On joku vuosi vierinyt. Wolmari oli jo seitsemäntoista vuoden ikäinen,
siis kohta täysi mies ja kuitenkaan ei hänen kova elämän koulunsa ollut
vieläkään pikkuistakaan lieventynyt, vaan pikemmin koventunut. Totta
kyllä on, ettei isä voinut häntä enään paljaalle seljälle pieksää,
sillä poika voi jo itseänsä niin paljon puolustella, mutta sen enemmän
sai hän nyt kohennuksesta ja muista kovista aseista.
Eräänä syyskuun aamuna ei Wolmari tullutkaan asuinhuoneesen
tavallisella ylösnousun ajalla. Kesän aikana makasi hän pienessä
aitassa ja oli aina herättämättä noussut ylös, mutta nyt ei häntä
kuulunutkaan. Tämä tuntui Ellusta tuiki oudolta ja sietämättömältä, ja
kiukku alkoi kiehua hänen sydämessään. Kuitenkaan ei hän kiirehtinyt
häntä herättämään, sillä hän tahtoi antaa Wolmarin nukkumisellaan
kartuttaa syntiä synnin päälle.
Kun Ellu oli pari tiimaa sydäntään purrut ja ikäänkuin mielessään
hekumoinut siitä oivallisesta rangaistuksen syystä, mihin Wolmari oli
itsensä taasen vikapääksi saattanut, loppui hänen kärsivällisyytensä.
"Mutta tohtii ja uskaltaakin se, mutta kyllä minä saan heräämään ja
sillä tavalla, että se auttaa vastaisuudessakin," sanoi Ellu, sieppasi
kohennuksen ja töytäsi ulos.
Aitan-ovelle tultuansa potkasi hän sen auki. Mutta siihen hän jäikin
seisomaan. Hän katsoa tuijotti avonaisesta ovesta aittaan paikalta
liikkumatta; oli niinkuin hän olisi kivettynyt. -- Wolmaria ei
ollutkaan vuoteellaan; hän, tuo vihan-uhri oli poissa ja niine hyvineen
täytyi Ellun kohennuksineen palata pois.
Ellu aavisti oitis, että Wolmari on paennut. Hän puki kiireesti yllensä
ja lähti liikkeelle. Ensinnä hän ohjasi askeleensa Hakkilaan,
kyselläkseen, onko Wolmaria siellä näkynyt. -- Se oli ensimäinen kerta,
jolloin Ellu Hakkilan kynnyksen yli jalkansa astui. -- Kun ei siellä
hänestä mitään tiedetty, asteli hän kylään.
Siellä oli Wolmari nähty aamulla varhain, sillä hän oli käynyt
aamutervehdyksillä Pakkarin Aapon luona. Kun Aappo oli noussut ylös ja
mennyt ulos, oli Wolmari ollut häntä vaanimassa. Siinä oli hän karannut
tietämättä Aapon kimppuun ja rusikoinut hänet vähiin hengin.
"Tuosta minä sinulle Ellun Wolkon selkää annan," oli Wolmari
pieksäissään sanonut.
Koko kahakasta ei muut ihmiset tienneet mitään, löytönään löysivät he
Aapon nurkan takaa puolikuoliaaksi pieksettynä.
Sittemmin ei kukaan ollut kuullut eikä nähnyt Wolmaria.
Nämät tiedot eivät olleet Ellulle ensinkään mieluisia. Synkkänä,
puhumatonna, yhdellekään ihmiselle sanaakaan sanomatta, lähti hän
tietoineen kotiinsa. Sen erän perästä ei hän kysellyt keltään
kyläläiseltä Wolmaria, eikä puhunut hänestä mitään, mutta yhä enemmän
vakaantui hän siinä mielessä, että Wolmari on todellakin karannut.
Ihmisistä näytti siltä, ettei Ellu ollut koko karkaamisesta
taallansakaan, mutta niin ei ollut laita. Joka kaupungista tulijalta ja
oudolta matkustajalta kyseli hän salavihkaa, olivatko he nähneet tai
kuulleet puhuttavan jostakin semmoisesta ja semmoisesta oudosta
pojasta? Kaikki kyselemiset ja tiedustelemiset olivat kuitenkin turhia,
sillä kukaan ei tiennyt antaa tuolle hämärälle asialle minkäänlaista
valoa ja niin oli Wolmari kadonnut kuin kaste maahan.
* * * * *
Näin kuluivat vuodet ja viikot vierivät, mutta Wolmarista ei saanut
kukaan mitään tietoa. Yhä synkemmäksi kävi Ellu. Hänen päänsä alkoi
kiireesti harmaantua, ja niin tuli hänestä ennen aikojansa vanha mies.
Nestori ja Hjalmari, -- nuot isän toivot -- olivat saaneet kasvaa oman
mielensä jälkeen ja nyt ei Ellu enään pitänyt heistä mitään lukua. Pian
tuli heidänkin rikosluettelonsa niin isoksi, että heidän täytyi
pahojatöitään paeta ja mennä Ameriikaan. Tämä vielä kaiken hyvän päälle
tulleena kiirehti suuressa määrässä Ellun ennen-aikaista vanhenemista.
Tästä hetkestä pitäin tuli Ellu yhtäkaikkiseksi kaikkein asiain ja
elämän velvollisuuksien suhteen. Hän tuli haluttomaksi kaikkeen työhön
ja toimintaan ja pysyi vaan aina torpassaan. Hän ei olisi suonut
näkevänsä yhtään ihmistä, eikäpä moni hänen torpassaan käynytkään,
sillä uskoveljensäkin olivat hänestä luopuneet. Jos joku sattui hänelle
jotakin sanomaan tai jotakin kysymään, oli vastauksensa: on taikka ei.
Rupesiko joku puhetta jatkamaan, kyntti Ellu pois ja siihen täytyi
keskustelun loppua. Tämän tähden oli hänen elämänsä melkein
erakko-elämän kaltaista. Kova murhe häntä vaivasi yöt ja päivät; oli
niinkuin hänen sydämensä olisi verta itkenyt.
Ellu raukka! Hän oli koko elämänsä ajan paininut itsensä kanssa ja
haapuroinut käsittääksensä ja saavuttaaksensa totuutta sekä
täydellisyyttä. Hän luuli sitä saavuttaneensakin. Tässä väärässä
valossa tahtoi hän lapsensakin kasvattaa täydelliseksi "kurituksessa ja
herran nuhteessa," niinkuin hänen sanansa usein kuuluivat. Tällä
tavalla oli hän päässyt rypemään lähimmäisiensä vioissa, ravitsemaan
itseänsä niillä, hekumoitsemaan ja iloitsemaan niistä, samassa ihaellen
oman itsensä hyvyyttä ja täydellisyyttä.
Kuinka turhaksi kuitenkin kaikki nyt oli käynyt. Suurin elämän pyrintö,
lasten kasvatus, oli mennyt suin päin kivelle. Kaikkine virheineen
olivat muut vanhemmat onnistuneet lapsensa pitämään omain jalkainsa
juuressa ja opettaa heitä tekemään yhteistä pesän työtä. Tätä ei ollut
Ellu osannut ja nyt olivat hänen lapsensa huilanneet, ei ainoastaan
kaikkeen maailmaan, mutta myöskin turmeluksen tielle. Näin tavoin oli
tullut iso loma Ellun täydellisyyteen; tämän hän itsekin huomasi ja
tämä se oli, joka Ellun perinpohjin lannisti.
Tämmöisissä oloissa alkoivat Ellun taloudellisetkin asiat mennä
aikakyytiä alamäkeen. Ei auttanut sekään keino enään, että pitää
avaimet taskussaan ja lukea leivät orrella, sillä kuin työnteko jäi
takapajulle ja niinmuodoin ehtyi tulolähde, ei auttanut tarkkuuskaan;
kuluuhan otettava, vaikka siitä vähänkin otetaan. Näin tavoin
supistuivat Ellun varat supistumistansa. Asia tuli viimein semmoiseksi,
että hän kärsi suurinta puutetta.
Toisin oli Hakkilassa laita. Siellä rakastivat vanhemmat lapsiansa ja
lapset vanhempiansa. Siellä neuvottiin lapsia rakkauden sanalla
totuuden tielle ja vaikkeivät he kuuluneetkaan mihinkään puolueesen,
vaikutti totuus kuitenkin niin, että lapset tottelivat vanhempiansa
kaikissa. Tästä oli seurauksena se, että lapset olivat vanhemmillensa
apuna kaikenlaisissa töissä niin pian kuin kynnelle kykenivät. Kun he
näin yksimielisesti ja velvollisuuden tunnolla tekivät yhteistä työtä,
karttui heidän varallisuutensa karttumistaan. Kaukaan aikaan eivät he
olleet enään tarvinneet Ellulasta masentavaa elämän tarpeiden lainaa
ottaa, sillä olipa heillä nyt, ei ainoastaan oma tarpeensa, mutta
myöskin muillekin antaa. Näin yksistäneuvoin ponnistellessa olivat
Hakkilaiset kohonneet siihen määrään, että heidän torppansa oli nyt
paisunut perintötaloksi, vieläpä vankaksikin.