Ennen laskuaan hiljaisen, salaperäisen, kaukaisesti kohisevan
metsän taakse lähetti kelmeä lokakuun aurinko vielä yhden säteen
sairashuoneeseenkin. Se laskeutui ikkunan viereiselle vuoteelle,
jolla makasi eilen leikkauksen kärsinyt kalpea nuorukainen lyhyesti
hengittäen ja raukeasti käännellen päätään puoleen ja toiseen.
Vähänväliä paisutti rintaa pidätetty huokaus. Säde loi ruusuisen
hohteen punaiselle peitolle, hyväili nuorukaisen kasvoja ja
houkutteli auki hänen silmänsä, joissa raukeuden keskeltä kuvastui
rukoileva tuskan ilme. Säde hymyili lohduttavasti noille silmille.
-- Älä tuskastu! Kyllä sinä paranet -- ja sitten...! -- se kuiskasi.
Eikä nuorukaisen pää enää kääntynyt. Silmiin ilmestyi heikko
ilon välähdys. Säde iski vielä silmää nuorukaiselle ja siirtyi
seuraavalle vuoteelle. Siinä makasi vankka mies tuskaisesti käsiään
väännellen. Pää nytkähteli hermostuneesti hartioihin, ja joka
nykäyksellä pusertuivat kasvot luonnottomiin kurttuihin, silmät
painuivat tiukasti kiinni ja huulet vetäytyivät toisistaan erilleen.
Hengittäessä tunki ilma sihisten sisään yhteenpuristuneiden hampaiden
välistä ja sai ulos tullessaan kurkunpäässä aikaan huoahtavan
korahduksen. Oli tapaturmaisesti ruhjonut toisen jalkansa, jota juuri
äsken toimitetun puhdistamisen vuoksi nyt hirveästi kirveli. -- Säde
siveli hänen poskeaan.
-- Älä sure! Sinä paranet -- ja voihan ihminen elää, vaikka ei
olekaan kuin yksi jalka! --
Seuraavalla vuoteella makasi laiha ja kalpea mies, kasvoillaan valju,
herpaantunut ilme. Sairasti sydänvikaa. Kaipasi vaimoaan ja kuutta
pientä lastaan, jotka kotona itkevät ja ikävöivät isää. Hänkin
itki, ja heikko sydän löi yli voimainsa. Säde kohosi hiljaa hänen
vuoteelleen, silitteli peitteen päälle jäänyttä pieneksi kutistunutta
kättä, hyväili poskea ja katsoi suruisen lempeästi silmiin.
-- Kyllä Jumala pitää huolen pienokaisistasi!
Muuta ei säde voinut sanoa. Se näki Kuoleman seisovan vuoteen
ääressä ja irvistelevän luisilla kasvoillaan. Itkien hiipi säde pois
vuoteelta, mutta kääntyi vielä Kuolemaan päin.
-- Sinä luulet saavasi ihmisen -- mutta siinä erehdyt! Et saa muuta
kuin liha- ja luukokoelman -- mestarin työtä kyllä sekin -- mutta
sittenkin jonkun ajan päästä kourallinen multaa vain! Sen sinä saat,
mutta ihmistä et saa.
Säde värähteli. Kuolema yhä vain irvisteli luisilla kasvoillaan.
Säde kävi jokaisella vuoteella ja sai hetkeksi kaikki rauhottumaan.
Mutta hetkeksi vain. Se ei joutanut kauvan viipymään yhdessä
paikassa, sillä maailmassa on niin paljon, jotka sitä kaipaavat. Sen
täytyi kiiruhtaa. Hetken se vielä väreili huoneen valkeilla seinillä
ja valkeassa laipiossa, jossa kärpänen suristen liukui pitkin
kiiltävää maalausta kuin tuulen ajamana.
Säteen poistuttua alkoi hämärä ikkunoista vilkuilla. Salaperäisesti
kuiskien astui se huoneeseen, pehmeästi liukuen joka komeroon.
Hetken kuluttua hämäräkin poistui ja tummakulmainen, äänetön pimeys
alkoi ikkunoista vaania, aikoen sekin tulla sisään. Mutta silloin
tuli siivoojanainen ja sytytti suuren kattolampun, eikä pimeä
uskaltanutkaan tulla sisään. Ikkunoista vain tuijotti synkeillä
silmillään ja jossain syrjäisessä komerossa uskalsi varkain hiipiä.
Se on päivän tuskallisin aika sairaalassa. Sairaat ovat
tuskastuneita, selkiä pakottaa alituisesta makuusta. Rautasängyt
natisevat, pidätetyt huokaukset täyttävät ilman. Nuorukaisen pää
kääntyilee taas tyynyllä, vankan miehen ruumis nytkähtelee ja isä
itkee.
Holma makasi taasen pää käsien varassa, äänettömänä, kauvas katsova
ilme silmissään. Hän oli omituisen mielialan vallassa. Oli niin
suloisen surullisesti hyvä olla. Oli vähän niinkuin silloin, kun
huuruisena ja huohottaen saapui perille ennen muita ja huudettiin
eläköötä ja liehutettiin liinoja -- ja kuitenkaan ei ollut niinkuin
silloin. Tämä oli jotakin paljon kauniimpaa, puhtaampaa --
täydellisempää silloiseen verrattuna -- aivan kuin sirosti tehty
pesukurikka vallan veistämättömän koivunpuolikkaan rinnalla. Kaikki
on niin hämärää, kaikessa on jotakin sellaista, jota hän ei ole
koskaan ennen tuntenut, eikä nytkään ymmärrä. Hoitajakin äsken näytti
siltä kuin sillä olisi ollut mielessä jotakin --
-- Mitäs se --?
Silmät sävähtivät, pää kohosi ja kurottautui ovea kohti. Hän kuunteli
henkeä pidättäen. Samoin toisetkin -- ei hiiskausta kuulunut
huoneessa.
Käytävän toisella puolella olevasta huoneesta kuului avonaisten
ovien kautta pehmeää, tunteellista laulua ja kitaran helinää.
Alussa se värisi epätoivoisesti kuin itku ilman kyyneliä. Sitten se
huokaili kuin kyynelvirtaan puhjennut ääretön epätoivo ja lopuksi
kohosi luottavan iloiseen säveleeseen kuin sydämen syvimmät toiveet
täyttymään saaneen riemulaulu. Se toistui usean kerran ja sairaiden
tuska lientyi, he eivät muistaneet sitä. Liikutus, lämmin kuin
kotiliesi, valtasi mielet ja kyynel kihosi silmäkulmaan. -- Kuka se
laulaa?
Jokainen kysyi, mutta kukaan ei tiennyt vastata. Nuorukainen liikahti
kuin olisi aikonut nousta ja mennä kiittämään ja kättä puristamaan,
mutta ei voi, ei jaksa. Kädet hiukan kohoavat ja jälleen raskaasti
putoavat peitolle -- kuuluu huokaus kuin pidätetty nyyhkytys.
Katseensa hän tähtää lujasti oveen, ja näkee laulun loputtua hoitajan
tulevan vastaisella puolella olevasta huoneesta kitara kädessään ja
vilkaisevan heihin ikäänkuin arastelisi hän tekoaan.
-- Se oli meidän hoitajamme, joka lauloi -- nuorukainen sanoi,
heikko säihke silmissään, pannen erityisen painon sanoihin "meidän
hoitajamme". -- Kukaan ei sano siihen mitään -- ei äännähdystäkään
kuulu vähään aikaan ja kun hoitaja tulee huoneeseen, ei kukaan puhu
hänelle laulusta mitään, mutta silmät säteilevät kiitollisuutta,
ilmakin sitä värähtelee. He ymmärtävät hoitajaansa ja tuntevat, että
hänkin ymmärtää heitä.
Laulun ensi vaikutuksen lauhduttua makasi Holma kulmat rypyssä
silmiään siristäen. Laulu muistutti jotakin -- mutta mitä? Oli kuin
olisi ennenkin kuullut samanlaista -- mutta missä, milloin? -- Käsi
painautui poskelle ja rypyt kulmissa yhä tiukentuivat.
-- Aa --!
Käsi ojentui peitolle, kulmain rypistys tasottui ja silmät avautuivat.
-- Marihan se siellä kotona noin tapaa laulella, navetassa,
ylisillä ja joka paikassa, kun tietää tai luulee, ettei hän ole
kuulemassa. Mutta jos huomaa hänen kuulevan, herkeää heti ja
katsoo niinkuin olisi rikoksesta tavattu -- hän kun tapaa aina
tiuskaista hänen "yninästään". -- Niin, Mari -- Mari -- Marihan se
on, joka aina tapasi katsoa niin kummallisesti, toivokkaasti, kun
hän itsetyytyväisenä ja hiestyneenä palaa kotiin -- mutta kun hän
ehtii sanoa: "Taas meni kaikki hyvin", näyttää Mari pettyneeltä,
jopa toisinaan silmiäänkin pyyhkii siinä kahvia keittäessään. Hän
ei sitä silloin ymmärtänyt, eikä yrittänytkään ymmärtää, meni vain
muuta puhumatta kamariin oikaisten sohvalle siksi aikaa, kun Mari
saa kahvin valmiiksi. Se Lyyli kun parkuu niin ettei saa korvillaan
olluksi ja Jukka meiskaa kuin puolijauhoinen. -- Niin -- Mari --
Mari-raukka. Nyt minä _pyytäisin_ sinua laulamaan minulle, nyt minä
ymmärrän, miksi sinä silmiäsi pyyhit silloin. -- --
Hänen tekisi mieli itkeä. Silmissä käy harmaaksi -- kaikki käy
harmaaksi ja sekavaksi. Mielikuvituksessaan kotona ollen hän syö
illallisen Lääkäri tekee tavallisen ilta-kiertonsa -- hän on vain
yhä kotona Marin, Jukan ja Lyylin luona. Kuva toisensa jälkeen astuu
silmien eteen muodostuen milloin miksikin haamuksi, jotka kaikki
katsovat häneen säälivän nuhtelevasti -- katsovat vuoroin hellästi
Maria, Jukkaa ja Lyyliä, vuoroin taas säälinsekaisella moitteella
häntä. Ne alkavat kuiskia:
-- Sinä itseäsi vain ajattelit, sinä tahdoit saada oman itsesi muita
ylemmä ja kaikki muut työntää syrjään. Sinä jätit lapsesi orvoiksi ja
vaimosi surevaksi leskeksi, että maailma sinua käsillään kantaisi.
Yhä ankarammin ja uhkaavammin kuiskivat haamut, jotka muisto esille
kutsui, eikä hän voinut puolustautua niitä vastaan. Karvas katumuksen
kyynel vain kirposi silmäkulmaan.
Yhä enemmän irtautuu hän ympäristöstään. Tuolta se sairas, joka
aamulla häntä talutteli, lausuu hänelle sanan käytävältä kuuluvan
puhelun ja naurun johdosta. Hän vain sivumennen hymähti sille.
Katse läksi omin lupinsa harhailemaan ja näki, miten nuorukainen
taas käänteli raukeasti päätään ja hiljaiset huokaukset paisuttivat
rintaa. Molemmat kädet olivat valahtaneet vuoteen reunain
ulkopuolelle ja riippuivat veltosti alas. Vankka mies taas vavahteli,
kasvot puristuivat kurttuihin ja ilma meni sihisten sisään ja tuli
korahtaen ulos. Isä taasen kärsii tuskaa, kaipaa perhettään ja
heikko sydän lyö yli voimainsa. Rautasängyt narahtelevat ja kuuluu
levottomia liikahduksia.
Käytävällä on puhelu ja nauru loppunut. Ainoastaan sähkökellon kilinä
kuuluu silloin tällöin, ja heti sen jälkeen hoitajan askeleet ja
oven käynti jossakin. Näin menee vähän aikaa ja käytävältä alkaa
kuulua reippaita naisen askeleita. Ne menevät ohi, mutta heti tulevat
takaisin ja samalla kuuluu tyhjäin astiain kalinaa. Ovi aukenee ja
siivoojatar saapuu sisään, tekee tottuneilla varmoilla liikkeillä
tavalliset iltatehtävänsä, sammuttaa ison kattolampun ja sytyttää
ovenpielessä naulassa olevan pienen yölampun, joka luo huoneeseen
pehmeän, hämäränsekaisen valon, sanoo hyvää yötä ja poistuu. Kuuluu,
mitenkä hän käy toisissakin huoneissa ja miten hänen askeleittensa
kaiku yhä heikkenee, kunnes vihdoin kokonaan lakkaa kuulumasta.
Jälleen on kaikki vähän aikaa hiljaa, ainoastaan hereillä olevain
sairaitten liikahdukset ja huokaukset värisyttävät ilmaa.
Vielä kerran alkaa käytävältä kuulua askeleita -- pehmeitä, hiljaa
narskahtelevia. Ne lähenevät yhä, ollen toisinaan kuulumattomissa.
Silloin kuuluu, miten ovi avataan ja suletaan ja hetkisen kuluttua
jälleen avataan ja suletaan, jolloin askeleet taas alkavat tulla
lähemmäksi. Ovi avautuu ja hiljaa varpaillaan astellen tulee sisään
sairaalan ylihoitajatar, mennen suoraa päätä nuorukaisen vuoteen luo.
Nuorukaisen silmät ovat puoliksi auki.
-- Saatte lääkettä, että voitte nukkua, -- kuiskaa hoitajatar,
hankaa hiukan nuorukaisen paljasta käsivartta ja ruiskauttaa siihen
morfiinia pienestä putkesta. Sen tehtyään nostaa käden vuoteeseen,
samoin toisen ja asettaa huolellisesti peitteen.
-- Nyt voitte nukkua, -- hän vielä kuiskaa lohduttavaisesti ja menee
toisille tuskaa kärsiville tekemään samoin. Nuorukainen tuntee
suloista viihdytystä ja makaa rauhassa. Samoin toisetkin.
Hiljaa, niinkuin oli tullutkin, poistuu ylihoitajatar. Lamppu
ovenpielessä sihisee yksitoikkoisesti ja sairaitten katkonainen
hengitys ylläpitää hiljalleen sirisevää ääntä. Yön tunnelmarikas
rauha laskeutuu sairashuoneeseenkin.