Suomen nainen.
[Savonlinnan tyttökoulun 50-vuotisjuhlaan.]
Ken kuvan loisi kevät-auringosta,
mi voittavalla luomis-lämmöllään
voi kirren alta kukkasia nostaa,
saa luonnon kuolleet eloon elpymään,
hän rakkauden kuvatkoon, mi hohti
mun puolein armaan äidin katseesta
sen väikkyessä valvattia kohti,
mi uinui voimatonna kehdossa.
Ken kuvaa lammen sydämessä salon,
ne kukkaset, se jotka kuvastaa,
ja rauhallisen illan tähti-valon,
kuvata siskon hellyyden hän saa;
ken suviaamun kuvaa kultaruskon,
mi maan ja taivaan kaikki purppuroi,
mä hälle riemun kuvaamisen uskon,
min neitoseni lempi mulle soi.
Ken kuvais, mit' ei kuvata voi kukaan,
kukalla kastehelmen pirteän
ja lauhan tuulen, joka toivon mukaan
vie otsaltani hien hersyvän,
hän kuvata saa onnen, lohdutuksen,
min löydän luona vaimon rakkahan,
kun pettyneenä, murhein kodin uksen
ma avaan, majahani kiiruhdan.
Jos maamme onneks miehiemme aimoin
on onnistunut joskus toimia,
pää Suomen äitein, siskojen ja vaimoin
on seppeleellä kaunistettava;
he käsin hellin hoitaa pyhää tulta,
mi työhön suureen miestä innostaa,
ja heistä on se luonteen puhdas kulta,
mi muita muistaa, itsens' unhottaa.
Niin, Suomen nainen, hän on sydän Suomen,
on kansan terveys ja kunto maan.
Kun kauneimmillaan kukoistus on tuomen,
niin suviaika meill' on parhaillaan:
kun ilo säilyy äitein sydämellä
ja riemu siskojemme rinnassa,
kun tyynnä valvoo kodin henki hellä,
niin kansan syksykin on kaukana.
Sarkatakki.
Sua lauluin tahdon kiittää,
sa, takki sarkainen,
sun lämpimyytes riittää,
pois sulkee pakkasen;
ma hyvin viihdyn kyllä,
kun mulla olet yllä,
en kaipaa kalliimpaa;
jos kuljen vaikka kunne,
mua seuraa kodintunne,
kun sarka vain mun verhoaa.
Tää lämmin sarkanuttu
on vaate verraton,
jo lapsuus-aikain tuttu
se mulle ollut on,
niin rakkaat muistot salaa
yöst' unhon jälleen palaa
kun sitä katselen;
ja hellän heimon huolet,
sen tointen kaikki puolet
ma luen liitoksista sen.
Sen karitsan, jok' antoi
tän villan pehmoisen,
mun siskon' tupaan kantoi
ja ruokki hellien,
ja kevään tullen mäille
sulille pälvipäille
sen johti veikkoni,
kuin se niin toivoi hänkin:
jos luonnon, elämänkin
keväästä kesä joutuisi!
Kun äiti käsin aroin
pois villan nuotrean
keritsi hellävaroin
selästä karitsan,
niin uutteralla työllä
ja usein valvoin yöllä
hän niistä langat loi,
mut aatos maailmasta
mua kaukaa etsi, lasta,
mi äidin luo ei tulla voi.
Kun maammo takki kankaan
sai sitten kuteellen,
hän moneen loimilankaan
pudotti kyynelen,
ei oman vaivan tähden,
vaan aatoksissa nähden
tuon lapsen kaivatun
ja vallassa sen pelon,
ett' ehkä kylmyys elon
sen koskee arkaan sieluhun.
Siks lauluin tahdon kiittää
sua, takki sarkainen,
sun lankas salvaks riittää
myös pahan pakkasen.
Ja hyvin viihdyin kyllä
mä äidin sarka yllä,
en kaipaa kalliimpaa,
ja kodin lämmin tunne
mua seuraa, vaikka kunne
ma kylmää kuljen maailmaa.
Maaliskuun päivänä.
Sai olla Helleri pirtissään
ja viettää viikkoja vangin tapaan,
ol' aivan riutua ikävään,
mut sai taas toimintavallan vapaan.
Hän ulos läksi ja sulki uksen —
on aamu herttainen maaliskuun —,
hän tunsi raittihin tuulahduksen,
mi helli kasvoja, sipui suun.
Hän huomas, että on muutos säässä,
sen takaa viikkojen nähdä voi;
on talven silmä vain toinen jäässä,
mut toinen kyynelin ilkamoi.
Ja päivän paisteessa seinustalla
jo lapset leikissä huiskivat,
»Nyt suvi saapuvi!» kuiskivat...
Siin' onkin pälvi jo räystään alla;
siin' ensin selkänsä talvi näyttää
ja pitää muualla puoliaan,
mut varma ei ole vallastaan,
sill' outo kuiske jo ilman täyttää;
jää järvet kattaa ja hanget maata,
mut kesän kultaiset unelmat,
siit' eivät pettyä silmät saata,
nyt nietoksilla jo hohtavat.
Kun kevään kuohuva viini leilit
jo kohta särkevi talviset,
taas välkkyy vapaina vetten peilit,
puut lehtii, pesivät peipposet.
Nyt mietti Helleri, ihmisellä
yks ainut kevätkö onkin vaan,
tuo nuoruus kukkiva, kirkas, hellä,
tie suora sittenkö kuljetaan,
tie kohti vanhuen syksysäitä
ja kuolon hankien talvisjäitä?
Hän mietti. Syvältä rinnan alta
sai vastauksen hän voimakkaan;
on niinkuin jähmeä talven valta
nyt raukeais hänen sielussaan.
Hän tunsi, minkä sa tunnet aina,
kun sunkin tarmosi uudistuu,
kun tuntees kuohuvat voimakkaina
ja versoo raitisna elos puu;
kun kevääs, pitkien vuotten taaksi
min luulit jäänehen ainiaaksi,
sun luokses nuorena palaa taas
ja kultaa kuihtuvan kukkamaas.
Niin köyhä elämä lienee harvoin,
ett' uudistuisi ei kevät sen
ja uudet tehtävät uusin arvoin
ei meitä kutsuisi luoksehen,
ja ettei hangelle talviselle,
mi sielus templihin kokoontuu,
taas joskus loistaisi päivän helle
ja hymyis nuorena maaliskuu.