MIES.

Antti oli täyttänyt kolmannentoista ikävuotensa Matinpäivän ajoissa.

Kesän tultua hän luopui paimenenvirasta jättäen sen kymmenvuotiaalle

Heikku-veljelleen, samoinkuin pieneksi jääneen takkinsa ja

pienilippuisen, pumpulikankaisen lakkinsa. Itselleen kärtti hän

isän ostamaan tasapohjaisen lakin, sellaisen, jota aikaihmiset

pitävät, sekä teettämään suutarilla hänelle pieksusaappaat. Ne olivat

ensimäiset merkit, joista ihmiset näkivät, että Antti ei ollutkaan

enää pikkupoika. Ja näkihän sen jo muustakin.

Antti alkoi vakinaisesti käydä työssä aikaihmisten mukana ja oli

kaikessa kuin yksi heistä. Käveli kuin mies polviaan notkautellen

ja hartiat kymärässä ja kiusotteli pikkupoikia. Muutaman viikon

harjoteltuaan hän osasi sylkeä roiskauttamatta, sievästi vain

hampaitten välistä sihauttaen. Hevosten viennistä palatessaan

hän aina vihelteli suitset huolettomasti olalle heitettynä, ja

hevosella ajaessaan hän istui rattailla jalat riippuen, oikea käsi

samanpuoleiselle reidelle laskettuna, arvokkaan huoleton miettivä

sävy kasvoillaan, tai loikoi kuormalla ja vihelteli. Aina ajoi hän

ruunalla edellä ja Pilkulla ajettiin perässä. Antti tiesi tarkalleen

sanoa, minkälainen hyvän hevosen pitää olla ja kenellä se on parhain.

Heidän ruunaa parempaa hevosta ei voi ollakaan. Vielä osasi hän

kovaäänisesti rehennellen neuvoa, mitenkä rattaan pyörä pitää tehdä.

Pitää tehdä käyrät, puolat ja rumpu, niin että kaikki hyvin sopivat

sijoilleen ja sitten lyödä kokoon ja lujasti raudottaa. Hän poltti

tupakkaa, kiroili ja lasketteli ruokottomuuksia, kun vain ei isä eikä

äiti ollut kuulemassa.

Sanalla sanoen: Antti oli mies ja etsi miesten seuraa. Lakkasi

syömästä samalla puolella pöytää kuin lapset ja raitilla piti visusti

huolen siitä, ettei nähtäisi pikkupoikain joukossa.

Ilmain lämmettyä oli Antin makuusija muutettu vinnille

vaatehuoneeseen. Antti oli sen niin tahtonut, sillä pikkupojathan ne

vain isän ja äidin kanssa tuvassa makaavat. Eräänä toukokuun viime

päiväin aamuna, kun Antti tuli sieltä unisin silmin miehekkäästi

puhkuen ja haukotellen, kuuli hän jo rappusille kuusivuotiaan

Anni-siskonsa haikeaa itkua.

-- Taas se kakara siellä rääkyy, -- ähkäisi Antti hevosmiehen tapaan

ja avasi oven leveästi haukotellen. Puhkuen ja niskaansa väännellen

kuin syyhy tautinen, astui hän tupaan -- ja oli vähällä unohtaa

olevansa mies.

Siellä istui Anni peräpenkillä kellokaapin viereen ikkunapieleen

kyyristyneenä pää moneen villaiseen huiviin käärittynä ja silmät

turvoksissa. Hän paineli vasenta poskeaan ja itki haikeasti. Antti

vilkaisi häneen ja tunsi katkeran palan nousevan kurkkuunsa. Hän

nielaisi sen alas ja käänsi katseensa muualle.

-- Mistäs Anni nyt hammassäryn on saanut? -- Antti huolettomasti

kysäisi ja istuutui pöydän luo kahvia odottamaan.

-- Ei tiedä, mistä sen nyt piti tulla, mutta koko yön niitä vain on

särkenyt eikä niille voi mitään, -- sanoi äiti valittaen ja kaatoi

Antille kahvia.

Niin se olikin kuin äiti sanoi. Iltayöstä oli Anni alkanut katkerasti

itkeä ja huutaa äitiä. Äiti olikin sen ensimäisenä kuullut ja noussut

tiedustamaan itkun syytä. Anni oli vain osottanut vasempaa poskeaan

ja itkenyt. Äiti paineli poskea ja hieroi parhaan taitonsa mukaan.

Kenties se teki hyvää, sillä Anni lakkasi itkemästä, makasi vain

rauhallisena kattoon katsoen. Äiti lakkasi hieromasta, mutta heti

rupesi Anni jälleen itkemään, ja äidin täytyi uudelleen alkaa hieroa.

Sellaista se oli koko yön, eikä äiti saanut juuri nimeksikään nukkua.

Aina kun hän oli nukkumaisillaan, alkoi Annin itku kuulua ja täytyi

nousta hieromaan kipeää poskea. Ja niin oli äiti nyt hyvin väsynyt.

-- Panisi siihen hampaaseen tervaa -- ehkä se auttaisi, -- kehotti

Antti käskevästi, melkeinpä röyhkeästi, ja hörppi kahvia silloin

tällöin ähkäisten.

-- Minä olen sitäkin jo koettanut. Olen koettanut kaikkea, mitä vain

olen ymmärtänyt, mutta mistään ei näy olevan apua, -- vastasi äiti

väsyneesti.

Anni itki ääneen koko ajan ja paineli kyynelten tuhrimaa poskeaan

tuskaisesti liikahdellen. -- Se tekee varmaankin hyvin kipeätä

-- mietti Antti, kun kahvin juotuaan kopeloitsi pöytälaatikosta

leivänpalasia taskuunsa. Hänen piti mennä noutamaan hevosia

laitumelta -- aiottiin näet lopettaa ohrankylvö tänään. Ulos

mennessään kuiskasi Antti äidille:

-- Koettakaapas vähän hieroa Annin poskea!

Ei Antti nähnyt, hieroiko äiti, sillä hänelle tuli yhtäkkiä kiire

lähteä. Sieppasi suitset ovenpielestä naulasta ja meni hevosia

hakemaan.

Hevosten kanssa kotiin palatessaan kuuli Antti jo tarhaportille Annin

itkun. Eikä hän olisi vähääkään nurissut, vaikka ei olisi syötykään

aamiaista, vaan menty suoraa päätä pellolle. Ei hän kuitenkaan

puhunut siitä kenellekään mitään. Olisivat kukaties luulleet, ettei

hän voi nähdä siskonsa itkevän, että hän on niin herkkätunteinen

-- -- Hänkö herkkätunteinen -- Antti -- joka on mies? -- Tphyi! --

Antti meni syömään toisten mukana.

Anni istui penkillä pöydän toisessa päässä vasen kyynärpää pöydällä,

nojaten poskeaan vasempaan käteensä, ja itki ääneen. Antti istui

tuolilla toisessa päässä pöytää ja sanaa puhumatta söi. Aina kun

hän katsoi Anniin ja näki hänen punaiset, kyyneltyneet silmänsä

ja turvonneet kasvonsa sekä nuo monet villahuivit hänen päänsä

ympärillä, aina silloin sai hän käyttää enemmän voimaa, ennenkuin

pala luisti kurkusta alas.

Antti ehti syöneeksi ennen muita -- tällä kertaa -- ja nousi pöydästä.

-- Niin ruunako se sitten pannaan jyväkuorman eteen? -- hän kysyi

lakkia päähän painaessaan.

-- Ruuna pannaan, -- vastasi isä vielä syöden.

-- Minä menen jo asettamaan sille silat selkään. --

Ja Antti pujahti ulos. -- Pian saivat isä ja Hildakin syöneiksi ja

sitten lähdettiin vainiolle ohrankylvöä lopettamaan.

Päivä oli kaunis niinkuin ainoastaan keväinen kesäpäivä voi olla.

Taivas oli selkeä ja keveän sininen ja niin hento, ettei se

varmaankaan painanut mitään. Eihän se painanut leivostakaan, jota

aineellisuus rasittaa niin vähän, ettei se välitä pesän sijaakaan

valikoida, vaan tekee sen mihin sattuu, syksyisen lehmänjalan jälkeen

pellossa, mättään koloon tai muuhun sellaiseen. Ylöspäin se vain

pyrkii -- aina. Loppumatonta virttään livertäen se nytkin kohosi yhä

ylemmä ja ylemmä. -- Aurinko valoi lämpöään ihan syytämällä. Nuori

kevätnurmi tuoksui ja nosti elämänhaluisena päätään. Kuohkea pelto

vavahteli kasvuintoa ja perhoset lentelivät etsien muonaa, mutta

samalla iloiten elämästään ja sen kauniista sulosta. Niitä ei elämän

huolet rasittaneet.

Kivitasku hyöri pellon keskellä olevassa kivikossa. Keikautteli

paksua ruumistaan ja syvällä kurkkuäänellä huuteli: Dak, dak, dak

hii, hii dak, -- nyökkäili ja kekkaili kuin muukalainen, jolla

olisi jotain sanottavaa, mutta ei osaa kieltä. Pyörähti kuin kerä

alas kiveltä, samassa vyöryen toiselle kivelle kekkailemaan.

Vähänväliä kohosi lentoon. Lensi suoraan ylös vähän matkaa -- pyrki

kai seuraamaan leivosta, mutta ei jaksanut, ja palasi saman tien

takaisin päästäen suustaan sellaisen sakramenskan, että Anttiakin

nauratti kuin pikkupoikaa. Se pyrki laulamaan leivon tavalla, mutta

ei osannut. Tämä kyvyttömyys ei kuitenkaan kivitaskun kevätriemua

häirinnyt eikä mieltä apeaksi saattanut -- niinkuin monen ihmislapsen

olisi tällaisessa asemassa käynyt.

Antti ajoi ruunalla rautaista sikinsokin-äestä, jolla peitettiin

siemen maahan. Työ ja ympärillä oleva luonto saivat hänet pian

unohtamaan Annin hammassäryn -- ja unohtipa hän senkin, että hän jo

on mies. Maantien viereisellä saralla ajaessaan hän sen vielä muisti

ja ylläpiti kaikin tavoin miehen ryhtiä. Asteli harvaan pää alas

painuneena ja huolettomilla liikkeillä nosteli äestä, kun siihen

paakkuja kerääntyi ja kun sitä oli kulmilla nostettava. Rallatteli

raittilauluja ja karmeaa ääntä tavotellen komenteli ruunaa. Vastaili

ohiajavain kysymyksiin kylvön joutumisesta, työn sujumisesta ja

muista miehekkäällä tavalla, ja itsekin kyseli tutuimmilta näiden

matkan määrää, tarkotusta ja muuta samanlaista. Silloin tällöin

lausui opastavan neuvon Hildalle, joka maantien toisella puolella

olevilla pelloilla ajoi Pilkulla jousiäestä.

Mutta sitä mukaa kuin hän loittoni maantiestä, sitä mukaa

laskeutui hänen miehekkyytensä, kunnes hän vihdoin olikin vain

kolmitoistavuotias poikanen, joka välittömästi antautuu kevätriemun

valtaan. Hän hypähteli ja leperteli ruunalle, luikautti silloin

tällöin kuin paimentorvella ja lauleli kansakoulussa oppimiaan

lauluja. Sieppasi takin päältään, pyyhki siihen hien ja pölyn

kasvoistaan ja asetti sen pientareelle. Hänestä tuntui kuin olisi hän

vapautunut jostakin taakasta, niin kevyt ja niin vapaa oli hänen olla.

Hän pysäytti ruunan ja nakkasi suitset sivulle. Korjasi ruunan harjan

pois länkien alta ja ystävällisesti puhellen halaili ruunan päätä.

Ruunan mieli heltyi. Kiitollisin silmin se katsoi Anttiin, kun hän

istuutui pientareelle. Vastaiselle puolelle ojaa lensi samassa

västäräkki ja sulavasti pyrstöään keinuttaen pysähtyi kokkareelle.

Päätään kallistellen se tirkisteli Anttiin ja ystäväksi tekeytyen

visersi:

-- Olen kaukana ollut. Yli maiden, vuorien ja merien olen lentänyt.

Siellä on taivas niin sininen ja ilma niin kirkas. Mutta minun tuli

siellä ikävä. Siellä eivät hattarat toisiaan ajelleet eikä vettä

pilvistä pirissyt. Siellä aurinko poltti, vieressä kulkevan varjonkin

se pois poltti. Minä sieltä Suomeen läksin, kun tiesin, että täällä

on kesä ja aurinko hellien paistaa, nurmi tuoksuu ja pellon povi

lämpöä sykkii.

Västäräkki näki madon ja pienillä jaloillaan kipitti sen kiinni

nappaamaan. Syötyään sen palasi jälleen kokkareelle.

-- Siellä on madot suuria ja lihavia, mutta ne eivät maistu niinkuin

täällä. Kauniit perhot, suuret ja lihavat siellä karkeloivat, mutta

sulompi on syödä Suomessa laihoja sääskiä kuin siellä loistosiipiä

perhosia. Siellä purot kirkkaina päilyvät, mutta rattoisampi on

kylpeä sameassa Suomen ojassa ja viileämpää juoda sen raikkaista

lähteistä. Pois minä sieltä läksin ja Suomeen palasin sen autereista

taivasta ja hiljaista aamutuulta näkemään.

Västäräkki huojutteli ruumistaan ja sulavasti pyrstöään keinutteli,

kallisti päätään ja katsoi Anttia silmiin. Antti miettien muserteli

multakokkareita kourassaan ja kuunteli västäräkkiä, aina aikoen

viskata sitä kokkareella -- eikä kuitenkaan viskannut. Västäräkki

alkoi uudelleen visertää:

-- Parempi on täällä koti. Ei siellä ollut turpeisia pientareita,

jonne pesänsä tehdä, ei risukasoja, ei halkopinoja eikä

kivikkokumpuja. Ei siellä ollut harmaata aitaa, jolta toukkia vahtia,

eikä ladon räystäitä, mistä suojaa etsiä. Siellä ruusut ja liljat

upeilivat loistavine väreineen ja muhkeine muotoineen, mutta minä

ikävöitsin kainoa orvonkukkaa ja nuokkuilevaa sinikelloa. Minun

sydämeni sykki riemusta, kun tunsin, että pian pääsen niitä näkemään,

ja kyyneltä vuodattamatta minä riemuiten sieltä läksin.

Taas huomasi västäräkki madon ja juosta kipaisi sen luo niin että

jalkoja ei huomannut merkiksikään, ja palasi saman tien kokkareelle.

-- Kun viimeksi täällä olimme, laitoimme pesämme tuonne kiven

juureen. Siellä oli niin somaa ja suojaisaa. Meille syntyi sinne

poikasia niin pieniä ja avuttomia, joita riemuisin rinnoin ruokimme.

Ne kasvoivat joka päivä, ja samoin kasvoi meidän riemummekin. Mutta

sitten. -- Kerran kun palasin kotiin ruoan etsinnästä, näin kaksi

ihmislasta häärivän kiven luona, jonka alla pesämme oli. Rukoilin,

että he antaisivat pesämme olla, lentelin heidän ympärillään ja

koetin houkutella heitä pois. Mutta he vain raastoivat pesämme pois,

repivät sen ja veivät poikasemme -- en tiedä minne. Itkin ja pyysin

jättämään edes yhden minulle iloksi, mutta he eivät jättäneet. Kaikki

vain veivät. Kuulin poikasteni itkevän heidän käsissään ja lensin

perään rukoilemaan armoa, mutta he viskasivat minua kivellä. Palasin

hävitetyn kotini raunioille. Siellä puolisoni itki vierellään suuri

kasa matoja. Me itkimme molemmin siinä hävitetyn kotimme raunioilla,

eikä meillä senjälkeen ollut enää mistään iloa. Minkätähden ihminen

tällaista tekee -- mitä iloa hänelle siitä on? Mitä iloa? Oi, sano

sinä, joka olet ihminen! --

Västäräkki juoksi Anttia kohti kaula kurollaan.

-- Oi, sano sinä, mitä iloa se tuottaa ihmiselle, että hän meidän

kotejamme hävittää! --

Samassa kohosi leivonen liverrellen ylös aivan Antin takaa, ja

västäräkki lensi pois ikäänkuin olisi leivosen edessä hävennyt

perhehuoliaan. Antti heittäytyi selälleen ja seurasi silmillään

leivosta, kun se nousua helpottavia kierroksia tehden kohosi ylös.

Lopuksi ei Antti enää nähnyt kuin pienen mustan pisteen sinisessä

autereessa, ja pisteestä valui loppumaton sävelvirta alas maahan.

Antti yhä vain tuijotti sinne ylös, vaikka otsaa kivistikin ja

silmiin kiertyi vesi. Hänessä heräsi omituinen halu kohota tuonne

ylös ihan näkymättömiin ja sieltä ilahuttaa isää ja äitiä ja kaikkia,

kun he väsyneinä ja hikisinä pellolla raatavat. Antti taivutti

kätensä pään taakse ja huiskutteli hiljaa pystyssä olevia polviaan.

-- Kunpa olisi ihmisellä siivet!

-- Antti! Puolinen on tuossa paikassa, -- huomautti isä ohimennessään

tyhjä kylvinvakka kainalossaan. Antti kavahti äkkiä seisaalleen.

Pitkällisestä ylös tuijottamisesta olivat silmät käyneet niin

vesikiehteeseen, ettei niillä vähään aikaan nähnyt mitään, ja päätä

huimasi äkillinen asennon muutos. Pian Antti siitä kuitenkin selvisi

ja alkoi taas äestää.

Työn ja terveyden yhteinen lapsi, raikas nälkä, tuo taitavin ruoan

maustaja, ehti jo hetken aikaa kaivella Antin vatsanpohjissa,

ennenkuin isä käski ottaa hevoset valjaista ja lähteä puoliselle.

Liukkaasti päästi Antti rinnushihnan irti, ja rapsahtaen ponnautti

luokki länget auki. Antti kohotti toisella kädellä länkiä toisella

suitsista pitäen, ja tehtävänsä tietäen ruuna siirtyi pois aisain

välistä, jotka Antti päästi laskeutumaan maahan. Vielä tahtoi ruuna

piehtaroida pellossa, ja mullan selästään pois karistettuaan se oli

valmis lähtemään. Antti ei hennonut nousta sen selkään, edellä vain

käveli ja antoi ruunan nauttia työstä vapautuneen tunnelmaa.

Eikä hän vähääkään muistanut, että Annilla on hammassärkyä. Mutta

kotia lähestyessään hän katsoi tuvan päätyikkunoihin ja näki Annin

istuvan ikkunan luona käsi poskella, ja näki hänen itkevänkin. Ja

silloin Antti muisti kaikki, eikä tuntenut enää nälkää. Huomaamatta

hiljensi hän askeleitaan niin että ruuna oli astua kantapäille, --

sillä ruuna ei tiennyt Annin hammassärystä, se ajatteli heiniä ja

kauroja ja kiirehti niitä saamaan. Antin mieleen vilahti hieno kateus

ruunaa kohtaan. Tarhaportille saakka jo kuului itku tuvasta ja Antin

silmäluomet liikkuivat tavallista tiheämpään, suu sulkeutui kiinni ja

nenässä alkoi hiljalleen nuhista.

-- No mutta -- eipä se hammassärky nyt lopukaan, -- ihmetteli isä.

Antilla ei ollut siihen mitään sanomista. Hän vei ruunan talliin,

sitoi sen kiinni ja kiipesi tallin ylisille varistamaan heiniä

ruunalle ja Pilkulle, tuli sieltä alas, sulki tallin oven ja meni

halkovajan taakse puhdistamaan kenkiään. Koko ajan kuului tuvasta

Annin valittava itku. Ja Antin silmistä alkoi tippua kyyneleitä. Hän

pyyhki ne takin hihaan itsekseen tiuskuen kun se nyt juuri Annin

hampaisiin piti tuo särky tulla -- miksei tullut minun hampaisiini,

ettei tässä tarvitsisi kyynellellä turhanpäiten! --

Itku kuului yhä ihan kuin uhalla, ja Antti oli pahemmassa kuin

pulassa kyyneleittensä kanssa. Jos viipyy, niin toiset alkavat

ihmetellä ja luulevat että hän -- -- jos taas kyyneltynein silmin

menee, niin arvaavat heti -- -- Antti pyyhki silmiään ja karaisi

luontoaan ja saikin vihdoin kasvonsa siihen kuntoon, että sopi mennä

tupaan.

Toiset siellä jo söivät, ja Anttikin meni suoraa päätä pöytään,

mennessään viskaten lakkinsa sivupenkille. Syödessään oli Antilla

paljon ulos katselemista ja Anniin ei hän uskaltanut vilaistakaan.

Taaskin ehti hän syöneeksi, ennenkuin toiset ja meni heti hevosille

kauroja antamaan itsekseen tiuskien pehmeälle luonnolleen.

Ruokalevon makasi Antti pihanurmikolla ja kuunteli Annin itkua

tunteittensa kanssa taistellen. Hän kaikin voimin pyrki vierottamaan

ajatuksiaan pois Annin hammassärystä, mutta ei voinut. Eikä hän

voinut sitä pellollakaan tehdä, vaikka ei kuullutkaan Annin itkua.

Kivitasku ei enää joutanut toimetonna hyörimään. Sille oli tullut

tulinen pesänrakennus-kiire, samoinkuin västäräkillekin. Toimeliaan

näköisinä ne kantelivat nokassaan kuloheiniä ja varovaisina

ympärilleen vakoillen pujahtelivat kiven alle kumpikin omassa

kivikossaan. Lie leivonenkin joutunut arkihuolien valtaan, kun

ei enää niin uutteraan joutanut sulavaa säveltään livertelemään.

Nurmi ei enää tuoksunut niinkuin aamulla ja aamupäivän mehukkaaseen

sunnuntaimieleen oli sekottunut kuivaa arkipäiväisyyttä, joka ei

kyennyt hurmaamaan ihmismieltä.

Eikä Antti voinut unohtaa Annin hammassärkyä, hänen turvonneita,

itkusta punaisia silmiään, kyynelten tahrimaa poskeaan, niitä monia

villahuiveja hänen päänsä ympärillä ja sitä haikean valittavaa

itkua. Joka hetki hän ne muisti, ja kun illalla kylvön loputtua

aseteltiin äkeet ja muut kapineet rattaille ja lähdettiin kotiin,

niin häntä hieman pelotti. Kotia lähestyessään hän vilkaisi tuvan

päätyikkunoihin -- kohotti, päätään ja katsoi tarkemmin -- nosti

päänsä pystyyn, ja silmät selällään katsoi ikkunaan, niin että

oli vähällä kävellä ojaan. Sillä Annia ei näkynytkään ikkunalla.

-- Antti uskalsi hiukan toivoa. Ehkä Anni on jo parantunut. -- Ja

aivan oikein. -- Tarhaportille ei kuulunut itkua, eikä sitä kuulunut

pihaankaan, kun Antti ruunaa valjaista päästi. Ei pienintäkään

vaikerrusta kuulunut. Anni on terve -- riemuitsi Antti ja ponnautti

yhdellä hyppäyksellä itsensä ruunan selkään niinkuin aikamies. Hän

alkoi saada miehekkyytensä jälleen takaisin.

Hevosten viennistä palatessaan Antti vihelteli niinkuin aina

ennenkin, iloisemmin vain. Tuntui niin hauskalta nähdä Anni terveenä

ja iloisesti nauravana pikkusiskona. Yhdellä harppauksella loikkasi

hän maasta suoraan ylimmälle portaalle ja siitä porstuaan niin että

suitsien kuolaimet selässä kalahtivat.

Hänen miehekkyytensä oli horjumaton. Reippaasti ojensi hän kätensä

nykäistäkseen oven auki -- ja samassa parahti Anni tuvassa vihlovaan

itkuun. Antin käsi valahti alas ja herpauneena jäi hän paikalleen

seisomaan. Portailla kuului joku tulevan ja Antti kääntyi takaisin.

-- Aijoin viedä suitset tupaan, mutta mitäs niillä siellä tehdään --

vien ne talliin, -- selitti hän äidille, joka tuli porstuan ovella

vastaan tyhjä vasikanjuomakiulu kädessä.

Ja Antti meni talliin, veti oven perässään kiinni ja jauholaatikon

kannelle istuutuen itki kuin pikkupoika.