Kolkon pyhimys.
Sen Kolkon kylä ennestäänkin ties,
ett' Yrjö Kolppanen on hurskas mies;
kun sitten kuultiin, että hourupäisen
hän terveeksi sai Iekko Kilpeläisen,
niin pyhimys hän oli siitä erin,
ja kaikki häneen herkin katsoi verin.
Hän esikuva toimen on ja elon;
mies laatuisin ja laittamattomin;
ken kohtaa häntä arvonannon, pelon,
ken rakkauden tuntein alttihin;
näet eläimellekin kun pienimmälle
hän hyvää aina suuttumatta soi,
niin kaikki hyvää toivottivat hälle,
ja vihata ei kenkään häntä voi.
Mut sielunvihollinen kateinen
sai Yrjön tähden nähdä monta vaivaa,
kun mietityks sai juonen mieleisen,
hän saliin astui rohkeasti taivaan. —
»No, mitä tahdot?» kysyi Kaikkivalta. —
»Sa, oikea, et kiellä kiusaajalta
taas oikeuttaan.» — »Ken se nyt on tiellä?» —
»Tuo Kolkonkylän Kolppanen, hän siellä
nyt pyhyydellä pilaa kaikki maat.
Mut ennenkun sa hänen kanssaan jaat
sun iki-kunnias, et voine estää
mun keveästi tutkimasta miestä?» —
»Hän saakoon sinun koetukses kestää;
vaan pahoin et saa hurskastani piestä!»
Ei toivonutkaan muuta saatana;
hän tyytyväisnä läksi taivaasta.
Nimikko pässi Kolppasella on;
hän sille aina ihmeen oli hellä,
luo vei sen rehevimmän ruohikon,
toi usein sille leipää kämmenellä;
hän sitä haastatti kuin ystävää,
niin rakas hälle eläin oli tää.
Kun lampaat kerran kotiin ajettiin,
keritä näet niitä oli määrä,
niin metsään jäikin Yrjön lempi-jäärä,
ei löytynyt, vaikk' kuinka haettiin.
Nyt Yrjön mieltä hipui oudosti:
kaikk' aikoi kirota hän kehnot varkaat;
sun, ilkiön, ken toisen laumaan karkaat,
jos kadotuksen liekki polttaisi...
Mut ei! Taas voitti rakkaus ja hyvyys.
»Kai jääräni on niellyt rotkon syvyys,
jos rosvo on sen vienyt, saakoon hän
siit' itsellensä turkin lämpimän;
jos köyhä mies, mi puuttehessa huokaa,
sen kaatoi, saakoon siitä voima-ruokaa,
ja anteeks suokoon Herra rikoksen!»
Niin lausui synnitönnä Kolppanen.
Siit' uuden sielunvihollinen vihan
nyt povessansa tunsi kiihtyvän,
kun variksena laajan karjapihan
yl' lentäessään sanat kuuli hän.
* * *
On pyhäpäivä, kirkas suvihuomen.
Kuin kukkaisvuode loistaa kylki mäen
ja aho tuoksuu kukkasista tuomen,
siell' laulaa peippo, helkkyy rinta käen;
säteissä päivän Kolkon aallot kiiltää,
mut airot niitä lyövät pirstoiksi,
ja venheet soukat länttä kohden viiltää,
miss' seurakunnan kirkko siintävi.
Nyt rantaan Yrjö Kolppanenkin käy,
hän järven yli aikoo Herran majaan.
Vaan mitä tää on! Venhettä ei näy,
ja äsken jäi se tänne metsän rajaan!
Ken käytti oikeutta käden oman
ja teki taas tän kiusan suunnattoman?
Hän eikö pääse pyhään Jumalan,
vaikk' on nyt sinne voittamaton veto?
Tuoss' edessä on lainehtiva keto,
sen takaa kuulee kutsun tenhoisan.
Koht' irti katkeruuden tuli on —
miks ihmisparka on niin voimaton!...
Mut Kristus astunut on vetten yli,
ja Pietarinkin vasta pelon vuoksi
yritti niellä pohjattuuden syli,
kun kulkea hän tahtoi Herran luoksi.
Miks hän ei astuis pitkin aallon selkää?
Hän, uskon-luja, syvvyttä ei pelkää ...
Hän onkin vallassa jo henkien ...
Tää ihmistyötä ei voi koskaan olla;
on kultakehä ihme auringolla
ja kristallia harjat aaltojen!
Hän astuu, ei; hän antaa hengen viedä.
Hän luonnon määristä ei mitään tiedä,
ne rohkeasti rikkonut hän on.
Siin' nousee, laskee aallon kirkas povi,
kun Herran mies käy niitä pelvoton.
Ei alas, sivuun katsoa nyt sovi;
vain tuonne, missä templin huippu lakeen
osoitti kirkkaan sinitaivahan
hän järkkymättä katsoo, sieltä hakee
hän voiman vetten yli kantavan.
Hän templiin astui. Mutta sellainen
kuin kansa tää, min siellä nyt hän näki,
ei ennen koskaan ollut kirkkoväki.
Nää kasvot ovat miesten tuttujen
ja kuitenkin niin oudoilta ne näyttää,
kuin lasin läpi lukee niistä hän
ne pyyteet, jotka kunkin sielun täyttää.
Yks ajatuksin mittaa vainioita
ja aumoja, hän niistä jotka saa,
ja toinen miettii nurkuin sitä voita,
min rovastille taas saa suorittaa.
On tuossa sydämellä emännän
tukilta päässyt palttinainen pakka;
kun nurmelle sen äsken aukas hän,
niin huomas, että muonarengin akka
loi silmäyksen siihen väijyvän.
Siks ei hän pääse mieleen rauhaiseen,
ja rinnasta hän huokaa tuskaisasta:
»Sun palvelustas, taivainen, ma teen;
mut pidätkö sa huolta palttinasta?»
Tää Kolppasta jo alkaa säälittää.
Mut lukkari kun saarnavirteen ryhtyy,
hän hartaimmasti säveleesen yhtyy,
muut ajatukset tyyten häviää ...
Niin, ylistelköön lukkari vain ääntään,
ja kiroilkohon akkoja, kun kääntää
ne »väärään nuottiin» seurakunnan laulun;
se häiritse ei hurskaan vakavuutta.
Hän saakin kohta tarkkaamista uutta
ja nähtäväkseen ihmeellisen taulun.
Kun virsi loppuu, nousee kirkon pyttyyn
rovasti vankka hitaast' astellen;
sen reunaa vasten vaipuvi hän myttyyn
niin rukousta hiljaa höpisten.
Kun teksti taivaan piteloista puhuu,
niin eteen kutsuttujen vieraiden
kaikk' kantaa pappi — kuuma onkin, uhuu! —
nyt paratiisin herkut pöydällen.
Mut kuinka onkaan! Vieraat esteleivät
kuin ennen profeettojen kutsumat,
vaikk' emäntiään, peltojansa eivät
he ajattele... ei, he — nukkuvat.
Sen hurskas Yrjö näkee mielipahoin,
ja rovasti niin täyteläisin mahoin,
kuin syönyt viis ois härkäparia,
niit' uhkaa kadotuksen kauhuilla,
jotk' unhottaa vuoks nautittavan maisen
hääkestit suuret yljän taivahaisen.
Tää tuomio ei pysty seurakuntaan,
kun kirkkoväki nukkuu rauhan-untaan.
Vaan tuohon lehterille suntion
kädessä sulka, hieno nahkavuota
nyt sielunvihollinen noussut on.
Kun nahkaa Yrjö tarkasteli tuota,
sen tunsi turkiks oman jääränsä;
on saatanalla näet määränsä,
kun uni ei sun hartauttas poista,
hän osaa käyttää kiusausta toista.
Ja sulkaansa nyt vikkelästi käyttäin
hän jäärän nahkaa polvellansa siirtää,
hän siihen nimet nukkuvien piirtää,
sen niillä aivan ääriin asti täyttäin.
Ja pirun valtaa tyytyväisyys syvä:
»Nää taivaan häihin tahdottihin ajaa,
mut mieluummin he helvetiss' on majaa —
siis kiitos kutsumasta, pappi hyvä!»
Ja sitten vielä mielissänsä hymyin
hän katseen heittää väkeen uinuvaan:
No, mitä! Tuonne patsaan taakse lymyin
viel’ yksi painunut on nukkumaan.
Vie kaikki! Se on Iekko Kilpeläinen,
tuon hurskaan parantama hourupäinen;
hän hyvin kiittää taivaan armoa!
Ja pirun kasvot loistaa vilkasna;
taas käteensä hän sulan tempas heti
ja polvellensa jäärän nahkan veti,
mut se on täysi, aivan mahdoton
nimeä Iekon siihen saada on.
Nyt vihamies jo näyttää kiusaantuvan,
on Kilpeläistä kiroavinaan
ja — Kolppanen sen kummallisen kuvan
sai nähdä — tarttuu vuotaan hampaillaan;
niin kynsin hampain viruttaa hän nahkaa,
mut silloin leuat irti heltiää,
ja kirkon seinän kovaan kivipahkaan
niin järähtävi paholaisen pää.
»Ha haa! Se sulle parhaiks oli, ruoja!»
niin lausuu Kolppanen ja naurahtaa.
Samassa koko templin pyhä suoja
niin kolkosti soi vastaan: ha ha haa!
Se vavahutti hurskaan miehen mieltä.
Hän katsahtavi lehterikin päin:
on niinkuin joku irvistäisi sieltä
ja häviäisi seinän lävistäin.
Nyt Yrjön valtaa tunne kaamea;
hän pahan valtaan joutuneensa huomaa,
hän ilkkuin nauranut on kirkossa,
ei muistanut hän pyhää Herran suomaa.
Hän ympärilleen silmäyksen heittää,
vaan sielt' ei mitään lohdutusta saa,
kun kaikkein silmät unten harso peittää,
ja häntäkin jo alkaa uuvuttaa.
Ei! Templissä ei olla voi hän enää;
hän nousee, synkeänä astuu pois,
ja sydäntään hän vastaiseksi penää,
sit' ettei pettää pahan eljet vois.
Hän järven luo käy. Laineet vasten rantaa
niin siellä vierivät kuin äskenkin;
ne taivaskuvaa povessansa kantaa
ja väreilevät kalvoin kirkkahin.
Ne todistajat on sen uskon voiman,
mi yli aaltojen vei Kolppasen,
mut miehen epäilyksen rusikoiman
nyt saapuvan ne näkee rannallen.
Kuin otus vainottu hän rientää sinne,
hänt' ajaa tunnon tuska sanaton,
ja siinä eteen levinneenä on
taas koetuksen kovan liukas rinne.
Hän seisahtuu ja itseltänsä kysyy,
viel' onko riittävä nyt uskallus;
hän tokko enää vetten päällä pysyy?
Sun täytyy! kuuluu poven kuiskaus.
Niin, täytyy, täytyy! Voitto saatanalle
niin vähällä ei tulla voi, ei saa;
hän taivaalle voi vielä katsahtaa
ja vaipua ei saata aaltoin alle.
Se pieni siemen jumalainen, jolla
voi vuoret siirtää, täytyy hällä olla,
siis kuinka syvyyteen hän uppoaa.
Hän astuu aalloille, ne eivät taivu;
hän eelleen kulkee pelvotta, ei vaivu,
kun voima häntä kantaa korkea.
Mut läikkyvään kun katsahti hän tiehen,
niin aalloissa hän näki vihamiehen
ja nahkan täytetyn sen hampaissa.
Pään-iskun seinään näkevään hän luuli
ja oman pilkkanaurunsa hän kuuli
ja — hätähuudon sitten surkean.
Kun yltä side kannattava laukes,
niin kuilu syvyyden nyt alla aukes
ja aallot nieli veellä astujan.
Vaan vähää ennen saarnan loppua
unesta virkos Iekko Kilpeläinen,
min uloslähtö kovin äkkinäinen
sai huomiota paljon kirkossa.
Hän tuskin jätti kirkkotarhan piirin,
kun korviin hälle hätähuudot kiiri,
ja tuulena hän riensi rantahan.
Niin Kolppanen kuin Pietar entis-ajan
sai hänessä sen nähdä vapahtajan,
mi ojentavi käden auttavan.
Hän laineilla ei käydä enää halaa,
ei lähestyä huimaavata alaa,
miss' ovelimmin vehkein saatana
on heikon kuolevaisen kimpussa.
»Nouse ja käy!»
Yhdeksäs on rukoushetki.
Auki temppelin portit on,
pihaan Jehovan kartanon
painuu pappien uhriretki.
Luo käy Ijäisen alttarin
työmies viljelysmailta saapuin,
rikkaat purppurareunus-kaapuin,
sitein otsilla kultaisin.
Tungos on. Kuka rientää tuolla
uhrikyyhkyjä ostamaan,
kuka vaattehen poimuistaan
pyhää sikliä etsii huolla.
Templiin lahjansa kun nyt kantaa,
luona alttarin makaa maass',
aivan hurskaana palaa taas,
kahdesti saa, min kerran antaa.
Myöskin portilla itäisellä,
jonka Sidonin seppä on
tehnyt vaskesta Korinton,
kansaa laumoin on liikkehellä,
templiin pyrkivän joukon tiellä
sairaspaarit on suuret siellä.
Nähkää! Rampana niillä makaa
Herran valitun kansan mies
painona puute ja taudin ies.
Tänne portille tavan takaa —
Kiitos hyville lemmestään! —
kannetaan hänet kerjäämään.
Kättään ohi-käypiä vastaan
heikoin voimin hän kurkottaa,
anoo ropoa ainoastaan,
anoo, mutta niin harvoin saa.
Työmies viljelysmailta saapuin
templiin ainoan siklin vie,
rikkaat purppurareunus-kaapuin
tuskastuu, kun on työläs tie.
Käsi kuihtunut nousee, vaipuu
siinä tuskien vuoteella,
herää toive ja taasen haipuu
kansan ohitse kulkeissa.
Sairas paarilta katsoo hellään
ylhäisimpiä Juudanmaan,
mutta niillä on tuskin kellään
sijaa säälille rinnassaan.
Aivan kylmästi, niinkuin hohtaa
kivi soljessa olkapään,
niin he sairahan katseen kohtaa
eteen Jehovan käydessään.
* * *
»Siimon Pietari!» kuiskaa kansa
taakseen portilla katsahtain.
Siimon, Johannes seurassansa,
liittyy parvehen kulkijain,
huomaa mennessä templin pihaan,
minkä kohtelun sairas saa;
kiivas luonne jo syttyy vihaan,
tuli silmästä leimahtaa.
Ramman luokse nyt apostoli
astuu tavaten taskuaan:
Siit' ei kykene antamaan,
Se jo aamulla tyhjä oli.
Säälinalainen säälitellen
silmät köyhästä kääntää pois:
voimaa suotu ei ihmisellen,
sille, tahtoa jolla ois.
Tuntehet vihan katkeroimat
pian syttyy ja sammuukin;
vaan nyt tai vahan suuret voimat
herää sielussa Siimonin.
»Minuun katso!» hän niinkuin anoin
lausuu sairaalle, ja kun tää
häneen silmänsä kiinnittää,
jatkaa hän ylevimmin sanoin:
»Mull’ ei hopeaa, kultaa ole;
vaan sun toivoas hiljaista
hyljää ei eikä maahan pole
kärsiväin jalo auttaja.
Nimeen sen, joka huusi: voi!
vastaan maailman mahtajoita,
mutta raukimmillekin soi
rakkauden, jot' ei kuolo voita;
nimeen sen, joka armollaan
ilahduttavi köyhän majan,
nimeen Jumalan laupiaan,
kaikkein huolien huojentajan;
nimeen Jeesuksen Kristuksen
nouse, käy!»
Ja se ihminen,
rampa, murtama pitkän vaivan,
sillä hetkel' on terve aivan;
nousee, templihin rientää siitä,
eikä vilpittömämmin kiitä
kenkään lahjasta elämän
kuin nyt pyhässä kiittää hän.
* * *
Luukas teosta Siimonin
näin on kertonut maailmalle.
Kuinkas meidän on aikoihin?
Tielle templihin johtavalle
paarit tuotu on useammat,
tuskissaan niillä viruu rammat.
Siimonia ei kuulu, näy.
Kenkään lausu ei: »Nouse, käy!»
Uudenvuodentoivotus.
Kun uunna vuonna käyskenteli kerran
maan tanhuoita pyhä Pietari,
hän ihmisasunnoihin kurkisti
ja kysyi siellä, mitä, minkä verran
on toivo hyvää siksi vuodeksi.
Hän myöskin kohtas erään köyhän lesken.
Nyt oikes selkä eukon käkkyrän,
kun pyyntönsä hän tiesi täyttyvän,
hän anoi, ettei puoli-vuonna kesken
työ loppuis, jonka ensiks ottaa hän.
»Niin olkoon!» lausui Pietari ja läksi.
Vaan eukon silmä vilkkuu ahneesti:
»Nyt lukiessa kasvaa markkani;
mut pussi täytyy tehdä väljemmäksi,
niin miljoonia siihen mahtuvi!»
Hän pirtin orrelt' ottaa suuren säkin
ja voimalla sen pohjaa viruttaa,
mut irti siit' ei kättä enää saa;
hän nyhtää, riuhtoo, alkaa itkeäkin,
vaan käsiss' aina hursti hulmuaa.
Hän liuottaa ei häijy voi veteen,
ei heltehessä eroon kuivata,
ei ilmaan heittää, maahan haudata,
kun polttoaikein vie sen uunin eteen,
on käsi aina tulta vastassa.
Niin muorin sormet sitoo julma taika.
Ja säkki suurenee, mut markkojaan
ei eukko pääse siihen laskemaan,
kädessä pussi kuluu tenhoaika,
ja harvat kolikot on ennallaan.
Oi Kiesus auta! kurja vaimo huusi,
kun tuska kiivain häntä ahdisti,
hän toivettansa tyhmää soimasi;
kun vihdoin loppuun kului kuuta kuusi,
sen onneksi hän katsoi parhaaksi. —
Nyt orrella on suuri säkki siellä.
Se muistutus on suurten toiveiden,
jotk' itse turmelevi ihminen. —
En toiveen kangasta ma teiltä kiellä,
vaan kultaloimet luokaa varoen.
Kyyhkyset ja rotat.
Rakastatte laupeuden töitä.
Hyvä! Kuulkaa ääntä sydämen!
Mutta pettymyksen pähkinöitä,
purra saatte niissä, tiedän sen.
Nähnyt siitä selvän olen kuvan
tuossa vastapäätä akkunan,
jossa usein rouvan kapperan
pihamaalle huomaan ilmaantuvan.
Ympärillä pienen kukkalavan
puistossa hän näkyy hissuttavan.
Valmun kasvattaja valkopäinen
arvaten on aivan yksinäinen,
etsii, missä olennoita ois,
joita mielin lämpimin hän kohtaa,
joille ennen sammumista vois
lämmittävä poven hiillos hohtaa.
Omaiset on menneet eri teille.
Nyt on vanhus hellä narsisseille,
valvoo aina valppaimmalla huolla,
talon kyyhkyt ettei saisi kuolla,
pieneen puistoon niille puiden juureen
kantaa leipää lautasehen suureen,
sydämessään hiljaa riemuiten,
kun niin joutuin tyhjäks saa ne sen.
Mutta täält’ on hauska tarkastaa,
minne joutuu ystävämme leivät;
sillä, nähkääs, linturaukat eivät
niistä monta murenetta saa.
Hän kun poistuu, rottalauma juoksee
seinän alta herkkupalain luokse
pesäänsä ne kaikki laahustaa;
kun hän puistoon lyyhentäen jälleen
hymyten luo kulhon täysimmälleen,
sama auliin antimill’ on tie,
rosvot julkeat ne kaikki vie.
Turvatonten pienten kyyhkysparkain,
parhaaksi hän luulee toimivaan,
liuvaritpa tunnottomat varkain
nauttivatkin hänen rakkauttaan.
Kerran rouva onnettomuudeksi
puistoon hiipi liian aikaisin,
Inhat varkaat kulhon luona keksi
raastamassa kaikkein ahnaimmin.
Syvä harmi, säikähdys ja viha
mieltä puistaltavi vanhuksen,
pois hän kääntyi eikä koko piha
nähnyt häntä jälkeen hetken sen.
Valmut kuivui, nääntyi, narsissitkin,
kyyhkyt nuohoi nurmen rajaa pitkin,
rotat riensi pakoon etsien
leipää toisen talon kyyhkysten.
Kristiina kuningattaren jouluyö.
(Verner von. Heidenstam.)
Sade virtaa kosken lailla.
Soi kellot Rooman kirkkojen,
takan ääressä näet kuningattaren
pakolaisena, kruunua vailla.
Käden kuivan hän seisoen luonut on
kepinkahvahan norsunluiseen;
mut pinnalta marmoripermannon
on varjo kasvanut kattohon,
sen parruhun piirrospuiseen.
Hän suuttuen lyö kepin marmoriin
ja selkänsä — aina hän tekee niin —
hän kääntää halkoihin loimuaviin,
jotka pihkaa tiuhkuen hohtaa.
Hän hameen nostaa luo lantion:
— _Diavolo!_ Kylmävi kohtaa,
valt’istuinta Ruotsin mi painanut on.
O! _Quantum mutatum ab illo!_
Mont' yötä ma hukkasin silloin;
mut kelloni kiiti niin joutuisaan.
Kuin, kaunis Juulia, kulkemaan
nyt ajan sais askelin nopein?
Kaikk' kynttilät sytytä uudestaan,
niin koettaa pukua uutta saan,
mi silkkiin on kirjailtu hopein. —
Niin liittää neitonen arkaillen,
rivit neuloja pannen taajat,
kuninkaalliset poimut laajat
poven kuihtuneen päälle ja harteiden.
Rusosormin harsosta muovaa
hän pilveä varjoa luovaa
yli harvakutrisen harmaan pään
ja silmäin tuikkeesen himmeään.
Mut Kristiina ääneti aivan
ja poskilla riutumat vaivan
ja katse niin jäykkä kuin olla voi
nyt astuu peiliä kohti.
Torin laidoilla vain urut yöhön soi
ja kirkkojen valkeat hohti.
Vitivalkein silkkisin kaapuin —
käy huoneessa saattue varjojen —
hän seisoo itseään katsellen
niin lähelle peiliä saapuin,
ett' usva hengäisty kaihtaa sen.
— Ihan tottako, lausu, lapsonen,
voit nähdä sieluhun ihmisten?
Minä sormuksein sulle annan,
jos, ennenkun vaipua silmäs suot,
sen aatoksen selvästi julki tuot,
mitä mielessä nyt minä kannan. —
Ja neitonen sen sekunnin,
min kellon heilurin kirkkaan
yks lyönti kaikuvi, piirteihin
nyt katsoo vanhuksen, nöyrimmin
hän sitten niiaa ja virkkaa:
— Majesteetti, sa aattelet kuin minäkin.
Ens kerran kun yön hämärässä
olet valkeessa verhossa tässä,
minä paaries eess' olen, saksillain
vahakynttiläin liekkejä puhdistain.
Heti vanhus ojentaa sormuksen:
— Niin, kiitos! Mut unhotit hiukkasen.
Kädet ristissä hetkenä tuona
sinä lausut mun paarteni luona:
Nyt kellot Roomassa kumajaa.
Nyt, Kristiina, olet vain tuhkaa.
Sukus kaukana on, mut rauhaisaa
ei kenkään untasi uhkaa.
Kuin silkki nyt kalvas on Juulia:
— Jos murheen vallassa ankean
ma nostan peitettä paarilta,
ma kuiskaan jo polville lankean:
On ihmisen kohtaloss' ongelma,
ja maailman viisahin tutkija
sen selvitystä ei tapaa.
Taa merten aavain hän matkustaa
ja vuorten harjalla huoneen saa
kuin ilmojen lintunen vapaa,
hän vihaa, heimonsa unhottaa;
mut vuoteella vierahan linnan
kodin puistot hän näkevi nukkuissaan
ja ainaista polttoa rinnan
hän tuntee povessa vieraan maan.
Totuus.
(Hannu Saksan aiheesta.)
Pyyvaaran leskiparooni jo monta
hovissaan vietti vuotta ilotonta;
ei viihdytykseks arvo-herran vakaan
sanottavasti ollut narristakaan.
Kun paroonimme löytääksensä huvin
pois kotoansa mennyt oli kerran,
niin rengit, piiat herkkuloilla herran
kuin kaarneet peustosivat omin luvin.
Kun portaan eessä taas on herran reki
ja isäntäänsä narri auttoi sieltä,
niin hillitä ei malttanut hän kieltä,
vaan kertoi, kuinka palvelijat teki,
kuink' ylväästi he yhdess' elämöivät
ja joivat hovin suojissa ja söivät.
Ei herra tuosta ollut tietävinään,
mut väelleen hän lausui leikin vuoksi
kuin mässäyst' ei pitänyt ois minään:
»Kai viinit hyvin kurkustanne juoksi?»
Näin herra saattoi salaisuuden ilmi
ja väkeen katsoi hyvänsuovin silmin;
mut palvelijat kummeksuivat, miksi
yks heitäinnyt on heistä petturiksi.
He narrille nyt nyrkkiänsä puivat
ja häntä vastaan heti liittoutuivat.
Niin herra matkusti. He päivän vapaan
taas elämöivät entisehen tapaan,
ja joukossa myös narri istuskeli,
söi, joi kuin muutkin, huoletonna eli.
Mut kauan toiset häntä siedä eivät,
he sitoi hänet, kellarihin veivät,
he siellä häntä suomi selkää pitkin,
hän vuoroon huusi, vuoroon taasen itki.
He löi ja nauroi: »Täss' on totuus vasta,
sit' et saa laata julki huutamasta!»
Hän parkui: »Näin jos nahkaani se raastaa,
en eläissäni totta tahdo haastaa,
vaan huolellisna huuleni sen salaa!»
Niin parooni taas matkaltansa palaa.
»No», kysyi hän, kun narri vastaan tuli,
»kai täällä taasen herkut suussa suli?
Pois _totuus_ lausu lainkaan peittämättä!»
»Ai», huusi narri taakseen vieden kättä,
»mun polttaa saatte taikka muuten tappaa,
totuutta ette minusta voi lappaa;
se äsken mulle iskettihin selkään,
sen jäljet ikän' kirveltää, mä pelkään.»