Alun pitäin oli Ellulan Ellu hyvin jumalinen mies. Hän kävi ahkerasti
kirkossa ja tuskiinpa oli ainuttakaan messua, jolloin Ellu ei olisi
ollut rippiväessä. Raamattua ja muita hengellisiä kirjoja luki hän
ahkerasti, eikä antanut silloin minkään itsensä häiritä. Tällä tavalla
oli hän ajanpitkään koonnut itsellensä sieltä täältä, raamatusta ja
muista kirjoista, koko joukon uskonnollisia tietoja. Tämä ei suinkaan
olisi ollut moitittavaa, mutta hän käytti näitä tietojansa itsekkään
sydämensä tueksi ja korottamiseksi, ja pian paisui se salaiseksi
sisälliseksi hurskastelemiseksi ja ylpeydeksi. Pian tuli asia siksi,
että Ellu tässä omanrakkauden ja itsekkäisyyden salaisessa valossa
rupesi enemmän tarkastelemaan muita ihmisiä kuin itseään, ja tässä
toimessaan hän oli niin ahkera, ettei suinkaan paras poliisimies olisi
häntä toimissaan voittanut. Kaikkialla ja kaikissa havaitsi hän vikoja
ja puutoksia, yhdessä yhtä ja toisessa toista. Vanhemmat eivät hänen
mielestään kasvattaneet lapsiansa, niinkuin kasvattaa olisi pitänyt ja
aviopuolisoiden väli oli poikennut pois raamatulliselta kannalta.
Vaimot olivat muka anastaneet itsellensä liian suuren vallan ja
tekeentyneet liian verralliseksi miehensä kanssa. Tämmöinen ei suinkaan
ollut laita Aprahaamin aikoina, jolloin Saara kutsui miestänsä
herraksi. Tästä oli hänen mielestään seurauksena se, että lapset saivat
olla ja elää liikanaisessa vapaudessa ja siis kurituksetta ja Herran
nuhteetta. Liikaa oli Ellun mielestä sekin, kun lapset saivat vapaasti
leikkiä, nauraa ja ilakoida, ja silloinhan eivät he muka osanneet antaa
vanhemmillensa tarpeellista kunnioitusta eikä pitää itseänsä
tarpeellisen matkan päässä heistä. Useinkin kuin olisi pitänyt antaa jo
selkään oikein miehen kädestä, tyydyttiin siihen, että hyvällä sanalla
koettiin muistuttaa ja varoittaa lapsia joistakin poikenpuolisuuksista,
ja tämä oli suuri pahe Ellun mielestä, joka tulisi kantamaan huonoja
hedelmiä. Tämän johdosta ei ollut hänen luulonsa mukaan kukaan,
niinkuin olla olisi pitänyt. Tätä katsantotapaa hyväkseen käyttäen,
rupesi hän itsessänsä löytämään enemmän täydellisyyttä kuin kenessäkään
muussa ja tämä havainto paisutti yhä enemmän hänen sisällistä
ylpeyttään. Tämän täydellisyyden perään pyrki hän lakkaamatta, tehden
ahkerasti työtä sen eteen. Tämmöisen peri-aatteen tähden se oli kuin
hän vaimonsa ylitse otti semmoisen ylivallan, että vaimo parka kadotti
kaiken itsenäisyytensä ja joutui tylsistyneesen ja tahdottomaan
orjan tilaan. Siitä lähteestä ne olivat Wolmarin selkäsaunatkin
kotoisin, sillä hän tahtoi paremmasti kasvattaa lapsensa kuin muut
velvollisuutensa laiminlyöneet vanhemmat; kuitenkin lienee hänen juro,
sydämetön ja äkäinen luonteensakin ollut hyvänä apuna hänen
ankaruuteensa.
Näin tavoin luulikin hän saavuttaneensa yhä suurempaa täydellisyyttä ja
hänen puheensa, työnsä ja elämänsä tulivat toisenlaisiksi kuin ennen;
tuntuipa siltä kuin hän kaikilla näillä olisi sanonut muinaisen
hurskaan miehen tavalla: "Minä kiitän sinua Jumala, etten minä ole
niinkuin muut ihmiset, ryövärit, väärät, huorintekijät" j.n.e.
Kun Ellu oli näin täyteen henkeä tullut, ei häntä tyydyttänyt enään
mikään. Kirkon-opissakin rupesi hän huomaamaan yhtä ja toista vikaa ja
puutosta, vaikka se oli ensimmältä ollut hänen täydellinen ihanteensa.
Kun kirkon-opin kanssakin oli niin käynyt, oliko sitten kumma, jos ei
hän hyväksynytkään ainoankaan ihmisen ajatustapaa eikä elämän laatua?
Tämmöinen paisunut mieli ei voinut pysyä kauvan salassa, vaan sen
täytyi puhjeta ilmi. Vaikka hän oli luonnostansa hyvin harvapuheinen,
tuli hän nyt niin puhelijaaksi ja kiihkeäksi, että sitä oikein
ihmeteltiin. Julkisesti alkoi hän morkata kirkon-oppia ja kaikkia
vallalla-olevia uskonnollisia käsitteitä. Kaikki muut olivat väärässä,
hän yksin vaan oikeassa.
Niistä asioista ei ollut hyvä mennä Ellun kanssa kiistelemään. Sillä
jos joku rupesi häntä vastustamaan, viskasi hän semmoisen raamatullisen
sanatulvan vastustajaansa vastaan, ettei siinä ollut aikaa mitään sanoa
eikä ajatella. Sattuiko niin, ettei hän joskus voinut sanatulvallaan
puoliaan pitää, rupesi hän niin huutamalla ja karjumalla puhumaan, että
selvästi huomasi sen tulevan kiukustuneesta ja itsepintaisesta
mielestä. Jos vastustaja rupesi puhumaan hänen lakattuaan, uudisti hän
aina samassa tuokiossa huutamisensa, tukkien huutamisellaan toisen suun
ja riistäen häneltä sananvuoron. -- Niissä tilaisuuksissa meni hän
vähäpätöisemmissäkin asioissa suurimpiin tyhmyyksiin asti, kun vaan
eivät asiat menneet hänen mieltänsä myöten.
Suurella ahkeruudella ja pontevuudella rupesi Ellu nyt levittämään
tuota täydellisyyden oppiansa. Ihme kumma! Vaikka hänen oppinsa oli
raamatun hengen vastakohta ja vaikkei hänellä ollut mitään rakkautta
ketään kohtaan, pelkkää käskemistä, vaatimista, pakottamista,
parjaamista, uhkaamista ja tuomitsemista vaan --, sai hän kuitenkin
perustetuksi jonkumoisen eri lahkon. Tämän opin omistivat senlaiset
ihmiset, jotka eivät olleet pitäneet mitään lukua raamatusta, eikä
siihen perustuvasta kirkon-opista, eivät lukeneet, eivätkä käyneet
kirkossa ja niin muodoin eivät välittäneet mistään mitään, elivät ja
olivat vaan niinkuin kuolleet konsanaankin. Kun he sitten kuulivat
Ellun julistavan autuaaksi tekevää oppiansa, takertuivat he heti siihen
kiinni kuin kärpänen tervaan, sillä heidänkin halutti nyt tuon uuden
opin turvissa taivaaseen päästä.
Hänen vaimonsa oli jo niin tylsistynyt, ettei hän voinut käsittää,
oliko tämä muutos hyväksi tai pahaksi, oliko se oikein vai väärin.
Tässä tylsistyneessä mielessään rupesi hän kuitenkin vähitellen
omaamaan sitä mielipidettä, että kylläkaiketi se Ellu mahtaa kuitenkin
olla oikeassa ja siitä hetkestä saakka oli hänestä sama, olivatpa asiat
miten tahansa.
Ensimmältä kokoontuivat nämät Ellun ystävät ja seuraajat Ellulaan
hartaushetkijään viettämään, mutta sittemmin kokoonnuttiin muidenkin
samanmielisten luona. Niissä tilaisuuksissa selitteli Ellu toisille,
kuinka peräti turmeltuneeksi raamatun oppi oli käännelty ja väännelty,
ja sentähden ei muka elämänvanhurskautta löydy nimeksikään ihmisissä.
Kirkkoakaan ei Ellu julkisuudessakaan säästänyt, vaan sanoi sitä
kuolleeksi muoti-asiaksi, jolla ei ole voimaa eikä kykyä luomaan
hengellistä elämää ihmisiin. Pian rupesivat muutkin älyämään, kuinka
edullisessa tilassa he toki kuitenkin muiden suhteen olivat
hengellisissä asioissa. Seuraus semmoisesta tunnosta oli se, että hekin
rupesivat katsomaan muita ihmisiä ylön ja ihailemaan omaa itseänsä.
Näissä tilaisuuksissa ei suinkaan säästetty lähimmäisen vikoja ja
puutoksia. Kaikki ne tarkastettiin ja katseltiin suurennuslasin
lävitse; kaikki ne harkittiin, punnittiin ja arvosteltiin ja melkein
aina kävi niin, että hyttysestä saatiin kameeli. -- Tuskimpa mikään
sielujen kadottaja on koskaan tarkempaa syntiluetteloa pitänyt. --
Pauhaavia ja jyliseviä tuomioita ei suinkaan silloin puuttunut.
Tämä käänne ei suinkaan lieventänyt Wolmari raiskan tilaa, vaan
pikemmin pahensi sitä. Hänen piti aina olla mukana näissä seuroissa ja
hänen tuli pitkät iltapuhteet istua yhdessäkohden kuin kuva seinällä;
kuunnella hänen myös tarkoin täytyi mitä siellä puhuttiin ja
opetettiin. Jos hän vähänkään liikahti tai katseli johonkin syrjään
taikka vaikkapa vaan haukotteli, sai hän kohta isältään semmoisen
tukkapöllyn, että kylläkaiketi tiesikin mistä oli kotoisin; isommat
rikokset rangaistiin armotta kovemmasti.
Kyllä sen arvaa kuinka tukalaksi ja vaikeaksi Wolmarille kävi
iltakaudet noin yhdessä paikassa istuminen. Hänen vilkas luontonsa
paloi vaan niiden vapaahetkien perään, jolloin hän isänsä orjallisen
vaarinpidon alta oli päässyt vallatonta vapauttansa nauttimaan. Niitä
hetkiä hän muisteli ja ikävöitsi noissa seuroissa istuissaan, eikä
kuullut ja ymmärtänyt niin sanaakaan seuran "ylösrakentavaisista" ja
kasvattavista puheista. Vaikka hänellä oli kova edessä, ei hän
kuitenkaan malttanut olla kaikesti tekemästä yhtä ja toista
ilkivaltaisuutta saman-ikäisille poikasille ja tyttösille, mitkä myös
olivat vanhempiensa kanssa sinne tulleet. Kun Wolmaria sitten noista
kepposista ankarasti rangaistiin, kävi noiden toverien niin sääliksi,
että he rääkyivät pahemmin kuin rangaistava itse. Tämän vuoksi kokivat
he salata niin paljon kuin voivat Wolmarin ilkeyksiä, vaikka saivatkin
häneltä kärsiä mitä suurinta häijyyttä.
"Ei sitä kaikista vähäpätöisistä syistä tarvitseisi noin kovasti
rangaista," muistutti eräänä kertana eräs seuramies.
"Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan ... kyllä se nyt jo kestää,"
sanoi Ellu niin tuimasti, että kaikki säikähtivät.
Niin olihan Ellulla raamattu puolellansa.
Usein näissä seuroissa oli puheena lasten kasvatus. Ellu ei voinut
kyllin kuulijainsa mieleen painaa, kuinka löyhällä ja huonolla kannalla
toki nykyinen lasten kasvatus on, johon kuitenkin perustuu koko tuleva
maailma. Huonoja esimerkkejä lateli hän niin viljalta, että kaikki
hämmästyivät kuullessaan semmoisia ja kauhistuivat sitä tapain
turmiota, mikä oli tuleva koko maanpiirin päälle. Ahkerasti teroitti
Ellu heille, kuinka lapset pitää kasvattaa "kurituksessa ja herran
nuhteessa." Tunnustaa täytyy, ettei tätä saarnattu kuuroille korville,
sillä moni poikanen ja tyttönen sai tästäpuoleen useammasti selkäänsä
kuin ennen, mutta ei siinä vertoja vetänyt puoliväliinkään yksikään
Wolmarille.
Tämmöisellä kasvatustavalla muodostui Wolmarin luonne
eriskummalliseksi. Isänsä nähden oli hän arka, luimisteleva,
salaperäinen, vähäpuheinen, katsella killistellen tarkasti joka
puolelle. Isänsä liikkeistä ja toiminnasta piti hän niin tarkan vaarin,
ettei pieninkään liike ja teko jäänyt häneltä huomaamatta. Tämmöinen,
Ellun mielestä, jumalinen kasvatus oli poikaan istuttanut ja
juurruttanut vähitellen joitakuita näennäisiä hyviä tapoja, jonkatähden
isä luuli häneltä terveellisenä pidetyn kurituksen kantavan hyviä
hedelmiä. Poika ei kiroillut koskaan isänsä kuullen, mutta sitä enemmän
teki hän sitä, kun isän silmä välttyi. Jos muita poikasia sattui
tulemaan silloin kuin isä oli saapuvilla, oli Wolmari ikäänkuin heidän
hillitsiänsä ja johtajansa. Sattuivatko nuot suotuisat toverit sanomaan
jonkun iloisemman sanan taikkapa vaan nauraa rähähtämään, oli Wolmari
kohta valmis heitä hillitsemään ja häkimään.
"Tepä nyt joutavia olette... Pitäishän sitä ihmisen ajatella mitä hän
tekee ja puhuu," oli hän valmis heti muistuttamaan.
Eräänä kertana lämmitteli eräs poika itseänsä takkavalkealla, sillä
kylmä ilma oli. Kuinka lienee niin sattunut, että poika tietämättään
kärvensi itsensä pahanpäiväiseksi takapuolelta. Savu pöllysi hänen
vaatteistansa, ja kun muut huomauttivat siitä, hypähti poika takan
tyköä pois, tarttuen samassa kädellänsä savuavaan kohtaan, ja nyt
rupesi polttamaan hänen ihoansakin.
"Kuinkahan kuuma siellä helvetissä on, kuin tuossa takassakin on noin
kuuma?" sanoi poika, pidellen yhä koskenutta paikkaa.
"Voi tuota Mikkiä, kun kiroaa! Sinäpä nyt olet aikahinen ... mitä sinä
joutavia... Pitäähän sitä toki ajatella," muistutti Wolmari ja vilkaisi
isäänsä, nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen hurskas puheensa häneen
teki.
"Sinä pöllö! Senkö sinä kiroamisena pidät, kun helvettiä peljätään? Se
on hyvä, kun sitä peljätään ja muistetaan, mutta sinä et pelkää
sitäkään, teet vaan syntiä ja tyhmyyksiä myötäänsä," sanoi isä ja hänen
silmänsä säihkyivät tulta.
Olipa liki, ettei poika saanut selkäänsä tuon luullun jumalisuutensa
tähden, ja hän joutui niin pyörälle, ettei tiennyt mitä ajatella, kun
ei tuokaan kelvannut, vaikka hän luuli tehneensä isänsä mielen mukaan.
Semmoinen oli Wolmari isänsä parissa ollessaan, mutta aivan
toisenlainen oli hän muualla. Arka ja luimisteleva oli hän kylässäkin
vanhempien ihmisien saapuvilla ollessa, mutta kun ei heitä parissa
ollut, niin poissa oli silloin Wolmarilta ujous ja arkuus. Yhtenä
tuiskuna lensi hänen suustaan niin sanarikkaat kiroukset, ettei niin
nuorena olisi hänen luullut kerinneen niin runsasta sanavarastoa koota
kiroilemiseen. Riettaissa rivopuheissa oli hän niin mestari, ettei
paatunein vanha konnakaan häntä siinä voittanut.
Samanlaista ylivaltaa käytti hän saman-ikäistensä kesken kuin ennenkin,
mutta sitä suuremmassa määrässä, minkä verran hän oli kasonnut ja
vahvistunut. Koko kylän poikaset ja tyttöset olivat Wolmarin tähden
pahassa hädässä ja he pelkäsivät häntä pahemmin kuin metsän petoa. Hän
pieksi ja rusikoitsi ihan syyttä, tarpeetta kenen vaan voitti, ja
sentähden täytyi kylän poikain ryhmittyä yksissä neuvoin itseänsä ja
muita puolustamaan tuolta ankaralta päällekävijältä. Samalla lisätyllä
voimalla saivat luontokappaleet kärsiä kuin toveritkin.
No niin. Wolmari oli itse saanut ja antoi nyt muille.
Tästä Wolmarin käytöksestä, ulkona kodista, ei isällä ollut
pienintäkään tietoa, se täytyy hänelle kunniaksi sanoa. -- Kaikki
ihmiset tiesivät, kuinka ankarasti Wolmaria kuritetaan, niin ettei
suinkaan kurin puute ollut syynä pojan rivoon elämään. Aavistipa jo
silloin monikin, että liiallinen kuri oli hänet juuri tuommoiseksi
villiksi paaduttanut. Tämän tähden ei kenenkään tehnyt mieli kieliä
Ellulle Wolmarin pahoista töistä, sillä he tiesivät, että poika saapi
kahta kovemmasti selkäänsä, jos vaan hänen isänsä tietoon tulee pojan
vehkeet. Tällä tavalla kokivat he suojella pojan selkänahkaa, joka ei
entisen mitan jälkeenkään päässyt paljon koskaan oikein terveeksi
paranemaan.
Sattuipa kerran niin, että heidän seuraa taas pitäessään, tuli sinne
eräs mies, joka oli hieman mieltynyt tuon pienen seuran uskonnollisiin
käsityksiin. Kun keskustelua siinä jatkettiin, rupesi tuon vasta
seuraan tulleen, Miettisen Joosepin, mielestä tuntumaan, etteivät
seuran käsitteet olleetkaan kaikin paikoin oikeita. Hän siis rupesi
hiljollensa selittämään, minkälainen hänen oma kantansa eroavissa
asioissa on. Mutta Ellupa ei kärsinytkään mitään vastaansanomista,
sillä hän oli oppinut neuvomaan, käskemään ja ohjaamaan, eikä
kuuntelemaan, oppimaan ja tottelemaan. Viha kuohahti heti esille hänen
itsepintaisesta ja omarakkaasta sydämestään ja hän ärähtäen sanoi:
"Eipä luulisi semmoisen miehen tulevan muita opettamaan, joka ei
lastensa kasvatuksesta pidä sen parempaa huolta."
"Mitä erin-omaisempia minun lapseni sitten ovat tehneet?" kysyi
Miettisen Juoseppi.
"Sinä et kasvata lapsiasi kurituksessa ja herran nuhteessa. Tuolla
maailman jalvoissa saavat ne vaan pyöriä, oppimassa kaikenlaista
ilkeyttä ja turmelusta," sanoi Ellu tuimasti ja nuhtelevaisesti.
"Mitähän sinä sitten luulet aikaan saaneesi kaikella ankaralla poikasi
pieksämiselläs?" sanoi Juoseppi, hänkin jo vähän kiivastuneena.
"Älä astu minun kantapäilleni. Kuka rohkenee syyttää minun itseni ja
perheeni elämää, ja kuka kykenee sen tekemään? Et suinkaan sinä
ainakaan," sanoi Ellu itseluottamuksella.
"Meissä ei ole täydellisyyttä kenessäkään, minussa kaikkian vähimmän.
Kyllä niitä vikoja sinussakin löytyy, mutta sinä et huomaa niitä ja
kuitenkin minäkin voisin niitä luetella," sanoi Juoseppi lujasti.
"Mitä on vikaa, sanopas?" sanoi Ellu kiivaasti ja astui Juosepin eteen.
"Sinun vaimosi, esimerkiksi, elää kurjinta orjan elämää."
"Mitä...?! Puuttuuko häneltä ruoka tai juoma?" sanoi Ellu
kauhuksissaan.
"Ruoka ja juoma ei ole aina ihmisen elämän onnellisuus. Eikä niitäkään
niin viljalta liene ... minä luulen, että hänellä on luetut palat,
jotka hän osaksensa saapi. Tämä ei ole kristin-opin kanssa yhtäpitävä,"
sanoi Juoseppi.
"Jumala sanoi vaimolle: Sinun tahtos pitää miehes ala annettu olemaan
ja hänen pitää vallitsemaan sinua. Kumoa tämä raamatun paikka, jos voit
ja puhu sitten," sanoi Ellu voitollisesti.
"Niin pintapuolisestiko sinä käsität raamatun totuudet? Jumala
loi vaimon ihmiseksi niin hyvin kuin miehenkin ja yhtä suurella
omistus-oikeudella luotuun maailmaansa ja sen hyvyyksiin kuin
miehenkin, eikä suinkaan kenenkään orjaksi. Jumala on luonut vaimon
miehen kunniaksi ja käskenyt heidän toinen toistansa rakastaa ja
kunniassa pitää, eikä toisiansa sortamaan ja orjuuttamaan. Siis
osoittamasi raamatunpaikka ei ensinkään oikeuta sinua vaimosi pitämään
antipaloilla ja semmoisessa orjan tilassa kuin hän on," väitteli
Juoseppi.
"Minkälaisessa orjuudessa hän sitten on mielestäsi?" kysyi Ellu vähän
ällistyksissään.
"Vielä häntä kysyt! Eihän hänellä ole valtaa minkään ylitse
kotonaankaan, eipä edes omain lastensakaan. Perheen haltiana ja lasten
äitinä on hän pakoitettu olemaan kuin hyypiä hävitetyssä kaupungissa.
Pienten lastensa kanssa ei hän saa olla samassa huoneessakaan kuin
sinä. Hänen täytyy aina olla pelvollaan, aina varusalla ja häpeissään
sinun kovuutesi ja julmuutesi vuoksi. Hän ei saa sinun luvattasi koskea
mihinkään omassa kodissaankaan. Avaimet ovat sinun hallussasi ja sinä
lukitset kaikki vaimosi nokan edestä, ettei tämä saisi mitään ominluvin
liikuttaa. Ja sittenkin sinulla on ristit ja senkin seitsemät
salamerkit kaikissa paikoissa, nähdäksesi, että eikö tuo vartioitu
kuitenkin jollakin tavalla saa sinun aarteitasi näpistellä, jos ei
muuta, niin ainakin jotakin ruokavärkkiä lastensa suuhun. Sieltä sinä
annat vaimollesi ja lapsillesi niinkuin koirille ja sen pitää piisata
niin kauvaksi kuin katsot taas hyväksi heille jonkun palan viskata.
Onko tämä laita? Pahin pakanakaan ei pidä vaimoaan ja lapsiaan sillä
tavalla. Minä luulen olevan semmoiset raamatun paikat löytymättä,
joissa tämmöistä menoa opetetaan," puhkesi Juoseppi puhumaan ärtyneellä
mielellä.
"Mitä sinun tarvitsee meidän välihimme sekaantua; minun vaimoni on
kylläkin tyytyväinen oloonsa," sanoi Ellu vaan, sillä hänen käsistään
oli jo puolet aseita poissa.
"Mitäkö minun tarvitsee sekaantua sinun asioihisi? Meidän kaikkien
velvollisuutemme on muistuttaa toisiamme silloin kuin näemme julkisen
vian lähimmäisessämme. Mutta sinäkö antaisit itseäsi ojentaa? --
Ohoh ... jopa kaiketi! Sinä tahdot vaan muita opettaa ja vaadit
ehdottomasti itseäsi tottelemaan, vaikka väittäisit korpin valkeaksi.
Muiden vikoja sinä haet ja kannustat, mutta et kertaakaan mene omaan
poveesi katsomaan mitä siellä löytyy. Täydellisenä sinä vaan tahdot
itseäsi pidettävän, vaikka olet moninaisissa puuttuvainen, niinkuin
muutkin syntiset ihmiset tässä kuolevaisessa ruumiissa. Ja jos joku
sinua yrittää nuhtelemaan kahdenkesken siveyden hengessä, suutut sinä,
luullussa hurskaudessasi, silmittömästi ja käyt hävyttömäksi; sen
vuoksi sanon kaikki nyt tässä kaikkien kuullen. Kaikki muut ovat
väärässä ja sinä yksin vaan oikeassa. Väärässä on lutherilainen
kirkkomme oppikin ja eiköpä liene raamattukin kohta mielestäsi väärä.
"Niin, niin, entäs se vaimosi tyytyväisyys? Kyllähän minä tiedän
mitenkä senkin kanssa on. Totta kyllä on, että hän tottelee ja uskoo
sinua, mutta sinä olet hänet semmoiseksi typistänyt. Sinä olet
kovuudellasi ja julmuudellasi hänestä pusertanut kaiken voiman, tahdon,
tunnon, sydämen, jopa osaksi järjenkin, kaikki, kaikki. Hänellä ei ole
enään kykyä ja voimaa edes suremaan ja murehtimaankaan, ja
tylsistyneenä, menehtyneenä on hän nyt tahdoton ja voimaton välikappale
sinun käsissäsi," kiilasi Juoseppi yhä.
"Minä tahdon olla herra kotonani ja perheeni keskellä. Minä pidän
heidät terveellisessä ja kristillisessä kurissa, ja olen oikeutettu
vaatimaan heiltä ehdotonta kuulijaisuutta. Minun vaimoni ei saa olla
suuna ja päänä joka asiassa eikä päälläpäsmärinä kaikissa, niinkuin
sinun vaimosi. Lapsieni en myös anna kuritonna juosta pitkin maailmaa,
niinkuin sinä teet," sanoi Ellu lujasti.
"Senhän minä tiesinkin. Olisikin varsin ihme, jos kerrankaan
tunnustaisit vian itsessäsi olevan. Minun vaimoni on kyllä
päälläpäsmärinä kaikissa ja niin pitää ollakin, sillä hän se on kaiken
talouden haltija. Ei hänellä ole lukitut ovet eikä luetut palat, vaan
vapaasti hän saa ottaa ja panna, mistä ja mihin vaan parhaaksi näkee.
Tasan meillä on valta kaikissa asioissa, eikä meillä ole mitään
salattavaa, peitettävää ja kätkettävää toisiltamme. Tämmöistä se on
meidän elämämme ja kerskaamatta voin sanoa, ettei se ole ollut haitaksi
taloudellemme eikä avioelämällemme, vaan suureksi siunaukseksi.
"Mitä tuohon toiseen syytökseesi tulee, niin siinä laskit aika valheen.
Me emme ole lastemme ainuttakaan ylimielistä tekoa jättäneet
muistuttamatta, nuhtelematta ja varaamatta, ja kun sana ja varoitukset
eivät ole auttaneet, emme kuritustakaan ole laiminlyöneet. Mutta
että tuolla tavalla peitää lastansa kuin maanmatoa, niinkuin sinä
Wolmari-raiskaa peidät, siihen emme koskaan ryhdy," väitteli Juoseppi.
"Niin, mutta hän totteleekin vanhempiaan ja muita ihmisiä ja se on
kurituksen hedelmä," takaili Ellu.
"Kyllähän hyvinkin ... mitäpäs muuta hän tekee. Sinä luulet hänestä
hyvinkin hyvää, mutta niin ei ole laita. Sinun läsnä-ollessasi kokee
hän miten kuten välttää sinun silmiäsi, mutta niiden alta vältyttyään
on hän kokonainen villipedon alku, jonka hillimättömällä pahuudella ei
ole mitään rajoja. Moni heikompi eläin on hänen käsissään saanut kärsiä
hirmuisen kidutuskuoleman. Kaikki ikäisensä pojat, mitkä hän vaan
voittaa, lahtaa ja pieksää hän vähiin hengin. Hakkilankin Paavon, tuon
siivon pojan, on hän asetten kanssa muokannut pari kertaa niin pahasti,
että on kummallakin kerralla saanut vuoteen omana maata monta viikkoa.
Semmoista jälkeä se sinun ankara ja petomainen kurituksesi tekee, josta
sinä niin ylpeillen kerskaat. Tällä tavalla olet sinä kuolettanut
lapsestasi kaikki ihmiselliset tunteet ja paaduttanut hänet
kelvottomaksi vastaan-ottamaan parempia tapoja.
"Tätä en suinkaan sano kannellakseni ja juorutakseni pojastasi, sillä
minä, niinkuin muutkin, sääleilen pojan surkeaa ja väärälle tielle
vievää kasvatusta. Tarkoitukseni on, että ottaisit ajasta vaarin ja
rupeaisit lempeydellä ja hyvyydellä ohjaamaan lastasi, pelkäämään
Jumalaa ja häpeämään ihmisiä, ennenkun se on liian myöhäistä," puheli
Juoseppi.
"Aina se on vaan sinun työnäsi, että parjata ja kannustaa minua ja
minun töitäni. Mutta minä tiedän mikä minä olen ja mikä minun poikani
on, enkä tarvitse sinun löyhäperäisiä neuvojasi ja sortohalusta
lähteneitä haukkumisiasi; itse minä vastaan kaikesta," sanoi Ellu
uhkamielisesti.
"Se on kyllä surkea ja sen tiesin jo ennakolta. Minä olen sanonut
sanottavani, johon omatuntoni on minua jo kauvan pakoittanut; tee nyt
kuinka tahdot, minun omatuntoni on puhdas. Ja nyt kun tunnen ja tiedän,
millä perustuksella teidän jumalisuutenne ja kristillisyytenne on, en
tahdo enää koskaan häiritä teitä."
Näin sanoen lähti Juoseppi pois.