I.

Erään tiheän kylän takamailla on kaksi torppaa; Ellula on toisen ja

Hakkila on toisen nimi. Ellulan isännän nimi oli Elias, mutta häntä

kutsuttiin kylänkesken vaan Elluksi ja siitä sai torppakin nimensä.

Hakkila oli perustettu aukeaksi hakattuun korven silmään ja sen vuoksi

ruvettiin torppaa kutsumaan ensin Hakkalaksi, josta sitten muodostui

Hakkila.

Näiden torppien väliä oli vähän enemmän kuin nykyinen virsta, mutta se

ei kuitenkaan estänyt heitä olemasta likimmät naapurukset, sillä kylään

oli matkaa melkein puoli peninkulmaa.

Torppien asukasten toimeentulo oli ensi aikoina hyvin erinkaltaista.

Ellulan isäntä ei ollut vielä nainut mieskään, kun hän jo rakensi

huoneet ja raivasi sekä peltoa että niittyä. Näin tavoin oli hän jo

varaselta varannut tulevaista toimeentuloansa. Kun hän sitten nai, oli

hänellä valmis koti, mihin voi vaimonsa viedä. Vaikkei nuori vaimo

myötäjäisillään voinut lisätä pesän varoja, sillä hän oli köyhä

piikatyttö, ei kuitenkaan heidän näin varustettuna ollut vaikea

elämäänsä alkaa. Pelto oli jo parina vuotena antanut viljaa ja nämät

olivat hyvässä säästössä torpan pikku aitan hyvästi tehdyissä

hinkaloissa. Pari lehmää oli myös pienessä, mutta sievässä navetassa

mylvimässä. Ellu raatoi yhä uusia viljelyksiä ja tällä tavalla

karttuivat varat karttumistansa. Ja kun Ellu oli viinan maistamaton,

ahkera ja säästäväinen mies, oli heillä jo ennen väen lisän tuloa

melkoisen hyvä toimeen tulo. Päälliseksi oli Ellu avullinen puuseppä,

jolla ammatilla hän ansaitsi paljon talvisina aikoina, jolloin ei

maantyötä voinut tehdä.

Kaiken tämän tähden oli Ellu niin hyvissä paikkakunnan kirjoissa, että

Kaparin Sohvia melkein kadehdittiin, kun hän pääsi tuolle kolmenkymmen

vuotiaalle, vakaiselle, työtelijäälle ja siivolle Ellulle emännäksi.

Niin ihmiset.

Toisin oli Hakkilassa laita. He olivat molemmin köyhiä ja vaatimattomia

ihmisiä naimisiin mennessään. Heillä oli jo kaksi lasta, ennenkuin he

alkoivat mökkiä itselleen perustamaan. Kun he olivat naineet melkein

samaan aikaan kuin Ellukin, tuli heidän torppansa paljon myöhemmin

perustetuksi kuin hänen.

Ei ole aina niin helppo perustaa elämäänsä kylmään korpeen tyhjillä

käsillä, varsinkin kuin on lapsia jäljessä, sillä nuot pienokaiset ovat

niin vaatelijoita ja aika mestareita pidättämään vanhempiensa kädet

itseänsä hoitelemassa. Vaikeasti ja hankalasti kävi Hakkilaistenkin

elämisen alkaminen. Peltoa ei voitu niin äkkiä saada, että siitä

ensiaikoina olisi elämisen apua saatu. Ahkerinkaan vieraan työllä

ansaitseminen ei tahtonut kaikesti aikaa riittää perheen

toimeentuloksikaan ja torppaakin olisi pitänyt kohennella. Tämän tähden

tahtoi useinkin perheessä kapista kilin neuvot. Kuitenkaan eivät he

langenneet epätoivoon, vaan kokivat vointinsa mukaan ponnistella eteen

päin.

Kun tämmöisessä alkamisen ahdistuksessa asiat olivat useinkin näin

ahtaalla, täytyihän heidän tuon tuostaankin turvaantua vieraan apuun.

Kun Ellula oli lähin ja vieläpä jotenkin varakas naapuri, oli heidän

asiansa sinne useinkin yhdessä ja toisessa tarpeessa. Ellulan Ellu

tiesi aivan hyvin, missä suhteessa heidän varallisuutensa naapurin

suhteen on, ja tämä muiden ohessa paisutti hänen mieltään. Usein lausui

hän karvaita sanoja noille aroille avun pyytäjille, mutta kun he aina

rehellisesti maksoivat, mitä saaneet olivat, ei Ellu koskaan ollut

heille apua antamatta, vaikka kohta antaissaan haukuskeli. Karvaalla

mielellä söivät Hakkilaiset useinkin niitä paloja, jotka heidän

naapurinsa oli antaissaan niin katkeralla maustimella höystänyt, mutta

minkäpäs teki. -- Nämät syyttömästi saadut nuhteet kehoittivat

Hakkilaisia sitä ahkerammin ponnistelemaan oman taloutensa

parantamisessa.

Naapuruksilla oli hyvin erinkaltaiset luonteet. Ellu oli itsekäs,

juro, umpimielinen, melkeinpä synkkä ja hyvin kärtyinen. Vaimollensakin

kurisi ja kärisi hän myötäänsä, eikä vaimo parka voinut parhaalla

tahdollansakaan palvella häntä niin, ettei hän aina löytänyt

jotakin kärinän ja moitteen syytä. -- Ellun suuta ei nähty koskaan

naurussa. Mykkänä ja synkkänä kuin hauta kuunteli hän vaan, vaikka

kuinkakin iloisia ja hauskoja asioita muilla ihmisillä olisi ollut

keskusteltavana. Jos hän jotakin joukkoon sanoi, oli se aina muiden

mielipidetten vastustamista, ja jos eivät muut heti luopuneet omista

mielipiteistään ja tunnustaneet Ellun aatteita oikeoiksi, suuttui hän

silmittömäksi, useinpa tyhmyyksiin saakka.

Ellun vaimolla ei ollut kotonansa mitään valtaa. Kun Ellu lähti

johonkin käymään, lukitsi hän aitan, kaapin ja arkun, ja pisti avaimet

taskuunsa. Päälliseksi luki hän leivät orrella lähtiessään ja silloin

ei ollut hyvä niitä liiaksi kuluttaa. Mutta kun Ellu meni johonkin

pitemmäksi ajaksi nikkaroimaan, otti hän lukittuin ovien takaa

ruoka-aineita esille sen verran kuin hän luuli vaimonsa poissa-olonsa

ajalla tarvitsevan, ja sen täytyi riittää siihen saakka, kuin hän tuli

toista antamaan. Varmuuden vuoksi teki hän jauho-astioihin ja

jyvähinkaloihin kaikenlaisia ristejä ja merkkejä, nähdäkseen, olisiko

kuitenkin jollakin tavalla vaimolla ollut tilaisuus päästä lukkojen

taa, vaikka avaimet olivatkin hänen hallussaan. Niillä ajoilla eivät

naapuritkaan saaneet pienintäkään apua, sillä eipä Ellulan emännällä

ollut mistä olisi antanutkaan, ellei tahtonut omia hampaitansa naulaan

panna.

Toisin olivat Hakkilaiset tässäkin asiassa. Vaikka he elivät

alin-omaisissa puutoksissa ja köyhyydessä, olivat he sentään iloiset

kuin pienet lapset. He rakastivat toinen toistansa sydämensä pohjasta

ja luottivat ehdottomasti toisiinsa. Kaikki ilot, surut, murheet,

tuskat, myötä- ja vastoinkäymiset olivat heille yhteisiä. He ottivat

hyvät ja pahat päivät vastaan tyyneesti ja maltillisesti sekä pitivät

ne suorastansa Jumalan kädestä lähteneinä. Vaikka puutokset usein

ahdistivat, eivät he kuitenkaan alentuneet elämän surujen alle, eikä

heidän mieleensäkään koskaan juohtunut niin halpamaisia keinoja, kuin

toisiansa edisteleminen ja määrä ruo'alle paneminen. Yhteisesti söivät

he mitä saivat ja luottivat vahvasti siihen, että Jumala kyllä pitää

murheen luoduista lapsistansa ja tämä luottamus ei heitä pettänytkään.

Näin tavoin elellen tuntui elämä heistä niin keveältä.

Pian huomasi Ellun vaimo, minkälaisen kumppanin kanssa hän oli joutunut

avioelämää viettämään. Hän tunsi olevansa onnettomin kaikista ihmisistä

ja tätä suri hän lakkaamatta itseksensä. Usein vuodatti vaimo katkeria

kyyneleitä, mutta mieheltänsä koki hän ne huolellisesti salata, sillä

Ellu ei kärsinyt minkäänlaisia vesittelemisiä.

Eräänä kertana kävi kuitenkin niin, että Ellu tapasi vaimonsa

itkemästä. Hän oli lähtenyt käymään jossakin kylässä ja nyt luuli vaimo

voivansa antaa kyyneleensä vapaasti vuotaa. Mutta Ellu oli unhottanut

jotakin kotiin ja palasi äkkiarvaamatta sitä noutamaan.

"Mitähän sinä turiset ja vesittelet?" tonkasi hän vaimollensa, kun

huomasi hänen itkevän.

"Enhän minä mitään vesittele," koki vaimo hätäyksissään sanoa silmiänsä

pyyhkien.

"Ethän sinä ... etkö luule minun näkevän? Minun luullakseni ei sinulla

ole mitään syytä turskumiseen ja tuommoiseen käytökseen... Taitaapa

kuppisi tyhjä olla, niinkuin monen muun... Se pitää olla viimeinen

kerta," komensi Ellu.

"Onhan sitä monta muuta tässä maailmassa, ei vaan kuppi," sanoi vaimo

surullisen umpikuljuisesti.

"Mitä monta muuta...? Teet viisaasti, kun pidät suusi kiinni," ärähti

Ellu ja siihen se asia jäi, sillä vaimo ei uskaltanut enään virkata

mitään.

Vaikka niin oli, tuli Ellulle ja hänen vaimollensa lapsia, niinkuin

nuorille ja terveille ihmisille ainakin. Heidän ensimäinen lapsensa oli

poika ja sai nimeksensä: Wolmari. Paras lienee ehkä nyt jo mainita,

että paljon myöhemmin tätä esikoista, ja pitkäin väli-aikain päästä

syntyi heille vielä kaksi muuta poikaa, mutta siihen sarja loppui,

sillä lisää ei tullut. -- Keskimmäisen nimi oli Nestor, nuorimman

Hjalmar.

Koska Hakkilaiset tulevat olemaan paljon yhteydessä tämän kertomuksen

kanssa, mainittakoon tämän kanssa, että heillä oli jo Paavo niminen

poika, ennenkuin he Hakkilaan tulivatkaan. Tämä oli heidän vanhin

lapsensa, ja hän oli vuotta myöhemmin nähnyt päivän valkeuden kuin

Wolmari. Hakkilaiset olivat siis siinäkin suhteessa jäljessä, niinkuin

talouden alkamisessakin. Aikojen kuluessa karttui heille kahdeksan

lasta, viisi poikaa ja kolme tytärtä.

Kun Wolmari syntyi maailmaan, luuli Ellun vaimo lapsen tähden saavansa

lievitystä kovalle elämällensä, mutta siinä hän surkeasti pettyi.

Tuskin oli lapsi syntynyt, kun Ellu jo tuli entistäkin kärtyisemmäksi,

jurommaksi ja umpimielisemmäksi. Kaikista hänen puheistansa ja

toimistansa huomasi jokainen aivan selvästi, että hän otti vastaan

tämän ensimmäisen perheensä lisäyksen sangen tylyllä ja nurpealla

tavalla, niinkuin muka jonkun aivan tarpeettoman lisävastuksen ja

kiusan.

Pian rupesivatkin nämät mielipiteet Ellussa näkymään päällekin päin.

Lapsi ei olisi saanut kirahtaa eikä pienintäkään ääntä päästää,

vaan hänen olisi pitänyt olla hiljaa kuin kalan lammissa. Vähimmästäkin

lapsen kätinästä ja äännähtelemisestä tuskaantui isä ja lausui

sopimattomia sanoja lapsesta, sättien samassa äitiäkin, ikäänkuin se

olisi hänen syynsä, että lapsi oli tullut maailmaan. Vaimo koki

rakkaudella ja lempeydellä hillitä häntä vointinsa mukaan, mutta sai

vastaan kovia sanoja.

Kovin kauvan ei viipynytkään, ennenkun isä rupesi karjumaan ja

äyvästämään lapselle, kun tämä vaan vähänkin itkemällä puutoksiaan

ilmoitti, ikäänkuin lapsi olisi jo hyvinkin osannut peljätä ja totella

hänen isän- ja isäntävaltaansa. Tuon kovuuden seuraukset tulivat pian

näkyviin. Lapsi säikähti aina tuommoisesta kohtelusta niin, että hän

rupesi parkumaan kurkun täydeltä. Usein kävi parkuminen niin ankaraksi,

että hän huusi tiimakausia yhtämittaa, eikä äiti saanut mitenkään lasta

viihtymään, vaikka hän koki kaikkensa tehdä. Väsymys teki vihdoin lopun

lapsen ankaralle parkumiselle, mutta silloin oli hän mustana kuin maksa

ja kieli vaan suussa kirisi; sitten hän vähitellen tyyntyi, mutta

raukesi niin voimattomaksi, että näytti paremmin kuolleelta kuin

elävältä.

"Älä Jumalan tähden säikytä lasta tuolla lailla, aivanhan se kuolee

käsiin," rohkeni vaimo eräänä semmoisena kertana muistuttaa.

"Marssi tupaan sen rääkän kanssa, minä tarvitsen lepoa," karjasi Ellu

vihaisesti.

Tupaan riensikin vaimo parkuvan lapsensa kanssa, kylmään tupaan

lämpymästä kamarista. Siellä vilusta väristen puristi ahdistettu äiti

sydäntänsä kohtalon alle ja lähes kuoliaaksi parkuvaa lastansa tuskasta

vapisevaa rintaansa vasten, kokien kaikin tavoin häntä viihdyttää.

Tämmöistä oli elämä lapsen pienenä ollessa. Niinkuin lintu oksalla sai

vaimo aina olla varusalla kahta peljättävää kohtaa, lapsen itkua ja

miehensä suuttumusta vastaan. Jospa hän olisi voinut näin tavoin

välttää nämät kauheat kohtaukset, olisi hän ollut tyytyväinen, mutta

niin ei käynyt, sillä tuon tuostakin tapahtui tuo ankara yhteen

sattumus.

Tämänkaltainen elämä tuntui vaimosta niin ikävältä, pahalta ja

kuolettavalta. Hän tunsi elävänsä täydellistä orjan elämää, sillä yhä

selvemmästi huomasi hän, missä asemassa häntä pidetään ja mitä häneltä

vaaditaan. Tämmöinen tieto ja tunto tuntui typistävän hänen sydäntänsä

ja se kutistui hänen mielestään niin pieneksi kuin peukalon pää.

Selvästi tunsi hän surulla, kuinka hänen muistinsa huononee ja

ymmärryksensä vähenee; järki tuntui olevan välisti sekaisin ja hän

pelkäsi menettävänsä ymmärryksensä. Semmoisissa tilaisuuksissa luuli

hän sydämensä jähmettyvän jääksi, ja silloin hän pelkäsi tilaansa

kaikkein pahimmin.

Vielä oli vaimolla kuitenkin jälellä eräs toivo, jonka hän luuli

lieventävän hänen kovaa ja orjallista elämäänsä, kun kerran se aika

tulee. Hän toivoi, näette, että kun lapsi kasvaa isommaksi ja

tulee ymmärtäväisemmäksi, voipi tuon ankaran isän kiukkuisuuden

vaiti-olemisella välttää. Mutta tässäkin oli hän laskenut väärin. Ei

ollut lapsi vielä kovinkaan paljon vöyristynyt, ennenkuin isä alkoi

häntä lyödä ropsimaan, siitä syystä muka, kun ei hän tottele ja pidä

suutansa kiinni. Tuommoisesta kohtelusta tietysti säikähtyi taasenki

lapsi ja rupesi huutaa rämistämään kahta kauheammasti. Usein sai äiti

sydänkourassa kynttiä pakoon lapsensa kanssa nyt kuten ennenkin, ja

aran, orjallisen elämän helpoitusta ei kuulunut kustaan.

"Älä hyvä ihminen lyö ja säikytä lasta noin pienenä, saatathan hänen

aivan vaivaiseksi", sanoi vaimo kerran miehelleen.

"Pidä suusi kiinni, taikka ... hänen täytyy tottelemaan," ärjäsi Ellu.

Kun lapsi alkoi tulla ymmärtäväisemmäksi, pelkäsi hän isäänsä kuin

villipetoa, sillä olihan hän ensimäisestä tajunnastansa saakka oppinut

tuntemaan tuon usein esiintyvän hirviön kauheaa pelkoa ja hätää

tuottavana ilmiönä. Joka kerta kuin lapsi näki isänsä, rupesi hänen

silmänsä vilkuilemaan ja palamaan, niinkuin jonkun mielipuolen ainakin,

ja selvästi näki, että hänellä on kova pelko ja hätä käsillä, eikä

kenenkään muun tähden kuin tuon, joka häntä aina vaan kovasti kohtelee.

Heti kun lapsi huomasi isänsä, vapisi ja tärisi hän niinkuin sarpa

virrassa, katsellen hätäisesti ympärillensä, ikäänkuin etsien jotakin

turvaa ja apua käsillä olevalle hädälle. Kova itkun pakko pyrki usein

väkisinkin ilmi purkaantumaan, mutta lapsi koki kaikin tavoin sitä

pidättää valtaan pääsemästä, hyvin tietäen, mitä siitä seuraisi, jos

vaan se ääneensä pääsisi. Tämänpä tähden koki hän pidättää henkeänsä,

nieleskellä tyhjää ja pitää suutansa näpissä. Näillä keinoilla onnistui

lapsi enimmästi hillitsemään itkunsa niin, ettei häneltä päässyt kuin

joskus joku porahdus ryöväämään, mutta ankaroita nikotuksen ryöppyjä

kesti kauvan aikaa sen jälkeenkin.

Ihmiset ihmettelivät suuresti sitä, kuinka lapsi voi hengissä pysyä

tämmöisellä kohtelulla.

Niin, tottelihan lapsi nyt, ja olihan kasvatuksellinen isä voittanut

tarkoituksensa -- -- oli, oli.

Sitä tehden kuin Wolmari kasvoi ja vahvistui, sitä tehden vahvistui ja

koveni isän kurikin. Jalanjuoksevana ei hän olisi saanut paikalta

hievahtaa. Vähimmästäkin liikkeestä ja riehahtamisesta kopsi isä häntä

minkä milläkin tavattomalla aseella tahi repi tukasta niin että luuli

niska-nikamat pois paikoiltaan lähtevän. Kun muuta asetta ei käteen

kopeutunut, täytti isä rangaistuksensa ankaralla potkimisella. Näiden

kaikkien vuoksi oli pojassa aina kuhmuja ja sinimarjoja.

Poika ei nyt enään itkenyt koskaan; hän ei uskaltanut, eipä edes

silloinkaan kuin isänsä häntä rusikoitsi. Niin, Ellu ei ollut niitä

kasvattajia, jotka antavat toiset lastensa rikokset mennä huomaamatta

ja rankaisematta, ikäänkuin sormien välitse, suuttuen ja pieksäen

sitten vasta, tavattomilla aseilla, kun lapsi teki jotakin aineellista

vahinkoa. Tämmöinen ei Ellu ollut, sillä hän piti tarkasti esikoistansa

silmällä, rangaisten ankarasti jokaisen poikansa teon, jonka hän

vääränä piti; paha vaan, että hän piti usein vääränä senkin, joka ei

väärä ollutkaan. Isänsä nähden ei poika juuri paljon liikkunutkaan,

istui tahi seisoi vaan yhdessä kohden, villisti katsella vilkuillen

ympärillensä. Mutta isän silmän vältyttyä koki poika hyväksensä käyttää

vapauttansa. Hän kiiti ympäri huoneita kuin villikissa, kiipeili

penkeille, tuoleille ja pöydille, putoili ja kaatui usein niistä,

saaden tavasta pahoja vammoja ja loukkauksia. Mutta vähänpä poika

niistä huoli, sillä olihan hän karaistu miehen alku, joka oli tottunut

saamaan alusta alkaen kovia kopposia. Näin villitessään särki poika

usein yhden ja toisen tarpeellisen kalun. Näitä koki äiti huolellisesti

isältä salata ja jos särkynyt kalu oli sitä laatua, että voi hankkia

toisen samanlaisen siaan, laitti äiti heti sen. Usein koki äitikin

kiellellä poikaansa tuonlaisesta viileydestä, mutta se oli sama kuin

hän olisi käskenyt.

Kun poika kasvoi isommaksi, niin että hän voi jalalla jättää, turvasi

hän usein siihen keinoon, silloin kuin isä tahtoi häntä rökittää.

Kummallinen oli näky niissä tapauksissa. Poika hyppeli ja papuili

isänsä edellä, niinkuin papu rummun pohjan päällä, tehden senkin

seitsemän mutkaa ja käännettä ja tormaili sinne tänne. Tässä hädässään

juoksi poika pitkin penkkejä, pöytiä, kierteli pöydän, tuolien ja

muiden esineiden ympäri, pysytellen vaan aina jonkun esineen

takapuolella. Isä juosta kaahotti pojan jäljessä, vuovaten häntä

kiinni, niinkuin jotakin metsän-eläintä, koettaen samalla lyödä hosua

poikaa minkä milläkin aseella, jonka hän sattui käsiinsä saamaan. Tässä

rynnäkössä ryntäilivät he ankaralla vauhdilla eteen ja taakse, aina sen

mukaan, kuinka asianhaarat kulloinkin vaativat. Jos kiista päättyi

pojalle niin onnettomasti, että isä sai hänet kiinni, sai hän kärsiä

hirmuisen selkäsaunan, mutta onnistuiko hän pääsemään oven reijälle,

tormasi hän ulos ja pökäsi suoraa päätä metsään. Silloin oli selkänahka

pelastettu, sillä isä ei koskaan ajanut takaa poikaansa, kun hän vaan

kerran ulos pääsi. Tavallisesti värjätteli ja lurjanteli poika siellä

hyvän aikaa ja tuli sitten luimistellen takaisin, vältellen isäänsä

niin paljon kuin mahdollista ja silmäillen arasti ympärillensä. Tällä

välin oli isän tulinen viha lauhtunut ja pojan palattua ei hän hänelle

puhunut hyvää eikä pahaa, eli ja oli vaan niinkuin poikaa ei olisi

ollut olemassakaan.

Mielipahalla huomasi puoleton äiti, kuinka vahingollinen Ellun

kasvatustapa on. Hän älysi, että tuommoinen alin-omainen ankaruus ja

sydämettömyys ei voi poikaan sen parempaa vaikutusta tehdä, kuin että

hänen nuori sydämensä paatuu ja kovettuu, niin ettei häneen jää viimein

mitään tilaa ja siaa hellemmille ja paremmille tunteille. Nöyrästi ja

hiljaisesti koetti hän tästä epäkohdasta muistuttaa miestänsä, mutta

mitäpä siitä sitten oli. Ellu suuttui vaan tulihinsa, tauloihinsa ja

liki piti, ettei vaimo parka saanut korvillensa.

Yhä vaikeammaksi ja orjallisemmaksi kävi vaimon tila. Hän synnytti nyt

toisen lapsen ja samaten kuin ensimäisen lapsensakin pienenä ollessa,

sai hän tämänkin kanssa olla pakosalla, ettei isä olisi lapsen itkun

vuoksi päässyt tavattomasti kiivastumaan. Samoin olivat asiat

kolmannenkin lapsen pienenä ollessa. Kun hän kaiken ristin ja kiusan

lisäksi älysi, minkälaisen kohtelun ja kasvatuksen lapset isommiksi

tultua isältään saavat, ei hän voinut koskaan tuntea sitä äidin iloa,

joka niin monelta äidiltä on useinkin raskaan mielen pois pyyhkäissyt.

Katsellessaan elämäänsä eteen päin miltä kannalta tahansa, huomasi hän

sen haamoittavan yhä mustempana, synkempänä ja toivottomampana. Näitä

alati ajatellessaan ja miettiessään, tuntui ajatuksen juoksu ja järki

yhä useimmin seisahtuvan ja välisti ei hän pitkiin aikoihin huomannut

toista kättänsä.

Tämän alinomaisen pelvon ja pinnistyksen tähden typertyi vaimo viimein

niin, että hän vähitellen nujertui sallimuksen määräämän kovan

kohtalonsa alle ja rupesi vähemmällä nurkumisella kantamaan ristiänsä

kovalla elämän tiellä. -- -- "Ehkäpä se näin onkin ja pitääkin näin

olla", rupesi hän vähitellen ajattelemaan.