Jukka Mattila ja Mikku Heikkilä olivat seitsenvuotisia pojanvekaroita
ja aika hyvät toverukset. Päivät päästään he olivat yksissä puuhissa:
lintusilla, piilosilla, uimassa, ongella ja kaikkialla. Talvella
laskettiin mäkeä Heikkilän tuvan taitse menevällä tiellä, jossa pääsi
pitkiä luikuja aina joelle asti tai Mattilan pihalle, jos niin tahtoi.
Jukka oli ujo, kalpea, pikkunen poikanen, rakasti yksinäisyyttä,
eikä viihtynyt suuremmassa joukossa. Ainoastaan Mikun kanssa hän
viihtyi. Jos muita tuli, erosi hän joukosta ja meni yksin leikkimään
kotipihalle, tai kesäisin istumaan jokirantaan myllyn taakse, suurten
kivien sekaan. -- Mikku oli vanhempainsa ainoa poika, terve ja
punakka, viihtyi vaikka missä, mutta paraiten kuitenkin Jukan parissa.
Monta kepposta he tekivät. Mikun ei olisi sallittu kesälläkään olla
ilman kenkiä, kun pelättiin kylmettyvän ja sairastuvan. Mutta kun hän
Mattilaan ehti, niin heti kengät jaloista. Kerrankin lensivät Mikun
saappaat ja sukat yhteen nippuun sidottuna Mattilan lutinullakosta
kauvas pihaan ja olivat vähällä sattua Jukan äitiin, joka vei juuri
vesiämpäriä tupaan.
-- Pojat! Jukan äiti vain sanoi ja kaksi pörröistä, nauravaa päätä
näkyi ullakonaukosta.
Kerran eräänä talvipäivänä oli Mikku hiukan, hiukan vain,
pelmuuttanut naapurin Jaskaa ja viipyi Jukan kotona. Jassu oli mennyt
hirveästi parkuen kotiinsa ja Mikku tiesi, että isoäiti, joka samalla
oli Jassunkin isoäiti, kantelee hänen vanhemmilleen ja hän saa toria
kun menee kotiin. Tuli pimeä. Mikku pelkäsi pimeää ja Jukkakin
pelkäsi. Silloin Jukan nuorempi sisko läksi saattamaan. Hän ei
peljännyt pimeää ja käsi kädessä he läksivät. Naapurin ladon edessä
alkoi Jukan siskokin pelätä ja siinä he erosivat, kumpikin kipaisten
kotiinsa minkä pienet jalat voivat.
Mutta sitten...
Mikku sairastui ja makasi vuoteessa. Oli kevät. Jukka leikki silloin
yksin. Kaivoi puroja pelloilla oleville vesilammikoille ja saattoi
siten pitkät ajat katsella veden lorisevaa juoksua.
Tuli kesä, ja Mikku yhä vain makasi vuoteessa. -- Jukka istuskeli
myllyn takana suurten kivien seassa.
Hän ei ollut vielä kertaakaan käynyt katsomassa Mikkua tämän
sairastaessa. Hän ei voinut mennä, kun tiesi, että Mikku ei pääse
tulemaan ulos ja kun pelkäsi, että Mikun isäkin voisi olla tuvassa,
ja Jussi ja Maija, kenties vielä muitakin. Mikun äidistä hän ei olisi
välittänyt ...
Mutta eräänä päivänä hän löysi itsensä seisomassa Heikkilän
ovensuussa, itsekään tietämättä, miten oli sinne tullut. Sen hän vain
hämärästi muisti, että joku oli häntä käskenyt, pakottanut tulemaan.
Tuvassa ei ollut ketään, mutta hetken kuluttua tuli Mikun äiti
kamarista ja näytti iloisesti hämmästyvän kun näki Jukan.
-- Onko Jukalla asiaa? -- hän hyväntahtoisesti kysyi etsiessään
jotakin kaapista.
Ei Jukalla mitään asiaa ollut ja Jukan pää painui alas. Emäntä meni
jälleen kamariin.
Jukka seisoi kuin palaneilla jaloilla. Hän kun oli luullut, että
Mikku makaa tuvassa ovisängyssä ja Mikku makasikin kamarissa. Sopiiko
hänen mennä kamariin vai eikö sovi? Samassa Mikun äiti pisti päänsä
kamarin ovesta.
-- Tuleppas, Jukka, tänne katsomaan Mikkua!
Jukka hätkähti: Sopiiko mennä vai eikö sovi?...
-- Tule nyt, tule! -- Mikun äiti avasi kamarin oven puoliksi auki.
Jukan pää painui alas. Hän ei ollut selvillä, sopiiko mennä kamariin
vai eikö sovi.
-- No tule nyt, tule! -- Ääni oli jonkun verran tiukka.
Jukka seisoi itsepintaisesti paikallaan silmät maahan luotuina.
Turhaan pyydettyään useamman kerran pani emäntä kamarin oven
kiinni ja Jukka jäi taasen yksin. Hän tunsi, miten kaksi voimaa
taisteli hänessä. Toinen veti kamariin, mutta toinen sanoi, että on
sopimatonta mennä sinne. Eikä Jukka tiennyt kumpaa totella.
-- Jos Mikun äiti vielä tulee käskemään, niin sitten minä menen!
Samassa kamarin ovi taasen avautui.
-- No Jukka! Tulehan nyt, kun Mikko niin pyytää!
Kuinka viitsisit mennä kamariin? Se on sopimatonta. -- Ja Jukka
katsoi lattiaan, pysyi itsepintaisesti paikallaan ja kuunteli
sisäistä riitaansa.
Jos Mikun äiti vie minut kädestäpitäen kamariin, niin sitten minä
menen, ajatteli Jukka, kun emäntä taasen vetäytyi kamariin turhaan
poikaa pyydettyään.
Kului hetkinen ja Mikun äiti taasen avasi kamarin oven ja tällä
kertaa tuli tupaan kokonaan. Jukka hätkähti.
-- Kuinka et sinä Jukka tule, kun Mikku itkee? -- Ääni oli rukoileva.
Jukka tirkisteli kulmainsa alta, tuleeko Mikun äiti ottamaan häntä
kädestä.
-- Tule nyt, Jukka, kun Mikku niin kovin itkee. Jukka ei mennyt ja
kyyneleet silmissä vetäytyi emäntä kamariin.
Jukan jalkoja poltti, sydän tykytti, koko ruumis vapisi, ja kun
emäntä sai kamarin oven kiinni, pujahti Jukka ulos ikäänkuin jotakin
pakoon. Pihalle päästyään hän pysähtyi kuin iskettynä.
-- Mutta minä sittenkin menen kamariin! -- hän ääneen virkkoi. --
Olisipa se kaunista, jos menisit, kun kerran pois läksit! -- kuului
ääni sisästä. Se oli kylmää, purevan ivallista. Ja Jukka läksi kotiin.
Jukka oli levoton koko päivän ja kuljeskeli hajamielisenä paikasta
toiseen.
-- Minähän luulin, että Mikku makaa tuvassa ja hän makasikin
kamarissa, hän ajatteli. Kuinka minun sinne sopii mennä! Ja mitä minä
olisin sanonut, jos olisin mennytkin?
-- Mutta kun sinä menit katsomaan toveriasi, joka sairastaa ja
kukaties kuoleekin, etkä mennyt edes hänen sänkynsä viereen istumaan.
Jukka! Sinä et tehnyt oikein! -- Näin hänen rinnassaan joku valitteli.
-- Voinhan minä mennä vieläkin, -- ajatteli Jukka hädissään ja kulki
levottomana paikasta toiseen. Läksi vihdoin joen rannallekin. Istui
kivelle myllyn takana, liotteli jalkojaan vedessä ja katseli, miten
vesi hiljaa luikerteli kivien välissä ja aurinko paistoi veteen.
Pienet kivimateet ja sormenmittaiset hauet pujahtelivat kivien alta
piiloistaan, olivat hetken rauhassa ikäänkuin jotakin kuunnellen,
mutta samassa kiepauttivat purstoaan ja katosivat. Rannan heinät
kahisivat vienossa tuulessa ja kukat huojuivat. Aurinko paistoi
myllyn seinään ja siinä oleva aukko, jossa vesiratas oli, häämötti
kaamean mustana kuin jonkun hirviön suu. Vesirattaan siipilaudat
olivat kuin hirviön hampaat.
Jukka oli niin monta kertaa istunut tässä paikassa samalla tavalla
ja aina oli hänen mielensä tyyntynyt. Hän oli tuntenut omituista,
suloisen haikeata, turvallista hyväntunnetta. Jos joku tuli häntä
siinä häiritsemään, tuntui Jukasta samalta kuin jos olisi joku kaunis
kuva häneltä särjetty.
Mutta nyt hän ei viihtynyt siinäkään. Myllynaukko hirveine hampaineen
oli niin uhkaava, auringon valaisema myllyn seinä katsoi niin
surullisena kuvaansa vedessä, heinät kahisivat nuhtelevasti ja
kukat huojuivat itkien. Sormenmittaiset hauet ja kivimateet tulivat
piiloistaan, katsoivat häneen vähän aikaa ja tuntuivat sanovan:
-- Phyh! Tuommoinen, joka ei mene katsomaan sairasta toveriaan! --
Kiepauttivat purstojaan ja katosivat.
-- Menisinkö uimaan? -- Jukka ajatteli. Vesi viilteli kylmästi
jalkoja ja joki näytti niin uhkaavalta. Jukkaa puistatti. Hän kohosi
rantatörmälle ja meni riihen luo.
-- Kuinka sinä et mennyt katsomaan Mikkua, joka sairastaa? -- sanoi
riihi ja katsoi Jukkaa hellänsuruisesti niinkuin Jukka muisti
isän joskus katsoneen, kun hän teki pahoin, eikä isä voinut häntä
rangaista.
-- Viu viu, ti tiu, ti tiu, tiu tiu tiu, -- siinä se on poika, joka
ei mene katsomaan sairastavaa toveriaan! Hyi! -- sanoi varpunen
riihen räystäässä.
Jukka lähti tupaan. Suruissaan kahisi ohrapelto, nuhtelevasti katsoi
musta saunanovi, jonka yläpuolella oli savun muodostama harjaan
saakka ulottuva nokinen kiehkura. Eteenpäin kumartunut aitta uhkasi
kaatua päälle ja Jukan täytyi juosta sen sivuitse. Varjossa oleva
luhdin seinä oli synkissä mietteissä ja tupa kyseli kummastuneena ja
uhkaavana:
-- Kehtaatko tulla sisään?
Jukka tuskaili.
-- Minä lähden katsomaan Mikkua! hän ääneen virkkoi.
-- Kyllä olisi kaunista nyt mennä, kun et kerran silloin mennyt, kun
aijoit. Kyllä sillä saataisiin nauraa!
Siinä se taas oli se kylmä, pureva, ivallinen ääni, joka häntä
kiusasi.
Jukan teki mieli mennä sänkyyn, painaa pää tyynyihin ja itkeä, itkeä
-- --
Jonkun päivän perästä menivät Jukan äiti ja sisko käymään
Heikkilässä. Kun he sieltä palasivat, kertoi äiti, miten Mikku oli
heidän mennessään kamariin maannut kasvot seinäänpäin, mutta heti
kääntynyt ja ojentanut kätensä heille. Mikun äiti oli kertonut,
mitenkä Mikku tavallisesti, kun tulee vieraita, kääntyy seinäänpäin,
on levoton eikä puhu mitään -- usein itkeekin. Oli ihmetellyt, kun
Mikku nyt noin oli hyvillään. Samalla kertonut, mitenkä Jukka ei
ollut tullut Mikun luo kamariin, vaikka hän oli niin monta kertaa
pyytänyt, ja mitenkä Mikku oli ruvennut katkerasti itkemään, kun
oli kuullut, että Jukka oli mennyt pois tuvasta. Oli pyytänyt, että
Jukka vielä tulisi katsomaan Mikkua. Mikku oli ollut hyvin heikko, ja
äiti nuhteli Jukkaa, kun ei ollut mennyt hänen luokseen, ja siskokin
nuhteli.
Jukka oli koko ajan pelännyt, että jos äiti saisi tietää, ja nyt oli
äiti saanut sen tietää. Silmät maahan luotuina kuunteli hän äidin ja
siskon puheita koko sydämestään katuen, ettei silloin mennyt Mikun
luo kamariin, kun Mikku on niin kovin heikkokin.
Levottomana harhaili Jukka taas sinne tänne, istui milloin penkillä,
milloin tuolilla, nosti tuolin pöydälle, kiipesi sille ja etsi
jotakin viililaudakolta. Mitä? Sitä hän ei tiennyt.
-- Mitäs siellä kaaparoitset? tiuskasi äiti.
Jukka laskeutui lattialle, istui hetken ympärilleen vilkuillen
penkillä ja kiipesi ylisänkyyn. Sieltä kohosi leipähirsille ja
hinasi itsensä siellä kuivamassa olevia reenjalaksen aineksia pitkin
toiselle hirrelle yli tuvan.
-- Jos täältä putoaisi, minkähänlainen sitten olisi olla? -- välähti
mieleen puolimatkassa. Hän katsahti alas, eikä paljoa puuttunut,
ettei koettanut. Toiselle hirrelle päästyään laskeutui hän uunin
päälle kolistellen siellä astianaineksia ja muita palikoita. Pian
tuli sieltäkin alas ja istui hetken tuolilla tähystellen, mihin nyt
menisi. Yht'äkkiä nousi ja läksi päättäväisesti ulos.
Sivuilleen katsomatta meni hän tallin, lantapihan ja ratasliiterin
ohi ja sivuutti jo naapurin leveän ja matalan rehuladon, jonka
sivuseinällä on kaapinmuotoinen lautakoppio. Etuseinässä on
kaksipuolinen ovi, joista ei kumpikaan puolikas pääse kuin puoliksi
auki, lato kun on niin painunut. Hän oli jo naapurin aitan kohdalla,
jossa tiet haarautuivat. Mäkeä ylös suoraan eteenpäin mennään kylän
sisään ja maantielle, ja maantietä pääsee vaikka minne. Mäkeä
alas oikealle, sitten sillalle, sillalta kujalle ja kujaa pääsee
naapurikylään, mutta sinne ei ole hyvä mennä, siellä saa selkäänsä.
Jukka kääntyi vasemmalle, sille tielle, joka vie myllyyn ja riihen
luo, mutta hän ei mene niihin kumpaiseenkaan, ei mene edes sitä
tietäkään, menee vain sen yli.
-- Noin. -- Parilla harppauksella oli Jukka tien toisella puolella,
jossa vihreässä nurmikossa oli tallattu polku ja näkyi epäselviä
rattaan jälkiä.
-- Minä menen katsomaan Mikkua, -- Jukka itsekseen sanoi.
-- Mutta kuinka sinä nyt heti kehtaat mennä, kun äiti ja Hilda juuri
ovat olleet?
Siinä se oli taasen se kylmä, pureva, ivallinen. Jukka pysähtyi
juuri kuin olisi pitänyt puutarhan nurkkauksesta kääntyä Heikkilän
pihaan, ja tuijotti tylsästi eteensä. Ajatuksenjuoksu pysähtyi, kädet
hervahtivat sivuille.
-- Et sinä nyt kehtaa mennä! Ei se ole ollenkaan kaunistakaan. Tule
jonakin toisena päivänä! Mikkukin paremmin pitää siitä! -- Kylmän,
purevan, ivallisen sekaan oli tullut neuvovaakin.
Ehdottomasti katsahti Jukka, onko ihmisiä näkyvissä. Ei näkynyt
missään ja tuuheat syreenipuut estivät häntä näkymästä Heikkilän
ikkunoihin. Jukka kääntyi takaisin.
-- Mutta tuolta toisesta Heikkilästä on voitu nähdä -- ja Jukka läksi
menemään myllylle vievää tietä. Oli vain löytänyt tuolta kiven, jolla
voi heittää voileipiä joessa --
-- Ylihuomenna minä menen katsomaan Mikkua, -- päätteli Jukka
mennessään. Jostakin syystä ei huomenna sopinut.
Hyvän aikaa hän sitten viipyikin jokirannassa heitellen voileipiä
tyynessä myllypurossa ja melkein joka kivelle vakuuttaen, että hän
ylihuomenna menee katsomaan Mikkua. Kotiin mennessään hän tuli riihen
luo.
-- Ylihuomenna minä menen katsomaan Mikkua, -- sanoi hän riihelle ja
varpuselle.
-- Tsiu, -- sanoi varpunen. Ohrapelto taasen kohisi surullisesti.
-- Ylihuomenna minä menen katsomaan Mikkua, -- lohdutti Jukka sitä.
Saunanoveen ei hän vilkaissutkaan. Sivumennen vain sille sanoi:
-- Ylihuomenna minä menen katsomaan Mikkua.
-- Ylihuomenna minä menen katsomaan Mikkua, -- sanoi hän rukoilevasti
aitalle ja juoksi sen kohdalla.
Luhdin seinään paistoi aurinko, se oli hauskalla tuulella.
-- Ylihuomenna minä nyt menen katsomaan Mikkua, -- sanoi Jukka sille
niinkuin uskotulle toverille.
Tupa ei näyttänyt huolivan sitä ei tätä, mutta sanoihan Jukka
kuitenkin sillekin. Kaikki näyttivät olevan tyytyväisiä siihen, että
Jukka nyt ylihuomenna menee katsomaan Mikkua. -- --
Ylihuomen valkeni. Jukka lojuili tavallista kauemmin vuoteella.
Mikäpä sinne nyt on kiire, onhan sitä sittenkin päivää. Hän yritti
nukkua, painoi silmänsä kiinni ja veti peitteen päänsä ylitse. Mutta
kiusallisesti hän vain oli virkeällä tuulella. -- Kun ei nukkumisesta
tullut mitään, nousi hän viimein ylös. Aurinko paistoi korkealta,
isä oli jo mennyt pellolle väen kanssa ja pääskyset lentelivät
joen rannalla sinne tänne suurella kiireellä, ihan jokeen lensivät
toisinaan. Jukka ei milloinkaan muistanut nähneensä pääskysiä noin
veitikkamaisina. Yhtenään täytyi huomauttaa niistä äidille, joka pesi
astioita takan ääressä ja komenteli panemaan vaatteita päälle.
-- Siinä paitasilla roikottelet iso poika!
-- Eihän nyt niin ole kiirettä. -- Jukka veti housuja jalkaansa.
-- Mutta ihanhan nuo pääskyset ovat hulluja tänään, kun ihan
toisiinsa lentävät!
Käsin housuja pidellen juoksi Jukka ikkunalle ja nauroi kovalla
äänellä. Naapurin Jassu näkyi tulevan ongelle jokirantaan.
-- Minäkin menen! Ei sen tarvitse meidän puolelle tulla. Ei tarvitse!
Ei jo!
Tuota pikaa oli Jukalla vaatteet päällä. Hänen onkensa oli
vinninrappusilla seinää vasten pystyssä. Sen hän sivalsi sieltä ja
juoksi ulos. Rapuilla tuli Heikkilän emäntä vastaan. Jukka seisahtui,
sydän hytkähti ja sitten seisahti hetkeksi. Heikkilän emännän silmät
olivat itkettyneet.
-- Mikku on kuollut, -- hän hiljaa sanoi ja purskahti itkemään,
samassa kun katsahti Jukkaan.
Jukka ei sanonut mitään. Meni vain jokirantaan johtavaa polkua
koettaen kuinka nopeasti hän voi juosta. Saunanseinän vierestä löytyi
matoja lahon puun alta. Hän irrotti koukun, oikein porvarin koukun,
korkista, kirvotti siiman vavan ympäriltä, pani madon koukkuun ja
viskasi jokeen. Joki oli rasvatyyni, aurinko paistoi ja leivo lauloi.
Jukka istui kivelle ja tähysteli korkkia, joka oli liikahtamatta
veden pinnalla.
-- Kumma kun ei näpi ja on näin kaunis ilma?
-- Heikkilän Mikku on kuollut. -- Ikäänkuin joku olisi sormellaan
koskettanut.
-- Kerrankin sain tästä samasta paikasta ainakin noin pitkän ahvenen.
-- Toinen käsi osoitti toisen käden kyynärpäästä sormenneniin. --
Heikkilän Mikku on kuollut. -- Ikäänkuin olisi joku lyönyt olalle.
-- Jassu oli tuossa toisella kivellä, eikä saanut kuin pari kiiskiä.
-- Jukkaa nauratti kovasti. -- Heikkilän Mikku on kuollut. --
Ikäänkuin olisi tukistettu.
-- Kun tässä hetken aikaa olen, niin kyllä minä taas vedän oikein
aika ahvenen! -- Heikkilän Mikku on kuollut etkä sinä ole käynyt
häntä katsomassa!
-- Ikäänkuin olisi lyöty korvalle lujalla kädellä.
Veri seisahtui, sydän lakkasi sykkimästä, eikä Jukka nähnyt ei
korkkia veden pinnalla eikä lumpeen kukkia likellä rantaa.
-- Heikkilän Mikku on kuollut etkä sinä käynyt häntä katsomassa.
Se humisi kolkosti kuin puutarhan lehdettömät haavat pimeänä
syysiltana. Jukka tuijotti eteensä, mutta ei nähnyt eikä kuullut
mitään, ei auringonpaistetta eikä leivon laulua.
-- Heikkilän Mikku on kuollut etkä sinä käynyt häntä katsomassa.
Voi sinua! -- Se oli kuin myrskyn vinguntaa puutarhan lehdettömissä
haavoissa.
Toinenkin ääni alkoi siinä vierellä väristä hiljaa ja terävästi kuin
pingotettu rautalanka tuulessa:
-- Ja sinäkin olet syypää Mikun kuolemaan, kun et käynyt häntä
katsomassa.
Maailma kävi mustaksi ja vaistomaisesti siirtyi Jukka pois kiveltä,
ettei kaatuisi jokeen. Rintaa ahdisti, ruumis kävi hervottomaksi.
Vatsassa alkoi kiemurrella ja kouristella, ja Jukka kieritteli pitkän
aikaa kedolla tuskissaan.
-- Minä olen surmannut Heikkilän Mikun. Jukka makasi selällään
liikahtamatta, silmät auki rävähtäneinä, suu ammollaan. --
Käsin vatsaa pidellen, selkä koukussa hän läksi vihdoin laahustamaan
tupaa kohti. Äiti jo näki ikkunasta ja tuli hätäisenä vastaan.
-- Minun on vatsani niin kovin kipeä, -- parkui Jukka minkä jaksoi.
Äiti talutti Jukan tupaan, peitti huolellisesti vuoteeseen ja antoi
rohtoja. Vatsankipu loppui, mutta Jukka makasi vain yhä sängyssä. Kun
äiti kysyi, että ainako vain Jukka oli kipeä, vastasi Jukka, että
"aina vain", ja käänsi kasvonsa seinään päin. Hän ei voinut katsoa
äitiä silmiin.
Ei Jukka itkenyt enää, mutta pää oli raskas, ja hän tunsi, että
siellä sisässä joku itki ja että sillä on syytäkin itkeä.
Siellä itki sydän, pienoinen hellä sydän, ja se itki sentähden, kun
muut äänet olivat nyt ensi kerran tukahuttaneet sen äänen. Se kenties
aavisti, ettei tämä ole ainoa kerta ...
* * * * *
Jukka ei uskaltanut mennä Mikun hautajaisiin. Pelkäsi, että Mikku
häntä nuhtelee ja kertoo koko hautajaisväelle, ettei Jukka ole käynyt
häntä katsomassa, vaikka hän niin hartaasti pyysi. Silloin kaikki
katsoisivat Jukkaa, ja mihin hän silloin joutuisi -- --
-- En minä voi mennä, minun on vatsani kipeä, -- Jukka sanoi ja jäi
mummon kanssa kotiin.
Ikkunasta hän näki, kun Mikkua vietiin. Oli pitkä jono hevosia
ja rattaita ja rattailla ihmisiä. Ensimäisen hevosen rattailla
oli pieni, mustaksi maalattu ruumiskirstu, jonka reunoista näkyi
valkoista harsoa.
-- Siellä se nyt menee Heikkilän Mikku! -- mummo sanoi ja huokasi. --
Enkä minä käynyt häntä katsomassa, vaikka hän pyysi! Ja Mikku itki,
kun en mennyt!
Jukka ei nähnyt enää kirstua, olisi mennyt pois ikkunasta, mutta
mummo olisi siitä huomannut jotain. Ja Jukka katsoi tarkasti, mutta
ei nähnyt mitään, ei edes heidän omaa Mustaakaan, kun mummo sen
hänelle osotti.
* * * * *
Jukka ei puhunut kenellekään tunteistaan, ei äidillekään. Hän kyllä
tunsi, että äiti olisi voinut lohduttaa, mutta samalla hän tunsi,
että jos alkaa kertoa, niin purskahtaa itkuun. Ja hän ei kertonut,
yksin vain kantoi surunsa niinkuin mies ja kärsi niinkuin marttyyri.
Kukaan ei siitä tietänyt. Se oli suljettuna hänen sydämeensä ja teki
sen araksi ja herkäksi. Aina kun Jukka näki jonkun surevan, tunsi
hän tuskaa, mutta ei voinut ketään lohduttaa, sillä hän kaipasi itse
lohdutusta...
* * * * *
Kalpea poikanen on kasvanut mieheksi, mutta yhä vieläkin hän
muistelee ensi taisteluaan. Senjälkeen tapahtuneet taistelut eivät
ole voineet sen muistoa himmentää, pikemmin päinvastoin. Yhä vieläkin
itkee sydän, ja itkee sitä, kun ihminen on niin miehekäs, ettei kuule
sydämensä hellää kieltä, ja kuitenkin kärsii hän tästä miehekkyydestä
itse, ja tuottaa sillä muillekin kärsimyksiä.