IV.

Ellu ei ollut koskaan kuullut tämmöisiä sanoja ja tämä loukkasi häntä

kovasti. Hän oli tottunut käskemään, opettamaan ja neuvomaan, mutta ei

suinkaan itse neuvottavaksi alentumaan. Vaikka yleiseen tiedettiin,

minkälaisella perustuksella hänen jumalisuutensa ja hurskautensa oli ja

kuinka julmaa kotikuria hän harjoitti, ei kuitenkaan kenenkään

haluttanut mennä hänelle niitä ilmoittelemaan, sillä Ellun raaka

itsepintaisuus oli niin yleiseen tunnettu, että se kammotti jokaista.

Tämän tähden välttivät he yhteensattumista hänen kanssaan niin paljon

kuin mahdollista oli.

Yöt, päivät vaivasi tämä jupakka Ellua. Oliko totta mitä Juoseppi oli

Wolmarista sanonut, vai oliko se vaan kateudesta ja vihasta syntynyt

syytös, jossa ei ollut pontta eikä perää? Nämät kysymykset pyörivät

myötäänsä hänen mielessään, mutta hän ei vaan saanut niitä selville.

Hän ei ollut koskaan kuullut Wolmarista sanottavan mitään pahaa ja

kuinkapa semmoista voisikaan kuulua, hän kun poikansa oli kasvattanut

kristillisessä kurissa, mietti hän. Tämä ajatus selkeni hänelle vihdoin

ja hän tuli puolittain semmoiseen päätökseen, ettei koko Juosepin

syytöksessä ole perääkään.

Vaikka hän näin puolinaisen päätöksen kautta oli saanut jonkulaista

levollisuutta, ei hän kuitenkaan saanut oikeaa rauhaa. Saadaksensa

täydellistä vakuutusta asiassa, kysyi hän sitä eräältä kylässä olevalta

ystävältään ja uskoveljeltään. Tämä todisti todeksi kaikki mitä

Juoseppi oli Wolmarista sanonut, vieläpä lisäsikin sen tiedon, että

poika on tavattu useat kerrat näpistelemästäkin.

Tämä isku oli Ellulle monta kertaa kovempi kuin kaikki Juosepin

ilmoitukset, nuhteet ja neuvot yhteensä. Olihan hänen tosi-ystävänsä

sen sanonut ja hänellä ei suinkaan ollut mitään vihaa ja kateutta häntä

vastaan. Siis se on ainakin tosi ja vielä hirveämmässä muodossa kuin

Juoseppi oli sanonutkaan.

Kovin lujille pani tämä tieto Ellun. Hänen itsepintainen omarakkautensa

ja luultu hurskautensa oli saanut semmoisen kolahduksen, ett'ei hän

ollut osannut semmoista uneksiakaan, ja se teki hänet oikein sairaaksi.

Hän ei syönyt eikä juonut moneen päivään paljon mitään ja useampina

vuorokausina ei hän nukkunut ensinkään. Kova myrsky raivosi Ellun

sielussa, sillä kaksi ristiriidassa olevaa mielipidettä taisteli siellä

keskenään. Oli, näette, punnittavana: oliko vika hänen kasvatuksessaan,

vai Wolmarissa, kun hänen täytyi kaikessa hyvyydessään semmoista

kuulla. Ehkä hän onkin ollut pojalle liian kova, liiaksi kurittanut

häntä, mutta ei --; kenties on hän ollut liian löyhä kasvatuksessaan --

niin, siinäpä se nyt oli -- ehkä ja kenties --; oli miten oli, mutta

lopullista selvää vaan ei tullut.

Taisteltuaan useampia vuorokausia tämmöistä ankaraa sisällistä

taistelua, tuli Ellu siihen päätökseen, että hän on liian pehmeästi

poikaansa kasvattanut. Hän näki pojassaan semmoisen kovasydämisen

ihmisen alun, joka ei vähällä kurilla ota heltyäkseen. Mutta maksoi

mitä maksoi, hänen täytyi saada Wolmari nöyrtymään, tottelemaan ja

siivoontumaan ja niin temmatuksi hänet pois pahalta ja vilpilliseltä

tieltä.

Kun Ellu oli tullut tähän päätökseen, puski hän kaiken kiukkunsa ja

vihansa Wolmarin niskoille. Hänen, tuon tottelemattoman ja

kovasydämisen pojan syy se muka oli, kun hän sai tuommoista kuulla ja

kärsiä. Kaikki häpeä, moitteen- ja nuhteen-alainen syytös, kaikki

kärsimiset ja sielun tuskat, kaikki nämät olivat Wolmarin työtä Ellun

mielestä, ja hän tunsi kauheasti kärsivänsä uppiniskaisen ja

tottelemattoman poikansa tähden.

Ellu ei pieksänyt poikaansa heti noiden harmillisten uutisten

kuultuansa, mutta sen enemmän haukkui ja sätti hän häntä. Ikene-irvissä

ja hammasta purren pauhasi hän lakkaamatta pojalle, uhaten hänet hakata

ja pieksää kananpaloiksi, ellei hän vaan parantaisi tapojaan. Usein hän

tuota tehdessään puristeli ja huihtoi nyrkkejään aivan pojan nenän

edessä ja silloin oli hänen hahmonsa muutuksissa, sillä ylönpalttinen

viha kiehui hänen sydämessään; näyttipä siltä kuin Ellulla olisi täysi

työ hillitessä itseään, ettei hän murskannut kappaleiksi tuota

kahdentoista vuotiasta poikaansa.

Wolmari parka oli nyt ikäänkuin alituisessa hengenvaarassa. Hän ei

uskaltanut puhua yhtäkään sanaa, ei tarpeekseen syödä eikä nukkua. Jos

hän joskus vaipui uneen, säikähteli, vavahteli ja karjahteli hän niin

surkealla ja sydäntäsärkevällä tavalla kuin tappaja olisi ollut takana.

Niissä tapauksissa kavahti hän sängynlaidalle istumaan, eikä tointunut

uneksimisestaan, ennenkun isä karjasi hänelle tahi lyödä läimisti

kämmenellään selkään. Silloin poika päästi valittavan pienen

äännähdyksen ja kytkähti jälleen vuoteesen; eipä konstikaan, sillä

tiesihän hän nyt, että hänellä on isä, joka kyllä pitää hänestä huolen.

Tästä lähtien rupesi Ellu kaikkialla vainuamaan Wolmarin jälkiä ja

ottamaan vaaria hänen töistään. Kylillä käydessään hän kyseli

salamyhkää ihmisiltä, oliko poika tehnyt mitään konnantöitä.

Kantelijoita ja kielijöitä oli nyt ilmestynyt kosolta, kun he näkivät,

että Ellu niitä halulla urkkii. Paljon puhuttiin nyt Wolmarin päähän

totta, mutta paljon valhettakin. Sillä vaikka mikä ilkityö tapahtui

kylässä, sai Wolmari sen kantaa, vaikkei kaikesti voitu todistaa

ilkityötä hänen teokseen.

Ellu ei huolinut siitä mitään selvää ottaa, olivatko tehdyt rikokset

Wolmarin tekoja vai ei, siinä oli kylläksi, kun vaan ne hänen

tekemikseen sanottiin. Vihan vimmassa meni hän kotiinsa ja otti pojan

käsiinsä ja niin sai hän omainsa ja muiden pahaintekojen edestä. Usein

pieksi isä hänet vähiin hengin. Eräänäkin semmoisena kertana huusi

poika kauheissa tuskissaan:

"Voi herra Jesus! Tappakaa, rakas isä, minut pikemmin, en minä tätä

hirveää tuskaa jaksa pitkälle kestää!"

Tylsistynyt äiti seisoi tavallisesti silloin vieressä, katsella

tuijottaen tehtävään työhön, kiemurtelevaan ja parkuvaan poikaansa;

näytti siltä kuin hän ei olisi täydellisesti tajunnut mitä siinä

tehtiin, sillä hänen silmänsä kiiluivat niin kummallisesti. Kun leikki

oli lukussa, pani hän tavallisesti kädet ristiin rinnoillensa ja sanoi:

"Eipä Wolmarista miestä tullutkaan."

Kuitenkin koki äiti, ikäänkuin jonkunlaisella äitimäisellä vaistolla,

lievitellä poikansa kurjaa tilaa ja voidella hänen rikki muokattua

selkäänsä.

Tällävälin olivat Ellun toiset pojatkin kasonneet ja varttuneet;

nuorinkin heistä oli jo puhuva ja juokseva tenava.

Kun sitten vieraita tuli Ellulassa käymään, päivitteli Ellu yhtenään,

kuinka hillimätön, räähkä, pahansisuinen, tottelematon, ilkeä,

epärehellinen ja raateleva hänen vanhin poikansa on. Ikäänkuin

kerskaten selitti Ellu, kuinka usein hän on poikansa pieksänyt liki

henkeä, eikä siitä kuitenkaan tuntunut mitään apua olevan. Tavallisesti

lopetti hän puheensa sillä tuomiolla, ettei Wolmarista tule miestä

pahastakaan, vaan suuri roisto.

Tämmöisien puhetten ja arvosteluin aikana oli Wolmari itse läsnä,

katsellen kenkäinsä nokkiin, uskaltamatta kertaakaan nostaa silmiänsä,

katsoaksensa muita ihmisiä silmiin. Siinä olivat nuorimmat pojatkin,

katsoa töllistelemässä vuoroin isäänsä ja vuoroin Wolmaria ja viimein

kaikkia muita. Vieraat eivät tavallisesti osanneet sanoa tuommoiseen

ilmi-antoon niin mitään, katsoivathan vaan pitkin nokkaansa. Siinä oli

sortunut äitikin tylsämielisenä, mutta kun Ellu sanoi ettei Wolmarista

miestä tule, niin hänkin sanoi: "eipä Wolmarista miestä tullutkaan."

Silloin menivät nuorimmat veljet Wolmarin eteen ja sanoivat: "ei

sinusta tule miestä, mutta meistä."

Tämmöistä oli Ellun kasvatustapa. Ei yhtään lempeää sanaa, ei yhtään

rakkautta, jota luontokappalekin osottaa sikiöllensä. Ei yhtään

vanhimman rakkautta osoittavaa tekoa, ei yhtään totuuteen neuvovaa

ohjausta, eikä yhtään sydämellistä keskustelua. Vitsa, sorto,

hirmuvaltainen ja ylimyksellinen ankaruus, ja tuomitseva valta aina

vaan oli ylinnä.

Yhä enemmän kauhistutti ihmisiä Ellun kasvatustapa. He näkivät ja

tunsivat selvästi, ettei sitä hyvä seuraa. Usea ihmisrakas ihminen kävi

asiansyten Ellulassa siinä tarkoituksessa, että saada Ellun

mielipidettä siinä suhteessa muuttumaan. Varovasti koettivat he

Ellua oikaista siihen suuntaan, että tämän tulisi lempeämmin ja

ihmisellisemmästi lapsiansa kohdella, koska hän kovuudellansa saattaisi

heidät vasten tarkoitustansa saattaa turmioon.

Ellu ei myöntänyt kenellekään, että hänen kasvatustapansa oli väärä.

Mutta miten lienee ollutkaan, havaittiin hänessä kuitenkin jonkunlainen

muutos. Nuorimpia lapsiansa rupesi hän perin toisella tavalla

kohtelemaan kuin Wolmaria. Heidän pikku-rikoksistaan kolhi ja maksi hän

heitä kyllä armottomasti, mutta kun pienokaiset panivat pitkäveteisesti

suunsa väärään ja rupesivat sitten hitaasti itkeä marisemaan, otti Ellu

heidät syliinsä, taputteli heitä poskille ja päähän. Samassa painoi hän

heitä rintaansa vasten, lausuillen: "oliko isä paha? Joko isä löi? Älä

ole, pienokaiseni, milläsikään -- ei isä enään ole paha ... kävikö

kipeästi? Isän poikahan se on. -- -- Sinusta tulee mies, mutta ei

Wolmarista," ja monta muuta semmoista sanoi isä.

Tämmöisellä kohtelulla istutti Ellu nuorimpiin lapsiinsakin

tottelemattomuutta ja pelottomuutta. Sillä kun he tiesivät, ettei siitä

sen pahempaa seuraa, eivät he noista kopposista olleet taallaankaan,

vaan olivat kynsin hampain kiinni joka paikassa pahuudessa. Mistä heitä

enimmän kiellettiin, siihen he parhaiten pyrkivät, ja jos joku otti

heidät kiinni, estääksensä heitä pahuutta tekemästä, käpertyivät he

käteen kuin kissa ja purivat kuin koira. Kun he ulos pääsivät,

koettivat he kiireen kautta ehättää niin vaarallisille paikoille, kuin

suinkin saatavissa oli. He kiipesivät huonetten katoille, tikapuiden

ylimmäiselle puolalle, heittivät itsensä ripuksiin kaivon suuhun ja

moneen muuhun semmoiseen paikkaan, missä vaan jotakin vaaraa oli. Kun

heitä sitten hätäillen haettiin, kokivat he olla hiljaa kuin hiiret

siihen asti, kun heidät huomattiin. Kun he sitten huomattiin, kokivat

he näyttääntyä niin vaaranalaisilta kuin suinkin mahdollista oli,

huutain hoilaten täydeltä kurkkua, niinkuin hengen hädässä.

Niin, tämmöistä jälkeä oli Ellun lievennetty kasvatustapa tehnyt hänen

nuorimmissa pojissaan, joihin hän nyt pani kaiken toivonsa.