Tämmöisessä kovassa koulussa kasosi Wolmari siihen määrään asti, että
hänestä alkoi olla jotakin työn-apua. Ellu oli nyt keksinyt uuden
kasvatustavan Wolmarille, sillä hän tahtoi hänestä tehdä miehen, maksoi
mitä maksoi. Ei niin ajatellen, että hän olisi kuria vähentänyt, ei,
sillä kyllä kuri oli yhtä ankara ja kova kuin ennenkin; eikä niinkään,
että isä olisi sanalla ja hyvyydellä poikaansa ohjannut ja neuvonut
enemmän kuin ennenkään --; kaukana siitä, sillä yhtä jylhy, yhtä ankara
oli hän kuin ennenkin. Se eroitus oli vaan entisen suhteen, että hän
tahtoi poikansa aina pitää silmäinsä edessä ja sillä tavalla joka aika
valvoa hänen toimiaan ja tekojaan. Oliko isä työssä kotona taikka
kylässä, piti Wolmarin olla aina hänen ohellansa. Synkkänä ja
epäilevänä oli poika isänsä rinnalla kaikenlaisessa työssä, kokien
tehdä sitä vointinsa mukaan. Tuon tuostakin loi hän vakoovan ja aran
silmäyksen ankaraan isään, saadaksensa tietää, oliko piakkoin jotakin
iskua odotettavissa. Tämä tapa teki pojan väipästelevän ja salakavalan
näköiseksi. Synkkänä ja ankaran näköisenä teki isäkin työtänsä. Hän ei
puhunut pojallensa päiväkausiin ainuttakaan sanaa, ei hyvää eikä pahaa,
oli vaan niinkuin ei ketään olisi ollut likimaissakaan. Voi kuinka
mieluista olisi Wolmarista ollut, kun isä olisi jonkukaan hyvän ja
ystävällisen sanan hänelle sanonut, ja nähnyt hänen suunsa kerrankaan
hymyssä, mutta niitä ei tullut; yhtä mahdollinen olisi ollut pyytää
tähtiä taivaalta putoamaan kuin saada isältä semmoista nähdä ja kuulla.
Ei pienintäkään neuvoa ja ohjausta antanut isä pojallensa missään
työlaadussa, vaan pojan täytyi katsoa tarkoin perään, miten isä teki ja
kokea seurata sitä. Ellei työ onnistunut, sai poika ankaroita iskuja
kirvesvarresta, höylänpäästä ja muista semmoisista.
Semmoista se oli Ellun uusi ja viimeinen parantava kasvatustapa, mutta
Wolmari oli mielestään heittänyt parannuspuuhat pois, sillä hän näki,
ettei hän voi sitä tehdä.
Ellu kulki nytkin usein kylässä nikkaroimassa, kuten ennenkin.
Näilläkin retkillä oli Wolmari aina mukana. Yhtä synkkää, yhtä kylmää
ja kuollutta oli elämä siellä kuin kotonakin, ja toisiaan tutkivina ja
kammovina tekivät isä ja poika äänettöminä työtä. Samanlaista se oli
muidenkin ihmisien kanssa tuon puhumisen laita, sillä Ellulta ei
räkännyt monta sanaa kenellekään; on taikka ei, oli hänen lyhyt
vastauksensa jollekin kysyjälle. Ellu ei kärsinyt mainittavan
ainuttakaan sanaa Wolmarin kouluyrityksestä ja jos mitä tietä ja
missä tarkoituksessa siitä joku yritti puhumaan, suuttui hän
silmittömäksi. -- -- --
Oli kevätkesä. Ellu oli ottanut nikkaroidaksensa kylässä ison pytingin
ja siellä kävi hän joka päivä työssä; tietysti Wolmari oli aina mukana.
Pyhiksi tultiin kotiin.
Eräänä pyhä-aamuna tuli Wolmari varhain Hakkilaan; eivät kaikki olleet
vielä ylöskään nousseet. Hän oli hyvin alakuloisen näköinen ja kysyi
heti Paavoa. Heillä oli jo kauvan ollut hyvät välit ja sen vuoksi ei
Wolmarin tulo heitä ensinkään kummastuttanut; se vaan oli heidän
mielestänsä outoa, kun hän niin varhain tuli.
"Miksi näin varhain liikkeellä olet ja olet niin murheellisen
näköinen?" sanoi Paavo, tullen tervehtimään Wolmaria.
"Enhän minä mitenkään murheellinen ... lähde nyt minun kanssani ulos,
että saadaan haastella, siellä on niin kaunis ilma," sanoi Wolmari.
He menivät.
Ilma oli todellakin kaunis. Kesäinen aurinko oli juuri noussut ja loi
lämpöä ja valoa pilvettömältä taivaalta tyyneesen aamu-ilmaan. Linnut
lauloivat aamuvirttänsä, niin että metsä kaikui ja luonto uhkui
rauhasta ja rakkaudesta.
"Lähdetään saunaan haastelemaan," esitteli Wolmari.
"Täällä ulkona on niin vilpponen, ollaan täällä," vastusti Paavo.
"Niin, mutta siellä olisi niin rauhallinen," sanoi Wolmari.
"Ei meitä täälläkään mikään häiritse; mennään tuonne mäenrinteelle
istumaan," esitteli Paavo vuorostaan.
Ja sinne he menivät.
"Etkö lähde nyt minun kanssani meille?" pyyteli Wolmari, kun he olivat
rinnakkain istuneet kivelle mäenrinteellä.
"Mitäpä minä siellä tekisin."
"Olisithan minulla kerrankaan kumppanina; ethän ole meillä käynyt
moneen aikaan."
"Isäsikään ei pidä siitä, että minä teillä käyn."
"Ei isä ole sinulle vihanen, sen tiedän var..."
Samassa kuului pieni rasahdus poikien seljän takaa.
Wolmari hyppäsi ylös kuin paukka, kuultuansa tuon rasahduksen ja
silmäili hätääntyneen näköisesti ympärillensä.
Samassa tulla lyyhäsi jänis metsästä aukialle aivan poikien lähellä ja
pian sen jälkeen kettu, jälkimmäinen nähtävästi einepalan ajossa.
"Miksi sinä noin kovin arka olet?" kysyi Paavo, kun he taasen olivat
istuneet.
"En miksikään," vastasi vaan Wolmari alakuloisesti.
"Oletko ollut viimeviikolla isäsi kanssa nikkaroimassa?" kysyi Paavo,
ikäänkuin saadakseen jotakin virkeämpää puheen-ainetta.
"Olen."
"No, mutta puhu nyt, herran tähden, jotakaan," sanoi Paavo, katsoen ja
oudoksuen vähäpuheista ja alakuloista kumppaniaan.
"Lähde nyt, hyvä Paavo, meille, minun on niin paha olla," sanoi
Wolmari.
"Minkätähden sinun on paha olla?"
"Ei minkään tähden, mutta lähde nyt vaan, jos minulle olet anteeksi
antanut," sanoi Wolmari ja hänen äänensä värähteli.
"Minä en ensinkään ymmärrä sinua, mutta kun harras halusi tuntuu
olevan, saadaksesi minut mukaasi, niin minä lähden; ensin kuitenkin
käyn ilmoittamassa vanhemmilleni," sanoi Paavo.
Vanhemmat varasivat Paavoa, että hän olisi Wolmarin kanssa varuillansa,
sillä hänellä saattaisi olla petos mielessä, kuten usein ennenkin.
"Eipä siitä hätää; kyllä minä nyt jo häneltä puoleni pitäisin, jos hän
yrittäisikin, eikä hän yritäkään," sanoi Paavo vähän itserakkaasti.
Wolmari ja Paavo lähtivät. Wolmari oli tiellä yhtä vähäpuheinen kuin
Hakkilassakin ollessansa. Lähempänä kotoansa esitteli hän nytkin, että
mentäisiin heidän saunaan.
"Miksi sinä nyt näin kauniilla ilmalla niin halusta saunaan pyrit?"
kysyi Paavo.
"Ilman aikojaan vaan. Onhan siellä niin vapaa olla, enkä minä viitsisi
tupaan mennä," selitti Wolmari.
Kun he tulivat Ellulaan, menivät he saunaan, niinkuin Wolmari oli
esitellyt. Sauna oli hyvän matkan päässä asuinhuoneesta. Saunaan tultua
silmäili Wolmari arasti ympärilleen; oli niinkuin hän olisi jotakin
peljännyt tai etsinyt. Sitten nousivat he lavoille ja panivat
pitkällensä, kumpikin eri lavolle.
"Eihän täällä ole liian kuuma ja täällä on niin rauhainen meidän olla,"
sanoi Wolmari.
"Eipä kylläkään, varsinkaan kuin avaamme yli-akkunan," vastasi Paavo ja
avasi samassa akkunan.
"Voi, Paavo! Ei minusta tule miestä," sanoi Wolmari surullisesti ja
huokasi raskaasti.
"Miks'ei sinusta voi ihminen tulla, niinkuin kaikista muistakin, kun
vaan koet vakauttaa itsesi," sanoi Paavo ja häntä alkoi kauhistuttaa
Wolmarin salaperäinen umpimielisyys.
"Ei minusta tule, enkä minä voi tulla tämän paremmaksi, sillä minua
pidetään niin pahasti ja tuo isäkin on niin kova..."
Samassa narahti saunan ovi ja joku ihminen astui saunaan.
Hätäisesti silmäsi Wolmari tulijaa ja yhdellä hypäyksellä oli hän
pystyssä kuin ammuttu nuoli. -- -- Ellu oli oven suussa.
"Voi herra Jesus!" rupesi Wolmari huutamaan täydeltä kurkkua.
Kylmästi ja tyyneesti sanoi Ellu:
"Mene sinä, Paavo, pois, meillä on Wolmarin kanssa täällä
kahdenkeskistä selvittämistä."
Samassa sieppasi hän huutavan ja vapisevan pojan tukasta päätänsä
myöten kolinkolia lavolta penkin viereen lattialle. Ei olisi luullut
jääneen poikaan yhtään luunsolmua terveeksi, niin ankara ja armoton oli
tuo lavolta putoaminen.
Penkin alta veti Ellu kokonaista kolme hienoista koivunvarvuista
palmikoitua paksua patukkaa, joiden latvat olivat huolellisesti
rihmalla sidotut kiinni, kesken hajoamisen estämiseksi. Mitään
järjestettyä Wolmarin vaatetten aukaisemista ei hän toimittanut, vaan
repi vaatteet tuhansiksi kappaleiksi huutavan, rukoilevan ja
voivottavan poikansa seljästä, paljastaen siten vihansa uhrin ilkosen
alasti, ja niin alkoi ankara leikki.
Niin. Wolmari parka oli tietämättään käynyt juuri siihen käpyyn, jota
hän oli koettanut väistellä Hakkilassa käymisellänsä ja saunaan
menemisellään.
Kauhistuneena ja hämmästyneenä vetääntyi Paavo saunasta ulos. Hän oli
niin peljästyksissään, että hän vapisi kuin kaisla virrassa.
Saunan edessä tapasi Paavo muitakin ihmisiä; hänen äitinsäkin oli
siinä. Hakkilan vanhukset olivat ruvenneet pelkäämään Wolmarin tehneen
Paavolle jotakin vahinkoa tiellä; siitä selvää ottamaan oli Hakkilan
emäntä lähtenyt ja joutui nyt parhaaseen kahuun. Siinä oli myös Ellulan
emäntä, piika, molemmat nuoremmat pojat ja eräs vieras nainen, joka
sattumalta oli Ellulassa.
Kaikki nämät olivat kauhean tuskan ja hädän valtaamina. He eivät
kyenneet muuta tekemään kuin voivottamaan, käsiänsä vääntelemään ja
vapisemaan.
Saunassa oli Wolmari raiskalla tukalat ajat. Ensimältä huusi hän niin
paljon kuin jaksoi: "Voi, voi, voi, herra Jesus! Tappakaa heti,
tappakaa heti, rakas isä --¦ voi, voi, voi," huusi hän sydäntä
särkevällä äänellä; olisi luullut kivenkin siitä heltivän. Tätä
surullista säveltä ei muu säestänyt kuin patukan tahdikas mätke ja isän
ähkyminen ja hammasten puremisen karske. Kun ensimäinen patukka oli
loppuun kulunut, sieppasi isä toisen ja kolmannen.
Vihdoin alkoi Wolmarin ääni heiketä ja patukan mäiske kuului valtavana
heikon valituksen ja voivotuksen yli.
Ellun vaimo seisoi käsiään väännellen hyvin hätäisen näköisenä.
Kyynelet juoksivat hänen silmistään ja ehtimiseen hoki hän: "Eipä
Wolmarista miestä tullutkaan," mutta Nestori sanoi: "Ei Wolmarista tule
miestä, mutta minusta tulee."
Kun ei saunasta enään paljon muuta kuulunut kuin patukan läiskettä,
rohkaisi Hakkilan emäntä viimein itsensä, reväsi saunan oven auki ja
töytäsi sisälle.
"Älkää, Jumalan tähden, häntä kuitenkaan tappako," huusi emäntä saunaan
päästyänsä.
"Kurittasit sinäkin kakaroitasi, ettet helvetissä tarvitseisi koston
huutoja kuulla," karjasi Ellu kiiluvin silmin ja jatkoi työtään.
"Kymmenkertaisen helvetin olisitte itse ansainneet tuommoisella
julmuudellanne, -- heittäkää heti pois," sanoi emäntä lujasti.
"Voi voi; älkää hyvä emäntä antako tappaa -- -- älkää mene pois,"
änkytti Wolmari käheällä ja sortuneella äänellä.
"Heittäkää heti pois," sanoi emäntä toistamiseen ja alkoi lähennellä
Ellua.
"Tule siihen, niin saat samasta sarvesta," sanoi Ellu, oikasten
itseänsä ja kohottaen patukkansa emäntää kohden.
"Sepähän nähdään," sanoi emäntä ja epätoivon vimmalla syöksyi hän Ellua
vastaan ja vanui patukkaan kiinni.
Emäntä oli roteva nainen ja vaikka kuinkakin Ellu olisi koittanut
riehua, ei hän vaan saanut aikaa Wolmaria pieksää. Välisti he rymysivät
kumossakin lattialla, mutta emäntä ei heittänyt patukasta irti; hänellä
oli nyt ikäänkuin yliluonnolliset voimat. Vihdoin heitti Ellu taistelun
ja lähti könttimään pois.
Ellu purskahti nyt katkeraan itkuun. Se oli ensimäinen itku, minkä hän
mieheksi tultuaan itki. Mitä hän itki nyt? Itkikö hän sitä, kun ei
saanut poikaansa mielin määrin hakata? Ei, sitä hän ei itkenyt, vaan
hän itki vanhimman itkua onnettoman poikansa tähden, sillä hänkin oli
isä ja hänkin olisi suonut pojastansa tulevan hyvän ihmisen, vaikkei
hän osannut sen paremmasti häntä ohjata. Sen todistaa nämät sanat,
mitkä hän itkunsa seasta sanoi:
"Voi hyvä Jumala! mitä sydämen surua ja tuskaa minä saan tuon
tottelemattoman tähden nähdä."
Kamala näky oli saunassa. Yltä-yleensä verisenä makasi Wolmari
lattialla, niinkuin tapettu mato, surkeasti valitellen eikä kyennyt
nousemaan omin apunsa ylös. Verisiä hajonneiden patukkain katkenneita
varpuja oli sikin sokin raadellun ympärillä ja siellä näkyi hyytyneitä
verilönttejä, mitkä olivat valuneet Wolmarin rikkihakatusta ruumiista.
Ellu ei pitänyt pyntätystä pojastaan mitään lukua; elikö hän vai kuoli,
se oli hänelle sama. Hän meni kamariinsa, pani oven lukkoon, eikä sen
enempää kysynyt ei koskenut, mitenkä Wolmarin laita oli.
Laupiaan samaritaanuksen tavoin armahtivat Hakkilan emäntä ja tuo
toinen vieras nainen onnetonta Wolmaria. He lämmittivät vettä,
pyöräyttivät vähän siihen saipuaa ja pesivät ja liottelivat hänet
puhtaaksi verestä.
Sitten voitelivat he hänen runnellun selkänsä tuoreella
maidon-päällisellä, hankkivat hänelle terveitä vaatteita päälle ja
taluttivat hänet tupaan, ja toimittivat maata.
Mikä oli sitten Wolmarin nykyinen rikos, josta hän tuommoisen saunan
sai? Asia on seuraava: Ennen on jo mainittu, että Ellu parhaaltaan
nikkaroitsi erästä pytinkiä kylässä ja että hän piti Wolmaria
mukanansa. Viime maanantai-aamuna oli Wolmari tehnyt jonkun erhetyksen
jotakin salvoa tehdessään. Kun isä tämän näki, vetäsi hän poikaa
sananlausumatta höylänpohjalla päähän, niin että tulta silmät iski ja
mällin sialle nousi iso sininen kuhmu. Samana päivänä sattui hän
samaten hairahtumaan ja silloin hän sai kirvesvarresta semmoisen mykän
opetuksen ronkkaansa, että hänen täytyi ruveta nilkuttamaan.
Tästä arkaantui poika niin, ettei hän tohtinutkaan tulla enään työhön.
Hän lurjasteli päiväkaudet ympäri kyliä, mutta kävi näljän tullessa,
isänsä tietämättä, talossa syömässä. Se kävi hyvin laatuun, kun
ruokakamari oli toisella puolella kartanoa ja siellä oli aina ruokaa
varalla. Tätä teki hän kaiken viikon, mutta kun lauvantai-ilta tuli,
alkoi Wolmarille tulla happamat ajatukset, sillä hän tiesi, että kova
kosto pian saavuttaa. Kotiin mennessä ei Wolmari mennyt isäänsä niin
liki, että hän olisi hänet nähnyt, vaan lurjanteli jäljessä
ullankanteella, tarkoin vainuten, etteihän vaan isä ole pistääntynyt
tiepuoleen piiloon. Kotiin tultua odotteli hän niin kauvan, että oli
vakuutettu isänsä jo maata menneen, sitten vasta puikahti hän
vuoteesensa. Näin tavoin vältti hän hetkeksi rangaistuksen.
Kauvan makasi Wolmari vuoteen-omana viimes saadun opetuksen tähden.
Kaksi kuukautta oli kulunut aikaa tuosta saunasta, kun Wolmari Hakkilan
Paavon kanssa meni eräänä pyhänä kylään. Oli lämmin ja kaunis kesäilma.
Kylän pojat kokoontuivat jokirannalle, uida pulikoimaan virran
viileässä vedessä. Tämä oli heille semmoista mielityötä, että usea
heistä kävi joessa useita kertoja samalla uintiretkellä. Ei oltu vielä
vaatteita päälle saatu, niin ne jo taasenkin riisuttiin ja törmättiin
jokeen, vaikka leuvat vielä vilussa lotisivat ja huulet olivat siniset
kuin mustikkain syöjäin. Mutta kun uusia tovereita tuli ja kehoittivat
lähtemään uudestaan, eihän siinä mikä auttanut, täytyi mennä, vaikka
kuinkakin vilu olisi ollut.
Wolmari oli tunnettu halukkaaksi uimariksi, mutta nyt ei hän näyttänyt
piittaavan koko uimisesta niin mitään. Yksi ja toinen kehoitti häntä
kanssaan uimaan, mutta hän vastasi vaan lyhvesti: "En minä viitsi."
Noukeasti ja hekumoiden hän kuitenkin rynkämöisiltänsä katseli joessa
pulikoitsevia poikia. Viimein ei hän voinut viettelystä välttää. Hän
riisui vaatteet päältänsä, meni paitasillaan erilleen muista, käänsi
selkänsä poispäin muista, vetäsi paidan päältään pois ja paiskasi
itsensä jokeen.
Vaikka Wolmari koetti olla näin varova, havaittiin kumminkin, että
hänen selkänsä oli musta kuin maksa ja vielä useasta paikasta
haavoissa.
"Voi! Katsokaasta Ellun Wolkon selkää, minkälaissa se on," huusi
Pakkarin Aappo.
Vedestä noustuansa puki Wolmari kiireen kynttä vaatteet päällensä, loi
Aappoon tuiman silmäyksen ja lähti sananlausumatta pois.