmä-terät ovat oudot,
kirkkautta katsellessa
näkö pimenee peräti.
Totisesti toinen aika,
toinen meno, toinen mieli
oli muinen Suomen maassa
ennen esi-isillämme,
koskas, vanha _Väinämöinen!_
Valda-kunnassas vaelsit
villa-vaippa hartioillas,
kallis kandele kädessäs,
jotas aina joka kerta,
kumautit kuuluisasti
koska oli kansan luona
joko ilo taikka itku;
sinä lauloit laupiaasti,
lepytellen lohduttelit,
ilon enensit elossa.
Aina laulaissas lujasti
leukas liikkui lembeästi,
pääs ja partas järisivät,
paadet paukkuivat kovemmat
kallioilla kaljamilla,
randa-kivet rakoilivat,
kajahteli ilman kansi,
pohjan porttikin tärisi.
Hyödytyksen hyvän tähden
soitit sinä kandeletta,
ilahutit ihmisyyttä,
itkit itsekin ilosta,
että kyllä kyyneleitä,
linnun munan muotoisia,
kaseammat karpaloita,
vieris silmistäs sinungin,
vuoti maahan mandereelle
läpi viiden villa-vaipan,
kautta sarka-kauhtanasi,
niin kuin kallis aamu-kaste
runon kuivalle kedolle.
Silloin kansan kovemmangin,
kuullellessa kandelettas,
suli sydän suosioksi,
mieli muutettiin medeksi;
itse vedengin Emändä
riensi randaan riemuisesti,
rinnoin ruohoille rojahti,
linnut siivin sipsuttivat
yli pääs ja ymbärilläs,
kurkotellen, kotkotellen
nokka kotkangin norisi,
pirahteli pienen linnun;
meren peikot, metsän pedot,
murha-töihin mieldyväiset,
taukosivat tappamasta,
raatelemasta rumasti.
Kondiot ja karva-hassut--
karva-hassut hallavammat,
kaikki pedot pahimmatkin,
kallistellen korviansa,
kuroittivat kurjan kaulan,
kita auki kiskottuna,
josta valui veri vielä,
kuuldelemaan kuminata,
sitä soittoa suloista,
jok' on tuotu taivahasta
lisäilemään lohdutusta,
kutsuttu korkeudesta
enendämään iloamme.
Silloin soiton helinässä,
tassutellen tasaisesti,
kouri maata korven poika
koveroilla kämmenillä,
käyden taka-käpälöillä
karhu aidalla kavahti.
Silloin kannot ja kivetkin
tepersivät tandereella,
lehdet puissa liehuttivat,
oikenivat oksat väärät,
ruohot maassa riemastuivat,
liikkui luondokin ilosta.»[212]
Miten kuulakan kirkkaat ovatkaan kaikki tässä esittämämme säkeet! Eikä
tarvitsisi rajottua näihin, jos haluaisimme tällaisia säkeitä
enemmänkin esittää sekä tästä että muista Juteinin kertovista runoista!
Mutta riittäköön! Sen sijaan on syytä tutustua vielä muutamiin hänen
uudemmalla runomitalla sepittämiinsä lauluihin, joista esim. seuraava
Lähtö-Lauluun liittyvä kuuluu mietelyriikkaan ja on sangen soma ja
sujuva:
»Sovindo-Laulu.
Rauhan, riemun runsas valo
olkon meillä osana,
kosk' on sodan, surman palo
kadonnut ja kaukana,--
virittäkön viisautta,
vahvistakon vapautta
nyt ja aina edespäin,
elon keinot enendäin.
Sovinnoll' on suloisuutta,
riita rinnat raatelee;
veljen', vältä kavaluutta,
vaino tunnon turmelee.
Jätä vihat, heitä vainot,
heitä riidat, rumat, kainot,
syngeyteen syvyyden,
pimeyteen pahuuden.
Ah! ett' olis' onnen tiellä
suosiohon Suomessa
aina portit auti (!) vielä
säätyemme seassa;
sillä kerran korkeudet,
luonnon pohjat, laveudet,
niin kuin ne nyt näkyvät,
silmistämme siirtyvät.
Rinda, hyvän rakastaja,
jossa pyhyys palaapi,
ombi onnen ammendaja,
hyödytystä halaapi.
Sovindo on hyvä hetki,
rehellisyys paras retki,
joka iloon johdattaa,
vanhanakin virvoittaa.
Valistuksen viritessä
paetkon jo pahennus,
hyvän suondo, syttyessä,
olkon tunnon ojennus,
että kävis' koittavainen
ylös päivä paistavainen
iloksemme iäti,
autuudeksi alati.
Suosiossa maa ja mulda
lisää onnen laihoa.
_Ilmarinen!_ iske tulda,
välähytä valoa.
Soita, soita, _Väinämöinen!_
jo nyt lepy, _Joukkavainen!_
käyden käsi kädessä
ystävyyteen yhdessä.»
Saman luontoinen on Äidin sydän-niminen hieno ja syviä tunteita
osottava laulu, jonka kolme ensimäist säejaksoa kuuluvat:
»Syvembää ei salaisuutta
syngeyskän synnytä,
suurembaa ei suloisuutta
koko luondo käsitä,
kuin on kungin syndymä,
äidin sydän syttyvä.
Rikas ombi äidin rinda
synnyttäissä sikiän,
jaa, sen suhteen halpa hinda
ombi kullan kiildävän:
heikkokin ja hembeä
lapselle on lembeä.
Tunne tuosta kuolevainen,
onnen osa äidillä,
kuin on lapsi kuuliainen
iän pienen päivillä:
siitä sydän suloinen,
rakas ombi riemuinen.»[213]
Tunnelyriikkaan kuuluvista Juteinin lauluista on usea hyvin onnistunut
ja niistä hän v. 1819 julkaisi valikoiman, johon otti muutamia muitakin
lauluja, niinkuin ennen mainitsemamme: »Eläkön armias», »Kesti-Laulun»,
»Juoma-Laulun» y.m.. Kokoelman parhaita on ennen esittämämme »Laulu
Elämän nautinnosta», »Pojan Laulu Tytöllensä», »Laulu Rakkaudesta» ja
»Naima-Laulu». Kaikilla näillä on kyllä oma sulonsa, mutta painatamme
tähän vain »Pojan Laulun Tytöllensä» ja Juteinin myöhemmällä ijällä
(v. 1835) syntyneen sievän, eloisuutta uhkuvan »Menestys Suomessa»,[214]
joka on otettu hänen koottuihin teoksiinsa ja kuvaa elämän suloisuutta
rakkaassa isänmaassamme. Pojan Laulu Tytöllensä on alkuaan ollut
kokoelmassa »Ajan Viete»[215] ja kuuluu:
»Tule tänne, tule tänne, tyttö toivovainen,
onnen aika ombi meillä aivan ihanainen:
rind' on rakas minulla,
sydän sula sinulla.
Ikävä on yksinänsä olo maamme päällä,
kumppanita kuljeskellen turha kaikki täällä;
tule tänne, tuttavan',
jota ratki rakastan.
Sydämessä suloisessa, armas ystäväisen'
kannan minä sinun kuvas kauan kestäväisen;
rindas on kuin rakkaus,
nimes huulden huvitus.
Minun majan ombi tuolla tosin matalainen,
mutta sydämen' on täällä varsin sulavainen;
mesi-marjat kasvavat
majan luona makeat.
Koivistokin siellä kaunis ombi kasvavainen,
jossa ilo aldis meille ain' on ihanainen;
onnen vesat venyvät
lumessakin leveät.»
»Menestys Suomessa.
Kyllä on Suomessa luminen luondo,
vaan hyvän suondo
riemulla rindoja lämmittää.
Kulkekon talvella kylmänä kuukin
lämmin on luukin
kuin veri ystävät yhdistää.
Kesällä leikkivät linnut ja karjat,
makeat marjat
varsista valmiina taitellaan;
kedolla kestävät lapset ja laumat,
pellolle aumat
korkeat, laveat laitellaan.
Miehiksi nousevat poikamme norjat,
suorat ja sorjat,
miehinä mieldänsä kiitellään.
Pienestä pijasta paisuupi nainen,
jaa, saman lainen
kuin marja kukasta viljellään.
Naitavan neitoisen lembeä laatu,
simasta saatu,
aina on sulava suosioon.
Ei ole elämä onnea vailla
Suomengan mailla;
avoina ovi on nautindoon.»
Niinkuin jo yllä esitimme on Juteini monen monituisen tällaisen hauskan
ja onnistuneen runon ja laulun rinnalle runovihkoihinsa sepittänyt tai
--voisipa milt'ei sanoa--»laatinut» sangen proosallisia kappaleita
runomuotoon, tuo muoto kun on niin täysin ollut hänen vallassaan.
Niistä emme silloin tietenkään tapaa sitä miellyttävyyttä, sitä
lumoavaa voimaa, kuin äsken esittämissämme on, emmekä siis voi antaa
niille samaa arvoakaan, ne kun useastikin--etenkin kertovaiset runot--
ovat pitkäveteisiä ja toisin paikoin lapsellisen yksinkertaisia; niissä
ei muuta kuin aniharvassa kohdin vallitse ylevää mielikuvitusta, eikä
lukija niitä lukiessansa voi ihailla runon sankaria, vaikka
hyväntahtoisuudesta sitä koettaisikin. Sellaisten joukkoon lukisimme
pitemmistä kertovaisista runoista »Muisto-Patsaan Suomessa»,
suurimmaksi osaksi »Runon Pohjan Sodasta», »Nuija-sodan Suomessa»,
»Sangarin Sionissa» ynnä jonkin muun. Juteinin pienemmistä runoista ja
lauluista tuskin tarvinnemme esimerkkejä esittää, sillä niitä on
kosolta.
Pääsyynä tähän epäonnistumiseen runoilussa, niin ett'ei meidän
päivinämme enää voida useastakaan tällaisesta runosta nauttia, on
varmaankin, kuten jo aikaisemmin olemme huomauttaneet, ollut se, että
suomea niin perin vähän oli ennen Juteinia käytetty maallisessa
runoudessa[216] ja yleensä kirjallisesti: mutta eipä myöskään suuresti
voi kummeksua sitä, ett'ei Juteini ole ihanaa runoa saanut syntymään
aiheista sellaisista kuin esim. »Rupuli» (kirjotettu jo »Ruotsin vallan
aikana», siis hänen ylioppilasvuosinaan), »Vilutauti», »Pullo», ja jo
ennen mainitut »Kuohari», »Hulivili» y.m.m.
Koska juuri edellä on kielenkäytöstä puhe, sopii meidän tässä
yhteydessä mainita, että Juteini varmaankin olisi voinut saada aikaan
jotain erikoista ja etevääkin runollisella alalla, jos hän olisi
tarkemmin tutkinut kansanrunouttamme, joka oli jo hänen päivinään
samoin kuin meidän aikanamme täyteläistä, tosirunollista ja kaunista
sekä tietysti käytti kieltä erinomaisesti, ja jos hän lisäksi olisi
käyttänyt hyväkseen Porthan'in mainioita tutkimuksia kansanrunoudesta
teoksessa »De Poësi Fennica».
Näin mielestämme uskallamme väittää, sillä Juteini oli aikansa
etevimpiä suomen kielen käyttäjiä, ehkä etevinkin--hänhän oli
syntyperältään suomalaisesta kodista, ja hänestähän G. Renvallkin
sanakirjansa alkulauseessa mainitsee, että »Secretarius Wiburgi urbicus
Jac. Judén» oli »linguae Finnicae cultor nostri temporis dexterrimus.»
Hänelle ei sen vuoksi Kalevalan runomitan oikea käyttäminen olisi
pitänyt olla vaikeata, jos hän olisi sen todellisen luonteen tuntenut,
tai--ehkäpä on varovaisinta sanoa--jos hän olisi Porthan'in ohjeita
hyväksynyt.
Mutta syytös, ettei Juteini Porthan'in runo-opin neuvoja noudattanut
eikä yleensä Suomen vanhaa runomittaa varten siinä määriteltyjä
sääntöjä tarkannut, vaatii myöskin todistelua, koska Juteinin nimellä
suomalaisen kirjallisuuden historiassa on kunnioitettu sija. Pääsisimme
tosin vähemmällä vaivalla vain viittaamalla prof. Ahlqvistin
tutkimuksiin julkaisussa »Suomalainen runous-oppi kielelliseltä
kannalta», jossa hän sanottua asiaakin pohtii, mutta ei liene syytä
jättää esitystämme tässä suhteessa vajavaiseksi.
Juteini, näet, hyvin usein tekee virheen sitä suomalaisen kansanrunon
sääntöä vastaan, _ett'ei pidä pääkorollista lyhyttä tavua käyttää
nousuna edempänä ensimäistä runojalkaa_. Hän rakentaa runonsa
tavallisesti niin, kuin lukija on näkevä runosta: »Suomen Kielestä elli
Sana-Armeijan Kokous Perustus-suomeksi», josta aiempaan esitykseemme
olemme lainanneet kokonaista 19 säettä keskeytymättömässä jaksossa sekä
kursivoineet ne tavut, joista mainitun virheen löytää. Näistä 19
säkeestä on ainoastaan 6 sanotussa suhteessa virheetöntä, jota vastoin
kaikilla muilla on joko yksi taikka kaksi sellaista virhettä. Ja
tällaisia säkeitä on hänen Kalevala-runomittaisissa runoissaan ylen
runsaasti.
Toinen virhe, jonka Juteini myöskin tekee, vaikk'ei niin usein kuin
juuri mainittua, on oikeastaan sama kuin edellinen, mutta sopii mainita
tässä erittäin, »De Poësi Fennicassa» kun, näet, on erikoinen neljäs
sääntö, joka kieltää asettamasta säkeen loppuun kaksitavuiaia sanoja,
joiden molemmat tavut ovat laajuudeltaan lyhyitä. Esimerkkeinä
mainittakoon vain seuraavat säkeet:
»Kuivakon jo kurja _käsi_.»
»Sekä suuri Saksan _sota_.»
»Jonga perustus ei _petä_,
nuljahtele nurkka-_kivi_.»
Mainittua »De Poësi Fennican» neljättä sääntöä vastaan Juteini tekee
vielä muitakin virheitä, jotka tosin eivät ole suuria eivätkä aina
nykyisen kehittyneemmän runo-opin kannalta virheitäkään. Näihin
kuuluvat laajuudeltaan lyhyitten kolmitavuisten sanojen käyttäminen
säkeen lopussa. Tätä kuitenkaan ei ole virheeksi katsottava, sillä
sellaisia säkeitä löydämme Kalevalastakin, Erään toisen virheen suhteen
sanottua Porthan'in runo-opin neljättä sääntöä vastaan joudumme myöskin
epäilevälle kannalle onko sitäkään oikeastaan virheeksi katsottava,
kosk'ei sitä Kalevalassa karteta ja koska sitä runoilussa lieneekin
milt'ei mahdoton välttää, vaikk'ei se oikeastaan hyvään runoon sovi.
Tarkotamme sen säännön syrjäyttämistä, että runo rakastaa pitempiä
sanoja säkeen loppupuolella. Selvyyden vuoksi liitämme tähän »De Poësi
Fennican» neljännen säännön: »Olletikin pitää runoilijan sovittaa
sanansa niin, että viimeisen edellinen tavu säkeessä (s.o. viimeisen
jalan nousu) on pitkä, sillä laulettaessa viipyy laulu tällä tavulla
kauimmin. Kuitenkin voivat sellaiset sanat, joissa on neljä tavua eli
useampi, sovelijaasti seisoa säkeen lopussa, myöskin vaikkapa viimeisen
edellinen tavu olisikin lyhyt ja sen edellinen pitkä, sillä syrjäkorko
(euphonicus) viimeisen edellisellä tavulla antaa sille kumminkin
tarpeellisen pituuden. Ja tässä kohdin muistetaan, että runo rakastaa
pitempiä sanoja säkeen loppupuolella.»[217]
Tämän yhteydessä on meidän vielä mainittava muutamia puutteellisuuksia,
jotka ovat havaittavissa Juteinin runoissa. Hän, näet, ei ylimalkaan
sanottavasti tahi ei ainakaan riittävässä määrin toista samaa ajatusta
eri sanoilla, s.o. hän ei käytä paljon kertoa eli parallelismia, kuten
jo aikaisemminkin olemme huomauttaneet. Tämä mitä tulee yksinkertaiseen
kertoon. Mutta vielä vähemmin löydämme hänen runoistansa puolisäkeisiä
kertopareja, joita kansanruno viljelee.
Viittasimme aiemmin jo erääseen Juteinin kuusimitan vikaan, mikä on
aivan yleinen Juteinin muissakin runoissa. Samasta seikasta huomauttaa
jo prof. Ahlqvist ronous-oppinsa 40 sivulla. Asia koskee liikanaisen
alkusoinnun käyttämistä, johon Juteinin on houkutellut hänen tavaton
kykynsä helposti löytää soinnullisia sanoja, niin hyvin alku- kuin
loppusoinnullisia. Etenkin alkusoinnun käyttämisessä hän menee
sopivaisuuden rajan yli, sillä usein tapaamme kolme, jopa neljäkin
samalla äänteellä alkavaa sanaa säkeestä. Esimerkkeinä mainitsemme
muutamia säkeitä:
»Vaivutettu vieras valda.»
»Jännittävät--joutsen jäykän.»
»Kansa-kunnat kaukaisetkin.»
»Leipsin laajan laitumella
joukot jalot juondehissa.» »Koska kukin kansa-kunda.»
(Ter!) »Näin nyt näändyi Napoleon.»
»Kätki kannella kalatkin,
koski kasvoin, kylmäs kynttä.»
»Sekä suuri Saksan sota.»
»Kerran kohen koto-kieltä.»
»Moitin minä maani miestä.»
»Saa se siellä selvän muodon». j.n.e.
Esitetyt säkeet riittäkööt todistamaan äskeisen huomautuksemme
todenperäisyyttä. Kun lukija runoa lukiessa tapaa tällaisia säkeitä,
vetää liikanainen alkusointu hänen huomionsa puoleensa, niin että
sisällys jää sivuasiaksi, joka tietenkään ei ole ollut runoilijan
tarkotus.
Mikä myöskin vaikuttanee, ett'ei Juteinin runo aina ole niin
nautittavaa, kuin kansanruno on, on se, ett'ei hän ole runoillessaan
käyttänyt »runojen kieltä», joka johonkin määrin eroaa kirjakielestä.
Sanoimme aikaisemmin, että Juteinilla runoillessaan Suomen vanhalla
runomitalla oli aivan omat sääntönsä, jotka poikkesivat »De Poësi
Fennicassa» annetuista ohjeista. Niitä tulisi meidän tässä sen vuoksi
hieman tarkastaa:
Huvin vuoksi ensin huomautettakoon, että Juteini ennen mainitussa
runo-opissaan »Anmärkningar uti Finska Skaldekonsten», puhuessaan
suomalaisen runouden nimestä (»Om Finska Poesiens namn»), vielä uhraa
fennofiilien »vertailevan» kielitutkimuksen alttarille. Hän puhuu
erilaisista laulun nimityksistä ja määrittelee erittäin hyminä sanan
merkityksen seuraavasti: »Hyminä, hiljainen enimmin nenästä kuuluva
jymy eli ääni, joka sana monien yhtäläisyyksien takia kreikan ja Suomen
kielissä myöskin lienee johdannainen »hymn» sanasta, joka merkitsee
ylistyslaulua».[218]
Mainittuaan otsakkeen alla »Om Runrimmets natur» (runon soinnun
luonteesta), miten suomalaisten vanhoissa runoissa vähintäin kaksi
sanaa säkeessä »alkaa samalla kirjaimella, jonka takia niitä on
helpompi muistaa, kun toinen sana joka rivissä ikäänkuin vaatii
toisen», Juteini lisää, että nämä samoin ääntyvät äänteet »oikeutta
myöten ovat runojalkojen alussa».--Miten erehdyttävä tämä vaatimus on,
huomaa heti sellaisesta Kalevalan mallisäkeestä kuin: »Miele/ni mi/nun
te/kevi». Juteini ei itsekään tarkoin voi tätä noudattaa, vaan
kirjottaa usein tähän tapaan: »Vaati/onnel/da o/sansa».
Samassa luvussa Juteini vielä sanoo »runon olevan suomen kielen
tavallisen ja sen luonteelle sopivimman runolajin, muodostuen
kahdeksasta tavusta, jotka jakautuvat neljälle runojalalle, ja
muodostavan, varsinaisen kertovan runomitan». Tämän jälkeen hän neuvoo
»vaihteluna runotyylissä», ja kun tahtoo »esitykselle antaa suuremman
painon», käyttämään n.s. »meleerattua runoa» eli sitä tapaa, että
lisätään säkeen alle »nelitavuinen täyte» tai »puoli säettä», joka on
alkusoinnillinen loppupuoliskolle edellistä säettä tai
loppusoinnullinen edellisen säkeen viimeiselle runojalalle, jos se on
eri sanana; seuraava säe silloin päättyy kolmitavuiseen sanaan. Esim.:
Pohjan poika Suomalainen
vasta työllä, toimellansa
taitavalla
vaati onnelda osansa.