»jalo Suomalainen
työllä peljätti pakohon
------
kituwana kulkemahan
erä-maihin edemmäksi,»
niin
»eipä kulje kurjuus wielä
kokonansa kotiansa;»
vaan
»halla usein häwytöinä,
aina yösillä ajoilla,
pellot paneepi pahasti,
turmeleepi täyden laihon
monen murheeksi majoissa.
Tukela (!) on totisesti
peldo-miehen perheinensä
nähdä aamun aljettaissa,
punoittaissa päiwän portin,
toiwon turhaksi tulewan;
nähdä lasten lewätessä,
kuinga halla hirmuisesti
huurtehessa harmahana
ombi yönä yhtenäkin
vienyt eineet, elatukset,
kadottanut kauheasti
maasta makean rawinnon,
jota warten joka päiwä
aljettu on ahkerasti,
wuosi wietetty hi-essä.
Kyllä peldo kiitollinen
olis' onnen lahjoittanut,
waivat palkinnut wakaasti,
mutta hallan haaskatessa
wuoden warat wainioilla,
hywät puidengin hedelmät,
ehti nälkä erä-maista,
Tapiolasta takaisin.
Wielä wainonsa lisäksi,
hallan kanssa kuljeskellen,
teki nälkä lujan liiton
kanssa petoen pahinden
sekä suurten että pienden;
kungin watsaan kulkeneena
yllytteli yhtä, toista
wainoamaan wihaisesti
Suomen miestä miehuullista,
waikuttamaan wahingoita,
murha-töitä täyttämähän
Suomen eläinden seassa.
Karhu karjat turmeleepi,
murtaa miehildä hevoiset,
susi surmaa lammas-laumat.
Wielä muiden mukaisena
arka, juoksewa jäniskin
kalwoi puita kuiwamahan,
laihon oraatkin lyhensi.
Hiiri leipää hiwutteli,
hakkas waatteita wilussa;
kauhtanat ja willa-waipat
lewotoina läwisteli,
laski lämbymän läpitse
Kyhkyläinen, kurja lindu,
paitsi muita mainitani,
kynnnöksestä kylwettyinä
kokos' siemenet kupuunsa.
Waan ei nälkä, wanha wieras,
halla, waarat, wahingotkan,
saata Suomeen epäilystä;
------
miehet maata wiljelewät,
waimot waatteita kutowat,
laulain pirtin lattialla
lapset tekewät lapetta.
Rakkaus se riemullinen
lämmittääpi rinda-luita.
Weisu kuuluu Wäinämöisen
Suomen kansan kunniaksi,
kaikkuu kandele iloksi,
josta rinnat rohwaistuina
saawat uutta uljautta;
------
Weisun alla Wäinämöisen,
laulun kautta kandelella,
sydän pehmisi petoen,
jotka kukin korwiansa
kuroittiwat kuulemahan
miehen soittoa suloista,
unhoittiwat murhan menot
koska kandele kumisi.
Mutta jos ei joka peto
taukoa jo tappamasta,
muuta murha-menoansa,
koska puutkin keskenänsä,
kiwet suuret kallioilla
itse liikkuiwat ilosta
kautta soiton suloisimman,
kyllä loukku likistääpi,
kiristetään kindurilla
karhun kämmenet kowatkin;
susi raudoissa rumasti
käpälänsä katkaiseepi;
jänis wedetään wipuhun
kaulastansa kamalasti;
hiiri lepää laudan alla
kitisewä kuollessansa;
linnun pelko liikkuwainen,
pandu pellon wartiaksi,
karkoittaapi kyhkyläiset
pahan juoniset pakohon.
Woiton waatii wiimeiseldä
Suomalainen susilda ja
karhuildakin kauheimmilda,
------
mutta turkit muutetahan
täällä toisen hartioille.»
------
Kun pedoistakaan ei ollut apua eikä »nälkä» yksin tohdi tänne tulla,
hän luuli wielä
»Suomen suuren woittawansa
sodan sortawan awulla,
jonga itse Ilmarinen
Suomen kansaa koetellen
andoi hänen halduhunsa.
Sota, alku surkeuden,
jolla owat julmat kaswot,
tuli tuiskuu sieramista,
surma silmistä näkyypi.
Sota kaikki sortawainen,
pellot polkeepi pahasti;
jäljet sywät jättäissänsä
weri purskuupi punainen.
Suomalainen surman alla
wasta arwonsa ylensi;
waaran kaswoin katsellessa
hänen luondonsa lujeni;
yksi warjeli wahingot
kilpi, keihäs käännettynä
kansan suojaksi kädessä,
toinen touko-pelloldakin
otti nuijan olallensa,
jolla soti Suomalainen,
sulki sodan majoistansa,
poisti maastansa pahuuden.
Lewon alla Suomi leiwän
jälle kaswatti jalosti,
------
Itse wanha Wäinämöinen
lepytteli lapsiansa
kehoitteli kandeleella
sekä sotaan että työhön
onnen, elämän eduksi;
lisäs' aina lohdutellen
kärsimystä kowuudessa,
tyhjässä tytywäisyyttä.
Ukko lauloi lapsillensa
riemun alla rakkahasti,
käyrä polwilla kumisi;
kiristeli kiitoksella
kandeleessa kielet kaikki
kungin hywän kunniaksi,
jota harjoitti jokainen.
Kieldä sormin soitellessa,
Isän laulaissa lujasti
tukka päässä tutiseepi,
parta järisee jalombi,
wieriääpi willa-waipan
päälle paljon kyyneleitä,--
Ukko itkeepi ilosta».[95]
Uusiintuvat sitten samallaiset onnettomuudet ja sodan melskeet Suomelle
ja suomalaiselle, kuin aikaisemminkin on kuvattu, mutta samoilla
tuloksilla, jonka vuoksi
»koetellen konstiansa
waati sota suuttuneena
wiimein wanhan Ilmarisen
pilwein luona puolellensa,
joka julmasti jyristä,
räjähteli rumemmasti,
koska liekki leimahteli
ilman sumuisen seassa.
Ilmarinen iski tulda,
ukko uhkaili kowasti;
tulen nuolet tulisemmat
maahan, mereen singoiliwat;
tuli tuulessa wirinnyt
poltti kirkot korkeammat,
poltti majatkin monesti.»
------
Rakennettuaan kaikki kauniisti uudelleen turvautuu suomalainen
ukkosenjohdattimeen:
»Wiimein ombi wiisas neuwo
ilmestynyt ihmisille,
tullut tiedoksi monelle,
kuinga ilmassa isäisen,
ukkoisemme uhatessa
wähennetään nuolen woima,
waikuttamata wahingon
maahan käännetään katoista.»[96]
Tämä kuvaus rajuilmasta sekä siitä aiheutuneesta ukonjohdattimen
käytäntöönottamisesta on jätetty pois 1850-vuoden painoksen runosta ja
sitä seuraava kuvaus tavattomasti lyhennetty, menettäen sen kautta
eepillistä leveyttään ja selvyyttään. Runo päätetään mainitussa
painoksessa seuraaviin säkeihin:
»Kansakunda kiitettäwä,
lausuttu nyt laulamalla!
arwos ombi aiwan suuri.
Maksa arwost' ansaitusta
wanha welka wanhemmilles,
esi-isilles isoille;
lahjoittele lapsilleskin
warhain mielen wakaisuutta
kestäwätä keskellänsä,
jota ombi omaisilda
polwl polwelda peritty;
saata heitä tunnon tielle,
rakkaudella rawitse,
että wielä wiisauden
nisät heruwat hywyyttä,
että aina enendyypi
wapaudessa walistus
wahwistuupi wapauskin,
jonga perustus ei petä,
nuljahtele nurkka-kivi
joskus ahtailla ajoilla.»[97]
Alkuperäisessä Juteini 40 vuotta aikaisemmin edellisten säkeiden
sijalla on runoansa jatkanut vielä neljänneksellä sen koko pituudesta
ja siinä on meistä runon ehkä hauskin kuvaus. Siinä »sodan isä
Ilmarinen» mietti itseksensä, olisikohan suomalainen yhtä rohkea
meritaistelussa, kuin hän oli taitoa osottanut kaikissa toimissaan
maalla, joista Juteini laulaa:
»Ukko isä uljauden----
ihmetteli iloisesti
korkealla kotonansa
miesten miehuutta jaloa,
taitoakin toimellista
kansan kaikissa menoissa.»
Kun ei tätä kuvausta, niinkuin jo edellisestä selvisi, ole Juteinin
kootuissa teoksissa, on meistä syytä ottaa siitä kohtia tähän:[98]
Sodan raju ja luonnostaan luja isä Ilmarinen, joka joutilaana yksin
ollessaan havaitsi turmeluksenkin toisinansa huvitukseksi, tutki
asioita »awaralda.»
»Paksun pilwen patsahalla
Ukko istui ajatellen:
Ongo Suomessa olendo
aina kowan kiiwauden?
Maalla ombi sitä ollut;
mutta mikä miesten mieli
liene mendäissä merelle?
mik' on meno sangarilla
allon harjoilla ajellen?
Ukko, töitä tutkistellen
päällä ison Itä-meren,
korkeuden katon alla,
osas' nähdä Näkin märjän
päänsä alloist' ylendäwän.
Näkin posket pullistuiwat,
pärähtiwät paksut huulet,
wesi sumus' sieramista;
walo näytti partaa wasten
siinä seitsemän wäriä
taiwaan kaaren kuwaisia.
Lainaa mulle wanha waldas,
kuului alhalle anomus,
iso ääni Ilmarisen,--
lainaa mulle wanha waldas,
woimas wesillä wäkewä,
ettän kerran koettaisin
mik' on luondo Suomen miehen
metelissä merelläkin.
[99]Saatuansa Suomen lahden
tätä warten waldahansa,
Ilmarinen iloisena,
niin kuin lapsi lahjan saanut,
laski kohta Laiwa-Linnat
kahden wahwan Walda-kunnan
ulos wäljälle wedelle.
Siitä saatuna sanoma,
ett' on wainoja wesillä,
wieras meidän merellämme,
jok' on pyhä, niin kuin peldo,
kansan oma kynnettäwä,
Ruhtinaamme rohkeambi,
woiton halun waikutellen
meri-miesten sydämissä,
ilme andoi aiwoituksen,
ett' on meri estettäwä
wihollisen wallan alda,
Suomen arwo ansaittuna
pelastettawa pahasta.
Miehet kohta miehuudella
lewittäwät liinat kaikki,
seilit ilmaan sowittawat
touwit terwatut, tukewat,
niin kuin kielet kandeleessa,
kiristäwät keskenänsä,
joissa tuulet juoksewaiset
niin kuin huilut huminalla
woiton virttä weisailewat.
Laiwat suuret, siipiseljät,
waot walkoiset wetäwät
pitkin merta purjehtien,
aldo pieksee rinda-päitä
luowattaissa lainehilla.
Linnat puiset, liikkuwaiset
halkaisewat allon harjat
watsa-kedellä kowalla.
Koska wiimein wiholliset
toinen toisensa tapaawat,
kohta nousee kauheasti
sota, surma surkeambi;
sauwun paksun pöllytessä
malmi mylwiipi merellä,
lähettelee leimahdellen
kuolemia kidastansa
wierahalle wieressänsä;
laistot(!) Laiwoista konista
singoilewat säjrettyinä,(!)
laudat lastuina säristen
lendelewät lainehille,
mastot kaatuwat merehen,
wesi kuohuu werisenä
Laiwa-Linnahin siwuilta.
Rehellisin Ruhtinoista
voitti wiimein wihollisen
Suomen suureksi hywäksi,
llmarisen ihmeheksi,
joka muutti mielellänsä
wihat, wainot suosioksi;
rauha tehtiin riemullinen,
lepo lewisi merille.
Eipä enää wainon tähden
laiwat laineita likistä;
kaupan tähden kyndelewät
aina aldoja alukset,
joita Saksat juoksuttawat,
waan ei Ukko Ilmarinen,
joka pilwissä pysyypi»
Kun sitten arwokkuus täten on Suomessa »säilytetty, leipä lisätty
lewossa,» niin »nälkä» koettaa »tuoda Suomeen turmeluksen», mutta ei
tuo »konna» jaksa, vaikka saa apulaisekseen »julman juopumuksen» ja
»pahat käytökset», sillä
»ei tainneet tyhmyytehen
Suomen miehet mielistyä,
eikä tottua tapohin(!)
wasten järjen johdatusta».---
»Suomalainen syöksi näljän
tosin työllä, toimellansa
majoistansa Lapin maahan
kylmän kanssa kitumahan;
Suomalaisen sukulainen,
Lappalainen lapsinensa
karkoittaapi kulkiamen
wiimein wilun kukkuloille,
jään ja kiwen kappaleita
kaivelemaan kallioilla
pohjan pakkaisten parissa,
jost' ei jaksa jäätyneenä
kauas maahan kuljeskella;
mutta halla, hävittäjä,
jok' on näljän juoksulainen,
joka kulkee kesälläkin
yöllä yöttyrin tawalla,
surman tuopi Suomen päälle
petoksella pesästänsä,
turmeleepi toisinansa
wielä hywät wilja-pellot;
waan ei koskaan wainollansa
woita suurta Suomalaista,
joll' on rinda rehellinen
ruumihissa rautaisessa,
sydän palawa powessa
kohden kaikkea hywyyttä,
joka rauhan, riemun alla
ahkeruuden arwonansa
pyhitettynä pitääpi.»
Tähän »Suomalainen»-runoon Juteini oli liittänyt erään nykyään vielä
hyvin paljon lauletun ja kauniin lyyrillisen runon »Laulu
Suomessa»,[100] joka on yleisemmin saanut nimen ensimäisestä säkeestään
ja joka vielä ikäänkuin täydentää ja varmentaa todistelua suomalaisen
arvokkuudesta. Sillä
»arwon mekin ansaitsemme
Suomen maassa suuressa,
ehk'ei riennä riemuksemme
laiho miesten maatessa;
leipä kaswaa kyndäjälle,
onni työnsä täyttäjälle.
Suomen poika pellollansa
työtä tehdä jaksaapi,
korwet kylmät woimallansa
pelloksensa perkaapi;
rauhass' on hän riemullinen,
mies sodassa miehuullinen.
Opin teillä oppineita
Suomessa on suuria,
Wäinämöisen kandeleita
täällä tehdään uusia;
walistus on wiritetty,
järki hywä herätetty.
Suomen tytön poski-päihin
weri waatii kukkaiset,
hall' ei pysty harmaa näihin,
näit' ei pane pakkaiset;
luonnossa on lembeyttä
sydämessä siweyttä.»
Suomalainen-runoa seurasi »Wenäläinen elli Runo Pohjan Sodasta, Aljettu
Wenäjässä ja Päätetty Parisissa Yhteiseksi Rauhaksi.»[101] Tämä on
myöskin Kalevalan runomitalla kirjotettu pitkä kertovainen runo, joka
kuvaa Wenäjän sotaa Napoleonia vastaan. Siinä Juteinilla taas on
tilaisuus ylistellä silloista keisaria Aleksanteri I:tä, jonka »armo
koitti kansoille Wenäjän», niinkuin »kirkas toivon tähti». Kun hän oli
hallitusohjaksissa, »pilwet, syngeät, sumuiset waiwuit warjoon
unhotuksen; laulellen lumengin maissa, töistä toisinans' wapaana,
lepäs' kukin leiwän luona ynnä yldäkylläisyyden; järjen walo
walistuskin, loistawainen lembeästi aamu-ruskonsa ylensi».
Muuten tästä niinkuin monesta muustakin hänen runostaan näkee, että
Aleksanteri I:en viisas politiikka oli vaikuttanut lähentävästi, koska
hän täydestä sydämestä voi laulaa:
Näitä surman sanomia,
menon julman mainioita
mielin minä muistutella
_weljilleni_ Wenäjässä
Suomalaisten suosiolla,
niinkuin muisto mieleen tuopi,
sydän tulkitsee sanoiksi;
sillä suuressa sodassa
oli onni molemmilla[102]
_isän yhteisen_[103] iloksi.
Vielä hän pyytää Wäinämöistä apuun, jotta »soitto kandeleessa» ja
»sulka kädessä»[104] tulisi yhtä hyvin käytetyiksi tässä
ylistyslaulussa venäläisten taidosta ja urheudesta,
»(niin) kuin weljen Wenäläinen
käytti miekan kiildäwäisen,
koska welwollisuus waati
warjelemaan wäkewästi
walda-kunnan wapautta.»