Erään varakkaan ihmis-ystävän kävi kovin sääliksi Wolmari-raiskan kurja
tila. Oikein omantunnon asiana oli se vaivannut häntä kauvan aikaa.
Myötäänsä mietti hän keinoja poika paran auttamiseksi, mutta eipä niitä
ollut niin helppo löytää. Vihdoin luuli hän keinon keksineensä, ja hän
lähti tallustelemaan Ellulaa kohden.
Huoneessa ei ollut muita kuin nuorimmat pojat ja heidän äitinsä ja
piikatyttö.
"Missäs isänne on?" kysyi vieras.
"Hän on kylässä," vastasi tyttö.
"Entäs Wolmari?"
"Meni ulos joku aika sitten; olisiko mennyt Hakkilaan," arveli piika.
"Mitä te Wolmarilla tekisitte, joka on niin pahankurinen," puutui
Nestori puheesen.
"Mutta saattaahan siitä vielä tulla siivo poika," sanoi vieras.
"Ei siitä tule, vaikka isä kovasti pieksää," väitti Nestori.
Samassa tuli Wolmari huoneesen.
"Kylläpä siellä metsässä on lunta jo kelpolailla ja jotenkin kirpeä
pakkanenkin siellä on... Kävin jänisansojani katsomassa," sanoi Wolmari
ja tuli vierasta tervehtimään.
"Se valehtelee... Ei se ole ollut kuin mäkeä laskemassa," ehätti nuorin
veli sanomaan.
Wolmari loi vieraasen aran silmäyksen, eikä ollut kuulevinaankaan
Hjalmarin muistutusta. Hän katsoa vilautti ympäri huonetta ja meni
sitten nurkassa olevan kaapin päällä olevia kaluja kapistelemaan.
Kauvan ei hän ollut siinäkään. Yhdessä ja toisessa paikassa koetti hän
istua, mutta hyvä ei näyttänyt olevan missään. Vihdoin palasi hän taas
tuon kaapin luo.
Vieraan mielestä tuntui kovin sopimattomalta, että tuommoiset pienet
tenavat parjasivat veljeään ja vielä noin julkisesti, Wolmarin itsensä
kuullen. Sentähden sanoi hän:
"Ei sitä niin rumasti saa sanoa omasta veljestänsä, että hän
valehtelee; ehkä hän kävikin jäniksen ansoillaan."
"Eikä käynyt... Ja miks'ei saa sanoa, kun hän kumminkin on
valehtelija," intteli pikku veli.
"Mistä sinä sen tiedät?"
"Sen on isä sanonut."
"Kyllä te nyt liiaksi sorratte Wolmaria. Hänestä voipi tulla parempi
mies kuin teistä, vieläpä vaikka pappi," koki vieras puolustella.
"Mitäs linnusta ... joka on varaskin, ja senkin on isä sanonut ...
mutta minusta tulee pappi eli muu iso herra," ennusteli tuo pieni
orakeli.
Wolmari vilkasi taas vierasta silmiin ja rupesi kiireemmästi
sioittelemaan kaapin päällä olevia kaluja.
Samassa astui Ellu huoneesen.
"Siinäkö sinä, roiston-alku, taas olet?" sanoi Ellu ja vatkasi poikaa
isosolkisella nahkavyöllä selkään, sillä sen hän sattui silloin
käsiinsä saamaan.
Poika hypähti kohoksi, niinkuin käärmeen pistämänä, meni penkille
istumaan ja istui siinä mykkänä kuin kala.
"Tuo poika minulle tuottaa sanomatonta harmia ja mielipahaa. Hänestä ei
näy kurittamallakaan saavan ihmistä. Kaikki konnan koukut on hän jo
oppinut, yksin varastamaankin," sanoi Ellu sitten.
"Kuulittehan nyt, valehtelinko minä," sanoi Hjalmari.
"Pidätkö, penikka, suusi siinä," sanoi isä.
"Minulla olisi teille asiaa: ettekö pane Wolmaria kansakouluun?"
aloitteli vieras.
"Kansakouluun?! Mitäs hän siellä tekisi?!" kysyi isä ihmetellen.
"Oppisihan siellä aina jotakin."
"Hän ei menestyisi siellä kuitenkaan, sillä pian tekisi hän semmoisen
roimeen, että hänet täytyisi eroittaa pois koulusta," arveli Ellu.
"Ei Wolmaria saa panna kouluun, sillä ei hänestä tule miestä
kuitenkaan, mutta minusta tulee, minut kouluun pitää panna," sanoi
Nestori.
"Osaatko tukkia suusi, vai mitenkä on?" sanoi isä ja katsoi poikaa
vihaisesti silmiin.
Poika venytti naamansa pitkäksi kuin kalalahturi ja lähti kävellä
murristelemaan pois; näytti siltä kuin hän olisi ajatellut: "älä
huoli."
Vierasta kovin kummastutti tuo tapa, millä Wolmaria kohdeltiin. Hänen
säälikseen kävi se sortotila, jota poika sai joka tilaisuudessa
kaikilta kuulla, saamatta ainuttakaan lempeää ja ystävällistä sanaa.
Hän oli kyllä kuullut, että poikaa nurjasti ja kovasti kohdellaan,
mutta ei hän likimainkaan arvannut häntä noin tylysti ja sydämettömästi
pidettävän. Tämän kaiken huomattuansa, tuli vieraalle sitä suurempi
halu saada poika kouluun ja koettaa saada häntä sen kautta ihmistymään.
Sentähden sanoi hän:
"No, mutta toimitetaan kuitenkin poika kouluun, minä luulen, että se
vaikuttaisi häneen terveellisesti; kyllä minä maksan kaikki kulutukset
hänen edestään ja hän saa vapaan majapaikan ja ruo'an meillä."
"Jos se nyt kerran asia siksi tulee, niin kyllä kaiketi minäkin voin
hänet kouluun kustantaa," sanoi Ellu.
"Niin taikka näin, sama se; pää-asia on vaan se, että toimitamme pojan
kouluun," sanoi vieras.
"Kun nyt sitä niin hartaasti haluatte, niin totta menköön," myönsi isä
vihdoin.
Koko keskustelun ajan oli Wolmari ikäänkuin omantunnon vaivassa.
Välisti loi hän aran silmäyksen isäänsä ja toisin ajoin katsoi hän
vierasta silmiin niin luottavasti ja rukoilevaisesti; näytti siltä kuin
veri olisi hänen kasvoissansa muutellut. Kun hän kuuli isänsä viimeisen
lauseen, loistivat hänen silmänsä ilosta. Eipä kummakaan, sillä
osoitettiinhan hänelle nyt ihmisyyttä.
Heti tuon keskustelun jälkeen ruvettiin Wolmaria laittamaan kouluun
lähtemään. Voi kuinka iloinen hän nyt oli. Kaikki tuo ankara arkuus ja
väipästelevä ujous, joka oli hänen varsinainen luonteen-ominaisuutensa,
näytti hetkessä kadonneen kuin kaste maahan. Avosydämisesti puheli hän
asioita, samassa hyörien ja pyörien kaikenlaisissa valmistuspuuhissa.
Pian nämät olivatkin valmiina ja niin lähti poika vieraan mukana
astelemaan kylään, jossa koulu oli ja jossa nyt juuri lukukausi alkoi.
Tiellä mennessä oli Wolmari hyvin kehkaantunut uuden yrityksensä
tähden. Vapaasti puheli hän kaikenlaisista asioista tuolle hyvälle
matkakumppanilleen, joka niin paljon hänelle hyvää soi ja johon hän
ehdottomasti luotti; tuntuipa siltä kuin hän olisi halunnut avata
sydämensä syvimmät tunteet hänelle.
"Kyllähän sitä minuakin pahaksi sanotaan ja paha minä olenkin, mutta
pahaksi sitä semmoisella pidolla tuleekin kuin minullakin on. Kaikki
minua sortaa ja tuo isäkin niin kovasti... Välisti minun täytyy
tapella, vaikken tahtoisikaan, sillä kaikki minun päälleni käyvät,
tavasta suurissa parvissakin. Niin -- kupeenikin on revennyt. Eräänä
kertana hyökkäsi koko poikaparvi päälleni ja täytyihän minun ... siinä
se meni... Hyvä Jumala! Kyllä taisi terveys mennä ijäksi... En ole
tohtinut sanoa sitä kenellekään, eikä sitä isäkään tiedä... -- Mutta
nyt koetan tulla paremmaksi," tuumaili Wolmari vähän liioitellen ja
kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
Niin. Seuraavana päivänä kirjoitettiin Wolmari kouluun. Voi kuinka hyvä
hänestä oli siellä olla. Opettaja oli hänelle niin hyvä; hän neuvoi,
ohjasi ja opetti häntä niinkuin kaikkia muitakin ja piti samassa
arvossa kuin toisiakin. Ja Wolmari toivoi -- toivoi voivansa parantua.
Wolmarin koulutoverit olivat hänen vanhoja riitakumppaneitaan. Nämät
katselivat häntä toiselta kannalta kuin opettaja, majatalon väki ja
moni muu. He tunsivat hänet pahankiskoiseksi, riidanhaluiseksi
ilkiöksi, jota vastaan täytyi olla aina varoillansa, jos tahtoi
säilyttää korvuksensa eheinä; vieläpä he tiesivät senkin, että Wolmari
on näpistelijäkin, joka kaikista maineista oli kaikkein pahin. Tämän
tähden koko koululiuta, ikäänkuin itsestänsä liittoontui vastustamaan
tuota ilkiöä, joka heitä niin monta kertaa oli löylyyttänyt.
Kuitenkin kävi ensimältä kaikki hyvin. Luokalla ei kukaan mitään
yrittänyt, sillä he aluksi ujostelivat ja ikäänkuin tunnustelivat
toisiansa, miltä nyt rupeaisi tuntumaan näin vastakkaisin olo.
Opettajan silmän alta poissa ollessa rupesi vähitellen väli kuitenkin
käymään riitasaksi. Toverit eivät malttaneet olla Wolmaria
muistuttamatta ja sättimättä entisistä väleistä, ja uskoen olevansa nyt
hyvässä turvassa, kävivät he häntä tuuppimaankin. Wolmari koki
väistellä heitä minkä voi, mutta vaikka kuinka vähän hän olisi torjunut
hyökkäyksiä, hyökkäsi kohta koko lauma hänen kimppuunsa. Semmoisissa
tapauksissa syntyi tappelu ja silloin ei suinkaan Wolmari säästänyt,
vaan antoi oikeaan ja vasempaan, niin että silmät tulta iskivät ja
korvukset kuumana kähisivät. Pahimmin saaneet tästä huutamaan ja
opettajalle sekä vanhimmilleen kantelemaan.
Tämmöiset jupakat eivät olleet kovin harvinaisia ja usein piti näiden
johdosta pitää tutkinnoita. Niissä kävi selville, että melkein aina oli
muut kahakan alkaneet ja syyttä tarpeetta yhdellä tai toisella tavalla
ärsyttäneet Wolmaria. Näissä tilaisuuksissa oli hän hyvin arka ja
pelkäsi niin, että oikein vapisi. Hän koki puolustella itseään, luvaten
samassa hartaasti, että hän kokee välttää kaikkea riitaa. Nöyrästi
pyysi hän aina, ettei häntä pantaisi pois koulusta, sillä silloin
tulisi hänelle kovat ajat; tuntuipa todellakin siltä, että Wolmarilla
on totinen halu tulla paremmaksi.
Ensimältä nuot tutkinnot päättyivät siihen, että molemmille puolille
annettiin muistutuksia ja nuhteita, ja samassa kehoitettiin heitä
noudattamaan keskenänsä rauhaa ja hyvää sopua sekä hyvää järjestystä.
Ajaksi tämä auttikin, mutta ei kauvaksi. Muista erillään oleili Wolmari
välitunneillakin, kokien sitenkin vältellä eripuraisuutta ja riitaa,
vaan toiset eivät niin tehneet. Jo sekin herätti toverien seassa
ylönkatsetta Wolmaria kohtaan, kun hän heistä niin erillään asusti, ja
yhä lujempaan juurtui heissä se mielipide, että hän on ylenkatsottava,
huonompi heitä, eikä ole siitä syystä mahdollinen heidän kanssaan
yksissä olemaan.
Kun tämmöiset mielipiteet pääsivät kerran vallalle toveristossa,
väljensi se yhä suuremmaksi sitä väylää, mikä ennestäänkin oli heidän
ja Wolmarin välillä. He katselivat ja kohtelivat häntä niinkuin
täydellistä yhteiskunnan hylkyä, joka on vaan täynnä kaikenlaista
pahuutta ja ilkeyttä ja joka olisi turmelevan mätähaavan tavoin
juuritettava pois heidän keskestänsä. He kuiskuttelivat keskenänsä
kaikenlaisia pilkka- ja komppasanoja hänestä. Rohkeimmat ja
uskaliaammat heistä pitivät tahallansa niin isoa ääntä, että Wolmari
helposti kuuli jokaikisen pilkkasanan, mitä he suustaan laskivat ja
silloin loi hän heihin synkän ja epäilevän katseen. He rupesivat
Wolmaria keskenään kutsumaan "Ellun Wolkoksi" ja tästä uudesta
nimestään ei Wolmari ensinkään pitänyt.
Huolimatta kaikista tutkinnoissa annetuista nuhteista, varoituksista
ja neuvoista, paheni vaan Wolmarin ja toisten toverien väli
pahenemistaan. Opettaja ei tiennyt kaikesti tästä mitään, sillä hänen
silmiään koettiin kaikin tavoin välttää ja hän kohteli edelleenkin
Wolmaria samalla rakkaudella kuin ennenkin. Wolmari oli hyväpäinen
poika ja oppi läksynsä ikäänkuin itsestänsä. Tämän tähden opettaja
erityisesti kiitti kaikkien oppilasten kuullen häntä.
Koulun oppilaista oli Pakkarin Aappo niminen poika kaikkia muita isompi
ja rotevampi. Hän piti itsestänsä niin paljon, että luuli voivansa
uhitella omin neuvoinsa Wolmarille; hän oli kauvan, kynsiänsä hivoen,
etsinyt tilaisuutta siihen.
Oli taasen vapaahetki ja Wolmari seisoskeli erillään toisista, kuten
ennenkin.
"Mitäs Ellun Wolkko täällä yksinäisyydessään miettii?" sanoi Aappo,
kävellen Wolmarin luo ja tarttuen samassa hänen rinnuksiinsa.
"Anna minun olla rauhassa," sanoi Wolmari ja riuhtasi itsensä irti.
"Katsopas tätä," sanoi Aappo ja vanui toisen kerran kiinni.
"Mitä minusta tahdot?" kysyi Wolmari kiivaasti ja kiskasi itsensä
taasenkin vapaaksi.
"Aionpa tarkastella, onko selkäsi parannut terveeksi isäsi
pieksämisistä ja onko Pönttö-Jussin linkkuveitsi lakkarissasi," sanoi
Aappo pisteliäästi, vanuen kahta kiivaammasti Wolmarin rinnuksiin.
Wolmarin silmät iskivät tulta. Hän oli joku aika takaperin käähminyt
itselleen Pönttö-Jussin linkkuveitsen, ja se oli saatu häneltä
takaisin. Häntä solvaistiin ja häväistiin niillä vioilla, joita hän
itsekin kaikkian enimmän häpesi ja joista hän nyt oli tahtonut päästä.
Silmänräpäyksessä käsitti hän, ettei hänellä ole mitään armahtamista ja
anteeksiantamista ihmisiltä odotettavana.
Nyt ei Wolmari pyrkinyt erilleen solvaisevasta vastustajastansa.
Villipedon lailla tarttui hän kynsin hampain Aappoon kiinni ja yks,
kaks, oli tämä Wolmarin alla. Siinä hän peittoi ja repi häntä minkä
suinkin voi ja Aappo päästi surkean hätähuudon. Toiset pojat riensivät
Aapon apuun, mutta silloin sai Wolmari käteensä lähellä olevan
puunkappaleen ja tällä huimi hän oikeaan ja vasempaan, eteensä ja
taaksensa, oikein Sven Tuuvan tavalla, ja niin hän ajoi hyppyyn kaikki
pojat. Siinä rymäkässä sai moni Wolmarilta pahoja kopposia. Aappo maata
kellitti kentällä, eikä päässyt paikalta päkähtämään, sillä Wolmari oli
kopassut häntä ronkkaan, niin että jalka meni voimattomaksi. Kaikki
huutaa volisivat yhteen ääneen, toiset saatuin mäkköstensä tähden,
toiset peljästymisen vuoksi; Wolmari ei vaan itkenyt, synkkänä seisoi
hän erillään muista, katsoa tuijottaen pitkin nokkaansa yhteen ja
samaan paikkaan.
Opettaja kuuli tuon metelin. Hän riensi paikalle ja nytkös kaikki
yhdestä suusta hänelle itkusuussa kantelemaan ja päivittelemään, kuinka
Wolmari heitä taasenkin on pahoin pidellyt ja pieksänyt.
"Lähtekää nyt luokalle; tästä täytyy taas pitää tutkinto. Mutta minua
kovin harmittaa, kun ette te ole vähääkään ihmisiksi, vaikka kuinkakin
teitä koettaisi neuvoa, ohjata ja varoittaa," sanoi opettaja ja siihen
se asia sillä kerralla jäi.
Kun pojat menivät kotiinsa, kantelivat he siellä vanhemmilleen, kuinka
häijy ja räähkä Wolmari on ja kuinka hän on heitä taasenkin aseen
kanssa pieksänyt ja rääkännyt. Vaikka monikin vanhin, tuntien Wolmarin
todellisen tilan, surkutellen ja säälitellen katsoivat pojan elämän
kovuutta ja olisivat niin mielellänsä lievennelleet sitä, tuntui se
toki sietämättömältä, että kaikki muut pojat olivat hädässä hänen
koulussa ollessa. Seuraus kaikesta tuosta oli semmoinen, että yksi ja
toinen sekä Wolmaria sääliväisistä että säälimättömistä, kansakoulussa
olevien poikien vanhemmista, kävi koulun johtokunnan esimiehen luona
vaatimassa Wolmarin eroittamista pois koulusta.
Tutkintopäivä tuli. Johtokuntakin tuli paikalle, sillä esimies oli
kutsunut kaikki jäsenet silloin koululle saapumaan; useita lasten
vanhempia oli myös paikalle tullut. -- Tutkintoa aljettaissa
kehoitettiin kaikkien puhumaan totuutta. Kaikki oppilaat kannustivat
Wolmaria, sanoen, kuinka Wolmari taasenkin syyttä tarpeetta heitä
pieksi aseella, että moni heistä on ihan vaivaisena ja uhkasivat
erkaantua pois koulusta, ellei Wolmaria eroiteta.
"Tietääkö kukaan vielä mitään tähän asiaan; onko se kaikki totta, mitä
nämät ovat sanoneet?" kysyi johtokunnan esimies.
"Ei se ole kaikki totta," kuului lapsen kimakka ääni.
Kaikkein silmät kääntyivät ääntä kohden ja silloin havaittiin, että
sanoja oli kaikkein nuorin ja pienin koulun oppilas, tuo lihava ja
palleroinen Värnön torpan Aape.
"No, kuinka se sitten oikein on, Vape? Tulepas tänne lähemmäksi
selittämään," kehoitti johtokunnan esimies.
Poika tuli punastellen.
"Alapas nyt, Vape," sanoi esimies.
"Wolmari ei alkanut riitaa, vaan sen teki Pakkarin Aappo."
"Millä tavalla?"
"Hän sanoi Wolmaria Ellun Wolkoksi ja sanoi tahtovansa katsoa, onko
hänen selkänsä kerinnyt parata isänsä pieksämisestä; niin ja hän sanoi
koettelevansa, onko Wolmarin lakkarissa Pönttö-Jussin linkkuveitsi...
Niin teki Aappo, vaikkei Wolmari puhunut hänelle mitään," selitti pikku
puolustaja.
"Hetikö Wolmari löi?"
"Eikä lyönyt. Kahdesti repi hän itsensä irti Aapon kynsistä ja pyysi
että antaa hänen olla rauhassa."
"Mutta sitten?"
"Mutta sitten kuin Aappo kolmannen kerran vanui kiinni Wolmariin,
suuttui hän."
"Löikö Wolmari sitten?"
"Löi ja oikein kovasti."
"Puulla?"
"Ei hänellä silloin vielä puuta ollut."
"Löikö Wolmari muitakin?"
"Löi."
"No, minkä vuoksi hän muita löi?"
"Sen tähden kuin hekin menivät Wolmarin päälle."
"Milloin hän sitten puulla löi?"
"Silloin kun he joukolla hätyyttivät Wolmaria."
"Löikö hän oikein kovasti?"
"Löi se, ja ketä vaan sai."
"Mitäs muut pojat sanovat tästä Vapen todistuksesta?" kysyi esimies.
"Vape valehtelee," ehätti Pakkarin Aappo sanomaan.
"Mitäs muut pojat, kumpi näistä valehtelee?"
"Vape valehtelee," vastasi yht'aikaa usea ääni.
"No, mitäs Wolmarilla on tähän sanomista?" kysyi esimies.
Wolmari ei vastannut tähän kysymykseen mitään. Silmät maahan luotuina
seisoi hän vaan. Moneen toviin kehoitettiin häntä jotakin sanomaan,
mutta turhaan, sillä mykkänä pysyi hän. Kenties tunsi hän tunnossaan,
että hänen kohtalonsa on nyt ratkaistu.
Pojat saivat nyt poistua ja johtokunta jäi opettajan kanssa
neuvottelemaan. Esimies ja joku muukin oli sitä mieltä, että muissa on
yhtä paljon vikaa kuin Wolmarissakin ja että häntä jo kovan isänkin
vuoksi olisi sääli koulusta eroittaa. Mutta enemmistö taas arveli, että
Wolmari kuitenkin edelleenkin tulisi olemaan kaiken riidan ja pahan
syynä ja niin vaikuttaisi pahaa koulun oloissa, ja tämän tähden olisi
paras hänet eroittaa koulusta.
Tämä tuli päätökseksi ja Wolmari kutsuttiin kuulemaan tuomiotansa.
Synkkänä ja alakuloisena otti hän vastaan tämän hirveän sanoman.
Kyynelet kiiluivat hänen silmissänsä, kun hän mykkänä kuin hauta, kävi
puristamassa johtokunnan jäsenten ja opettajan kättä hyvästijätöksi. --
Sitten poistui hän kouluhuoneesta.
Wolmarille tuli nyt kovat ajat. Kolkko, synkkä ja epäilyksen alainen
tulevaisuus ammoitti kauhean kitansa, nielläkseen hänet, eikä apua
kuulunut kustaan. Hän oli vakaasti päättänyt parantaa vilpillisen
elämänsä ja pyrkiä mieheksi, mutta turhaan, sillä armoa ei ollut
odottaminen kylässä eikä kotona; syytöksiä, tuomioita ja rangaistuksia
vaan kaikkialla.
Tämmöisiä näkökohtia ja ajatuksia risteili yhtenä pyrynä Wolmarin
sielussa. Tämä saatti hänet niin kovaan hätään, että hänen joka
jäsenensä vapisi ja sydän löi yhtenä mylläkkänä.
"Mihin minä menisin, kuhun pakenisin, sillä paeta nyt tuntuisi
tarvitsevan? Missä löytäisin armoa ja turvaa? Pakeneisinko maailman
ääriin, pois tuttujen ihmisien näkyvistä ja kuuluvista, outojen
ihmisien pariin? -- Mutta ei, sillä mikä minusta siellä tulisi ja millä
itseni elättäisin, sillä olenhan vielä niin vähäväkinen. Jospa isä
minua vähäkään armahtaisi, jospa hän sanoisi yhdenkään lempeän,
neuvovan ja ohjaavan sanan! Niin, niin -- jospa, jospa ... mutta sitä
ei hän tee, hän peittoo vaan minua niinkuin maan-matoa, tietämättä
mitään säälistä, armosta ja anteeksiantavaisuudesta.
"Mutta miksi minun pitää olla tämmöinen? Miks'en minä voi hillitä
itseäni? Miks'en minä nöyrry, vaikka minua kuritetaan ja rangaistaan?
Miksi minun sydämeni on niin kova ja paatunut ja mistä tämä kaikki
tulee? Miks'en minä voi tyyneesti kärsiä sitä ainaista sortoa, vainoa
ja pieksämistä, joita minä niin runsaasti osakseni saan? Niin, miks'en,
-- siihen en löydä vastausta. Onneton olen, onnettomin koko maailmassa,
mutta mikäpäs auttaa."
Tämmöisiä ajatteli Wolmari ja hän itki niin paljon, että oli vedeksi
muuttua. Mutta vaikka kuinkakin hän olisi miettinyt, ei hänellä ollut
muuta neuvoa kuin lähteä kyynelsilmissä tallustelemaan kovaa kotia
kohden.
Ellu oli jo ennen pojan kotiin tuloa saanut tiedon tuosta koulussa
tapahtuneesta kahakasta ja Wolmarin koulusta eroittamisesta. Tämän
kaiken kuultuansa, puskui isässä kauhea viha poikaansa vastaan. -- En
henno tällä kerralla lukijaa kauhistuttaa yksityiskertomuksilla siitä
hirveästä rangaistuksesta, minkä Wolmari tästä sai. Mainitsen vaan
sivumennen, että Ellulla oli kätkössä jo monta vankkaa patukkaa
Wolmarin varalta, ennenkuin hän kotiinkaan tuli ja että hänellä kotiin
tultuansa oli kuuma iltanen.