Hän makasi kyynärpäät pystyssä, ristiinpantujen sormien yhdistämät
kädet pään alla, ja mietti. Puhelu oli äsken johtunut jollain tavalla
niin, että hänen oli ollut puolittain pakko kertoa yhdestä elämänsä
huomatuimmasta piirteestä. Ja hän huomasi, että nämätkin, jotka
makasivat tässä samassa huoneessa, olivat kuulleet hänestä puhuttavan
tai sanomalehdistä lukeneet.
-- Tekö olette se! he huudahtivat ja loivat häneen säälin ja ihailun
sekaisen silmäyksen.
Hän hymähti tälle huudahdukselle, ja se hymähdys oli paljon
sanova. Se kummasteli, kun ihmiset vielä nytkin häntä sellaisena
kunnioittavat, se ikäänkuin halveksi heitä senvuoksi. Samalla kuului
siinä katkeruutta huokuva kysymys: mitä varten? ja toivoton: kaikki
on mennyttä!
Eletty elämä kulki jälleen sielun silmäin ohi ja hän näki -- niinkuin
jo monta kertaa ennenkin -- miten sen ainoana suurempana tarkotuksena
oli aina ollut juuri tuon ihailevan kunnioituksen herättäminen. Se
oli ollut hänen elämänsä johtotähti, joka määräsi hänen askeleensa.
Pienestä pojasta alkaen nykyiseen asemaansa nuorena perheenisänä se
oli ollut hänelle kaikki kaikessa. Sen edestä sai kaikki muu väistyä
tai tulla toimeen miten voi. Nyt voi hän sen tunnustaa itselleen
suoraan.
Tähän saakka hän oli onnistunutkin. Miten monta kertaa olikaan
hänelle hurrattu ja eläköötä huudettu, liehutettu liinoja ja heitetty
kunnioittavia ihailun silmäyksiä, kun hän huuruisena ja huohottaen,
mutta reippaana ja voimakkaana, terve puna verevillä poskilla, saapui
perille ennen muita. Pää pystyssä meni hän eläköötä huutavan joukon
läpi välinpitämättömänä, ikäänkuin hänelle olisi ollut samantekevää
hurrattiin tai ei. Kuinka tärkeää se kuitenkin oli hänelle, että
huudettiin eläköötä, kun hän saapui perille! Jollei niin olisi tehty,
olisi hän joutunut raivoon. Jos joku olisi ehtinyt ennen häntä,
olisi se ollut samaa kuin hänen luonnollisimman oikeutensa pois
riistäminen. Hän olisi joutunut epätoivoon. Tämä vaara oli olemassa,
sillä niitä oli paljon, jotka tahtoivat päästä samaan asemaan.
Senvuoksi täytyi aina olla varuillaan, aina ponnistella, sillä jos
vähänkin hellittää niin -- kuka tietää -- -- --
Tähän saakka oli onni kuitenkin vielä ollut myötäinen. Hänen nimensä
oli useat kerrat talven kuluessa sanomalehdissä mainittu ja aina
muiden samassa yhteydessä olevain etumaisena. Korkeat herratkin
olivat puristaneet hänen kättään, kiitelleet ja puhuneet siihen
suuntaan, että hän voi vielä tehdä itsensä ulkomaillakin huomatuksi
ja tuottaa kunniaa maalleen ja kansalleen. Se oli suurta! Se oli
jotain, jonka eteen kannatti ponnistella, -- toista kuin maan
tonkiminen!
Miten hän olikaan halveksinut ikätovereitaan ja muita, jotka eivät
osaa muuta kuin kyntää, ojaa kaakertaa ja lantaa ajaa! Heille
ei kukaan huuda eläköötä, ei kukaan korkea herra purista heidän
lantaista kättään, heistä ei puhuta sanomalehdissä, vielä vähemmin he
voivat ulkomailla tulla huomatuiksi ja maalleen kunniaa tuottaa --
nuo raukat!
-- Ja nyt on minulla edessä sama kohtalo! Entinen on kaikki
lopussa. En voi enää entistäkään mainettani ylläpitää, lisätystä
puhumattakaan. Ei muuta kuin vajota kyntömieheksi ja lannanajajaksi,
-- jos siihenkään enää kykenee. -- -- --
Ihan kuin kiusaksi heräsi entistä voimakkaampi muisto monista veristä
ivaa väreilevistä puheista, joita hän oli tunkionkuukkijoista
pitänyt. Hermostuneesti käänsi hän päätään.
-- Minä olen paljon sen eteen työtä tehnyt, mutta nyt ei enää
tarvitse tehdä, en kykene enää.
-- Se tuli ääneen.
Jos tämä, tieto, että nyt se on lopussa, olisi tullut hänelle
yht'äkkiä hänen terveenä ollessaan, olisi hän joutunut epätoivoon,
niinkuin ihminen, joka kadottaa elämänsä johtotähden eikä näe mitään,
minkä perään kannattaisi pyrkiä. Hän olisi joutunut raivoon, joka
olisi päättynyt, kuka tietää mihin. Mutta pitkällinen sairaus oli
taltuttanut hänen luontonsa, niin että hän alistui tähän tietoon,
niinkuin heikomman aina täytyy alistua väkevämmän alle. Ensin aluksi,
kun hän sen verran alkoi olla voimissa, että jaksoi ajatella, ja
tämä tieto tuli hänen ajatuspiiriinsä, nousi hän koko voimallaan
sitä vastaan. Hän tahtoi tukahuttaa sen heti alkuunsa. Mutta se tuli
joka päivä uudelleen, entistä suuremmalla voimalla. Ja vihdoin hän
käsitti, että se on kohtalon hänen eteensä asettama poikkitela, jonka
yli ei voi päästä. Voi kyllä lyödä päänsä murskaksi sitä vastaan,
mutta yli ei voi päästä. Ja hän alistui. Täytyy kärsiä, kun on kerran
kärsimään luotu -- -- --
-- Olen minä kuitenkin ollut jotain, tulkoon nyt mitä tulkoonkin,
minulla on kuitenkin jotain näyttää ja parempaakin kuin heillä, jotka
eivät ole ikinä päässeet tuhmaa talonjussia korkeammalle.