Itselleen ken kaikki suopi
yksin eläen,
poveensa hän kylmän luopi
sydämen.
Keskell' ihmisvirran vuolaan,
elon lämpimän,
jäiseen suljettu on luolaan
aina hän. —
Mut jo jonkun niemen päässä
kenties pirtin näät,
luona huojuu poutasäässä
tähkäpäät.
Sa loit majan, kätes raivas
vainiot sen luo;
nyt se palkinnoksi vaivas
suojan suo.
Pihan portti sua vuottaa,
puoleks auki on,
sinuun pirtin perhe luottaa
murheeton.
Valtakuntaas, kodin kesään,
kylän kylmästä
riennät niinkuin pääsky pesään
myrskyllä.
Äänet tutut sieltä kuulet
soivan vastahas,
pääset pikemmin kuin luulet
huolistas.
Ylläs suojaava on katto,
piiri rakkaiden,
rauha, viihdytys ja ratto
alla sen.
Herttaista on sinne tulla
jälkeen päivätyön,
vuode lämmin siell’ on sulia
saapuiss' yön.
Kauan kuoltuaskin salaa
henkes kaivaten
määräpäivin taasen palaa
pirtillen,
jossa aina muistos jalo,
muut min unhotti,
niinkuin kirkas kevätvalo
hohtavi.
Kädet hellät sijan siellä
sulle säilyttäät,
vaikka elon valtatiellä
syrjään jäät.
Kotiemme rakentajat.
(Suomen Rakennusmestariliitolle.)
Niin moni mies ja nainen myös
ahertaa elon päivätyössä
on toimellinen, häärää muita varten,
mut itselleenkin, suomast' onnetarten,
niin kokoo riunoja ja riistaa kystä,
saa arvoa ja mielentyydytystä,
myös kateutta, muita enemmän
jos miekkoselta milloin näyttäis hän.
Rakennusmestari — jos saanen luvan
sanoa sen — hän ihminen on moinen;
ja paljon paremman kuin joku toinen
hän osottavi toimekkuuden kuvan.
Viel’ äsken laitamalla kaupungin
me havaitsimme kolkon kivimäen,
mut luokse sen tuon tutun mestarin
eräänä aamun' astelevan näen.
Hän mittailee sen pitkin sekä poikki,
ja kalliolla, jolla koirat loikki
ja juopporentut rähjäsivät öin,
nyt elo vilkas alkaa ripein töin.
Se huiskett' on! Ken helkyttelee poraa,
ken vääntää kiviä, ken luopi soraa,
ken paatta jäykkää norjaks kuonnuttaa,
ja tiiltä kertyy sinne aavat kasat,
telinehirret, vankat rautavasat...
Ken kaaoksesta siitä selvän saa?
Tuo mestari. Hän ohjaa sataa kättä.
Hän kenraali on; värvähtelemättä
työn taistotannerta hän tarkastaa.
On pohjapatterina sokkel'-paasi,
sen päälle tiilirykmentit hän kaasi
ne sijallensa sitten järjestäin.
Kas kuinka visusti hän kaikki hautaa!
Tää kenttä nielee kiveä ja rautaa,
kovasti kasvaa korkeutehen päin.
Näemme kohta vankan muurin rinnan —
Hän, turvaks kalliin kaupunkimme, linnan
siis kalliolle teettää kukaties?
Tään vallin päällä urhot vartioivat,
noist' aukoista ne surmaputket soivat,
kun seutuamme vaanii vihamies?
Ei! Merkit ovat vallan toista maata.
Nuo isät, äidit, jotka, lapset myötä,
käy riemusilmin katsomassa työtä,
ei sellaista he odotella saata.
Tään muurin nousua he seuraamasta
ei koskaan väsy. Arkin akkunasta
tähynnyt ukko Noa aikoinaan
sen hartaammin ei kuivumista maan.
Kun toivon viheriä öljypuu
nyt kasvaa heille uuden katon alla,
siks, kun se yhteen liittyy korkealla,
hymyssä heidän kaikkien on suu.
* * *
On kesä poissa, saapuu syksysää,
mereltä tuuli kylmä tervehtää
ja puiston lehdet katuojaan ajaa.
Vaan entisellä koirakalliolla
nyt ihmisten on turvallinen olla;
he siinä pitää rauhallista majaa.
Siell' uusin kaupungin on asuintalo;
niin kutsuvasti vilkuttavi valo
sen akkunoista uumentoihin yön.
Siell' ansiosta rakentajain työn
niin moni perhe alla oman katon
sai öiden levon, puhdeajan raton,
sen paikan, jolla nimi on niin hellä,
kun koti näet on armain ihmisellä.
Mä kadehdin ... Hän vast' on miekkonen,
ken iloksi näin elää lähimäisen
ja tyydytyksen paikan herttaisen
luo keskeen elon temmellyksen jäisen.
Siis kunniassa olkoot kaiket ajat
nää kotiemme rehdit rakentajat!
Ja älkööt, luotuansa kodin muille,
he itse jääkö paljahille puille!
Runottaren tupa.
[Kirjotettu teatteritalon hyväksi vietettyyn arpajaisjuhlaan
Helsingissä 6/3 1898.]
(Runotar lausuu näyttämön väliverhon edestä.)
Mies nuori immyttänsä ihanaa
maan halki haki kaihoavin rinnoin,
hän toivottunsa viimein tavoittaa
ja haastaa hälle silloin hellin innoin:
»Mun armaani, mun ihanaiseni,
sa kaunein ruusu toivon tarhassani,
mun puhtain unelmani,
käy elämäni päiväpaisteeksi
ja iloks iltojeni pitkien
nyt joita vietän yksin, itkien!»
Ja nuorukaiseen neito silmät käänsi,
soi hymyn suloisen ja hiljaa äänsi:
»Sa, lietomieli, majaas matalaan
mun, vapaan immen, vaadit astumaan?»
»En, kukkani, ma korven kentäks raadan,
ma uhkeimmat salon hongat kaadan
ja niistä pirtin lämminsaumaisen
sun asunnokses, armas, veistelen.
Sit' en voi luoda kullanhohtavaksi,
mut kodikkaaksi, laajaks, korkeaksi,
niin että alla uljaan kurkihirren
on kajahdella tilaa ilovirren.
Siell' onkin riemu, kun sun sinne saan,
sun kultakanneltasi soittamaan;
kun hymyilet, niin päivä siellä loistaa,
sun rakkautesi talven kylmät poistaa,
se torjuu nuolet myrkytetyt kateen
ja vihan viimat, kuurat kaunasateen.»
Hän hongat kaatoi, pirtin oivan loi,
sen valtijattareksi immen toi.
Hän hymyili, ja pirttiin päivä loisti;
toi talvi kylmät, rakkaus ne poisti;
soi kannel vieno, sielu soinnut toisti.
Ma, runotar, kun hetki tyyn' ol' illan,
tein pirttiin usein taivahasta sillan;
näet valon lapset sinne tiensä johtaa,
miss' aina lempi puhtaimmillaan hohtaa.
Ma maailmasta hengen ikuisuuden
ja ihanteen loin kuvan heille uuden —
Ja alla kurkihirren
soi sävel virren,
soi vapahana,
soi sointuisana,
soi voimaa, auvoa antavana.
* * *
Ma täällä parven Suomen sulhasia
ja kaunoisia kassan kantajia
rakennustyössä uutterassa nään.
Te tupaa veistelette. Mutta kelle?
Runottarelle, taivaan tyttärelle,
te kodin luotte hengen kukkaselle,
ja rakkaus on pohja työnne tään.
Siis Suomen hongat parhaat maahan luokaa
ja yläviksi seinäin nousta suokaa
ja suorikaatte saumat tarkoiksi;
te upottakaa maahan vankat vaajat,
ja holvatkaatte holvit ylhät, laajat,
ja edustalle pylväsrivit taajat —
niin uljas syntyy taiteen temppeli!
Kaikk' yksinkertaista, mut arvokasta!
Siis omaan malmiin muusta maailmasta
te parhaat ainekset nyt juottakaa;
niin yhdistäkää juhlamieleen ratto,
kotoisiin seiniin Hellaan tähtikatto
ja Suomen palkkiin mosaikki-matto
ja sopusointu niihin saattakaa!
Kun valmiiks saatte kartanonne jalon,
niin kirkkahilta kunnahilta valon
sen valtijattareksi saavun ma;
ja minkä rakkautta puhtahinta
tai vihaa, epäilystä murtavinta
vain koskaan tuntenut on ihmisrinta,
sen tulkitsen ma siellä taiteessa.
Näet ajan vuolla monet kalliit kuvat
sen pyörtehesen vaipuu, unohtuvat;
mut runotar kun minkä julki toi
se ainaiseksi hukkumasta säilyy,
ijäti päivän loistehessa päilyy;
jos kuinkin hyrskyt ympärillä häilyy,
sen kirkkautta kaihtaa ei ne voi.
Ma tunteet, aatteet vuosisatain takaa
tän nyky-polven lapsille voin jakaa,
niin uuteen eloon elvytellen ne;
jos sydän kylmyi päivätyössä kellä,
sen muistoilla ma tahdon lämmitellä,
se ett' on jälleen armahtava, hellä
ja sykkää ihmisyyden onnelle.
Avara, uljas luokaa huone siksi
te runouden, muiston temppeliksi,
niin rikkauteni runsaat siihen tuon,
tuon riemut, tuskat menneisyyden yöstä,
heleimmät helmet ihmishengen työstä.
Ma tahdon — kuulkaa! — verhon hetkeks syöstä,
nyt aarteihini vilkaista jo suon.
(Runottaren viittauksesta väistyy verho ja näyttämöllä
vaihtuu jakso kuvaelmia maailman kuuluisimmista
näytelmäkappaleista.)