V.

Holma nukkui rauhattomasti. Kummalliset, piirteettömät unikuvat

vaivasivat häntä. Aamupuolella yötä hän näki unta.

Hän harhaili pimeässä kivikkoisessa ja kantoisessa metsässä,

selässään raskas taakka. Liikkuminen oli tavattoman vaikeaa. Taakka

painoi selässä ja ilma oli tukahuttavaa. Hän etsi tietä jonnekin,

mutta ei voinut nähdä, kun piti käsissään suurta tummaa lintua,

joka yhtenään rapisteli hänen silmäinsä edessä, estäen näkemästä.

Lintu pyrki karkuun, mutta hän puristi kouransa tiukasti sen jalkain

ympärille. Kynnet painuivat pivoon ja sieltä tiukkui veri, hiki valui

kaikkialta ja jäsenet vapisivat, mutta hän ei hellittänyt. Hän tunsi

jo kauan olleensa tässä tilassa. Hän tiesi, että metsän ulkopuolella

on valoisampaa, että ilma siellä on raikkaampi ja että siellä on

laajat ja vaihtelevat näköalat, mutta hän ei osannut metsästä ulos,

lintu kun aina sokaisi hänen silmänsä, -- ja lintua hän ei olisi

millään ehdolla laskenut menemään.

Metsässä oli paljon muitakin, jotka levottomassa kiihkossa näin

harhailivat, kivien ja kantojen seassa kompuroitsivat, etsivät tietä,

eivätkä löytäneet, käsissään oleva musta lintu kun sokaisi silmät.

Ja uusia ihmisiä eksyi metsään joka hetki. He eivät kukaan puhuneet

toisilleen mitään siitä, että he olivat eksyksissä, mutta silmistä

loisti hätä ja pelko, ja jokainen näytti koettavan valhetella.

Epäluuloisesti vaanien he katsoivat toisiinsa, kun milloin lähekkäin

satuttiin.

Hän oli juuri saanut kätensä vielä tiukemmin linnun jalkain

ympärille ja uskoi varmasti sen jo pitävänsä, kun yht'äkkiä kourat

herpautuivat auki ja lintu lensi tiehensä. Hän juoksi sen perään,

tahtoen saada sen jälleen kiinni, mutta se oli mahdotonta. Lintu

meni. Häpeissään ja epätoivoissaan painoi hän kädet silmilleen, ettei

näkisi toisten ilkkuvia katseita. Korviaan ei hän voinut peittää,

ja hän kuuli, miten ne toiset nauraa räkättivät, tömisyttivät

jalkojaan ja ilvehtivät hänen onnettomuudellaan. Ja kun hän otti

kädet pois silmiltään, näki hän, miten jokaisen kasvot loistivat

ilkeätä iloa. Kukaan ei ajatellutkaan lohduttaa. Se vihlasi sydäntä

ja hänen teki mieli uudelleen peittää silmänsä. Mutta silloin hän

huomasi puiden välissä heikon kajastuksen ikäänkuin päivän ensi

säteistä. Aivan hänen sivuitsensa johti polku. Hän alkoi kävellä

pitkin polkua sinnepäin, mistä kajastus näkyi, ja kuta pitemmälle

hän käveli, sitä raikkaammaksi muuttui ilma, sitä keveämmäksi taakka

ja polku tasaisemmaksi ja leveämmäksi. Näköalat alkoivat olla yhä

vaihtelevampia ja monipuolisempia. Ihmeissään ja hurmaantuneena

joudutti hän askeleitaan. Tuntui niin vapaalta. Teki mieli rallattaa

ja heittää kuperkeikkaa vihreänurmisella tiellä. Hän kiirehti yhä

kulkuaan, ja lopulta jo juosten hän saapui -- kotiin.

Siellä hän löysi Marin, Jukan ja Lyylin -- löysi heidät aivankuin

uusina. Mari juoksi hänen syliinsä, Lyyli parkui minkä jaksoi ja

Jukka telmi puuhevosensa kanssa. Hän sulki Marin syliinsä, kirkui

kilpaa Lyylin kanssa, sieppasi Jukalta puuhevosen ja alkoi sen kanssa

vallattomasti laukata ympäri tupaa. Jukka talkkeroitsi perässä,

nauroi, kirkui ja riemuitsi. Hän katsoi silmiin Maria, joka istui

uuninpankolla ja nauroi koko sielustaan. Samassa kuului kolaus, ja

hän -- heräsi.

Silmiään hieroen hän katseli ympärilleen, eikä vähään aikaan tajunnut

missä oli. Kun se selvisi, valtasi karvas pettymyksen tunne mielen.

Hän kohosi istualleen ja huomasi, että pöydältä oli pudonnut hänen

eilen lukemansa kirja. Huoahtaen nousi hän panemaan kirjan jälleen

pöydälle ja pujottautui uudestaan peiton alle. Toiset kuuluivat

vielä nukkuvan, mutta häntä ei enää nukuttanut. Unikuvan aikaansaama

vaikutelma piti häntä valveilla.

Hänet valtasi voimakas koti-ikävä. Ei mitään muuta hän toivonut kuin

että niin pian kuin suinkin pääsisi kotiin, kotiin Marin, Jukan,

Lyylin, Putten ja rauhaisten puutarhakoivujen luo! Kun voisi heti

lähteä, pukea vaatteet päälleen ja heittäytyä matkaan. Mutta se on

mahdotonta, hän ei tiedä edes, missä vaatteensa ovatkaan. Täytyy

vielä vartoa puoleen päivään saakka. Silloin pääsee lähtemään kotiin!

--

Kaikki oli hiljaista. Kello siellä käytävällä kuului lyövän neljä,

sähkökello kilisi ja heti kuuluivat yöhoitajan pehmeät askeleet.

Kuului menevän käytävän vastaisella puolella olevaan huoneeseen.

Vuoteilta kuului raskaita hengähdyksiä, korinaa, liikahduksia,

epäselviä sanoja -- vuoteet narahtelivat, mutta kukaan ei kuulunut

olevan hereillä.

Salaperäisesti myhäilevä hämärä tepsutteli kaikkialla, kuiskaili

nukkuvain korviin, silitteli heidän kasvojaan ja peitteen päälle

jääneitä käsiään. Sen ei tarvinnut pelätä pientä hiljalleen sihisevää

yölamppua oven pielessä, sillä yölamppu oli hämärän hyvä ystävä.

Pimeä tuijotti ikkunoista vielä iltaistakin synkempänä. Sen kävi

kateeksi, kun hämärä noin vaan sai vapaasti tepastella, missä

halutti, eikä itse saanut olla edes syrjäisimmässä sopukassakaan,

hämärä kun oli sinnekin hiipinyt. Ja pimeä synkistyi yhä enemmän.

Käytävällä avattiin joku kaappi, kuului pientä kilahtelua ja ovi

loksautettiin kiinni jälleen. Nuorukainen kuului heräävän, samoin

poikanen tuossa oven toisella puolella. Kello löi viisi. Ovi avautui

hiljaa ja yöhoitaja tuli kuulumattomin askelin sisään, kourassaan

kuumemittarit. Lujasti niitä ruopsautettuaan asetti hän niistä

yhden kunkin sairaan kainaloon, jolloin viimeisetkin heräsivät.

Asettaessaan kuumemittarin sydänvikaa sairastavan isän kainaloon,

koetti hoitaja hänen valtimoaan ja poistuessaan katsoi pitkästi

häneen.

Hetken kuluttua tuli hoitaja takaisin, tarkasti mittarit ja merkitsi

muistiin niiden osottaman määrän. Taasen koetteli hän valtimon

lyöntiä kuten äskenkin, taasen katsoi hän pitkästi perhettään

kaipaavaan isään -- vielä poistuessaankin vilkaisi.

-- Nouskaa, pojat, syömään, -- käski se sairas, joka aamulla oli

Holmaa talutellut.

-- Niin. Eipä tuota taida muuta työtä saada tänä päivänä, -- vastasi

siihen Holma.

Ja todella alkoikin kuulua hiljaista rapinaa, kun yksi ja toinen,

jolle lääkäri oli siihen luvan antanut, pureksi palvelustytön heille

illalla hankkimia korppuja. Holmakin alkoi pureksia, mutta yht'äkkiä

lakkasi. Mieleen juolahti eilen näkemänsä kyntäjä ja hän katsoi

miettien korppua kädessään.

-- Tämä on korppu, vehnäjauhoista leivottu -- ja sen vehnän, josta

tämä korppu on leivottu, on talonpoika kasvattanut, olkoon se

kasvatettu ja korjattu missä maailman kulmassa tahansa. Talonpoika

sen on kasvattanut, maan muokannut ja korjannut viljan, sekä myllyyn

laittanut -- tuo paikkahousuinen, tyhmä talonpoika, jolle jokainen

nauraa ja ilvehtii. Aina on hänelle naurettu, aina häntä syljetty ja

maahan tallattu. Kuinka hän on jaksanut tätä kestää niin kauvan --

kun ei jo aikoja sitten ole nääntynyt, tai muuten lyönyt kintaitaan

pöytään ja paneutunut uunin päälle nukkumaan? Silloin olisi nähty,

kenelle on naurettu -- --

Miten vähän me ihmiset sentään ajattelemme. Jokainen syö leipää,

mutta kuka ajattelee sitä hikeä, joka hänen leipäänsä on kätketty

-- sitä talonpojan hikeä? Harva ajattelee, mutta jokainen nauraa --

niinkuin minäkin. -- Kaupungissa kävelevät sähkövalojen ja kupoolien

keskellä, nauravat ja ilakoivat -- ja syövät -- sormin osottavat

ja äänin matkivat talonpoikaa, joka talvisin torilla värjöttelee

halkokuormansa vieressä, pitää majaa pihatuvissa syöpäläisten

seassa -- muualla kun nauravat, ja poliisikin paremmin huomaa --

ja kaupunkitulijaisiksi ostaa lapsijoukolleen kymmenen pennin

ranskanleivän -- -- Mahtaako hänen kätensä puristua nyrkkiin edes

housuntaskuissa? Syytä siihen hänellä kyllä olisi -- --

Hän asetti korpun pöydälleen ja selällään maaten tuijotti kattoon.

Käytävältä alkoi kuulua askeleita -- muitakin kuin hoitajan. Kuuluu

puiden kolinaa, pellit rämisevät ja hetken perästä kuuluu käytävällä

olevista uuneista palavan tulen tohinaa. Reippaat askeleet lähenevät

ovea, se avautuu voimakkaalla nykäyksellä.

-- Hyvää huomenta, -- kuuluu aamuvirkeä ääni, ja siivooja-nainen syli

täynnä sahatuita puita menee uunin luo.

-- Huomenta, huomenta, -- vastataan vuoteilta.

Holma kääntyi kylelleen.

-- Minkälainen ilma nyt on?

-- Nyt on hyvin kaunis ilma. -- Siivooja pisteli puita uuniin.

-- Ei vieläkään ole tullut talvi?

-- Ei ole -- eikä vielä hetkeen tulekaan.

-- Minä pääsen tänään kotiin.

-- Jassoo. Vai jo te nyt pääsette kotiin! Mahtaa se olla hauskaa --

kun niin kauvan on pitänyt olla täällä.

-- Kyllä se hauskaa on -- on se.

Siivooja sytytti vielä kattolampun ja meni tekemään tulet toisiinkin

huoneisiin.

Muutaman kerran kohahdettuaan, epätietoisena syttyäkö vaiko sammua,

alkoi tuli iloisesti uunissa tohista. Holma nousi, puki takin

päälleen ja asettui istumaan uunin eteen tuolille. Uunissa paukkasi,

tohisi ja pihisi. Tuntui niin kodikkaalta. Niinkuin olisi istunut

kotona kamarissa talvisena sunnuntaiaamuna. Uunissa samoin paukkui,

tohisi ja pihisi, lattialla ja laipiolla oli samanlainen viuhkan

tavoin levenevä värähtelevä valokuvio. Tuvasta kuuluu, miten Mari

toimii askareissaan, Lyyli jokeltaa kätkyessä ja Jukka laukkaa

puuhevosensa kanssa. --

-- Hohhoi! -- kun minä olen nukkunut -- sanoi heikkosydäminen isä

hyvää mieltä ilmaisevasti haukotellen. Holma säpsähti. Eihän tuo

mies ole enää moneen päivään puhunut juuri mitään. Epäselvästi vain

mutisee, kun hoitajakin jotakin tiedustelee. Senvuoksi hän huudahti:

-- Mutta -- sinähän alat parantua!

-- Niin luulen itsekin. Olen nyt jo niin virkeä, että pian minä

nousen kävelemään. -- Hän näytti kokonaan unhottaneen perheensä.

-- No jos sinä tuolla vauhdilla alat toipua, niin ei siihen montakaan

päivää mene, kun saat kotiin lähteä.

-- Niin, niin -- kyllä se olisi hauskaa -- hauskaa -- olisi se -- --

Kaikkia ilahutti tuo huomattava virkeys ja siitä aiheutui hauska

pakina. Kun siivooja käväisi kohentamassa uunia, sanottiin se

hänellekin ja hän hymähti siihen sydämellisesti.

Liike ja puhelu käytävällä yhä vilkastui. Jo kuului sieltä

päivähoitajankin ääni, kun hän neuvoi harjottelijaneitejä. He

pitivät paljon hoitajastaan, ja heidän silmänsä välähtivät ilosta,

kun kuulivat, että hän on taasen tulossa. Jotka voivat, kohensivat

peittojaan. Se oli jonkinlainen kunnianosotus hoitajaa kohtaan.

Hänen sisään tullessaan Holma jo oli pessyt kasvonsa ja juuri niitä

pyyhki, iloisesti vastaten hoitajan hyvään huomeneen. Heti alkoi

hoitaja korjata vuoteita, ja ne, jotka siihen kykenivät, pesivät itse

kasvonsa sill'aikaa, kun heidän vuoteitaan korjattiin. Ehdittyään

perhettään kaipaavan isän luo, taitteli hoitaja varjostimen hänen

vuoteensa edestä ja nosti sen pois.

-- No -- mitenkäs Kulmala nyt jaksaa?

-- Minä jaksan oikein hyvin. Sanoinkin äsken, että pian minä lähden

kävelemään.

-- Kyllä teidän vielä täytyy olla vuoteessa. Minä laitankin sen nyt

uudestaan.

Hoitaja haki rullasängyn käytävältä, nosti Kulmalan siihen, laittoi

hänen vuoteensa, pani uudet lakanat ja muut. Kulmala pakisi kuin

lapsi koko ajan, ja kun hoitaja, ensin pestyään hänen kasvonsa ja

kätensä, nosti hänet takaisin vuoteelle, sanoi hän lapsellisen

tyytyväisellä itsensä säälimistä ilmaisevalla äänellä:

-- Niin minua nostellaan kuin pikku-poikaa vain. -- Hyväntahtoinen

naurunhymähdys leijaili kautta huoneen.

Holma seisoi Kulmalan vuoteen vieressä ja katseli kaihoisin silmin

ulos. Hoitaja meni taas keittiöön niinkuin eilenkin. Aurinko

paistoi pihan vastaisella puolella olevan rakennuksen kiiltävään

peltikattoon, josta heijastui sairashuoneen ikkunoihin, luoden

seinään kalpean kuvan. Holma oli juuri syventymässä sitä katselemaan,

kun samassa hänen huomionsa kiintyi Kulmalaan, joka alkoi hengittää

raskaasti ja katkonaisesti korahdellen. Holma katsoi häneen

hetkisen ja huomautti sitten toisillekin. Heti läksi siivooja

hakemaan hoitajaa. Kulmalan hengitys kävi yhä raskaammaksi ja

katkonaisemmaksi, suu avautui joka hengähdyksellä oudosti ammolleen

ja pää vetäytyi rinnoille päin. Silmiin tuli eloton kostea ilme

ikäänkuin olisivat ne lasittuneet. Kun hoitaja ehti tulla, oli

hengitys jo loppumaisillaan -- muutama nykäys vielä, ja Kulmala oli

kuollut. Lääkäri tuli kiireesti, mutta silloin oli kaikki lopussa,

eikä kukaan voinut sille mitään. Lakana vedettiin kuolleen pään

ylitse, peitehuopa vietiin pois ja niin jäi koko vuode ihan valkeaksi.

Kaksi tuntia pidettiin ruumis huoneessa ja sitten korjattiin pois.

Holma istui taasen käytävän ikkunalla ja näki kun rengit tulivat sitä

hakemaan jaloilla ja kantotangoilla varustetulla ruumiskirstulla.

Kului hetkinen, ja he tulivat takaisin käytävälle kirstua kantaen,

huulillaan hymy, joka aina näkyy, kun ihminen koettaa näyttää

välinpitämättömältä todellisuudessa kuitenkaan sitä olematta, kun hän

koettaa peittää syvimpiä ajatuksiaan.

-- Niin menevät kuin kiveä kantaisivat, eivätkä ihmistä. Mutta

kantavatko he sitten ihmistä -- --? Ehkä kantavatkin vain kiveä --?

Eikö ihminen ole jotakin muuta kuin ruumis, jotakin muuta kuin lihaa,

luuta, verta ja aivoainetta, jotka vähän ajan päästä -- mätänevät --?

Voiko ihminen koskaan mädäntyä --?

Pyörryttäviä ajatuksia alkoi risteillä päässä ja hän meni takaisin

huoneeseen.

-- Kulmala pääsi täältä pois, eikä hänen ainakaan tarvitse enää

toista kertaa tänne tulla -- sanoi hänelle heti joku huoneessa

olevista.

-- Niin. Hänen ei tarvitse enää sairaalaan -- ei ainakaan tällaiseen

sairaalaan -- mutta meistä ei tiedä, vaikka saisimme vielä tulla

montakin kertaa. Hän pääsi pois. -- Hän sanoikin kerran, kun meitä

samana päivänä kuletettiin leikkaushuoneessa, että kenties pääsemme

poiskin samana päivänä -- ja nyt me pääsemme pois samana päivänä

-- -- Holman ääni värisi hiukan.

Puhelun keskeytti harjottelija-neiti tullessaan käskemään Holmaa

pukua muuttamaan. Holma hiukan hytkähti ja läksi pehmeästi hissuttaen.

Liikutuksella katseli hän jokaista vaatekappaletta -- takkia,

housuja, liiviä, alusvaatteita, Marin kutomia sukkia, mustia

patiina-kenkiä ja pientä kesäistä lättälakkia. Hitaasti kävi

pukeutuminen -- kääreet vatsan ympärillä tekivät haittaa, ja

muutenkin oli niin somaa -- kun ei kolmeen kuukauteen ollut

nähnytkään vaatteitaan. Ehdottomasti kääntyi suu myhäilevään

hymyyn, kun pääsi valmiiksi ja päällystakki käsivarrella läksi

takaisin, -- ja ehdottomasti pääsi sairastovereilta ja Kulmalan

sänkyä puhdistavalta harjottelija-neidiltä huudahdus, kun hän tuli

huoneeseen jälleen. Kaikista tuntui miellyttävältä ja ihmeelliseltä

nähdä häntä omassa puvussaan.

Kerättyään kaikki pikkukapineet, kynät, muistikirjan, rahataskun,

kellon, kirjekuoret, paperit ja muut taskuihinsa, ei hänellä ollut

enää muuta tehtävää kuin odottaa, koska hevonen tuodaan rappujen

eteen. Mutta siihen menikin aikaa. Hän oikoili leposohvalla,

käveli käytävällä, istuskeli akkunalla, kävi naapureissakin ja

aina vähänväliä vilkaisi kelloon, joka nyt oli liivintaskussa

eikä vuoteen karmiin ripustettuna. Kuinka hitaasti ne kellon

viisarit liikkuivatkaan! Eihän se seiso? Ei se seisonut. Tuli siitä

vihdoin päivällisaika. Hätäisesti ja sykkivin sydämin haukkasi

hän ruokaa. Hänellä oli kiire, sillä päivällisen jälkeen hänen

on heti lähdettävä. Kunhan ei vain myöhästyisi junasta. -- Hän

katsahti kelloonsa samalla vilkaisten levottomana ulos. -- Mutta

jos myöhästyisi junasta -- Missähän se renkikin kuhnustelee, kun ei

jo tuo hevosta. Kun ei vain olisi unohtanut. -- Hän ei voinut --

toisille puhellessaankin -- olla yhtenään katsomatta sinnepäin, mistä

arveli hevosen tulevan -- ja jo alkoikin hevonen rattaat perässä

nousta tallin luota pihaan. Käytävällä alettiin huutaa Holmaa.

-- Ky-ky-kyyllä minä heti.

Häntä värisytti niin ettei tahtonut päällystakkia päälleen

saada. Lujasti kädestä puristaen ja värisevällä äänellä pikaista

parantumista toivottaen sanoi hän hyvästi jääville tovereille.

Käytävällä olivat hoitaja ja harjottelija-neidit ja katsoivat

iloisen ylpeästi häneen. He olivat iloisia, kun hän pääsi vihdoinkin

terveenä pois sairaalasta ja ylpeitä, kun hän oli heidän hoidossaan

parantunut. Hän puristi heidän käsiään ja sydämellisesti kiitteli

hyvästä hoidosta. Hänet valtasi liikutus, niinkuin omaisista ja

hyvistä ystävistä erotessa.

Sydämen ankarasti tykyttäessä astui hän ovesta eteiseen ja siitä

pihalle. Aurinko paistoi kelmeästi, niinkuin se ainoastaan lokakuun

lopulla paistaa, vieno tuuli kuiski, niinkuin se ainoastaan lokakuun

kuulakkaina päivinä kuiskii. Ja hänestä tuntui, että hän on perhonen,

joka vast'ikään vapautui koterostaan ja nyt lähtee vienossa tuulessa

ja auringonpaisteessa lentelemään kukkaisille niityille. Ennen hän

eli matona kaalinlehdellä, söi siihen reiän toisensa perästä ja aina

sai olla varuillaan, ettei putoaisi alas etanain, onkimatojen ja

kovakuoriaisten sekaan. Silloin hän uskoi, että kaalinlehti on koko

maailma -- tai ainakin ainoa, missä voi oikein elää. Mutta nyt -- --

Samassa lähti hevonen menemään. Sairashuoneen ikkunoista

huiskuteltiin paria nenäliinaa ja sieltä näkyi kaihoten ulos

katselevia päitä. Käytävän ikkunalla näkyi kolme suurta

valkeaa esiliinaa sinertävän puvun päällä. Siellä seisoivat

harjottelija-neidit ja hoitaja. Hiljalleen vyöryivät rattaat pitkin

koivujen reunustamaa kujaa ja niin veräjästä, jonka kummankin patsaan

päässä oli lyhty, ulos maantielle.

-- No niin. Nyt sitä sitten ollaan menossa kotiin. -- Mutta kuinkas

uneksinkaan viime yönä pimeästä metsästä ja suuresta mustasta

linnusta? -- Todella! Minun silmäini edessä on todellakin räpistellyt

suuri musta lintu, joka on estänyt minua oikein näkemästä, ja minä

olen ollut metsään eksynyt, ja lintua veriin saakka käsissäni

pidellyt. Kuinka ihmeellistä! -- Mutta eikö suurimmalla osalla

ihmisiä ole tällainen lintu silmiä sokaisemassa? Varmasti on, vaikka

ei kaikilla sellainen kuin minulla, mutta kuitenkin jokaisella

omansa. Ja tätä lintua he pitelevät kiinni, vaikka pivosta veri

tippuu, luullen että siinä se on elämä ja onni, kun saa tällaista

lintua pidellä. Kuinka lyhytnäköisiä me ihmiset sentään olemme!

Meidän täytyy tulla ensin niin heikoiksi, ettemme jaksa lintua

hallita, vaan täytyy laskea se menemään. Ja juuri silloin, kun

luulemme kaiken menneeksi linnun mukana, huomaammekin löytäneemme

oikean itsemme ja onnemme. -- On se kummallista. -- Niinkuin minäkin.

Uskoin olevani erikoisolento muihin ihmisiin verrattuna -- parempi

kuin muut. Niin kauvan kuin näin uskoin ja kaikin voimin pyrin

muihinkin saamaan samaa uskoa, niin kauvan en ollut vapaa enkä

onnellinen. Sama se on epäilemättä muidenkin. Näyttäkööt he kuinka

kauniilta tahansa, olkoot vaikka kuinka ihailtuja ja kunnioitettuja,

eivät he kuitenkaan ole vapaita eivätkä onnellisia niin kauvan kuin

he itse pyrkivät itseään toisten yläpuolelle nostamaan. He ovat

niinkuin lehdet puussa -- he eivät voi liikkua kuin rajotetulla

alalla, eikä siinäkään vapaasti, muista riippumatta. Heidän

maailmansa on ahdas ja rajoitettu -- he ovat niinkuin madot reikiin

syödyllä kaalinlehdellä. Päinvastoin silloin kun ihminen huomaakin

olevansa ainoastaan ihminen, tahtoo olla etupäässä vain ihminen ja

ihmisenä ihmisten joukossa näyttäytyä -- silloin on hän vapaa ja

onnellinen. Kohtalo voi heittää hänet maahan niinkuin irtonaisen

lehden rapakkoon, tai nostaa hänet ylös niinkuin tuulispää lehden,

-- kaikkialla löytää hän oikean paikan. Hän on niinkuin kissa, joka

aina putoaa jaloilleen heitti sen miten tahansa. Hän on vapaa! Hänen

maailmansa on rajaton. Hän on niinkuin perho, joka lentelee kukasta

kukkaan levittäen onnea kaikkialle ja ollen kaikkialla tervetullut. --

Hänen teki mieli rallattaa paimenpoika-aikaisia laulujaan. --

Kyytimies oli jörömäisen, jopa epäluotettavankin näköinen. Ei

puhunut mitään, vilkuili vain ympärilleen. Se ei varmaankaan olisi

häntä ymmärtänyt, jos hän olisi sille ajatuksiaan puhunut. He eivät

puhuneet kumpikaan mitään.

Maantien vieressä oli jälleen mies puoleksi riisuutuneena kyntämässä.

Holmaa halutti nousta rattailta, pusertaa kosteaa multaa paakuksi

kourassaan, silittää höyryävää hevosta, puristaa miehen kättä ja

sanoa hänelle joku ystävällinen sana, sanoa: sinulla nauretaan, ja

nauranut olen minäkin, mutta en enää naura sinulla, sinä kansasi

henkivartija! -- Kuitenkaan ei hän tullut niin tehneeksi, niin

kauniilta kuin se tuntuikin.

Asemalle päästyään hän käsin koski hiekotettuun tantereeseen, mutta

nykäisi äkkiä kätensä takaisin ja pyyhki sitä nenäliinalla.

-- Ei, ei -- ei se ole tätä, mutta sitä oikeaa Suomen peltoa, sitä

mustan muhevaa, talonpojan hiestä kosteaa peltoa -- sitä se on. --

Maa -- Kuinka hellä ja kärsivällinen se on! Se on halveksittu ja

pilkattu -- niinkuin talonpoika, joka sitä kyntää -- ja kuitenkin se

meidät hartioillaan kantaa ja elättää. Se ei hylkää ketään. Se on

niinkuin äiti. Vielä silloinkin, kun kaikki muu on meidät jättänyt,

eikä enää mistään lohtua löydy, vielä silloinkin se meidät syliinsä

sulkee. Jos ihmiset sinua pilkkaavat -- se ei pilkkaa. Vaikka kuinka

sitä pilkkaisit, se ei sittenkään sinua pilkkaa.

Miettien katsoi hän eteensä rautatiekiskoja.

-- Miten paljon ponnistuksia se elämältä kysyikään, se että sai minut

tämän ymmärtämään --.

Rautatievaunun ikkunasta hän vielä silmillään seurasi sairaalaa.

-- Niin. Nyt sitä ollaan kotimatkalla -- ja ilman mustaa lintua. Ei

Marinkaan tarvitse täst'edes silmiään pyyhiskellä kun milloin kotiin

tulen. Kiitos siitä sinulle, minun koteroni, ja kiitos sille, joka

minut sinuun johdatti.

Huomaamattaan nyökkäsi hän sairaalaan päin ja huokasi. Juna jyskytti

omalla tahdillaan ja hänen sydämensä sykki omallaan. Ne niin hyvin

sointuivat yhteen.