Pitkän pitkä oli se aika, jonka hän oli sairasvuoteella virunut,
ensin kotona ja sitten sairaalassa. Kun hän viimeksi ulkona liikkui,
oli mitä kaunein kesä. Ruis nuokkui tyyninä iltoina laskevan auringon
valossa, kevättouot hiljaa kahisivat vienossa tuulessa. Vasta
niitetty mehevä heinä työnsi ladoistaan sivukulkijan ruokahalua
herättävää tuoksua. Metsässä lemusi pihka ja tuoreet mehevät
lepänlehdet. Kaino koivu huojutteli lehtevää latvaansa ja haavan
lehdet värisivät. -- Sanovat että risti, johon Jeesus naulittiin, oli
haapapuusta ja senvuoksi haavanlehdet vieläkin värisevät. --
Nyt on syksy. Hän on kuullut sen ja tietää hän sen muutenkin. Hänen
vuoteensa on käytävän puoleisella seinällä ja hän voi nähdä ulos
ikkunasta. Ikkunaan näkyy hiukan joittenkin koivunoksani latvoja. Hän
on niitä seurannut ja nähnyt, mitenkä tuuli on niitä ravistellut,
kiskonut lehden toisensa perästä irti ja viskannut ulos kylmään
maailmaan -- liejuiseen rapakkoon. Hänen on tullut sääli noita lehtiä
ja hänen tulee sääli noita oksia, jotka nyt alastomina värjöttävät
kylmässä syystuulessa. Ne ovat käyneet rakkaiksi hänelle. Hän tuntee,
että se sama kohtalon ankara käsi, joka häntä vainoo, nyt niitäkin
repii ja raastaa.