Seuraavana aamuna tullessaan tekemään tavallista aamusiivousta toi
hoitaja hänelle housut -- kasvoillaan iloisen tyytyväisyyden ja
ylpeyden ilme, niinkuin hyvin suoritetun urotyön jälkeen. Hän puki
housut päälleen ja nousi istumaan. Hoitaja talutti hänet pesutelineen
luo ja pesi hänen kasvonsa.
-- Lähdeppäs nyt kävelemään! -- sanoi muuan sairaista nousten itse
kävelemään.
-- E-hen-en minä uskalla. -- Äänessä värisi toivo ja pelko.
-- Minä autan.
Toinen toiseensa nojautuen he alkoivat kävellä päästä toiseen
vuoderivien välissä olevaa käytävää. Lapsellinen onnen myhäily
parrottuneilla kasvoillaan ja kuopille painuneissa, tuuheain
kulmakarvain reunustamissa silmissään, seurasi hän jalkojaan, kun
ne vuorotellen siirtyivät lattiaa hangaten toinen toisensa edelle.
Varjo katosi aina, kun lampun kohdalla oltiin ja taas kasvoi
joka askeleella, kun siitä poispäin siirryttiin. Vasen jalka oli
tottelemattomampi. Toisinaan piti käsin auttaa, kun ihan väkisin
uhkasi jäädä paikalleen.
-- Voi kuitenkin -- voi sentään, -- huudahti hän tuontuostakin,
itsekään tietämättä, johtuiko se kävelyharjotuksen synnyttämästä
ihastuksesta, vai muistuivatko mieleen entiset hiihto- ja
metsästysretket. Kenties siinä oli molempaa. --
Aamiaisen jälkeen hän jo pääsi tuolin avulla ikkunan luo. Ja mitä
hän näkikään siellä! Auringonpaistetta, rakennuksia, rakennuksien
varjoja, kivitetyn pihan, suuria koivuja kasvavan puiston, johon
hänen lempioksansa häipyivät näkymättömiin. Renki toi jymisevää
vesitynnyriä pihaan ja ajoi sen keittiön eteen. Varjo seurasi
uskollisesti mukana. Keittiöstä tuli palvelustyttö ja he alkoivat
yhdessä tyhjentää tynnyriä. -- Tuolla karkasi koira häntä sojona,
ihan kuin jänistä ajaisi. -- Keittiön seinän vierellä leikki
kaksi kaunista, pientä, viatonta lasta, -- liikuttavia katsella.
-- Tuolta pienemmästä rakennuksesta tuli mies ja katosi jonnekin
huoneitten taakse. -- Hoitaja meni keittiöön. -- Kas tuossa tuuli vie
koivunlehteä oikein tulen kyytiä pitkin pihaa! Ja tuolla toinen tulee
perässä ihan kuin yrittäisi edellistä kiinni! -- Hän käänsi päätään.
-- Tulkaa katsomaan! -- tulkaa katsomaan, mitä täällä on! Kuinka
hauskaa täällä on!
Kuopille painuneet harmaansiniset silmät puhuivat ja kääntyivät
jälleen katsomaan ulos. Suu ei puhunut mitään, vaikka sekin ensin
aikoi.
Vaikka hän koettikin yläruumiillaan mahdollisimman paljon turvautua
leveään akkunanreunukseen, alkoivat sääret sittenkin vapista.
-- Ei, mutta -- kyllä tästä pitää mennä vuoteelle. Mitäpä noista
tuollaisista.
Se oli suu, joka niin sanoi. Silmät, nenä ja kaitaisiksi kutistuneet
kasvot kokonaisuudessaan -- lyhyt ruskea partakin -- sanoivat ei
milloinkaan ennen nähneensä niin hauskaa. Tuolia hinaten meni hän
vuoteen luo, riisui takkinsa ja huoahtaen veti peiton päälleen.
Hän nukkui yhtä mittaa siihen saakka kun harjottelijaneidit alkoivat
jakaa ruokaliinoja päivällistä varten, jolloin hän heräsi ja
ympärilleen silmäillen nousi istumaan.
-- Jahas. Nyt pitääkin taas nousta syömään.
Pian oli takki päällä, tuoli pöydän viereen hinattuna ja hän itse
tuolilla istumassa ja odottamassa. Mutta kun ei ruoka heti tullut,
pitkästyi hän ja läksi varovaisesti kävelemään ikkunan luo.
-- Ei tässä pitkiä aikoja jouda odotella. Eräästä vuoteesta kiinni
pitäen kurotti hän ulos nähdäkseen.
-- Heleijaa! Ruokapaarit tulevat! hän huudahti ja katsahti
ympärilleen lapsellisen hyvätuulisesti naurahtaen ja alkaen
varovaisesti köpitellä takaisin pöytänsä luo. Helpotuksesta huoahtaen
painautui hän istumaan tuolille.
Käytävältä alkoi kuulua veitsien ja kahvelien kalinaa sekä kiireisiä
askeleita, eikä aikaakaan, kun jo tuotiin ruoka -- höyryävää soppaa
ja eturuoka kullekin sen mukaan kuin jaksoi sulattaa. Tuolla kahden
ikkunan välissä, vesikarahvia ja laseja kannattavan pöydän vieressä
makasi nuorukainen, jossa oli eilen toimitettu leikkaus; hän ei
saanut syödä kuin vähäisen soppaa, jota selällään maaten raukeasti
pisteli suuhunsa rinnan päälle asetetusta kupista. Hän muisti, miten
oli itsekin ollut samassa tilassa ja hänen tuli nuorukaista sääli.
Mutta -- --
-- No nyt minä syönkin niinkuin metsämies, -- ja veitsi alkoi
hiljalleen kalista lautaseen.
-- Sitten mennään kahville kyökkiin -- sanoi siihen toisista
sairaista se, joka aamulla häntä talutteli.
-- Mennään vain. -- Mutta onkos nyt mikään -- kahveli vei juuri
lihapalaa suuhun -- kahvin aika? -- Suu oli ruokaa täynnä. -- Mennään
vasta myöhemmin!
Syötyään ei hän mennytkään vuoteeseen heti, vaan paneutui takki
päällä pitkälleen mustalla nahalla päällystetylle leposohvalle. Mutta
ei siinäkään kauvaa huvittanut.
-- Minä lähden kylälle.
Salaperäisesti myhäillen meni hän hiljaa ovelle, jonka sai suurella
vaivalla avatuksi, ja hiplasi itsensä käytävälle. Tähystellen
pitkin käytävää työnsi hän oven verkalleen kiinni. Käytävä näytti
toisaanne katsoen olevan loppumattoman pitkä. Siellä etäällä häämötti
valoisampi aukko ja ihmisiä näkyi liikkuvan siellä täällä. Molemmin
puolin käytävää oli ovia ja ovien päällä numerot. Seisoi siellä pari
kaappiakin ja rullasänky, jolla sairaita kuleteltiin ja joka oli kuin
vanha tuttava vieraiden joukossa. -- Jahas, jahas, -- hän päätteli ja
kääntyi katsomaan toisaanne. Sinnepäin oli käytävä hyvin lyhyt. Näki
selvästi käytävän päässä olevan suuren ikkunan puitteetkin. Muutamia
ovia oli sielläkin päin, ja tuossa ihan lähellä oli kaappi täynnä
kirjoja.
-- Jaahas. Siinäkö se kirjakaappi onkin, -- ajatteli hän ja läksi
tassuttelemaan ikkunaa kohti. -- Ennenkuin pääsi ikkunan luo, kohosi
käytävä, ja oli astuttava pari porrasta ylöspäin. Hän kohotti oikean
jalkansa astuakseen alemmalle portaalle, mutta vasen jalka ei
jaksanutkaan yksin kantaa koko ruumiin painoa, ja hän oli kaatua.
Seinästä pidellen nosti hän ensin vasemman jalan portaalle ja sitten
veti oikean perässä päästen niin vihdoin alemmalle portaalle. Hän
lepäsi siinä hetkisen ja mieleen valahti outoja tunteita. Siinä
oli oman avuttomuuden tunnetta ja samalla nöyrää alistumista, jopa
lohdullista kiitollisuuttakin. Kenelle ja mistä?
-- Sitä ei hän tietänyt.
Levättyään hetkisen, alkoi hän taasen ponnistella. Juuri kun oli
saamaisillaan vasemmankin jalkansa ylemmälle portaalle, kuului
hoitajan raikas, hyväntahtoinen ääni takaapäin käytävältä:
-- Onko se Holma?
-- On, -- vastasi hän samassa kun nykäsi vasemman jalkansa portaalle.
Hän ei uskaltanut katsoa taakseen. Hoitaja naurahti osanottavasti.
Nyt ei ollut enää kuin muutama askel ikkunalle. Väsyneenä ja
huohottaen laskeutui hän istumaan matalalle ikkunalaudalle ja
rupesi katselemaan ulos. Näköala oli koko maailma sairashuoneeseen
verrattuna. Ensin oli kalpean kellertäväksi käynyttä niittyä ja sen
takana maantie. Maantien toisella puolella oli muutamia mökkejä ja
peltoa, jonka halki kulki iso laskuoja. Pellon takana oli metsää,
jota etemmä ei voinut nähdä. Vielä näkyi muutamia puita maantieltä
sairaalaan johtavan tien vierillä.
Vähän aikaa katseltuaan huomasi hän pellolla kynnettävän. Hevonen
vetää raskaasti, pysähtyy vähän väliä, ja hän on kuulevinaan, miten
mies sille huutaa, -- ja uudelleen alkaa hevonen mennä. Hiljaa
nahisten kääntyy tuore, musta multa pinnalle haudaten sängen alleen.
-- Hevonen taas seisahtuu. Mies antaa sen puhaltaa ja korjattuaan
huonosti kääntyneen viilun asettuu istumaan. Katselee pitkin vakoa ja
miettii. -- Ihan varmasti se miettii. -- Mutta mitähän se miettii? --
Todellakin -- mitähän se miettii? -- Kenties se miettii, minkävuoksi
pitää kyntää? -- Sitä se varmaankin miettii. Istuu tuossa aurallaan
ja piippunysää imeskellen miettii, minkä vuoksi pitää kyntää? --
Tavan takaa sylkeä loiskauttaa oikein tupakkamiehen leveän syljen.
Samassa ajatuksen juoksu katkesi. Silmät eivät enää katsoneet
kyntäjää, vaan tuijottivat jonnekin kauvas. -- Kädet valahtivat
sivuille ja hän loi kysyvän katseen vieressä olevaan vaatehuoneen
oveen.
-- Minkä vuoksi pitää kyntää?
Kysymys täytti sielun kokonaan ja tuli ulos hiljaisena kuiskauksena.
-- Jollei kukaan kyntäisi, niin ei kukaan eläisi.
Se selvisi aivan yht'äkkiä ja valtasi mielen kokonaan!
-- Jollei kukaan kyntäisi, niin maa ei kasvaisi viljaa. Ja jos maa
ei kasva viljaa, ei tule leipää, ei paksua limppua eikä ohutta
reikäleipää, ei voita, ei maitoa, ei mitään. Jos lakataan kyntämästä,
silloin täytyy lakata elämästäkin. --
Lääkäri tuli rakennuksestaan sairaalan puolelle päin.
-- Mutta eihän lääkäri kynnä, eikä pappi kynnä, ja on paljon
muitakin, jotka eivät kynnä ja kuitenkin elävät.
Aralla vahingonilolla hän katseli ympärilleen, ikäänkuin joku toinen
olisi selvittänyt asiaa. Hän luuli nyt saaneensa sen solmuun.
-- Jollei kukaan kyntäisi, eivät hekään eläisi. Joka kyntää, se
tuottaa elämän voimaa kaikille. Kyntäjä on se perustus, jonka päälle
kaikki muu rakentuu. --
Se lankesi selvänä ja varmana, -- sitä ei voinut kiertää eikä
himmentää. -- Se oli ihmeellistä. Olihan hän jo niin monta kertaa
ennenkin nähnyt kynnettävän, eikä tällaisiin ajatuksiin joutunut.
Mistä ihmeestä niitten nyt piti tulla? -- Totta kyllä, että hän oli
aina -- pilkatessaankin -- sielunsa pohjassa tuntenut, että jos asiaa
oikein alkaa ajatella niin muuhun tulokseen ei voi tulla kuin siihen,
mihin hän nyt oli tullut. Jos toisin uskottelee, pettää itseään. Hän
oli aavistanut tämän hetken tulevan. Mutta sittenkin hän tyrmistyi ja
hätääntyi. Avuttomana loi hän rukoilevan katseen ympärilleen. Hänestä
tuntui, että viimeinenkin tuki hänen altaan luhistuu kokoon ja hän
viskautuu pohjattomaan häpeän kuiluun.
-- Olenko sittenkin ollut väärässä? Ja koko ikänikö? Ja pitääkö
se tulla jokaisen kuuluville? Eikö se riitä, että olen joutunut
kyvyttömäksi? Pitääkö vielä tunnustaa erehtyneenikin, -- tunnustaa,
etten ole koskaan mitään ollutkaan? Parempi, kun -- --
Käsi teki rajun liikkeen, niin että etusormi hipaisi kaulan
etupuolta, poskilihakset nytkähtivät. Silmät välähtivät, niin
että ainoastaan valkuainen näkyi, kulmat kohosivat ja koko ruumis
jäykistyi. Sihisten kulki ilma lujasti yhteen puristuneitten
hammasrivien välitse. Sieluun patoutui jotain ja kaikki oli
kuoleman-jäykkää vähän aikaa.
-- Sinä olet kurja raukka! --
Se pärskähti ylös sielun syvyyksissä kuohuvasta myrskystä, ryntäsi
kuin padon takaa. Käsi teki torjuvan liikkeen. Kasvojen piirteet
alkoivat lientyä. Suu vetäytyi omaa itseään ivaavaan irvistykseen,
joka vähitellen kehittyi surumieliseksi hymyksi.
Katse lipui pitkin sairaalan tietä, jolle hiljaisessa syystuulessa
huojuvain koivujen varjot synnyttivät viihdyttävän valon ja varjon
sekaisen väreilyn. Lääkärin rakennuksen varjo oli vinosti yli tien,
ulottuen sairaalan seinään saakka. Valaistun ja varjon rajaa läksi
katse lipumaan. Siinä seinän vierellä oli kasa puista karisseita
lehtiä, ja katse pysähtyi niihin.
-- Nuokin ovat kerran olleet kauniita, tuoreita ja iloisia ja
kaikkien ihailemina leppeässä kesätuulessa liehuneet. Nyt ne ovat
rumia ja likaisia ja jokaisen tallattavina. Kukaan ei niitä enää
ihaile. Aivan niinkuin minuakaan ei enää kukaan huomaa eikä kukaan
ihaile.
Liikutuksella katseli hän noita likaisia lehtiä. Ne olivat tovereita
-- kärsimystovereita, -- kärsineet saman alennuksen kuin hänkin.
Vieno tuuli värähytteli lehtiä, ne kohosivat hiukan syrjälleen ja
ikäänkuin kirkastuivat, kun aurinko niihin paistoi. Samassa tuulispää
pelmautti lehdet ilmaan vieden ne suppilon muotoisessa pyörteessä
ylös, näkymättömiin.
-- Noin meitä vain heitellään -- -- --
Kurkussa tuntui heikkoa pistelemistä, eikä sumun himmentämä katse
löytänyt kohtaa, mihin pysähtyä. Jälleen seisahtui kaikki vähäksi
aikaa. Hän tunsi sielussaan jälleen jonkin murtuvan. Siellä alkoi
hiljalleen värähdellä, lohdullinen, pehmeä tunne alkoi vallata
mielen. Ikäänkuin joku ennen tuntematon valo olisi virrannut sieluun,
ja yht'äkkiä heräsi selittämätön, vapauttava tunnelma. Riemuinen
riehahdus täytti mielen ja päätä rupesi pyörryttämään.
Vaivoin nousi hän seisaalleen ja tueten käsillään seinään, alkoi
mennä pois ikkunan luota. Siinä olivat jälleen ne portaat. Päätä
huimasi, kun katsoi eteensä käytävälle. Molemmin käsin täytyi
pidellä seinästä, ja vihdoin oli kuin olikin portaat kunnialla
laskettuna. Mieleen juolahti entiset suksimäet, eikä hän voinut olla
katsahtamatta taakseen ja hymähtämättä.
Hoitaja tuli vastaan vaatteita kainalossa.
-- Eikös Holma jo ala olla väsynyt? -- Hoitaja hymyili niinkuin äiti
lapselleen.
-- Vähän kyllä. Olenkin tässä juuri makuulle menossa.
Hoitaja meni ohi pysähtymättä, ja hän hissutteli ovea kohti. Hiljaa
veti hän oven auki ja pujottautui myhäillen sisään. Yhtä hiljaa sulki
hän taas oven ja avaimesta kiinni pitäen katseli sekavin silmin
kautta huoneen.
-- Siellä näyttää olevan oikein kaunis ilma tänään.
Vaivaloisesti liikkuivat jalat. Käsin täytyi ottaa tukea, missä
siihen vain oli vähänkin mahdollisuutta. Toiset sairaat seurasivat
mielenkiinnolla menoa ikäänkuin olisivat katseillaan tahtoneet häntä
tukea.
Jo oli takki naulakossa ja väsyneesti huoahtaen hervautti hän itsensä
vuoteelle istumaan jalat lattialla. Jalkoihinsa tuijottaen hän
hiljaa kääri vasemman jalan sukan alas, veti housunlahkeen ylös ja
tuijotti pitkään paljasta säärtä. Puristi kätensä sen ympärille --
peukalo ulottui pitkälle toisten sormien päälle. Hitaasti päästi hän
housunlahkeen jälleen alas, veti sukan suoraksi, käänsi peittoa ja
pujottautui sen alle. Raskaasti painui voimaton ruumis vuoteeseen.
Kädet jäivät peitolle ja katse kiintyi niihin. Koetellen toisella
kädellä toisen ranteen paksuutta hän hymähti.
-- Lihan se vei -- mutta jäipä luut --
-- Niin. Ei ole mitään hätää. Lihaa saa uutta, mutta jos luut
olisi vienyt, niin ... Se lausuttiin äänellä, joka koetti olla
veitikkamainen, mutta olikin vakuuttava.
-- Ja sen uuden lihan kanssa alkaa minulle uusi elämä, -- välähti
mieleen ja samalla myöskin papin viime sunnuntaisen saarnan
loppusanat:
-- Minä toivon, että kun te poistutte täältä ruumiillisesti terveinä,
te myöskin olisitte henkisesti terveitä! Minä toivon, että te,
samalla kun parannutte ruumiin sairaudesta, myöskin parantuisitte
hengen sairaudesta.