Niin. Kun Wolmari kasvoi isommaksi, alkoivat kasvatuksen hedelmät
näkyä. Kun poika isänsä kiinni vuovatessa pääsi hänen käsistänsä
pötkimään ulos, ei hän tavallisesti palannutkaan huoneesen jonkun ajan
perästä kuten ennen, sillä hän karpasi melkein aina Hakkilaan ja
tavasta kyläänkin saakka. Näillä retkillään viipyi poika useinkin
vuorokausittain, eikä isä näyttänyt piittaavan siitä juuri mitään.
Ihme kumma! Vaikka Ellu oli niin ankara isä, että hän
vähäpätöisimmistäkin rikoksista rankaisi poikaa liiankin kovasti,
vieläpä semmoisistakin teoista, jotka eivät oikeastaan rikoksia
olleetkaan, ei hän kuitenkaan pojan poissa-olemisesta ollut
taallaankaan. Kenties oli isällä tuohon huolimattomuuteen kaksikin
syytä. Kaiketi luuli hän, että hänen tarkka ja kova kasvatuksensa on
pojasta tehnyt niin siivon, että hänen voi pelkäämättä antaa olla missä
tahansa; sitä paitsi ei pojasta ollut vielä minkäänlaista työn-apua,
jonka vuoksi hän kyllä jouti poissakin olemaan, ja eihän hänestä
silloin ollut alinomaista ristiä ja sydämen harmia.
Näin mietti isä, mutta asia oli muodostunut aivan toiseksi kuin mitä
hän oli otaksunut. Sillä kun Wolmari heti alusta alkaen huomasi, että
tämä on ainoa keino, jonka avulla hän saa vapauttansa nauttia ja ettei
siitä mitään rangaistusta seuraa, käytti hän pakoa hyväkseen niin usein
kuin voi. Nämät pakoretket tulivat pojalle hyvin turmiollisiksi. Ei sen
vuoksi, että hän olisi niin lyhvillä ajoilla tuttuin ihmisten parissa
mitään pahuutta oppinut, vaan sentähden, kun hän sai siellä vallattoman
mielensä jälkeen elää. Päästyänsä hetkeksikään pois ankaran isän
valvonnan ja kurin alta, tuntui tämä vapaus hänestä niin hyvältä, että
se nuoressa sydämessä kuohui yli laitainsa. Kapalolapsesta saakka
peljätetty ja arkautettu sydän oli vuosien kuluessa myös kovettunut ja
paatunut, niinkuin äiti oli aavistanut. Tämän kovettuneen luonteensa
päästi poika nyt vapaasti vallallensa, sillä eihän kova isä ollut nyt
hänen tekojansa vaanimassa ja rankaisemassa. Muita ihmisiä ei hän
peljännyt eikä totellut, koska he eivät olleet hänelle koskaan selkään
antaneet.
Onnettomat olivat ne eläimet, jotka hän voitti ja käsiinsä sai, sillä
mitä hirmuisimmalla tavailla kidutti ja rääkkäsi hän ne kuoliaaksi,
puhkoen niiden silmät, väännellen jalat poikki j.n.e. Suurin ilonsa oli
katsella eläinparkojen kuolon tuskia, kun ne itseään vääntelivät ja
henkeään haukkoivat. Jos hän sai käsiinsä semmoisen poikasen, jonka hän
voitti, pieksi ja läppäsi Wolmari hänet liki henkeä, eikä hän silloin
katsonut millä aseella hän vaan sai lyödä mäksiä.
Hakkilassa käydessään oli hän ensimältä Paavolle erin-omaisen
ystävällinen. Mutta tutummaksi tultuaan narraili hän eräänä kertana
Paavoa lähtemään heille, taikka ainakin saattamaan häntä. Kun hän näin
oli saanut pois hänet vanhempain ihmisien parista, karkasi Wolmari
Paavon niskaan tietämättä kuin tiikeri ja rusikoitsi hänet
pahanpäiväiseksi, sillä ei Paavo voinut itseänsä suojella, nuorempi
kuin oli ijältänsä ja muutoinkin pienikasvuisempi Wolmaria.
Itkeä nyrrytellen tuli Paavo kotiin, kun pääsi irti ilkeän kumppaninsa
kynsistä. Paavo oli siivoluontoinen poika, eikä olisi tahtonut
yhdellekään ihmiselle pahaa. Hän käsitti, kuinka väärin Wolmari oli
hänelle tehnyt ja tämä se enimmän pojan sydäntä kaiveli. Hän olisi
tahtonut olla ystävyydessä naapurin Wolmarinkin kanssa, niinkuin
ennenkin, mutta kuinka tämä nyt kävi laatuun, kun Wolmari tuommoinen
oli.
Pitkän ajan oli Wolmari käymättä Hakkilassa tuon tapauksen jälkeen.
Mutta kun hän sitten tuli, oli hän niin hilpeä, ystävällinen ja
avonainen, että vanhuksetkin oikein kummastelivat, kuinka niin
järkevästä ja miellyttävästä poikasesta, voi niin pahoja kuulumisia
kuulua ja kuinka hän voi Paavoa sillä lailla rusikoida -- -- ja he
rakastivat taasenkin Wolmaria, niinkuin omaa lastansa. Wolmari pyysikin
anteeksi sekä vanhuksilta että Paavolta viimeisen väärän tekonsa ja
hymyili niin imelästi.
"Lähde nyt, Paavo, saattamaan minua kotiini," sanoi Wolmari Paavolle
illemmalla.
"Entä jos sinä taasenkin hyppäät niskaani," sanoi Paavo, ikäänkuin
vanhaa uulaa.
"Mitä vielä. Ajatteletko sinä vielä vanhaa hairahdustani; sinä olet
paras ystäväni ja haluaisin sinun parissasi aina olla," sanoi Wolmari.
Paavo lähti.
Päästyänsä ensimäisen metsätien mutkan taa, hyppäsi Wolmari taasenkin
Paavo-raiskan niskaan.
"Kyllä minä sinun, isäsi lelun, opetan," sanoi hän ja alkoi huimia
Paavoa minkä kerkesi.
"No, mutta Wolmari! olethan taas paha," sanoi Paavo ja koki väistellä
iskuja.
"Oli mitä oli, mutta tuosta saat," sanoi Wolmari ja koki ahkerasti
jaella iskujansa.
Paavo raiska kommeltui kumoon ja ennenkuin hän kerkesi nousta ylös, sai
Wolmari käteensä jonkun lie'on ja tällä lyödä mäihäsi hän Paavoa
raukkaan niin, ettei tämä päässyt paikalta päkähtämään. Runnellulta
poikaparalta pääsi itku ja Wolmari lähti käpälämäkeen, heittäen
onnettoman toverinsa siihen.
Hakkilan vanhemmat odottivat kauvan poikaansa kotiin tulevaksi, mutta
kun ei häntä kuulunut tulevaksi, lähtivät he viimein häntä hakemaan.
Suureksi kauhuksensa tapasivat he hänet tiellä, kykenemättömänä
mihinkään liikkumaan. He kantoivat pojan kotiin ja kauvan sai hän pysyä
vuoteella, ennenkuin parani saadusta vammastansa.
Sen tepposen perästä ei Wolmari uskaltanut käydä Hakkilassa
vuosikausiin. -- -- --
Aika kului ja Ellulan Ellu pitkitti samaa kasvatustapaansa. Eräänä
tuommoisena kertana, jolloin isä taasenkin ajoi Wolmaria kiinni
saadakseen ja kurittaakseen häntä, kaatui poika johonkin esineesen ja
siinä rymäkässä katkesi häneltä jalka. Helppo oli isän nyt hänet
saavuttaa, mutta selkäänsä ei poika kumminkaan tällä kerralla saanut,
kun surkeasti huusi, että häneltä on jalka poikki. Oitis isä ymmärsikin
asian todeksi, sillä eipä poika muutoin olisi jäänyt siihen makaamaan.
Seitsemäksi viikoksi jäi Wolmari nyt vuoteen-omaksi, ennenkuin hän voi
vähääkään liikkua. Tähän oli isä hyvin tyytyväinen, "sillä", sanoi hän,
"minä elätän hänet mieluisemmin vaivaisena kuin että hän terveenä
joutuisi turmeluksen tielle."
Kun Wolmari nousi vuoteesta, rupesi hän vähitellen kainalokeppien
avulla liikkumaan. Kauvan ei tuon vilkkaan pojan tarvinnut tavailla
uutta kävelemisen keinoansa, ennenkun hän niillä mennä kamisti
aikakyytiä. Ensimäisen pitemmän matkansa teki hän Hakkilaan. Sinne
tultuansa niin saattamattomana ja kärsineenä kuin suinkin taisi,
teetteli hän itsensä nytkin Paavon ystäväksi. Hän näytti hyvin nöyrältä
ja katuvaiselta ja puheli avomielisesti kaikkein kuullen.
"Syystä minä olen kuritusta saanut, sillä minä olen ollut niin paha,
mutta nyt tahdon parantua. Olen oikein mielissäni kun jalkani meni
poikki, sillä olinhan sairastumiseni ajankaan poissa pahuudesta.
Sinullekin, Paavo, olen ollut kovin paha, mutta ollaan nyt tästäpuoleen
aina ystävykset," tuumaili tuo nuori rikoksensa tunnustaja.
Hakkilan väki oli hyväsydämistä ja anteeksi antavaa väkeä. He eivät
ajatelleet eivätkä puhuneet yhdestäkään ihmisestä pahaa, vaan toivoivat
jokaiselle hyvää. Kernaasti unouttivat he Wolmarinkin entiset kepposet,
joilla hän heille oli niin paljon pahaa ja mieliharmia tuottanut.
Surkumielellä ottivat he osaa Wolmarin kovaan kohtaukseen ja Paavokin
oli miltei itkeä, kun hänen toverinsa oli niin huonosti käynyt.
Pojat olivat hyvät ystävät keskenänsä kaiken päivää. He puhelivat ja
naurelivat keskenänsä, oleskelivat väliin ulkona ja pitivät muuta
poikasten menoa.
Kun Wolmari lähti illalla kotiin, pyyteli Paavo hänen vastakin käymään
ikävissään heillä.
Oli jotenkin varhainen aamu vielä, kun Wolmari jo huomenna tulla kopitti
kainalokepeillään Hakkilaan.
"Tulin näin varhain tänne ... te olette niin hyviä ihmisiä -- --. On
niin ikävä tuolla kotona... Isä on niin kova, vaikk'en minä mitään
pahaakaan tee ... te olette aina niin hyviä," puheli Wolmari
tunnollisesti.
"Olimme juuri lähdössä lehtiä taittamaan ja aioimme ottaa Paavonkin
mukaamme," sanoi Hakkilan emäntä, Paavon äiti.
"Voi, antakaa Paavon olla minulla täällä kumppanina, kun siellä kotona
on niin ikävä! Kyllä me täällä toimeen tulemme kahdenkin," pyyteli
Wolmari.
"No, olkoon sitten Paavo täällä, kumppanina ja hupina sinulla, mutta
olkaa kauniisti. Auttele sinä, Paavo, Maria, toisien lapsien
hoitamisessa," sanoi Paavon äiti.
"Kyllä me", oli Wolmari heti valmis myöntämään ja lausui tuon
myöntymyssanansa ensimäisen tavauksen niin omituisella äänen painolla,
että siinä kuulosti olevan kaksi yytä. Tämä tuntui niin vakavalta ja
luottavalta vakuutukselta, ettei siinä ollut vähintäkään epäilemisen
syytä; olipa niinkuin se olisi lähtenyt valamiehen suusta.
Ja niin lähtivät vanhemmat lehden taittoon... Miks'eikäs.
Hyvinä ystävinä alkoivat pojat viettää aikaansa, kuten parhaiten
taisivat. Käytiin katsomassa Hakkilan lasten talospaikkaa, koetettiin
lukea, jopa syödäkin. Pian kyllästyi kuitenkin Wolmari oloonsa ja aikoi
mennä kotiansa.
"Älä nyt vielä lähde ... olehan nyt niinkään kauvan kuin isä ja äiti
tulevat," pyyteli Paavo.
"Enkä ole ... menen minä ... lähde sinä saattamaan minua," sanoi
Wolmari äkäisesti.
"En minä lähde."
"No miks'ei, sanopas?"
"Taitaisit pieksää minua taas."
Wolmari pisti kainalosauvat kainaloihinsa, harppasi aika hypyn Paavoa
kohden ja lähemmäksi päästyänsä tavoitti lyödä häntä sauvallansa. Mutta
Paavo oli varusalla ja vältti iskun.
"Kas niin, arvasinhan minä sen... Tuommoinenhan sinä olet! Mutta etpä
minua nyt saa yhtä helposti kiinni, pieksääksesi, kuin ennen," sanoi
Paavo vähän ilkkuen.
Tuon rynnäkön aikana kiiluivat Wolmarin silmät kuin kissan silmät.
Niissä paloi vihan ja ilkeyden tuli. Kun Paavo oli viimeisen sanansa
sanonut, lauhkeni hänen katsantonsa ja hän näytti tulevan lakeaksi kuin
lammas.
"En minä vainkaan ... ilman aikojaanhan minä vaan narrasin sinua.
Ollaan vain ystävykset, niinkuin nyt olemme olleet ... enkä minä lähde
kotiin," koki Wolmari hyvitellä Paavoa.
Paavon pelko ja varovaisuus haihtui siihen paikkaan. Hän tuli niin
ystävälliseksi Wolmarille, että oikein halaili häntä ja sitten taas
elettiin niinkuin ennenkin.
Wolmari kävellä käppäili lattialla kainalosauvainsa avulla. Hänen
isänsä oli sauvojen alaset päät varustanut paria tuumaa pitkillä
rautapiikeillä, etteivät sauvat luiskahtaisi pojan niillä kulkiessa.
Niin, olihan hänkin isä.
Sillävälin oli Paavo vetääntynyt takan luo. Hän oli avojalon ja toisen
jalkansa nosti hän takkakivelle. Saman jalan polvelle pani hän
kyynärpäänsä ja tuki kädellään päätänsä. Siinä asemassa puheli hän
iloisesti Wolmarille. Tämäkin vetäysi hiljolleen takan luo hyvin
ystävällisen näköisenä, puhellen hänkin iloisesti niitä näitä.
Päästyänsä tarkoitettuun paikkaansa, tuki hän itseänsä toisella
kädellänsä takan otsasta, seisoen terveellä jalallansa. Kun he siinä
naurussa suin ja hyvässä sovussa keskenänsä iloisesti juttelivat, iski
Wolmari sananlausumatta voimansa takaa sauvansa rautapiikin Paavon
jalkapöytään. Isku oli niin voimallinen, että tuo karstalle
pynttääntynyt rautaporama meni jalkapöydän lävitse, niin että se oikein
napsahti takkakiveä vasten.
"Sainpa minä sinun, senkappaleen, kuitenkin kiinni," sanoi Wolmari ja
alkoi mennä kamistamaan pakoon.
Kyllä sen arvaa, minkälaisen parakan Paavo päästi tuommoisen iskun
saatuansa. Hän huutaa porusi ja voivotteli kurkun täydeltä, ja kun
toiset lapset säikähdyksestä sekä Paavon surkeuden tähden yhtyivät
tuohon hätähuutoon, niin syntyi siitä hirveä metakka.
Tämmöisessä tukalassa tilassa oli Hakkilan pieni kotiväki, kun
vanhemmat tulivat kotiin lehden taitosta. Tuotakin tuonnemmaksi
kuulivat he jo lastensa hengenhätäisen porun ja rääkymisen, ja
riensivät sen vuoksi paikalle niin kiireesti kuin suinkin kerkesivät.
Kovin hämmästyivät he, nähtyänsä Paavo-pojan huutavan ja tuskittelevan
lävistetyn ja verisen jalkansa vuoksi. Kun he sitten vihdoin pääsivät
asiasta selville, eivät he voineet kylliksi ihmetellä Wolmarin
julmuutta ja petomaista kavaluutta.