Vuosia on taasen kulunut. Hakkilan Paavosta on tullut aikamies --
kelpomies. Hän on nyt verevä, roteva ja kookas nuorukainen, sillä kun
hän oli kerran päässyt lapsi-ikänsä rajan yli, jolloin hän oli hinterä
ja kivuloinen, putkahti hän kasvamaan kuin nuori vesa hyötyisessä
maassa. Samaa mukaa kuin hän ruumiillisesti oli vaurastunut, vaurastui
hänen miehuutensakin. Yleistä luottamusta rehellisyytensä ja
täsmällisyytensä vuoksi ympäristöltänsä saaneena, laajenivat hänen
asiansa pian niin, että hän oli näiden tähden pakotettu matkustamaan
ympäri maatamme.
Oli syyskuun loppupuoli ja Paavo oli taasenkin matkalla. Aamupäivällä
tuli hän erääsen etäiseen kaupunkiin, mikä oli hänen matkansa
tarkoituksena. Hänen tiensä kulki läänin vankilan ohitse. Vankilan luo,
siinä olevalle ylevälle paikalle, oli kokoontunut suuri joukko ihmisiä.
Paavo ei tiennyt mitä tämä merkitsee, sen vuoksi ajoi hän hevosensa
tiepuoleen ja sitoi sen kiinni johonkin puuhun; sitten lähti hän
astelemaan väkiryhmää kohden.
Kauvan sai Paavo jakailla, pakkautuessaan tuon laajan ja taajan
väkiryhmän lävitse, ennenkun hän pääsi sen keskustaan. Sinne päästyänsä
huomasi hän, että siinä suomittiin parhaaltaan erästä vankia kaakissa.
Vanki oli selin häneen, niin että Paavo näki kaikessa hirmuisuudessaan
tuon kauhean näytelmän. Yleensä oli lyötävän selkä mustana kuin maksa,
mutta enimmiten oli se mennyt mäsäksi. Katkeilleet vitsain latvat
jäivät välisti pystyyn sinertäviin, turvottuneisiin läpiin, ja kun niin
sattui, painuivat ne toisella lyöntikerralla, niinkuin vaajat,
ärtyneihin haavoihin. Lihanretkaleita lenteli vitsojen latvoissa
ympäriinsä ja kyljiltä valui veri pitkin ruumista.
Tämmöistä ei ollut Paavo koskaan ennen nähnyt. Hän ei ollut osannut
aavistaakaan tuota ankaraa ruumiinrangaistusta niin hirveäksi kuin se
oli. Kovasti katui hän sinne tuloansa ja hän olisi mennyt poiskin,
mutta se oli väentungoksen vuoksi mahdoton. Hänelle rupesi tekemään
pahaa, mutta samassa lopetettiin lyöminen ja vanki laskettiin kaakista
alas. Vanki kääntyi nyt Paavoon päin ja oitis tunsi hän hänet. Edessään
oli -- Wolmari.
Hämmästys tavoitti nämät molemmat tuttavat.
Wolmari ei ollut koko lyömisen-ajalla huutanut, ei valittanut, ei
rukoillut, ei pyytänyt armahtamista, niin, hän ei ollut ääntä päästänyt
-- ei sanonut luotuista sanaa. Mutta nyt kuin hän Paavon näki,
purskahti hän katkeraan itkuun. Raskaita kahleitaan kannatellen tulla
helyytti hän Paavon luo ja tarttui hänen kaulaansa.
"Voi, Paavo! Ei minusta miestä tullutkaan ... minä en voinut. Isäkin
oli niin kova... Ei kukaan minua säälinyt eikä heti alussa ohjannut
oikealle tielle ja sittenkuin joku ihmis-ystävä löytyi, oli se jo
myöhäistä. Nyt minä olen mennyt mies, sillä tämä on jo kolmas kerta
kuin sain varkaudesta selkääni, ja kohta minut viedään kärsimään
ikuista vankeuttani. -- Äitiäni minä aina säälillä ja ikävällä
muistelen; hänkin raukka on saanut kärsiä niin paljon. Vie hänelle
terveisiä, että minä häntä aina muistan ja rakastan. Lähettäisin
hänelle jotakin arvokasta muistoksi, mutta mitäpä minulla on," sanoi
Wolmari.
Tätä sanoissaan kaiveli Wolmari housunsa taskuja ja veti sieltä
nenäliinan. -- Tällä paineli hän veristä selkäänsä. Sitten ojensi hän
sen Paavolle ja sanoi: "Vie tämä äidille, että hän tästä aina muistaisi
onnetonta poikaansa."
Samassa lähti vanginvartia viemään Wolmaria vankilaan. Kalisten katosi
hän vankilan kolkkojen muurien sisälle ja apealla mielellä jäi Paavo
siihen seisomaan.
Vasta sitten kuin Wolmari oli kadonnut näkyvistä, huomasi Paavo, kuinka
vaikea toimi hänellä nyt oli tehtävänä. Kuinka ja millä tavalla hän
tekisi ilmoituksensa Wolmarista Ellulassa? Tämä kysymys pyöri hänen
mielessään kotiin palatessaankin koko-välin, mutta ei se ottanut oikein
selvitäkseen. Kuitenkin meni hän heti kotiin päästyänsä Ellulaan,
Wolmarin terveisiä viemään, sillä omantuntonsa pakostakin täytyi hänen
se tehdä.
Sekä Ellu että hänen vaimonsa olivat kotona.
"Terveisiä minun matkoiltani," sanoi Paavo huoneesen tultuansa.
"Joko sieltä nyt on tultu?" kysyi Ellu, sanojaan päinkään kääntymättä,
vaikka kylläkin näki miehen edessänsä.
"Johan tuota ... tässähän tuota ollaan ... ja tuon terveisiä
Wolmarilta," sanoi Paavo.
"Missä hänet olet nähnyt?" kysyi Ellu, nähtävästi vähän säpsähtäen,
mutta kumminkin paikaltaan liikkumatta ja silmiään Paavoon luomatta;
näytti siltä kuin hän olisi jotakin kauheaa odottanut.
"V----n kaupungissa."
Ellu rykästä kyhnäytti sen kuultuansa; äänettömyys syntyi ja puhelu
tuntui taukovan siihen.
"Missä toimissa hän siellä oli?" kysyi Ellu vihdoin, sioitellen
jalkojaan toiseen paikkaan.
"Eihän ne toimet niin häävejä olleet. Hänet tapasin Linnanmäellä
kaakissa riippumassa, kun häntä lyötiin. Kun lyöminen oli päättynyt,
puhuttelin häntä. Hän kertoi itkusuussa, että tämä oli jo kolmas kerta,
kun häntä varkaudesta rangaistiin, ja sanoi vietävän hänet nyt
ikureissulle. Hän käski tuoda teille muistoksi tämän nenäliinan, jolla
hän paineli rikkilyötyä selkäänsä kaakista päästyänsä. Oikeastaan
lähetti Wolmari tämän äidillensä, mutta minun mielestäni ei tätä sopisi
hänelle antaa, eikä puhua koko asiasta yhtään mitään, sillä kenties
hänen heikontunut järkensä ei voisi sitä kantaa," selitti Paavo,
ojentaen verisen nenäliinan Ellulle.
Ellu ei ottanut sitä vastaan, kääntyi vaan Paavoon selin; tuntui siltä
kuin olisi hän hammasta purrut. Paavo laski nenäliinan akkunalaudalle.
Ellun vaimo oli Paavon puhuessa kulkenut siitä sivu useat kerrat ja
koettanut kuunnellakin, mutta silloin Paavo aina hiljensi puhettansa
niin, ettei hän kuullut, sillä hän oli tullut vähäkuuloiseksi.
Kuitenkin näytti siltä kuin hän olisi jotakin älppinyt ja ounastellut.
"Mitä puhetta se oli, sillä minä luulin puhutun Wolmarista; mikä tämä
verinen vaate oikeastaan on ja mitä se merkitsee?" kyseli Wolmarin äiti
Paavon puheen tauottua, läheten akkunaa ja ottaen nenäliinan käteensä.
Silloin Ellu pyörähti äkkiä ympäri ja meni vaimonsa luo.
"Niin, Wolmarista nyt on ollut puhe; hän elää vielä. Hän on nyt
kolmannen kerran kaakissa saanut selkäänsä varkaudesta ja viedään kohta
ikuiseen vankeuteen. Hän on rikkipieksettyä selkäänsä painellut tuolla
nenäliinalla ja lähettää sinulle nyt tuon verisen muiston palkinnoksi
kaikesta löyhyydestäsi ja puolesipidosta, joilla hänet olet
tuommoiseksi saattanut," huusi Ellu vihanvimmassa vaimollensa.
"Herra Jesus! -- -- Eipä Wolmarista miestä tullutkaan," huudahti
kärsivä äiti ja hänen viimeinenkin järjenkipinänsä sammui.