Niemenrannan Juho, yhdeksäntoistavuotias nuorukainen, näki kerran
lapsen, joka oli kuusikymmentäkolme vuotta vanha.
Hän läksi eräänä talviaamuna aikaisin hakemaan aidanseipäitä
metsästä. Edellisenä päivänä oli ollut märkä ja myrskyinen sää.
Vuoroin satoi vettä, vuoroin märkää lumiräntää -- inhottavin sää,
mitä talvella voi olla. Yöllä oli sade lakannut, mutta ilmassa oli
vielä paksua puistattavaa huurua, joka ilkeästi tunkeutui vaatteiden
läpi iholle saakka. Kaakosta puhalteli koleahko tuuli ja taivaalla
ajelehti mustia repaleisiksi revityitä pilvenlonkia. Koko luonnossa
oli painostava rikkinäisyys -- kuin perheriidan jälkeen.
Kuun viimeinen neljännes kurkisteli rappeutuneen näköisenä ahnaasti
alas ihmisten yöelämää nähdäkseen. Mutta aina kun sen naama alkoi
vetäytyä irstaanpilkallisiin vahingonilon kurttuihin, aina silloin
loikkasi musta pilvenlonka sen eteen. Kuu raivostui ja pui nyrkkiä,
mutta siitä eivät pilvet välittäneet. Osasivat pysyä tarpeellisen
välimatkan päässä ja naureskelivat vain. Ne tiesivät, että kuu oli
viime yönä ollut Marsin ja Venuksen kanssa juomingeissa, ja vasta
aamupuoleen palannut paikalleen ihmisen tyttäristä loilottaen, ja
niistä oli niin hirveän lystiä ärsyttää juopunutta vanhaapoikaa. --
Iljanteinen, kuperaksi kulunut tie välkkyi kuin hopeanauha joka kerta
kun kuu pääsi siihen tähtäämään vetistyneen katseensa. Tienvierillä
oleva metsä ei sekaantunut taivaalla käyvään riitaan, mutta joutui
kuitenkin siitä kärsimään. Raskaasti se huokaili ja murheellisena
edestakaisin huojuili hiljalleen vaikertaen:
-- Oi, miten kolkko yö! Kuu on unohtanut tehtävänsä ja itsensä
häväissyt. Riettaat Pimeyden pojat ja julkeat Pimeyden tytöt ovat
vallalle päässeet. He häväisevät meidän kainoja sinipiikojamme,
tekevät pilkkaa heidän siveydestään ja tallaavat heidän sulonsa
lokaan. -- Oi, sinä yksinäinen kulkija! Ole väkevä! He tahtovat
sinutkin johtaa itseäsi häväisemään, -- heidän häijyydellään ei ole
rajaa. Sillä kuu on velvollisuutensa unohtanut, itsensä häväissyt
ja sen valon, jota hänen tulisi jakaa, eikä hän ajattele muuta kuin
ihmisen tyttäriä. Oi, tätä kamalaa hillittömyyden yötä!
Metsä huojui niin raskaasti ja sen ripsistä tippui kyyneleitä alas
pehmeään sammaleeseen, jolta lumi oli sulanut.
Juhon korviin kuului metsästä itkua ja rukoilevaa armonpyyntöä,
vaikerrusta ja hätähuutoja, sekaisin ilkeän irnunnan, röyhkeän
naurun-tirskunnan ja kiihkeiden hävyttömyyden-kuiskauksien kanssa. Se
saattoi hänet kammosta värisemään. Hänen ympärillään kiehtoi lauma
pimeyden väkeä. Ne kuiskivat hänen korviinsa sanoja ja maalasivat
hänen silmäinsä eteen hehkuvan hekuman kuvia ne kiemailivat ja
keikailivat hänen ympärillään. Ja Juhoa rupesi värisyttämään --
ei pelko eikä kammo, vaan rikollisen hivelevät mielikuvat. Kuukin
pääsi taasen vapaaksi pilven takaa ja seivästi katseensa maahan.
Pimeyden väki karkasi puitten varjoon kiehtoviin pimentoihin.
Siellä he kiemailivat, iskivät silmää ja viittoivat käsillään. Juho
kuuli heidän kuiskeensa, näki heidän kiemailunsa ja tien, joka kuun
katseista niljakkana kimelsi. Ja hän huumaantui, vaipui unelmiin,
joista havahtui, kun huomasi saastuttavansa sieluaan mielikuvillaan.
Pelästyen huitasi hän hevostaan ohjasperillä. Se alkoi juosta. Kaviot
loksottivat, reki kolisi ja oli joka hetki vaarassa paiskautua tien
viereen teräviä kiviä vasten. Juho tunsi itsensä niin yksinäiseksi ja
turvattomaksi tässä rikkonaisuuden ja joka taholla suhisevien turman
kuiskeiden keskellä. Hän katseli ympärilleen, eikö ketään näkyisi,
mutta ketään ei näkynyt. Hän oli yksin.
Hevonen pysähtyi jälleen kävelemään ja reen häiritsevä kolina muuttui
hiljaiseksi laplatukseksi. Pimeyden väki alkoi uudelleen kiemailla
Juhon ympärillä ja houkutella häntä. Hän tunsi sen, näki ne kuvat,
joita he hänen eteensä maalasivat ja kuuli heidän kuiskeensa.
Väristen vaipui hän jälleen haaveisiin. Varkain omalta itseltään
antoi hän likaisten kuvain virrata sieluunsa ja eli kokonaan niissä.
--
Pimeyden pojat irnuivat ja vatsaansa pidellen nauroivat niin että
vesi tippui turpeista silmistä. Pimeyden tytöt taputtivat käsiään
ja riettaasti nauraen tanssivat Juhon ympärillä. -- Kuu riiteli
riekaleisten pilvien kanssa ja metsä huokaili vielä entistäkin
raskaammin ja sen ripsistä tippui karvaita kyyneleitä sammaleen.
Ja Juho yhä vain nuokkuili reessään - Juho-rukka. -- Kun hän vihdoin
heräsi ja tuli tajulle omista mielikuvistaan, valtasi hänet sanaton
kauhu. Hän häpesi omaa itseään, hän pelkäsi ympäristöään, ja karjasi
hevoselleen -- sielunsa tuskaa parahtaen. Hevonen alkoi juosta, reki
kolisi ja oli vaarassa paiskautua mäsäksi kiviin tien vierellä. Juho
väänteli käsiään, tuijotti tuskaisena eteensä ja parahti toisen
kerran polttavasta sielun tuskasta.
Hevonen joudutti juoksuaan ja Juho itki syvällä sielussaan. --
Sanattomin sanoin hän vihloen valitti:
-- Enkö missään pääse rauhaan noilta, kun ne kaikkialla minua
vainoovat? Jos olen toverien seurassa, niin siellä ne minulle
vilkuilevat heidän huulillaan, silmissään ja liikkeissään, heidän
puheissaan ja heidän puvuissaan. Jos kotona luen kirjaa, niin siitä
ne minulle kuiskivat, ja täälläkin, täällä yksinäisyydessäkin ne
minua vainoovat. Eikö kukaan voi -- eikö kukaan tahdo minua tässä
kamppailussa auttaa!
Hän kyyristyi kokoon ja kohotti katseensa kuin rukoillen taivasta
kohti, mutta peitti samassa kasvonsa käsillään. Hän inhosi itseään ja
pelkäsi, ja kauhun valtaamana ajatteli asemaansa.
Loppui vihdoin yö ja lakkasivat yön hempeämieliset kuiskeet. Valkeni
päivä ja alkoi raikua työn ja toiminnan laulu. Itäiselle taivaalle
levisi punahehkuinen kajastus, ilmottamaan, että valon majesteetti on
tulossa. Se oli vapauden sanoma yöstä kärsineille, ja se sai metsän
riemusta punastumaan. Samalla oli se tuhon sanoma yön ystäville,
saaden heidät häpeämään ja vapisemaan. Tyhmistyneenä seisoi kuu
oudosti eteensä tuijottaen. Se oli kokonaan unohtanut päivän tulon
ja nolona hairahdustaan häveten pyrki pilven taakse piiloon.
-- Kuin yllätetyt varkaat taakseen vilkuillen luikkivat pimeän
pehmeäsilmäiset lapset koloihinsa, paeten päivän säihkysilmä-tyttöjä
ja kirkasotsa-poikia, jotka reippaasti laulaen marssivat elämää
herättäen, leiskuva valon soihtu korkealla päänsä päällä. -- Metsän
huokailu ei ollut enää raskasta surun huokausta, vaan hiljaista
vapauden hyminää, jossa epätoivokin värähteli muistona vain.
Yksinään kulkeva Juhokin tunsi päivän valkenemisen. Sen valossa
hän näki yksinäisen taistelunsa koko toivottomuuden ja pää alas
painuneena mietti:
-- Mitä varten minä elän? Pelätäksenikö ja inhotakseniko omaa
itseäni? Kaikilla muilla on joku, jota he rakastavat ja joka heitä
rakastaa, ja joka täyttää heidän elämänsä kauniilla unelmilla.
Minusta ei välitä kukaan, enkä minä välitä kenestäkään. Minulla ei
ole edessä muuta kuin tyhjyys ja yksinäisyys. Sitäkö varten elää?
-- Eihän minua kukaan tarvitse. -- Jos ottaisin tuosta kirveeni ja
löisin kaulani poikki -- ja hevonen menisi minne tahtoisi -- ja minun
päätön ruumiini retkottaisi reessä -- -- Eihän se kenellekään
mitään surua tuottaisi. Olisi vain yksi leivänsyöjä vähemmän
maailmassa -- -- --
* * * * *
Tältä matkalta puolisen tienoissa kotiuduttuaan Juho näki lapsen,
joka oli kuusikymmentäkolme vuotta vanha.
Heti tupaan tultuaan osui hänen katseensa sivuseinäpenkin vierelle
asetettuun kenkäpariin. Ne olivat korkearuojuiset mustasta
karvahuovasta tehdyt naisen nauhakengät, joissa ainoastaan anturat ja
reunusteet olivat nahkaa. Juho tiesi, ettei kotiväellä kenelläkään
ole tuollaisia kenkiä, mutta ei ehtinyt vielä mitään kysyä, ennenkuin
sisko jo ennätti nähtävällä mielihyvällä huomauttaa:
-- Katsos, minkälaiset kengät Tiurin mummolla!
Juho otti kengät käteensä ja tarkasteli niitä.
-- Neljäänkymmeneen vuoteen ei mummo ole saanut uusia kenkiä, --
selitti sisko, huojautti osaaottavasti päätään ja avasi silmänsä.
Juho tunsi sydämensä omituisesti hytkähtävän.
-- Ei neljäänkymmeneen vuoteen, -- mietti hän ja tarkasteli kenkiä
hyvin huolellisesti.
Tiurin mummo oli köyhä mummo, jonka mies oli kuollut vuosi
sitten ja lapset maailmalla yksi siellä toinen täällä. Mummo oli
äärimmäisyyteen saakka vaatimaton sekä uuttera ja häntä pidettiin
mielellään työssä. Kesäisin hän kulki talokkailla kyntämässä,
heinänteossa, leikkuulla, riihenpuinnissa ja missä vain tarvittiin.
Talvisin teki kaikenlaisia käsitöitä ja kehräsi ja karttasi
talonemäntäin pellavia ja villoja. Aina oli hän työssä ja aina hän
teki sen kuin joku nuorempikin. Aina oli hänellä myöskin työtä,
silloinkin kun viisaammat työn puutetta valittivat.
Ulospäin näytti mummon elämä hyvin yksitoikkoiselta ja lohduttomalta.
Viikot hän raatoi minkä jaksoi maanantai-aamusta lauantai-iltaan
saakka, söi niukasti ruumiinsa ylläpidoksi -- ei nautinnokseen --
ja nukkui vähän. Lauvantai-iltana korjasi viikolla käyttämänsä
työkapineet pois, lakaisi puhtaaksi tuvan, pienen porstuan ja
nurmettuneen pihan. Sunnuntaina enimmäkseen istuskeli äänettömänä
kotona. Ei kehdannut käydä kirkossakaan kovin usein, -- kun ei ollut
kunnon pukua päälle panna. -- Siinä hänen ja monen muun hänenlaisensa
elämän ulkopiirteet. Mitä on niiden sisässä, siitä on tavallisesti
hyvin vaikea saada selvää.
Vanhuudenpäivinä ilmaantui mummon elon taivaalle helakampiakin
värejä. Hänellä oli Amerikassa kolme poikaa. Nämä elivät siellä
niinkuin niin monen äidin pojat Amerikassa elävät. Mutta sitten he
saivat kuulla, että isä on kuollut, ja älysivät, että äiti on jo
vanha ja varmaankin voimaton ja että vaivaistalo on äidin ainoa
turva. He pysähtyivät miettimään. Ja silloin he tekivät sen, minkä
ainoastaan jotkut harvat tekevät. He kokosivat jokainen säästörahansa
ja lähettivät ne vanhalle äidille Suomeen. Niistä kertyi niin
suuri summa, että sen avulla mummo voi suoda itselleen jo hieman
helpotustakin ainaisesta raatamisesta, eikä hänen sittenkään
tarvinnut pelätä vaivaistalolle joutumista. Entiseen tapaansa hän
kuitenkin yhä raatoi -- mieli vain keveämpänä läikkyi. Ottipa vielä
uudenkin toimialan itselleen entisten lisäksi. Rupesi hierojaksi.
Hierojan toimissa hän nytkin oli Niemenrannan saunassa.
Juho yhä seisoi kengät kädessä ja mietti mummon elämänvaiheita.
Vihdoin kylliksi katseltuaan asetti hän kengät jälleen penkin
vierelle ja huoahti nuoruuden kaihomieliseen tapaan:
-- Jaa-ah! -- Ei mummon tarvitse jalkojaan palelluttaa -- ja
joutihan hän nuo jo saamaankin -- Juho viskasi lakkinsa penkille ja
ajatuksiin vaipuneena alkoi syödä toisten mukana, heidän juttuihinsa
sekaantumatta. Syötyään meni hän ulos. Teki silpun hevoselleen, purki
kuorman ja laittoi reen suojaan. Kun hän jälleen ehti tupaan, tulivat
saunastakin jo tupaan puoliksi pukeutuneina.
Juho hämmästyi sitä muutosta, mikä mummossa oli tapahtunut. Hän oli
aina tottunut mummossa näkemään elämän ilottomuutta ja äänetöntä,
nurpeaa välinpitämättömyyttä, joka ikäänkuin syyttäen katsoi
ympäristöään. Nyt oli tämä ilme kokonaan kadonnut. Sen sijalla
loisti lapsellinen leppoisuus ja myhäily, sekä hyväntahtoinen hymy
suupielissä, joka kuitenkin oli enemmän tarkotettu tervehdykseksi
Juholle. Vaikutusta vielä täydensi saunan löylyn aiheuttama puna
poskilla ja nuortea, ryppyjen terävyyttä lauhentava pehmeys kasvoissa.
Toisella kädellään muuriin nojaten, riisui mummo paljaista jaloistaan
pois saunavälille lainaamansa pieksuroukkoset. Työnsi ne sängyn alle
ja hymyilevin syrjäsilmäyksin sivuilleen silmäillen hellästi otti
hyppysillään kiinni omiin kenkiinsä ja nosti ne kauniisti tuolin
viereen. Istuutui tuolille ja veti sukat jalkaansa. Sitten tuli
kenkäin vuoro. Hellävaroen, toisella kädellään kengän varresta vetäen
ja toisella pohjan alta työntäen yritti mummo saada kenkää jalkaansa.
Ei hennonut painaa kenkää lattiaan ja molemmin käsin varren suusta
kiskoa, niinkuin tekevät ne, jotka eivät ymmärrä, mitä on omistaa
kengät --
Vihdoin olivat kengät jaloissa, nauhat pujotettuna reikiinsä ja päät
vedettynä huolellisesti solmuun. Hyvämielisesti huoahtaen oikaisi
mummo selkänsä ja hiukan ujostellen työnsi jalkojaan niin että kengät
kokonaan näkyivät hameen helman alta. Herttainen hymy levisi mummon
kasvoille hänen katsoessaan kenkiään.
-- Tällaiset kengät nyt, eikä neljäänkymmeneen vuoteen ole ihminen
saanut kenkiä itselleen. -- Mummo kohotti puhdasta lapseniloa
säteilevän katseensa.
Juho hätkähti.
-- Taas tuo neljäkymmentä vuotta!
Mummo antoi myhäilevän katseensa lipua tuvassa olevista toisesta
toiseen. Ja se katse sai kasvot hymyilemään ja mielet lämpiämään.
Vihdoin ehti se Juhoon saakka ja pysähtyi kuin jotakin odottaen. Juho
ymmärsi, että hänen nyt pitäisi sanoa joku osaaottava sana -- sillä
toiset tietysti olivat sen jo sanoneet. Juho joutui ymmälle. Hän ei
saanut selväksi, kummalleko se pitäisi sanoa, sillekö ilottomalle
vanhukselle, miksi hän mummon entisestään tunsi, vai sillekö
lapselle, mikä mummo nyt oli. -- Mummon katse yhä tähtäsi Juhoon. Hän
nolostui ja sopersi:
-- Kyllä niissä kengissä nyt jalat tarkenee.
Se oli perin typerästi sanottu, ja tähän tapaukseen ihan sopimatonta.
Juho kiukutteli omaa saamattomuuttaan ja puri hammasta. Samassa
levisi tumma häpeän puna hänen kasvoilleen. Hän muisti aamuisen
taistelunsa ja tappionsa matkallaan ja hämmentyi kokonaan.
Mummo nousi kuin pettyneenä ja hamettaan suoristaen huomautti:
-- Minulla on hyviä poikia Amerikassa.
-- Niin on -- kunpa kaikki pojat olisivat sellaisia, -- myönsi emäntä
mummon mieliksi. Mutta Juho käsitti mummon sanan hänelle tarkotetuksi
salaviittaukseksi ja murjotti tympeällä mielellä, itseään syyttäen.
Mummo rupesi panemaan vaatteita päälleen.
-- Nyt on ihmisellä oikeat vaatteetkin ensi kerran morsiamena-olon
jälkeen. Neljäkymmentä vuotta on ihminen saanut muiden riepuja pitää.
-- Sydämellinen myhäily kaunisti mummon kasvoja hänen tätä sanoessaan.
Neljäkymmentä vuotta! Ainako vain tuo neljäkymmentä vuotta! --
Juhoa ihan kouristi tuo sana -- mutta kun hän uskalsi katsoa mummon
silmiin, heltyi hänen mielensä siitä sydämen riemusta, mikä niistä
loisti.
-- Mummo käy syömään! -- käski emäntä, vieden riisiryynipuuroa
pöytään, jossa muu ruoka jo oli valmiina. Mummo meni heti lyhyillä
lapsen askeleilla sipsutellen ja jalkoihinsa tähystellen.
Puolimatkassa kääntyi katsomaan taakseen jalkoihinsa niinkuin lapsi,
jolla on uusi puku ja uudet kengät ensi kertaa päällä. Juho oli
ihan huudahtaa hämmästyksestä -- niin pettävästi lapselliset olivat
mummon liikkeet ja niin pettävästi lapsen näköinen oli pieniruumiinen
mummo nyt, vartavasten hänelle tehdyssä puvussaan, jota ei tarvinnut
mistään laskoksiin vetää, niinkuin entisiä "hyviltä ihmisiltä"
saatuja liian suuria pukuja. Poskilla oli vielä punaa ja kasvojen
ryppyjen terävyyttä lauhentava nuortea pehmeys.
Ei mummo mielialaansa sanoilla ilmaissut, mutta sitä enemmän
silmillään, kasvoillaan ja koko olemuksellaan. Ulkonaisesti mummo
muistutti lasta, mutta sisäisesti hän oli lapsi -- lapsi, jonka
mieli ailahtelee puhdasta sydämen iloa ja riemuitsevaa elämän onnea.
Sellaisen tunnelman hän jätti poislähtiessään.
Juho katsoi vielä ikkunasta mummon jälkeen, kun hän mennä hytyröitsi
tyttömäisesti astellen, kädessään nyytti, joka sisälsi emännöi
antamia ruokavaroja.
-- Mummo on taistelunsa taistellut ja kunnialla rauhaan päässyt, --
mietti Juho, huoahti syvään, nuoruuden kaihomielisellä tavalla ja
alkoi höylätä ämpärin kimpiä. Ajatuksille antoi mummo uuden suunnan
ja vauhdin. Niinkuin pieni metsäpuro, joka tässä lirisee kirkkaana
ja vapaana ja tuossa piiloutuu sammalen alle, mutta tuolla taasen
jo vapaana välkkyy, niin liikkuivat Juhon mietteetkin. Vähänväliä
pulpahtivat ne selväksi ajatukseksi ja taas piiloutuivat epäselvyyden
sammalpeiton alle.
-- Voinenko minä mummon iälle päästyäni noin koko sydämelläni riemua
tuntea? Jaksanko yhtä kirkkailla silmillä maailmaa katsoa kuin mummo
jaksaa? -- Ken tietää. -- -- Mutta onhan mummokin ollut nuori. -- --
Ovathan nuoruuden myrskyt hänenkin ympärillään riehuneet ja hänenkin
olemustaan viskelleet elontien teräviin kiviin -- -- Ja kuitenkin
on mummo niistä eheänä päässyt. Miksen yhtähyvin minä? Ihminenhän
se on mummokin ja ihminenhän olen minäkin. Miksen minäkin siis voi
niistä eheänä suoriutua? -- Jos vain tahdon. Ja minä tahdon! Minä
tahdon säilyttää itseni eheänä -- ja puhtaana elämän likaryöpyistä
suoriutua! Ja minä myöskin voin!
Rivakasti suhahteli höylä. Juhon innostus näkyi tarttuneen siihenkin.
Kuin lystikseen vain se syöksäytteli rullaksi kiertyneitä lastuja
suustaan ja viskeli ne kauvas lattialle. Juho pyyhkäsi otsaltaan
tervettä työn hikeä, riisui takin päältään ja alkoi uudelleen höylätä.
-- Mutta -- --
Oli kuin olisi tervaa tarttunut höylän alle -- niin raskaasti se
alkoi liikkua. Lastutkaan eivät jaksaneet rullaksi kiertyä --
velttona nauhana vain ulos laahaantuivat.
-- Neljäkymmentä vuotta -- -- Neljäkymmentä vuotta -- --
Neljäkymmentä vuotta raataa kuin orja ja armopaloista elää -- --
Ainoastaanko tällä hinnalla on elämän onni ostettavissa? Pitääkö
ihmisen uhrata uhkein osa elämästään voidakseen lakastumisen päivinä
iloita? Neljäkymmentä vuotta panna menemään niinkuin ei niitä olisi
itsellään ollutkaan. Se on kauheaa! Eihän koko ihmisen ikä ole paljoa
pitempi -- --
Höylä pysähtyi kokonaan ja Juho pyyhki otsaltaan kylmää tuskan hikeä.
-- Työ tuottaa kaikkea ja kaiken, mitä ihmiset elääkseen tarvitsevat.
Ja kuitenkin sen, jonka selkä on aina kostea työn hiestä ja jonka
raajoja särkee työn ponnistus, täytyy nöyrästi ottaa armopaloja
siltä, joka ei ole koskaan hikeä vuotanut muualla kuin tanssisalissa
-- ja ehkä omantunnon tuskissa. Onko tässä järkeä ja missä on tässä
oikeus? -- -- Toiset syövät ja pukevat omantuntonsa rauhattomaksi
ja toiset tuntevat ihmisarvonsa loukatuksi -- -- eikä kukaan ole
onnellinen. Miksi näin on? --
-- No mutta -- mikäs sen Jussin nyt on, kun noin pitää tuumata, --
kysyi emäntä naurahtaen ja käsiään oikoen rukkinsa takana.
-- Jussi on saanut rukkaset hiljattain -- näyttää vähän sellaiselta,
-- tarttui siihen heti piika Maija ja tarkasti viekkaan näköisenä
rullalle kehräämäänsä lankaa.
-- Kahdet rukkaset minä olen saanut, -- murahti Juho ja alkoi lykkiä
höylää tuimalla vauhdilla. Ajatusten puro painautui sammaleeseen.
Vinhaa vauhtia se alkoi siellä virrata, mutkistellen, poreillen
ja pärskähdellen. Vihdoin se taas pulpahti näkyviin jo hieman
tyyntyneenä.
-- Minkätähden maailmassa on niin vähän onnellisia ihmisiä?
Taas piiloutui puro sammaleeseen, mutta pulpahti heti jälleen
näkyviin.
-- Verestävin silmin ihmiset raivoavat torjuakseen onnen pois
naapurinsa luota, ja kynsin hampain koettavat sitä raastaa oman
itsensä luo -- saaden raastetun, repaleisen ja verta tihkuvan
onnettomuuden. -- -- Jos antaisi onnen vapaasti liidellä, minne se
tahtoo -- ei pyytäisi sitä vetää ei työntää, eikä ihmiskeksintöihin
sitoa -- kun se ei kuitenkaan anna itseään sitoa. Ehkä silloin onni
tulisi jokaisen luo ja tulisi vapaaehtoisesti -- Sillä ihmistähän
onni rakastaa eikä hänen mammonaansa.
Tässä pulahti aatosten puro taas sammalen alle. Siellä se loristen
ja kuplia nostat ellen hiljalleen virtaili kostuttaen juuria ja
virkistäen. Juhon masentunut mieli elpyi vähitellen. Höylä suhahteli
reippaasti ja sujuvasti ja työ edistyi. Ja kun tuli ilta-askareen
aika, tunsi Juho voimakasta elämänhalua rinnassaan, itsekään
ymmärtämättä, mistä se johtui. Sama rattoisa elämänhalu näkyi
tarttuvan kaikkeen, minkä kanssa Juho joutui tekemisiin. Kaivonvintti
nauroi ja pakisi kuin olisi hauskalta vierailulta juuri kotiin
päässyt. Vesikorvo oli niin kevyt, että oikein nauratti, ja Maija
rallatteli niin että oli askeleista sekaantua, kun vettä navettaan
kannettiin. Lehmät hymyilivät ja hevonen oli tanssinhalua täynnä --
samoin kuin Juhokin. Hän sieppasi lantalapion käteensä ja pyörähteli
niin että viipottava lapio löi kumoon silppupöntön, vesiämpärin ja
lopuksi paukahti ovenpieleen että lasit helähtivät.
-- Hih! -- huudahti hän Maijalle, joka vei maitosaavia tupaan.
-- Hih vain! -- vastasi Maija. -- Juho lapioitsi lannan tallista
Porin marssia viheltäen.
Keveänä kuin kosken vaahto ailahteli hänen mielensä -- kunnes tuli
seuraava, nuoren mielen herkästi vangitseva, mutta jälleen yhtä
herkästi vapauttava toivottomuuden hetki.