Istuimme talvisena sunnuntai-iltapäivänä pirtin peräikkunan luona
penkillä, hän -- pitkät ajat maailmalla harhaillut ja nyt vihdoinkin
sieltä kotiutunut lapsuuden ystäväni ja minä. Olimme kahdenkesken
tuvassa, ainoastaan kissa nuokkui takkakivellä. Naiset olivat
navetassa ilta-askareilla ja renki-Miska kylillä. Istuimme ja
juttelimme. Hän kertoi hilpeästi sukkeluuksilla höystäen näkemiään ja
kokemiaan, minä kuuntelin ja kyselin.
Ulkona mourusi myrsky. Puut taipuilivat niinkuin joku säälimätön
käsi olisi niitä tukasta riiponut ja koko metsä huokaili.
Toisinaan koko rakennus nutkahteli, ikkunat tärisivät ja liiterien
räystäsluukut paukkuivat vuoroin kiinni, vuoroin auki. Nurkissa
vinkui ja ulvoi niinkuin olisi oltu ankaran taistelun keskellä.
Toisinaan kuului ryntääjäin raivonhuutoja, toisinaan taas kuin
tappiolle joutuneiden parkunaa, kuolevain ja haavotettujen valitusta,
pohjaäänenä yhtämittainen jylhä kohina kuin etäinen tykkien jyske
ja sota-oriitten kavion kapse. Lumi kiisi pitkin peltoja kuin
pakoonajettu vihollisjoukko.
Olimme vähän aikaa ääneti. Hän istui käsi poskella kyynärpäällään
akkunaan tueten ja kuunteli myrskyn pauhua; minä tarkastelin salaa
hänen kuluneita kasvojaan, joissa näkyi taistelujen ja tappioitten
jälkiä. Näin istuimme hetken ja hän alkoi hiljakseen puhella.
-- Kuinka turvallista onkaan tällaisella säällä istua lämpimässä
tuvassa, sitä turvallisempaa ja rauhaisampaa kuta julmemmin myrsky
ulkona raivoaa. Tuntee ihan tyydytystä siitä, että on tällainen
myrsky, tekee mieli ilkkua myrskylle niinkuin lapset, että "äikkis,
äikkis, etpäs saa, etpäs jo!" Te olette sentään onnellisia -- te,
joilla on oma koti, joka antaa suojaa myrskyssä, lämpöä pakkasessa,
ruokaa kun on nälkä ja aina rakkautta. Koti on ikäänkuin paalu
lehtoisen niemen kainalossa, johon veneesi on köydellä kiinnitetty.
Jos merellä kuinkakin myrsky raivoaa, ei se voi sinun venettäsi
riistää, ja hädän tullen voit köyden avulla kiskoa veneesi suojaan
lehtevän niemen kainaloon. Toista on silloin, kun ilman tietoa
ruoasta ja suojasta, joutuu koditonna tällaisessa myrskyssä
harhailemaan. Silloin on niinkuin rannattomalla merellä yksin
avonaisessa veneessä, jota myrsky viskoo minne tahtoo, joka ei ole
lehtevän niemen kainalossa olevaan paaluun köydellä kiinnitetty. Se
on kurjaa se --!
Hän vaikeni. Olin ällistyksissäni näin äkkinäisestä puheen
sävyn muutoksesta. Kenties se ällistytti kissaakin, kun läksi
takkakiveltä ja tuli siihen meidän keskellemme kehräämään, kuonoansa
hänen käteensä hieroen. Hän silitti kissaa ajatukset muualla ja
syväilmeisesti tuijotti ulos myrskyyn.
-- Minä olen nähnyt pieniä lapsia pussi selässä tällaisella myrskyllä
tiellä rämpimässä, pieniä kodittomia poikia ja tyttöjä, joita
tylyillä sanoilla lämpimistä pirteistä ajetaan pois, joiden nutun
repeämistä tuuli työntää lunta iholle saakka ja joiden yskiminen
kuuluu vastassa olevan tienkäänteen takaa, ennenkuin he itse vielä
ovat näkyvissäkään. Kun heiltä jotakin kysyy, yrittävät he vastata,
mutta yskä tukahuttaa, ja pysähtymättä ponnistavat he eteenpäin
toivoen, että seuraavassa talossa on armeliaampia ihmisiä, jotka
antavat edes penkillä maata ja perunain loppuja syödä. Jälkeenjääneen
tienmutkan taakse he katoavat näkyvistä, mutta heidän yskimisensä
kuuluu vielä --. Eikä se lakkaa koskaan minun korvissani kuulumasta.
Nytkin minä kuulen heidän tuolla myrskyssä yskivän, näen heidän
luonnottomasti hehkuvat poskensa ja nutun repeämistä paistavan
pakkasen punertaman ihonsa. Ja minä vapisen ajatellessani sitä aikaa,
kun joku näistä lapsista on mies -- kaikista niistä ei milloinkaan
tule miestä -- Tämän yhteiskunnan puolesta minä vapisen -- --
-- Olen minä muutakin nähnyt. Poikkesin kerran erääseen mökkiin
lepäämään. Siellä isä makasi sairaana, ja äidin ympärillä parkui
viisi pientä lasta eikä koko mökissä ollut leivänpalaa. Ajattele!
Sairaana makaava isä, kuihtunut äiti ja viisi nälästä parkuvaa
lasta, eikä muruakaan leipää --! Ymmärrätkö sinä, mitä se on?
-- Minä luulin silloin ymmärtäväni. Heitin kukkaroni rahoineen
äidin syliin, karkasin ulos ja juoksin metsään. Siellä paiskausin
pitkälleni sammalikkoon ja -- usko jos tahdot, mutta minä -- itkin,
-- nyhdin sammalta kouraani ja itkin. Tiellä ajoi samassa -- kenties
se niin piti olla -- paikkakunnan rikas kartanon parooni kahdella
välkkyviin valjaisiin puetulla hevosella, ja kun minä huomasin, miten
huolettomana hän istui vaunuissaan, puristui oikea käteni nyrkkiin ja
kohosi taivasta kohti ja minä kirosin, -- kirosin taivaat ja maat,
itseni ja kaikki! -- Se oli kamalaa --
Vaieten tuijotti hän syvämietteisesti ulos. Minusta tuntui
sopimattomalta häiritsemiseltä sanoa mitään, jos olisin jotakin
keksinytkin. Hän sai nytkin lopettaa äänettömyyden.
-- Tekeväthän ne kyllä, ne rikkaat, hyviä töitä köyhille. Antavat
heille vanhoja kuluneita vaatteita ja muuta, mikä ei itselle kelpaa.
Sitten lyövät rintoihinsa. Me olemme armeliaita, me teemme hyviä
töitä, sanovat. Ajattelevat kai, että joka köyhälle antaa, se lainaa
Herralle -- hyvää korkoa vastaan tietysti. -- Minä inhoon tällaista
armeliaisuutta. Se on mitä törkein loukkaus ihmisyyttä vastaan, sillä
-- hän kääntyi minuun päin -- ne ovat juuri nuo riepuihin puetut,
kamalasti yskivät, silakkaa, amerikansilavaa ja perunoita syövät
ihmiset, jotka kantavat koko yhteiskuntaa hartioillaan ja saavat
siitä markan päivältä -- jos saavat. He ottavat nöyrästi vastaan
armopalat ja kiittävät, sillä henki on heille kalliimpi kuin kunnia,
ja heitä on niin opetettu tekemään. Antaa kyllä voi tarvitsevalle,
mutta ei antaa armosta, vaan senvuoksi, että hän on sen ansainnut.
Näes, jokainen ihminen, joka kerran on ansainnut syntyä tähän
maailmaan, on myöskin ansainnut saada tässä maailmassa elämisen
mahdollisuuden.
-- Pahahan se on, ettei tämän maailman hyvyyttä ole riittävästi
kaikille. Ikävä paikkahan se on. Mutta minkäs sille tekee, kun se nyt
kerran niin on. Ja eikö tuo tulevaisuudessa korjaantune itsestään --
onhan maa yhä vaurastumaan päin, -- lohduttelin minä, kun hän taas
alkoi tuijottaa.
Hänen ohuet huulensa vetäytyivät kireään -- etten sano pirulliseen --
ivahymyyn, kun hän vastasi:
-- Maa on vaurastumassa, sen näkee siitä, että kaupungit kasvavat
loistossa ja väkiluvussa joka päivä. Se todistaa, että maa jaksaa
elättää entistä enemmän hyödyttömiä miehiä ja prostitueerattuja
naisia. Me rakastamme täyttää kaupungit, ja tiedätkö, minkätähden?
Sentähden, että kaupungeissa elää vähemmällä työllä, ja siellä on
tarjolla nautintoja ja huveja enemmän kuin maalla. Me, näetkö,
tahdomme tehdä työtä niin vähän kuin suinkin ja huvitella ja nauttia
-- sanonko rypeä -- niin paljon kuin suinkin. Niin ne tekevät
muuallakin, emmekä me tahdo muodostaa poikkeusta. Se herättäisi
huomiota ja me kun olemme niin liikuttavan vaatimattomia. Olen
lukenut historiaakin siellä maailmalla toisinaan, ja nähnyt siitä,
kuinka ennen Rooman kansa söi, joi ja mässäsi kansansa elämän
mehutkin. Me emme ole vielä niin kauvas ehtineet.
-- Sinä maalaat asiat liian mustiksi. Ei se nyt kuitenkaan niin
hullusti ole kuin sinä sanot -- koetetaanhan yhtä mittaa tehdä
parannuksia tai ainakin yrittää parannuksia, -- tyynnyttelin minä
taas.
-- Esimerkiksi kuinka? kysäisi hän terävästi.
-- No onhan meillä nyt kaikenlaisia puolueita, jotka -- yritin minä,
mutta hän keskeytti. Kuohahtaen viittasi hän minua vaikenemaan,
veti henkeään ja aikoi jotakin sanoa, mutta ei näyttänyt keksivän
kyllin sattuvia sanoja. Puhkui sanoja tapaillen, kunnes vihdoin pääsi
sanomaan, mutta, kuten näytti, toista kuin ensin aikoi.
-- Olen minä ollut puoluetaistelussakin. Kerrankin olin erään
puolueen puolesta hosumassa. Jälkeenpäin kuulin, että vastustajain
puolelta oli minua kovasti sen johdosta parjattu ja moitittu.
Ja minä itse ilostuin siitä. Olinhan saanut vastustajani edes
katkeroittumaan. Siis ei aivan tyhjään mennyttä touhua. Tarkotus
oli edes osaksi saavutettu. Niinhän se on sodassa; kun saa edes
haavotetuksi vihollisensa, on sekin jo hyvä, vaikka ei muuta
saisikaan. Ne ovat, kuule, nämä puolueet niinkuin pieniä valtioita,
joilla kullakin on omat lakinsa ja omat ruhtinaansa, ja omat etunsa
valvottavana ja jotka vimmatusti tappelevat keskenään.
-- En tiedä, mitenhän lienee, mutta en vain ymmärrä, kuinka ihmiset
voivat niin innostua siihen, jos se kerran sellaista on kuin sinä
sanot.
-- Senhän nyt voi helposti ymmärtää. Katsos! Heillä on jokaisella
naapureita ja jokaisella on hammastelemista, jollei yhden niin toisen
kanssa. Mutta mennä naapurille suoraan haukkumaan on kollomaista
ja me tahdomme olla sivistyneitä. No sitten tulevat puolueet.
Naapuri yhtyy tähän puolueeseen, minä yhdyn toiseen, ja nyt meidän
sopii haukkua toisiamme, haukkua niin että säkeneet sinkoilevat,
puolueen nimiin ja puolueen laskuun. Siinä se on puoluetaistelun
ydin ja rasva. Ennenaikaan, kun huomattiin joku epätyydyttävä kohta
tämän maailman menon järjestyksessä, ja jos ei sitä saatu naapurin
niskoille, työnnettiin se jumalan niskoille. "Jumala on sen niin
sallinut", sanottiin ja oikein taitavasti huokaistiin. Nyt ovat
puolueet joutuneet Jumalan sijalle. "Kyllähän meidän puolue tahtoisi
kaikki hyväksi, mutta ne toiset vastustavat", sanotaan nyt. Se
on tyhjää kometiaa koko kaunissanainen touhu, jonka pohjavoimana
usein on mitä pikkumaisin itsekkäisyys! -- Ja kometiaahan se on
koko elämä. Jokainen näyttelee. Vapaa luonnollisuus painetaan
piiloon, kaikki muu, paitsi -- eläimellisyys. Maailma alkaa käydä
happameksi ja myrtyneeksi kuin kuukauden vanha kirnupiimä. Toista
se on ollut ennen. Silloin ne joutivat ihmiset runoilemaankin
ja satuja kertomaan, sananlaskuja miettimään ja arvoituksilla
toisiaan solmimaan. Nyt ei jouda muuta kuin raatamaan, eikä
ajattelemaan muuta kuin rahaa, rahaa -- toiset saadakseen sillä
ruokaa, toiset rikastuakseen. Rahaa pitää tulla vaikka kivestä,
tai naapurin verisestä hiestä! Ennen isännätkin sunnuntaisin ja
juhlisin antausivat huolettomiksi, melskasivat ja teiskasivat kuin
puolivuotiaat mullit. Nyt he pyhisin miettivät, mistä saada rahaa ja
arkisin he yrittävät sitä ansaita. Ennen jaksoivat tytöt navetalla
ollessaan laulaa ja oikein sydämen pohjasta nauraa heläytellä
helapäänauruja. Nyt he politikoivat ja kulmat rypyssä filosofeeraavat
työpäivistä ja työpalkoista. Kaikki nyt politikoivat -- lapset ja
imeväisetkin politikoivat niin että ilma tärisee.
Hän oli puhuessaan noussut kävelemään.
-- Mutta minkäs sillekään tekee? Politikoidahan sitä täytyy ja rahan
ansaitsemista ajatella, jos elää tahtoo tähän aikaan, -- koetin minä
taas, kun hän keskeytti.
-- Niin täytyy. Siihen on pakko -- minä tiedän sen, -- mutta siinäpä
se juuri onkin. Sanovat, ettei nykyään ole orjuutta, mutta ne eivät
tunne elämää, jotka niin sanovat.
Juolahti mieleeni tehdä hiukan ivaa hänen pahasta tuulestaan ja niin
kysäisin:
-- Mitähän sinä tämän maailman tekisitkään, jos se olisi sinun
vallassasi?
Hänellä oli heti siihen vastaus:
-- En mitään muuta kuin tarttuisin molemmin käsin siihen kiinni,
kohottaisin sen pääni yläpuolelle ja sieltä iskisin permantoon
tuhansiksi sirpaleiksi. Sirpaleet lakaisisin kellariin ja lähtisin
kotiin syömään voileipää sen työn päälle.
Tämä oli jo liian törkeää mielestäni ja olin jo sanomaisillani
hänelle vakavia neuvon sanoja, mutta jostakin syystä en voinutkaan
muuta kuin kysyä:
-- Uskotko sinä Jumalaan? Hän tarttui siihen kuin tärpätti.
-- Uskonko Jumalaan? Kuka siihen sitten uskoo? Papitko, jotka
opettavat, että taivaanautuus on maallisilla kärsimyksillä ostettava,
ja kun lihavatuloinen rovastinpaikka tulee avoimeksi, ryntäävät sitä
saamaan jokainen, mutta laihatuloista paikkaa ei hae kukaan. Hekö ja
heidän joukkonsa Jumalaan uskovat? -- Uskotko sinä Jumalaan? -- Hän
katsoi tiukasti minua silmiin. Jouduin hämilleni enkä osannut sanoa
mitään.
-- Niin. Siinä se on. Kun teiltä suoraan ja rehellisesti kysyy,
sekottamatta siihen uskoa ja armoa, joudutte te hämillenne ettekä
osaa mitään sanoa. Te ette uskalla, ette voi sanoa! Mutta minä
uskallan. Nostan pääni pystyyn ja avosilmin sanon: Minä uskon,
että on joku, joka elämää hallitsee. Voin kyllä nimittää sitä
jumalaksikin, mutta ei se ole se Jumala, jota joka seitsemäs päivä
palvellaan käsikirjan mukaan ja joka vaatii niin monenlaisia
laitoksia ja seremonioita, että niiden kannattamiseksi täytyy riistää
köyhän miehen ainoa karitsa, ja jonka päärlyportti-taivaaseen --
tanssisaleihin -- ihmisiä värvätään tällaisilla värsyillä:
Hän lauloi pää kallellaan teeskennellyllä äänellä:
"Tulkaa, kuulkaa, katsokaa!
Syökää, juokaa, juopukaa!
Herran armoherkuista,
Rieskasta ja viinasta!
Rahatta,
Hinnatta"
-- nytkin, vaikka viinavero on kaksi markkaa litralta. Menisitkö sinä
sellaiseen taivaaseen? Minä vain en menisi, en vaikka käskettäisiin
ja annettaisiin ladattu brovninki taskuun.
Hermostuneesti naurahtaen nousi hän kävelemään. Näki selvästi,
että hän itsekin piti sanojaan liian törkeinä, vaikka koettikin
sitä peittää väkinäisesti aikaansaadulla huolettomuudella ja
epäonnistuneella naurun rähinällä.
Ilta oli jo täysipimeä, ja naiset tulivat navetasta. Miskakin
ilmaantui kotiin iltaista varttomaan. Kattolamppu sytytettiin ja
alettiin puhella muista asioista.
Enkä saanut tilaisuutta kysyä ystävältäni: mitä on silloin elämästä,
kun siinä ei näe mitään niin hyvää, josta voisi iloita, eikä mitään
niin pyhää, jota ei tahtoisi pilkata? --