/p
Nuoret.
»Suomalainen Nuija» nimiselle ylioppilasyhdistykselle.
Mont' elämässä kalleutta on:
vapaus, kunto, maine, mielen suoruus
ja neron lahjat, hetket nautinnon,
mut kalleinta on toivorikas nuoruus.
Ei yksin vuoksi lemmen unelmain,
ei haavekuteen kultaisien vöitten,
vaan kevät-voimain vuoksi uhkuvain,
joiss' alkujuuri suurien on töitten.
Niin, nuoret omistavat maailman;
ei tyrannien sortovaltikalla,
vaan vallalla sen hengen mahtavan,
mi syvyyksistä pimeyden alla
maan vankan nosti luomisvoimillaan,
loi sille elämän ja määrän luki,
sen taivaalle toi päivän paistamaan,
sen kummut yrttiin, kukkasihin puki.
Siis tinkimätön »terve» nuorilleni
He vanhaan leiliin uuden viinin valaa.
Kun kulkee he, niin liekki kaunoinen
ylitse harmaan tuhkakentän palaa.
He voivat sen, mit eivät vanhat voi.
He murtaa läpi vastuksien vuorten;
se työ jos heille harmaat kutrit soi,
on tiekin auki vastaisien nuorten.
Nää iloitkoot! Työt uudet odottaa
taas heidän kättään, mieltä innokasta;
ei mikään aika, mikään kansa, maa
voi nuorten puoleen laata katsomasta.
Kun epätoivo toisten tarmon lyö,
niin kestää vielä nuorten uljas usko,
ja vaikka laaja levittäikse yö,
siin' uuden päivän lupaava on rusko.
Yks oikeuden kauppaa harjottaa,
ja toisen sokaa suosio ja kulta,
mut lahjomatta aina leimuaa
nuor' rinta pyhän kiivauden tulta.
Muut harkitsevat lahjaa antaissaan;
he suovat sen, mi selvän hyödyn kantaa,
mut nuoret eivät tingi milloinkaan,
he antaa kaikki, itsensä he antaa.
Se ainoa ei nuorten uhraus,
mi heimon rakkaan auttoi ahdingosta,
kun kuiluun syöksee nuori Kurtius
tai Hellaan pojat seuraa Deksiposta.
Tuoss' astuu maamies jälkeen auransa...
Kivikko maa, ja turpehet on tiukat.
On työläs raataa uutispeltoa,
ja vanhuksella voimat ovat niukat.
On jalka raskas, vanhus huoahtaa:
»Ois huomenna jo kylvöpäivän aatto!»
Mut poikansa hän silloin nähdä saa.
Tää tulee, lausuu: »Lepää, rakas taatto!»
Nyt uudet voimat työhön tarttuvat,
ja kova pelto kuohtuu viipymättä;
kun tähkät siinä aaltoo armahat,
niin vanhus siunaa pojan nuorta kättä.
Näen tiedemiehen luona pöytänsä.
On kesken ijän tutkimusten summa.
Mut sammumass' on häitä kynttilä,
yö lankee päälle pelottavan tumma.
Hän painaa päänsä epätoivoissaan...
Mut kasvot lauhtuu tuskan katkeroimat,
kun valmihina työtä jatkamaan
jo heti nuorten virkeät on voimat.
Ja kolmas tuossa, uuras matkamies.
Hän etsii suurta ihmisyyden majaa,
miss' aina viluun lämmin olis lies
ja täyteen luotais onnen mitta vajaa.
Nyt kaukana hän vielä siitä on,
mut kohta hälle vartija jo soittaa,
ja turha loppu elon taistelon
se kuoleman voi hältä katkeroittaa.
Vaan kun hän näkee, kuinka nuoriso
taas luottain alkaa uuden pilgrim-retken,
on niinkuin määrä löydetty ois jo,
se tyydytys on pyhä viime hetken.
Niin suvut täällä seuraa toistansa,
kaikk' alaspäin ne elonvirtaa soutaa;
mut aamusta on matka kauneinta,
sen kirkasta me ihailemme poutaa.
Kun väsyneinä vanhat painuvat
taa rannan, missä päättyy näköpiiri,
niin sijalla on nuorten armeijat
edellä toivon seppelöity viiri.
Jos väsyy vanhat soutajat.
Jos väsyy vanhat soutajat,
heit' ällös, nuorukainen, soimaa,
tuo työhön jäntees joustavat,
suo airon ponsiin nuorta voimaa!
Tuo kevään koivut keulahan
ja kaariin tuomen lehvät nouda
ja helmaan toivon valkaman
niin venhe seppelöity souda!
Markus Kurtius.
On aika ankara Roomassa.
Kun kuumehöyryjä rotkot syvät
taas luovat Tiberin tienoilla,
niin ilman ainekset myrkyttävät.
Maan turvan, uljahan Kamillon,
pois rutto kauhea vienyt on.
Se antaa intoa etruskeille;
he laumoin tulvivat Rooman teille,
he jälleen kaupungin saartaa, salpaa,
sen muurten luona he hijoo kalpaa.
On auki temppeli Januksen,
ja kättä vääntäen, auki hapset,
käy sinne kulkue neitojen,
siell' itkee äidit ja itkee lapset;
mut kaksikasvoinen jumala
ei naisten tuskasta lainkaan huoli,
ja miehet vailla on tarmoa,
kun parhain sankari heistä kuoli.
Ja lisäks angen ja onnettuuden
syyn kasvaa saa pian kauhistus,
suo tulla Jupiter turman uuden.
Pajassaan suuttuvi Vulkanus;
sen raivo hillitön ruhjoo maata
niin Rooman forumin halkaisten,
Kapitoliumilta ettei saata
nyt päästä luo Palatinuksen.
Tuo kita kauhea manalan,
mi auki keskell' on kaupunkia,
on kammo suurempi kulkijan
kuin koko mahtava Etruskia,
sen joukot muurien ulkopuolla
ja ruttokaasut Suessan suolla;
siit' uhkaa furiat kauhistavat,
jotk' ihmisverestä siitti maa
peloksi tahratun omantunnon,
vaan jotka, oikein kun raivoavat,
myös aikeet puhtahat, parhaan kunnon
voi vihan vimmassa kukistaa.
Nyt luokse Augurein kansa kulki:
»Te, joiden tahdolle jumalten
salaiset neuvot on suotu julki,
oi, vastatkaa, joko Roomallen
ne sääsi kauhean kukistuksen,
tai miksi hirveän manan uksen
ne loivat auki sen keskellen?»
Ja Kapitolium-kummulle
nyt käyvät ilmojen ennustajat,
ja taivaslaen, sen laajat rajat
niin tyystin tutkivat siellä he.
He tarkkaa lintujen lentoa
ja kaakotuksia pyhäin kanain,
he vartoo syntyä ennussanain;
ne onkin kohta jo valmiina.
Näin lausuu Augurit: »Hekate,
yön synkän henki ja kauhistuksen,
hän vannoi tuhoa Roomalle.
Hän yllyttänyt on Vulkanuksen
ja kaikki jumalat alla maan
meit' ahdistelemaan kauhuillaan.
Vaan Rooman miesten ja Rooman naisten
tää viha kauhea manalaisten
se voitettava on lemmellä;
ja taivaan haltijat suuret, hyvät
meit' auttamaan heti ilmestyvät,
sen äsken päätti he pilvissä.
On kita auennut hornan yöstä,
mut roomalainen jos siihen syöstä
voi sen, mi kallehin hälle on,
niin kuilu saatu on täytetyksi,
ja Rooma jälleen on ehjä, yksi
kuin kylki marmorikallion.»
Nyt Markus Kurtius esiin astui,
nuor' uljasryhtinen patrisi,
ja monen kuulijan silmä kastui,
kun selkein äänin hän lausuvi
»On henki, elämä mulle kallis
ja nuoruus, kultaiset hetket sen;
on Rooma kalliimpi, sit' en sallis
kukistaa henkien kateiden.
Kun kallehinta en antaa saata,
en Roomaa, armasta isäinmaata,
min elää täytyy ja kukoistaa,
niin kelvatkohon, sen pyynnön hartaan
ma huudan puolehen jumalten,
se, jok' on kallehin jälkeen sen!
Te, kansalaiset, luo kuilun partaan
nyt käykää, henget mun uhrin' saa.»
Ja kohta tuonelan jumalille
hän nuoren henkensä vihkivi
ja ratsun korskean noutaa, sille
hän seppelöitynä istahti.
Ja silmät säihkyen innostusta
ja aamun kirkkaus otsallaan
hän kiitää ratsulla kitaan maan,
ja umpeen painuvi kuilu musta.
Kuin kylki marmorikallion,
jot' ei voi särkeä myrskyn laine.
niin ehjä, vankka taas Rooma on.
Siell’ elää ainian urhon maine
ja kansan sillä on siunaus.
Se parhain palkka on jokaiselle,
ken isäinmaalle, sen ehjyydelle
kaikk' uhraa, kuin teki Kurtius.
Muisto.
On muisto kansalaisten jaloin
niin kirkas, ylhän-kuulakka
kuin taivaanholvi; tähtivaloin
mi kaartuu korkeudessa.
Luo jalon kansalaisen muisto
niin hartautta mieleemme
kuin temppeli tai pyhä puisto,
kun juhla-aamuin näemme ne.
Me yllä parhaat juhlavaatteet
avaamme portin malmisen,
pois kaikki halvat arki-aatteet
sen ulkopuolle heittäen.
On jalon muisto niinkuin tuli,
mi kuonan meistä puhdistaa,
sen tieltä mielen nurjuus suli,
se nöyryyttää, se nostaltaa.
Se hohtava on käskynsana:
»Mi velvollisuus on, se tee!»
Ja armaana ja ankarana
se vapauttaa ja tuomitsee.
Se herttainen on liekki yössä
ja puhteen kaunis kynttilä,
se innostuttaa meitä työssä,
vie painon päivän helteeltä.
Se arvokas on aarre meille
ja kulta tummentumaton;
kun muu on mennyt turman teille,
se rikkautemme vielä on.
Mahdoton ratkaista.
Kansallismielisen Nuorisoliiton kesäjuhlaan Ilmajoella 1912.
Se on, ystävä, ratkaista mahdoton,
minä aikana ihminen kaunein on...
Valokummulla suojatun kotimäen
hänen lapsena leikkivän ensin näen
sinitaivaan puhtaus silmissään,
sulot kutrit kullasta ympäri pään.
Elon nuoren siinä on aamunkoi,
jota päivä kaukainen purppuroi.
Hän on ystävä tähtien, enkelten,
hän on kevään kaunehin kukkanen,
hän on toivon nouseva, vihryt saari,
hän on auringon hohde ja sateenkaari.
Hänt' aina ma katselen ihailuin,
väliin kyynele-silmin, mut naurussa suin:
Hän kaunis on, min' en tietää vois,
minä aikana ihminen kauniimpi ois.
* * *
Minä nuorukaisena sitten saan
hänen nähdä rientävän maailmaan.
On toiveita täysi ja uljas hän,
hän uhkuvi voimia elämän;
viel' otsalla kirkkaus aamuinen
kuin sankari käypi hän riemuiten,
on poskilla verevä rusko,
poven täyttää luottamus, usko.
Hän seppelöidyllä purrellaan
elonvirtaa valmis on laskemaan,
meren aavan hän etsivi selkää,
ei kareja, myrskyä pelkää.
Sen tehdä, mi toisilta kesken jää,
sen voittaa, min vuoksi muut maatuu,
sen tahtovi hän, se on määränpää;
hän sen saavuttaa tahi kaatuu.
Kun silmänsä näen mä säihkyvän,
kun uhrauksiin on valmis hän,
hän kaunis on, min' en tietää vois,
minä hetkenä ihminen kauniimpi ois.
* * *
Hänet kesässä kypsässä nähdä saan.
Häll' on elämän vakavuus kasvoillaan;
hän taistelee ja hän tekee työtä,
tuul' enemmän vastahan käy kuin myötä.
Hänen matkan varrella ainiaan
on pakko hillitä purjeitaan,
sillä keskellä kuohuvan aallokon
hänen pieni purtensa vaarass' on.
Elo pettää niin monet toivehet,
monet kuihtuvat kesken kukkaset;
minne kylvää hän, siitä toinen niittää,
häntä tuskin kenkään muistaa ja kiittää,
joka riemu murehen myöskin tuo,
valohetket kaikki ne varjon luo.
Hän on vavissut kohtalon ankaruutta,
kun huolen jälkeen sai huolta uutta;
hän onnen iskuista maass' on maannut,
mut kilvoituksista vain ei laannut,
kun toipui, riensi hän taistoon samaan
ja oppien itsensä unhottamaan
hän velvollisuuttansa täyttäen
niin siirtyi päivästä toisehen.
Hiki virtaa otsalta, rinta lyö,
mut jalouden leimankin antaa työ.
Kun joskus hän pyyhkivi otsan hien
ja huokaa hetkisen laidassa tien,
hänen katseessansa ja piirteissään
näen jälkiä kestetyn myrskysään,
näen suuren, ylevän ilmehen,
joka uhmii oikkuja hetkien,
jopa sortuessakin vielä on
luja pantti voittoisan taistelon ...
Hän kaunis on, min’ en tietää vois,
minä hetkenä ihminen kauniimpi ois.
* * *
Hänet näen sitten vanhuuden syksyllä,
pää harmaana, hartiat kyyryssä;
ovat kasvot ryppyiset, silmiss' on
valo lauhtunut ilta-auringon.
Tuoss' sauvan turvissa astuu hän,
ja hän näyttää alati miettivän
tien kulkua kummuilta lapsuuden
sen loppuun, hautojen äärehen.
Hän matkan tappiot, harhailut
on kaikki tyynenä kuitannut.
Kun elon vaihtelevaiset kuvat
taas vuoroon hänelle ilmaantuvat,
hän niitä katsoo ja hymyää:
»Niin, unta vain oli kaikki tää!»
Hän lepää töistään ja odottaa
vain tuonen airutta kutsuvaa,
ja niin hän taipuu sen vietäväksi
kuin muinoin leikistä kehtoon läksi.
Ja armaat lapsuuden muistelmat
ja nuoren unelmat uhkeat,
ja parhaat hedelmät miehuustyön
hän kokoo, luo niistä kukkaisvyön,
jota kantain käypi hän tähystäin
unelmainsa uusihin maihin päin.
Kun kilvoituksien raueten
−ja−haudan−vuotehen aueten−
hän kunniaseppele ympäri pään
käy luottavaisena lepäämään,
hän kaunis on, min' en tietää vois,
minä aikana ihminen kauniimpi ois.
Suokoon taivas nousuvuoden!
Ei unhottaa voi synnyinmaata
mies vakaa vuotta alkaissa,
ei rukouksistansa saata
pois sulkea sen onnea;
siis nouskoot puhtaat suitsutukset
nyt alttareilta sydänten,
ja kuulkoon Suomen huokaukset.
Hän, kansain Isä ylhäinen!
Vaan liikaa älkää toivotelko,
sen verran vain kuin kohtuus on:
kun mielestämme poistuis pelko
ja epäröintä ponneton;
kuin vainiolt' ei koura kadon,
ei rae, halla viljaa veis,
vaan, kantain kaunihimman sadon,
se päivän alla aaltoileis;
Ei pettäis pelto kyntömiestä,
vaan mitan kukkuralleen lois,
ei hartioille pantais iestä
sen raskaampaa kuin kantaa vois;
kun valtikkaa vain hoitais armo,
ja totuus ohjat pitää sais,
ja miehiemme vankka tarmo
sumusta meidät johdattais;
sais kansa ruhtinaalta hoivan,
ois turva luja luottamus,
ja epäluulon katkeroivan
hajoittais raitis tuulahdus,
ja palatsit ja linnat kuulla
vois ääntä kansan pienoisen,
vaikk' emme liehu sydän suulla
tai pöyhitsele kerskuen;
ja että kuva kalliin maamme
vain eheämmäks kirkastuu,
ja vaikka vaiheet mitkä saamme,
me seisomme kuin vankka puu,
mi, taivuttuaan myrskyn tullen,
taas latvan uljaan nostattaa —
Niin, taivas nousuvuoden sullen
nyt suokoon, armas kansa, maa!
Uudenvuodenpäivänä 1899.
Kolme luotetta.
Katkelma.
Altain vuoristo. Suomen suvun suuri tietäjä Osmo istuu
kallioilla. Takana ja sivuilla jylhät vuoret.
_Osmo_.
Oudostellen, vanha Osmo,
katselet ajan kulua,
kun koko sukusi suuri,
heimo kuuluisa Kalevan
tutut nuotiotulensa
heittänyt on hiiltymähän,
virrat kaunihit, kalaiset
hylkäs yksin hyrskymähän,
antinensa metsät aavat
jätti tuulien tuvaksi,
vuoren rintehet vakavat
ilvesten ilosi joiksi.
Mikähän vetävä voima
iltaruskossa asuvi,
kun sen luo haluvi heimo?
(Katsoo vasemmalle).
Suomi, sorja tyttäreni!
Hänkö heittävi hyvästit?
_Suomi-neito_
(saapuen vasemmalta Osmon luo).
Kulkeissa kuvetta vuoren
kiven korkean kukulta
kusakoissa kultaisissa,
hopeaisissa helyissä
Päivätär pakisi mulle:
»Kauan et Kalevan lapsi,
Suomi-neitonen sorea
näillä ilmoilla iloitse,
kulje näillä kunnahilla.
Meren läntisen lähellä,
liepehellä laajan Pohjan
vartovi varattu maasi,
milloin välkkyen vesinä
kukkakumpujen välistä,
milloin hohtain kuin hopea
alla tähtien tuhanten.
Sinne jo samoa, Suomi!
Kullat hohtavat kedolle,
haavan oksille hopeat
eeltä siuon seulomahan,
että seutuhun sulohon
sydän kiintyisi sinulta.»
Niin hän haastoi ja hävisi.
_Osmo_.
Kuultuasi kutsun moisen
mitä mielessäs kytevi?
_Suomi-neito_.
Olen kuin keväinen pääsky,
jolle Pohjolan periltä
suvituulet tuoksahtavat,
tai kuin taimen tyynen lammen,
jolle kuuluvi kohina
kosken kukkulantakaisen.
Kuink' on sun, isäni Osmo?
_Osmo_.
Olen kuin haapa huolainniekka,
lehdet tuulehen lähetän.
_Suomi-neito_.
Seuraisit minua sinne,
tuohon maahan mairehesen?
_Osmo_.
Runko lehtien mukana,
kanto puuta kaadettua!
_Suomi-neito_.
Oudon maailman oville
lähtevätä lastas neuvo!
Katsehes terävä tunge
halki aikojen hämärän,
kerro kohtalot tulevat,
au'o arvat vastaisuuden!
Kuinka on käyvä kasvattisi,
miten Suomi suoriaapi
varatuista vaiheistansa
meren läntisen lähellä,
liepehellä laajan Pohjan?
Jos ma uhkuhun uponnen,
meren jäälle jähmettynen,
sortunen sutosen suuhun,
karhun kauhean kitahan;
tahi soisko suuri luoja
Suomelle suviset päivät,
lauhat tuulet lapsillesi,
sois sen ilmoja ihata
vapahana vieriskellä,
rannoilla rakastetuilla
kuulla käen kukkumista,
kuusen kultaisen humua,
kieltä kantelon kotoisen?
Kerro, kultainen isäni,
syrjähän nyt syökse verho!
_Osmo_.
Sitä en taida, tyttäreni.
Ei Ukko ylijumala
salli ihmenon ikinä
kammiohon kurkistella,
jossa juovat kohtalomme
kaikkiviisas on kutonut.
Sokkona ei siltä huoli
mannun lapsen matkustella;
niit' on luotteita lujia,
pysyväistä pontta monta,
jotk' ovat aina onnessamme
paraimmat peränpitäjät,
johtavat jalosti myöskin
ajan aatkelan ylitse.
_Suomi-neito_.
Ilmoita, isäni, mulle
näistä luotteista lujimmat!
_Osmo_.
Kolme luotetta lujana
turvanas on, tyttäreni.
Jos ne heitti sun hädässä,
silloin on kadonnut kaikki,
surma Suomeni tavannut.
_Suomi-neito_.
Mitkä on ne kolme? Kerro!
_Osmo_.
_Yks_ on taimi taivahasta,
siemen siunattu jumalan,
joka on maahan juurrutettu,
ihmis-sieluhun syvennyt,
kohonnut pyhäksi puuksi,
luonut herttaisen hedelmän.
Elon yössä eksyneelle
on se tähti tuikkavainen,
korpehen kadonnehelle
lämpöinen luvattu liesi,
hyljätyn ja heikon hoiva,
turva tuskien alaisen,
haavat hellästi sitovi,
viihtävi vihaiset mielet;
polttehelle raivon rinnan
on se lääke lievittävin,
tunnon paiseille pahoille
suistava sula metonen.
Kaikki muut kun ponnet petti,
silloin siihen sa kurotat
niinkuin hukkuva hädässä
köyden päähän katsottuhun;
ja kun maan matalan lapsen
katse tuskissa tähyten
sumuhun on sammumassa,
tämä luote luottamusta
korvahan sen kuiskuttavi,
että on elämä vielä,
toivo tähtien takana
tuonen virran tuolla puolen.
_Toinen_ on maassa muovaeltu,
perus pantu taivahassa;
se ei lahjoja lähesty,
polvistele puolueita,
siitä on saanut suojelijan
etu orvon onnettoman
sekä riista rikkahankin.
Peto polkea sen voipi,
luonnon voimat lyövät rikki,
vaan ei kuoleva kukana
siihen kostotta kajoa;
kalliona kaatui päälle
juuriensa jäytäjälle,
ken sen huolti horjumahan,
taitteli omat tukensa;
heimokuntien kukoistus
seurasi sen suosimista,
vaan sen käskyn kiertäminen
tuotti turmiot tuhannet.
Jos se luote lonsiavi,
jos se ponsi ei pitäne,
silloin on susilla valta,
horna herraksi ylennyt.
_Kolmas_, lapsi kansanhengen,
herui helteistä sydänten,
innon läksi lietsimistä;
siivin liitävi lehossa,
yli suon kuin myrsky soipi,
luopi hongat huojumahan,
vaappumahan vahvat vuoret;
vaan kuin hiljainen hyminä
vierivi se viihdytellen
aaltoja asettuvia.
Kastenurmikon keralla
rannalla selän sinisen
kerkeyttä kesyen surren
kylpevi se kyynelissä,
mutta vinkuissa vihurin,
rajutuulen raivotessa
nousevi kuin nuori karhu
uhmimahan uhkasäätä;
kehän kultaisen kutovi
päähän urhon uljasmielen,
väärän sortajan sitovi
hihnalla häpeäpaalun;
katehinen kansansyöjä
ei sen soisi elpyväksi,
sukukunnan suosijasta
vara siin' on vastaisuuden;
se on palkeista parahin,
kun on ruostunut rovio
liekkimähän lietsottava,
tuli loistava takassa,
joka yöhyen ylitse
perhettä pitävi yllä;
ja jos viikon valvominen,
kauan kestävä kidutus,
sais sun, Suomi, sortumahan,
kuuna aina kumpuasi
kaihoten se kirkastaisi.
_Suomi-neito_.
Voi en, hetken lieto lapsi,
nousta tietojes tasalle,
nähdä syntyihin syvihin;
laukaise jo lausehesi,
ponnet paljasta minulle!
_Osmo_.
_Uskonto, laki_ ja _laulu_ —
niissä syntyjen sisällys,
oka vankka ongelmoiden.
Tunne ja teot.
Kirjotettu »Heimolan» vihkimisjuhlaan 19/11 1910.
Lausunut Iida Aalberg.
»Mun nimellein te minkä teette huoneen?»
Niin Jahve lausui Israelille,
ja vieläkin on vahva totuus se;
tai tiedämmekö jonkun täällä luoneen
sen rakennuksen muodon, holvit, pylväät,
mi käsittäisi kaikkein korkeimman
ja rajoituksiin paikan ahtahan
sitoisi hengen aavistukset ylväät?
On suuret tunteemme, mut työmme halvat;
se, minkä teemme, vajavaksi jää;
kun aate, henki saapi muodon salvat,
niin hienoin, kaunein siitä häviää.
Sä sielussasi joskus laulun kuulet
niin helkkyvän kuin virta hopeinen,
sä ystävilles laulaa tahdot sen
ja siinä myöskin onnistuvas luulet;
sä voitkin äänet säveliksi liittää,
mut tultasi et täyttä niihin saa,
siks kultamaljaksi ei voi ne riittää,
mi henkes lämmön muille ammentaa.
Sä kuoren vain saat ilmi hopeestas,
sen ydin syvällä on sielussas.
Ja rakkautes, elos sisin valo,
sun lempes olentohon kalliiseen,
se piilee povessas kuin helmi jalo
ja säteileepi onnen sydämeen;
se on kuin jumalainen tuli hellä,
saat sieluas sen luona lämmitellä. —
Mut helmes muiden nähtäväksi avaa,
se tummuu kohta julki tullessaan;
jos hellyytes ei ole naurettavaa,
se kömpelöksi, heikoks huomataan.
Kun elon kurjuutta sa katselet,
min pyörteisiin niin monet menehtyvät,
näet orpoin hädän, äitein kyynelet
ja kasvoillansa surun uurteet syvät,
sa sulat sääliin, poves sykkäilee,
sun mieles kovaa kohtaloa soimaa,
sen vääryyden sun tuntos tuomitsee,
sä ihailetkin kärsivien voimaa ...
Mut mitä teet? — Sun suuri hellyytes
suo jonkun lantin kouraan kerjäläisen,
alastomalle säässä talven jäisen
tuot rippehiä vaatehylkyjes.
Sun säälis kaunis on, on suurinta,
mit' elää kätköss' ahtaan ihmisrinnan,
mut tästä sielus rikkaudesta
sun tekos suorittaa niin kurjan hinnan.
Mut povees mailta valon, totuuden
voi joskus lentää sytyttävä säen
niin oudon liekin sieluus virittäen
ja vanhan rauhas tokeet riistäen.
Sä silloin näet, mit' ennen nähnyt et:
työss' uupuneiden selät kyyryiset,
näet miljoonittain nääntyvätä lasta,
mut toiset hoippuvan näet hekumasta;
näet minkälaisen elon täytyis olla,
mut ympärilläs kaikk' on hunningolla,
sydäntä arkain kourii kädet tylyt,
lamass' on rehdit, kunniassa hylyt,
ja ihmisyyden pyyteet ihmisyys
lyö maahan niinkuin kesän kukat syys. —
Kuin julmistunut poika Jupiterin
sä sotaan nouset vastaan maailmaa,
sen kurjuuden sa tahdot karkoittaa
kaikk' kerrallansa taikka pienin erin.
Sun siihen pakko sisällinen vie,
saat itses unhottaa ja alttiiks antaa;
mut tuskin huomaat, kun jo sua kantaa
vain kunnian- ja vallanhimon tie.
Ja isänmaallisuus! Me emme tiedä,
min tulen tutkittavaks meidän on
tää huolten kulta pakko vielä viedä;
siit’ erota on meidän mahdoton
kuin äidin hellän tutun kehdon takaa,
miss' ainut lapsi tuskissansa makaa.
Se kehdost' asti seurannut on meitä
tää pyhä rakkautemme synnyinmaan;
se meidän kerallamme kulkeissaan
on nähnyt iloa ja kyyneleitä,
se kuullut puhtaat huokaukset on,
jotk' ovat nousseet korkeutta kohti,
sen tulen nähnyt, silmissä mi hohti,
kun toivoon vaihtui aika toivoton.
Se luonnon-tuores on ja puhtoinen
kuin kirkas vesi Suomen kallioista;
sen luova lähde povestasi poista,
niin kuiva olet ruoko laineiden.
Mut huudettuhan, kieltää sit' ei saata,
myös huulin likaisin on isänmaata;
sen rakkauteen on tehtaanleima lyöty
ja markkinoille raastettu ja myöty,
ja yllä vaippa isänmaallinen,
mut alla halpa omanvoiton kuona,
kuin korpi-kansa riitaveden luona
on kahakoitu Herraa kiusaten.
On loidontuneet rajat Kaanaan maan;
mut syytä lienee siihen myöskin meissä,
meiss' eväs-rihkamista riidelleissä,
me teoillamme tunne tahrataan.
*
Kun työlle isänmaalliselle on
taas koti kaunis saatu katon alle,
siin' eläköhön tunne tahraton,
mi horjumatta joukon huudannalle
ja säikkymättä uhkaa mahtajain
vain omaa totuuttansa noudattain
niin ohjaa neuvoja ja toimintaa,
siit' että Suomi kunniata saa.
Midianilaisten erämaissa.
Hän paimenena Jethron lampaiden
käy aamuin metsiin, illoin taasen palaa,
mut raskas tunne muukalaisuuden
ei lakkaa rintaa kalvamasta salaa.
Voi hillitöntä nuorten intoa!
Se hänetkin sai suunniltansa syöstä;
hän murtaa mieli kahleet orjilta,
pois heimokunnan saada sorron yöstä;
nyt asukkaana oudon erämaan
hän tuomittu on karjaa kaitsemaan.
Vaan mieltäkirveltävä voivotus
se korven halki kuuluu kansan oman
kuin siskon itku, isän huokaus
ja valitukset äidin toivottoman.
Ja vihamies sit' ilkkuu tunnoton,
min pelonhaamuna on heimo halpa.
Tuo paimen kerran uskoi, hän ett' on
se sankari, min säkenöivä kalpa
kaikk' isän itkut, maammon mahlut kostaa,
lyö sortajan ja sorrettavat nostaa.
Nyt hän vain polo pakolainen on.
Hän laumaa ruohokunnahilla ohjaa,
mut ajatus niin raskas, lohduton
syvintä mataa synkän rotkon pohjaa.
Jos huojennusta luoda hiukankaan
hän voisi noiden kärsivien vaivaan,
hän riemuisesti kulkis kuolemaan
ja viime työksi kiittäis Herraa taivaan.
Taas kerran värisevin sydämin
hän karjoineen käy kaltahalta vuoren...
Mi ilme tuolla ihmeteltävin?
Mimoosa-pensaan havaitsee hän nuoren,
mi kulumatta kirkkain liekin palaa,
tuon kumman nähdä läheltä hän halaa.
Hän ottaa tuskin askeletta kaksi,
kun liekistä jo ääni varottaa:
»Pysähdy, Mooses, täss' on pyhä maa;
tee tomusta siis jalkas puhtahaksi!
Ma Jumal' olen isäs Jaakopin,
on mulle tuttu Israelin hätä,
sen huudot olen kuullut taivaihin
ja auttamatta kansaani en jätä.
Nyt ajan näet kauan toivotun,
ja aseekseni valitsen ma sun.»
Ja sydän aaltoilevi paimenen,
hän nöyrästi luo silmät maata kohti.
Vaan päivän paahtamille poskillen
tuo ihmevalo pensahasta hohti.
Vuosisatojen yö.
Usva kattavi kaupungin,
ilma raukea painaa mieltä,
mutta kerkein askelin
hetket rientävät hetken tieltä;
päivä sammuu ja taivahilta
saapuu päättyvän vuoden ilta,
saapuu vuosisatojen yö.
Vuosisatojen tumma yö!
Suuret tuntehet kuohumaan
lietsot ahtaasen ihmispoveen,
paljalla jätin voimakkaan
moukaroitset sa sydän oveen;
sielun silmissä vuoreks paisut,
olleen kaikki mi alleen peittää,
turhaan, turhaan me lapset vaisut
taakses katsetta koemme heittää,
salaperäinen, outo yö!
Nukkuu ilma ja nukkuu maa,
mutta kansa ei unta saa.
Ahtaaks muuttuvi asuinmaja
ihmisen.
Mistä on tämä ahdistaja
sydänten?
Aatos mahdu ei orren alle,
päästä pyrkivi laajemmalle...
Ukset auki! Nyt täytyy lähteä.
Kaikki käy
taivasta tarkkaamaan, mut tähteä
siell' ei näy.
Ilman holvi niin aava, ylhä
kaikkialla on synkkä, jylhä,
yltä-ympäri haamoittaa
kohden katsetta tutkivaa
pilvien raudanharmaa vyö,
vuosisatojen synkkä yö.
Mutta tuolla on kummullaan
temppeli Kaikkivaltiaan.
Kellot sieltä niin kutsuvasti
hiljaisuutehen helkähtää,
valot välkkyvät rauhaisasti
yötä halkoen himmeää,
voimakkaammin kuin tällä erää
tehonnut ne ei koskaan lie,
kaipuu kuihtunut elpyy, herää,
kansan virtana templiin vie,
siellä vastahan uutta aikaa
uskon voimakas virsi raikaa ...
Kuule! Toivoa täynn' on se:
»Jumala ompi linnamme ..
Mieleenkiintyvä juhlayö!
Salaisuudet niin sangen syvät
tumma kaapusi kätkevi;
ennenkuin ne kaikk' ilmestyvät,
hämärä sua tummempi,
peittää meitä ja peittää sua;
mutta aikojen vaihtelua
silmä valvovi kaikkinäkevän,
jumalan väkevän.
31/12 1899—1/1 1900.
Veljen muistopäivänä.
Laulettavaksi.
Vuodet vierii kosken lailla,
virta vuolas meitä vie;
äsken kuljit kukkamailla;
koht' on eessäs syksyn tie.
Aika rientää eteenpäin,
kulkee kukkasin ja jäin,
touoin, tähkäpäin.
Uhrit kalliit elo vaatii,
kevät-innon, kesän työn,
vastalahjaks meille laatii
otsallemme valkovyön.
Anna hehku auringon;
rauha iltakuutamon
siitä palkkas on.
Ikuisuuden kallis kaiho
aarre suur' on sydämen,
siin' on kirkas kevätlaiho
syksysäässä vanhuuden,
soihtu illan pimennon,
valotorni siinä on
öisen aallokon.
Veljyt, soihdunkantajaksi
kutsumuksen saanut oot;
itses tunnet turvaisaksi,
kuinka vuodet virratkoot.
Aikas on kuin ikuisuus, —
Herran armo ain' on uus,
armo aina uus.
Keväällä 1900.
Se siis on totta! Pettyivätpäs — oi —
ne, jotka luuli, ett'et enää, Suomi,
sa talven kinoksista nousta voi;
ne, jotka toivoi, ettei sulo tuomi
sun kummullasi kukkaa koskaan lois,
ei kertun laulu latvassa sen sois.
Nyt mitä näen? Kevään ruhtinas
on uskollisna entiselle laille
sun vapauttanut talvikahleistas;
vihanta vaippa levinnyt on maille,
ja halki puiston lehtiseppelten
väreilee päivänhohde kultainen.
Mi lohdun merkki! Viimat talviset
ne kevään valtaa suotta vastustavat;
povelta Suomen kukat tuhannet
hedelmän luontiin uuteen puhkeavat,
ja koetuksienkin aikoina
sen kansa laulaa kevätlaulua.
Koulupihalta.
Aamukansa keväinen,
rusoposki, punahuuli
kesken leikin riemujen
kutsun velvoittavan kuuli.
Ilot herkät heitti se,
riveihinsä riensi heti,
linnan tutun portille
tuttu tie sen hiljaa veti.
Siinä nuori toivo maan...
Hellin mielin katsoin heihin,
ryhtihinsä luottavaan,
hillittyihin askeleihin.
Silmät kirkkahat kun näin
sitten innostuvan työstä,
tiesin valoon, päivään päin
Suomen käyvän syksyn yöstä.
Kehitystä keväämme
mitkään hallat eivät estä,
juurensa kun saapi se
Suomen lasten sydämestä.
Viimeinen viesti suomalaisella postikortilla.
Ma kerran vielä viestiks lähetän
tään kortin, joss' on leima kallis Suomen;
tää päivä siltä päättää elämän,
tää hyväksyy sen, vaan ei enää huomen.
Niin, vainiolla olemuksemme
nyt halla kaikki hävittävä hiipii,
ja vaakunamme, juhlamerkkimme
pois tyly käsi tempaa, rikki riipii.
Ei viatonta heikon iloa
nyt voimakkaiden itsetunto salli.
He olojamme voivat ohjata,
vaan sydän meill' on voittamaton valli.
Se sykkää, sykkää suomalaisena,
ei siihen yllä valtakäsky mikään;
siell' aina valvoo Suomen leijona
ja vaakunamme säilyy ijäst' ikään.
13/1 1901.
Kansan edustajille.
Kun Siinain, käyden Kaanaasen,
tavoitti Israeli,
niin vuori peittyi pilvehen
ja tulta leimahteli.
Vaan Israelin vanhimmat
tien halki pilven tapaa,
laelle vuoren nousevat,
siell' ilma puhdas, vapaa.
Sees taivas niinkuin safiiri
se hohti korkealta,
ja miesten mielet tenhosi
nyt Jahven hengen valta.
Ja Israeli vastainen,
sen riennot, onnen kuvat,
ne kaikki kansan vanhinten
siell' eteen ilmaantuvat.
Kun vuorelt' alas astuu he,
lain kansalleen he tuovat,
sukunsa vastaisuudelle
niin vankan pohjan luovat.
*
Te luokse tulta suitsuvan
nyt vuoren tulla saatte,
te pilven näätte taakean,
sen halki astukaatte;
ett' taivas sees on yllänne,
se seutu pilven alla,
miss' äsken veestä sodimme
me Herraa kiusaamalla.
Niin tekin näätte, miss' on tie,
se korven polku kaita,
mi Kaananiin myös meidät vie,
vie kohti toivon maita.
6/12 1904.
Imatran ääni.
Kevät-innoissaan
Karjalan virrat kuohuu, hyrskyy,
Vuoksi on tulvillaan,
Imatran pyörteet pauhaa, tyrskyy;
Saimaan viljavat veet
mereen vyöryvät vanhaa uomaa,
eivät kahletta kylmän luomaa
siin' ole sietäneet;
yhtä jos partailla kukkii kevät
taikka tuimina pyörtelevät
talven viimanteet.
Kauas pauhina Vuoksen laineen
kantaa Karjalan, Suomen maineen,
laulaa ylväsnä maailmalle,
kuinka suuria Karjalalle
Luoja lahjoja loi,
kertoo tietäjän mainetyöstä,
kuinka täältä hän vuoren yöstä
Suomen päivyen toi.
Mutta sieluhun suomalaisten
kosken kuohujen pauhaavaisten
jätti-kantele soi:
»Katso, näin minä ryskän ja telmin,
mustana mylvin ja kirkasna helmin;
velttoutta en siedä halpaa,
siks ei tielleni telkeä, salpaa
estäjä panna voi.
Ollos, Karjala, valpas ja vakaa,
puolla paikkaasi tarmosi takaa!
Kosken partaalla jos ken nukkuu,
kuiluun vierii ja kuohuun hukkuu.»
Simson.
(Fröding).
Simson väänsi filistealaisten myllyä ja puhui itsekseen:
Jääsade lyö mua, myrsky se riehuu
yllä mun otsani polttavan kaitaan,
sokkona näen tulet leimahtavaiset,
raastossa raivon mun hurmeeni kiehuu.
Jääköhöt kaikki he saatanan valtaan
nuo viheliäiset filistealaiset!
Pieni on kansa, sen mieli on halpa:
suurta on sille nyt piinata saada
Herran nasiiria, voimat min haipui.
Herra, jo nostaos kostosi kalpa,
Gideon-miekalla maahan he kaada,
suo heidän vaipua kuin rajutuulessa vainio vaipui!
Jääraetulva nyt myrskyssä kanna,
hukkua mun vihas suo rajusäihin,
kostolla kostuta paahtuva nielu,
päämiehet kaikki mun surmata anna,
tähdätä iskuni kurjien päihin,
Filistean ruhtinaat suo minun valtaani, suo joka sielu!
Suomalaisen työväen laulu.
Lauluun aikakauden tän
meidän ääni päästä soimaan,
tiedäthän sen liittyvän
nuoren, raittiin luonnon voimaan;
syvää on se heimon juurta,
kuiske kuusten kotoisten,
pienet varten määrää suurta
tarkotus on koota sen.
Tuhat jos on koossa vaan,
laulu vie? on valtaa vailla,
miljoonaan kun kasvetaan,
vyörähtää se myrskyn lailla;
kukin Suomen mies ja nainen
yhtynyt kun meihin on,
Suomi meill’ on suomalainen,
sorto saanut tuomion.
Lietsoessa orjien
Suomen sampoa ei saatu;
sen voi luoda vapaiden
vapaa työ ja mielenlaatu.
Liehukoon siis korkealta
meidän vapaa viirimme,
luokoon kaunis kansanvalta
uuden sammon Suomelle!