Ankara taistelu oli odotettavana, sillä niinkuin vakoojat kertoivat,
oli toisiakin erämaan heimoja liittynyt amalekilaisiin. Huolimatta
siitä olivat heprealaiset kaksinkertaisesti heitä lukuisammat. Mutta
kuinka paljon huonommat olivatkaan Josuan sotilaat sotaisessa kunnossa
kuin heidän taisteluun ja hyökkäykseen tottuneet vastustajansa!
Vihollinen tuli etelästä, pyhän vuoren juurella olevasta kosteikosta,
ja tämä oli heidän heimonsa ikivanha koti, heidän elättäjänsä, heidän
ihanuutensa, heidän kaikkensa, ja ansaitsipa todellakin sen edestä
vuodattaa viimeisen veripisaransa.
Josua, jonka nyt Moses ja koko kansa oli tunnustanut heprealaisen
sotajoukon päälliköksi, vei uudestaan muodostetut osastonsa laakson
leveimpään paikkaan, jossa hänellä oli parempi tilaisuus käyttää
sotajoukkonsa enempi-lukuisuutta.
Hän antoi käskyn leirin purkamiseen ja sen uudestaan rakentamiseen
tappelutantereeksi määrätyn tasangon Raphidimin pohjoispäähän, erääsen
kapeaan paikkaan, mikä helpoitti telttain puolustusta. Ylipäällikkyyden
leirin ja sotilaitten yli, jotka hän jätti sen suojaksi, antoi hän
varovalle isälleen.
Hän oli tahtonut jättää Moseksen ja vanhemmat sukukunnan päälliköt
hyvin varjellun leirin suojaan, mutta kansan suuri johtaja oli
ennättänyt hänet ja noussut Hurin ja Aaronin kanssa graniittikalliolle,
jonka korkeimmalta huipulta voitiin taistelua nähdä. Niinpä näkivät
taistelijat Moseksen ja hänen molemmat kumppaninsa laakson yli kohouvan
kallion huipulla ja tiesivät, että korkeimman uskottu ei lakkaisi
rukoilemasta heille voittoa ja turvallisuutta.
Mutta jokainen halpakin mies sotajoukossa, jokainen vaimo ja
vanhus leirissä tiesi tänä vaaran hetkenä löytää isäinsä Jumalan
ja Josuan valitseman sotahuudon: "Jehova meidän lippumme!" yhdisti
sotilaitten sydämet taistelun johtajan kanssa ja muistutti arinta ja
tottumattomintakin sotilasta, ettei hän voinut askeltakaan astua eikä
iskua sivaltaa, ellei Herra sitä huomaisi.
Nyt kajahtivat heprealaisten pasuunat ja sarvet yhä kovemmin; sillä
amalekilaiset tunkivat tasankoa pitkin, minkä piti olla taistelun
näyttämönä.
Se oli omituinen tappelutanner, jota tuo harjaantunut sotapäällikkö
omasta ehdostaan ei olisi valinnut, sillä molemmin puolin rajoittivat
sitä taivaan korkuiset, harmaat, jyrkästi kohoavat graniittiseinät.
Jos viholliset voittivat, niin oli leirikin hukassa ja mitä keinoja
sotataito tarjosi, täytyi tässä mitä ahtaimmalla tilalla käyttää.
Piirittää vihollinen tai odottamatta hyökätä hänen selkäänsä näkyi
tässä mahdottomalta, mutta kallioittenkin täytyi päällikköä palvella;
sillä missä vain kävi laatuun, oli hän käskenyt taitavien linkoojiensa
ja harjaantuneitten joutsimiestensä kiivetä jyrkänteitä ylös ja
ilmoittanut heille, milloinka heidän tuli ryhtyä taisteluun.
Jo ensi silmäyksellä huomasi päällikkö, ettei hän ollut liioitellut
vastustajain suhteen, sillä ne, jotka taistelun alkoivat, olivat
parrakkaita miehiä, ruskeilla, terävillä, miehuullisilla kasvojen
piirteillä, joista mustat silmät täynnä taistelunhimoa ja julmaa vihaa
leimahtelivat vastaan.
Niinkuin harmaapartainen, arpinen johtajakin, olivat kaikki solakoita,
norjia miehiä. Harjaantuneiden sotilaitten tapaan heiluttivat he
vaskista käyrämiekkaansa, mykevää kilpeä mustasta kovasta puusta, tai
keihästä, joka kärjen kohdalla oli koristettu kamelin karvatöyhdöllä.
Taistelunhuuto kaikui kovalta, julmalta ja kuolemaa uhoittavalta näiden
miesten vahvoista rinnoista, sillä heidän oli joko voittaminen tai
kudottaminen kalliimman omaisuutensa viholliselle.
Ensimäistä hyökkäystä vastustaakseen asettui Josua niiden etunenään,
jotka hän oli varustanut egyptiläisten suurilla kilvillä ja keihäillä,
ja urhoollisen päällikkönsä kehoittamina vastustivat nämä hyvän aikaa,
erittäinkin kun tuo ahdas aukko taistelutantereelle esti vihollista
käyttämästä kaikkia voimiansa.
Mutta kun vihollisen jalkaväki peräytyi ja joukko sotilaita nopeilla
dromedareilla syöksi heprealaisia vastaan, pelästyi moni noiden suurien
ja harvinaisten eläinten outoa näkyä, joita he ainoastaan kuulon kautta
tunsivat.
Surkeasti huutaen heittivät he kilvet pois ja pakenivat. Missä aukko
ilmestyi, ajoi ratsastaja dromedarin sinne ja tavoitteli ylhäältä
pitkällä, terävällä kilvellään vastustajaansa. Silloin ajattelivat
sellaiseen hyökkäykseen tottumattomat paimenet vain omaa pelastustaan
ja moni painui pakosalle; sillä äkkinäinen kauhistus valtasi hänen,
kun hänen silmänsä tapasi vihollisen säihkyvän silmäyksen tai
hänen korviinsa sattui jonkun raivoisan amalekilaisvaimon kipeä,
vihainen huuto. Amalekilaisvaimotkin olivat lähteneet taisteluun
yllyttääkseen miestensä rohkeutta ja peloittaakseen vihollista.
He pitelivät vasemmalla kädellään nahkaisista hihnoista, jotka
riippuivat satuloista, ja antoivat eläimen laahata itseään, mihinkä
se vain ohjattiin. Viha näkyi terästyttäneen tuota heikkoa naisen
sydäntä vastoin kuoleman pelkoa, sääliä ja naisellista kainoutta, ja
näiden raivotarten hirvittävä huuto riisti monelta rohkeammaltakin
heprealaiselta rohkeuden.
Mutta tuskin huomasi sotapäällikkö joukkojensa pakenevan, ennenkuin hän
veti hyötyä tästä onnettomuudesta ja käski heidän peräytymään vielä
edemmäksi ja avaamaan viholliselle pääsyn laaksoon; sillä hän sanoi
itselleen, että hän voipi paremmin käyttää sotilaittensa suurempaa
joukkoa, niin pian kuin tulisi mahdolliseksi ahdistaa vihollista
edestäpäin ja molemmilta puolin ja antaa linkoojien ja joutsiampujain
ryhtyä taisteluun.
Efraim ja hänen rohkeimmat kumppaninsa, jotka häntä ympäröivät
sanansaattajina, lähetettiin nyt laakson pohjoiseen päähän ja niiden
osastojen johtajain luo, jotka siellä seisoivat järjestettyinä,
ilmoittamaan heille, mitä hän tarkoitti ja antamaan heille käskyn
kulkemaan eteenpäin.
Nopeina niinkuin gasellit riensivät nuo kevytjalkaiset paimenpojat
pois ja pian nähtiin, että sotapäällikkö oli oikeassa; sillä niinpian
kuin amalekilaiset olivat saapuneet laakson keskelle, hyökättiin
heidän kimppuunsa kaikilta puolin, ja monet, jotka rohkeasti syöksivät
eteenpäin, vaipuivat, miekkaa tai keihästä heiluttaessaan, hiekkaan,
kun linkoojain ympyriäinen kivi ja joutsimiesten terävä nuoli
kallionkieliltä sattui heihin.
Moses viipyi sillävälin Aaronin ja Hurin kanssa kalliolla, mikä kohosi
taistelutantereen yläpuolella.
Tuolta tarkasteli hän taistelua, johonka hän, joka rauhan töissä oli
harmahtunut, ainoastaan sydämellä ja sielulla otti osaa.
Ei mikään liike, ei mikään ystävän tai vihollisen ylennetty tai vaipuva
miekka välttänyt hänen väijyvää silmäystään; mutta kun taistelu oli
alkanut ja sotapäällikkö viisaasti oli avannut vastustajalle tien
sotajoukkonsa sydämeen, huusi Hur harmaalle jumalanmiehelle: "Minun
emäntäni, sinun sisaresi korkea henki näki kuitenkin oikein, Nunin
poika on menettänyt korkeimman kutsumuksen. Millainen johto! Me olemme
lukuisemmat ja vihollinen tunkeutuu estämättä sotajoukon keskustaan.
Niinkuin ruokomeren vesi Herran käskystä väistyi syrjään, niin
väistyvät joukkommekin ja lisäksi, niinkuin näyttää, sotapäällikkönsä
käskystä."
"Nielläksensä amalekin, niinkuin meren aallot nielivät egyptiläiset",
kuului Moseksen vastaus.
Sitten ojensi hän ylennetyt käsivartensa taivasta kohti ja huusi:
"Katsos alas, Jehova, kansaasi, joka on uudessa ahdistuksessa. Terästä
hänen käsivartensa ja teroita hänen silmänsä, jonka sinä miekaksesi
valitsit! Lainaa hänelle apua, jonkas hänelle lupasit, nimittäessäsi
hänet, Hosean, Josuaksi. Ja jos ei sinulle enään ole soveliasta, että
hän, joka näyttäytyi vahvaksi ja lujaksi, niinkuin päälliköllesi sopii,
johtaa sotilaitamme taisteluun, niin asetu sinä taivaan sotajoukoilla
sinun omiesi etunenään, että he kukistaisivat kansasi viholliset."
Niin rukoili jumalanmies korkealle ylennetyillä käsivarsilla eikä
lakannut rukoilemasta Jumalaa, jonka korkea tahto ohjasi hänen omaansa,
ja pian kuiskasi Aaron hänelle, että vihollista ahdistettiin kovasti ja
että heidän sotilaansa rohkeus näyttäytyi suureksi. Josua oli milloin
täällä, milloin tuolla, ja jo harvenivat vihollisen rivit, sill'aikaa
kuin heprealaisten näkyivät lisääntyvän.
Ja Hur vahvisti tätä puhetta ja lisäsi siihen ettei voitu kieltää
Nunin pojalta väsymätöntä intoa ja sankarinmoista kuoleman
halveksimista. Juuri oli hän sotatapparallaan kaatanut erään julmimman
amalekilaisjohtajan.
Silloin hengähti Moses syvästi, antoi käsivarsiensa vaipua ja seurasi
jännitetyllä tarkastavaisuudella taistelun menoa, mikä hänen allaan
riehui ja raivosi, kohisi ja pauhusi.
Aurinko oli sillävälin saavuttanut puolipäiväkorkeutensa ja loisti
paahtavana taistelevien päällä. Laakson harmaista graniittiseinistä
virtaili vielä palavampi kuumuus ja nuo kolme miestä kalliolla olivat
jo kauvan tunteneet hien tippuvan hehkuvilta otsiltaan. Kuinka
raskauttakaan puolipäivän kuumuus tuolla alhaalla taistelua, kuinka
mahtoikaan tomuun kaatuneitten veriset haavat polttaa!
Moses tunsi tämän kaiken, niinkuin olisi hän itse kärsinyt, sillä
hänen järkähtämättömästi luja sielunsa oli rikas säälistä ja hän oli
ne, jotka olivat hänen vertansa ja joiden edestä hän eli ja vaikutti,
rukoili ja ajatteli, sulkenut sydämeensä niinkuin isä lapsensa.
Hänen kansalaistensa haavat surettivat häntä, mutta ylpeästä ilosta
sykki hänen sydämensä nähdessään, kuinka ne, joiden arka alamaisuus
vähää ennen oli sytyttänyt hänen vihansa, oppivat itseänsä puolustamaan
ja hyökkäämään, kun toinen nuori joukko, toisen peristä hänen allaan
kaikuvalla huudolla: "Jehova meidän lippumme!" syöksyi vihollista
vastaan.
Josuan komeassa sankariolennossa näki hän kansansa jälkeläiset
sellaisina kuin hän niitä ajatteli ja toivoi, ja nyt ei hän enään
epäillyt, että Herra itse oli kutsunut Nunin pojan sotapäälliköksi.
Niin kirkkaasti kuin tänä hetkenä oli hänen jalo hallitsijasilmänsä
harvoin loistanut.
Mutta mitä se oli?
Aaroninkin huulilta tunkeutui kauhistuksen huuto ja Hur nousi
peljästyneenä ja katsahti levottomasti pohjaanpäin; sillä tuolta, missä
kansan teltat olivat, kuului uusi taistelun huuto ja väliin surkeita
valituksia, mitkä eivät ainoasti kuuluneet lähtevän miehistä, vaan
myöskin naisista ja lapsista.
Hyökkäys tehtiin leiriä vastaan. Eräs amalekilaisjoukko oli kauvan
ennen tappelun alkua eronnut toisista ja ainoasti sille tunnetun
vuorisolan kautta löytänyt tien leiriin.
Silloin ajatteli Hur nuorta vaimoaan, Aaronin sisällisen silmän
eteen kuvautui Eliseba, hänen uskollinen emäntänsä, hänen lapsensa
ja lastensalapset ja molemmat katselivat rukoilevin silmin Mosesta
päästämään heitä niiden avuksi, jotka olivat heille rakkaimmat, mutta
ankara johtaja kielsi heiltä sen ja piti heitä luonaan.
Sitten kohotti hän jälleen, suoraksi ojentuneena, sydämensä ja
kätensä taivasta kohti. Sydämellisellä hartaudella avuksihuusi hän
korkeinta eikä lakannut rukouksesta, ja jota enemmän aika kului, sitä
palavammaksi tuli hänen rukouksensa, sillä mitä taistelijat olivat
voittaneet, näkyi menetetyksi. Kukin uusi silmäys taistelukentälle,
kukin tieto, jonka hän sai seuralaisiltaan, kun hänen Herransa
Jumalansa luona viihtyvä sielunsa oli ollut sokea ja kuuro vuoren
alapuolella olevalle näytelmälle, raskautti hänen murheittensa kuormaa.
Josua oli vahvan osaston etunenässä lähtenyt taistelusta ja hänen
mukanaan Bezaleet, Hurin pojanpoika, Oholiab, hänen rakkain toverinsa,
nuori Efraim ja Ruben, Milcan puoliso.
Sydän täynnä voitontoivetta oli Hur seurannut heitä silmillään; sillä
he olivat varmaankin taistelusta eronneet pelastaakseen leirin.
Tarkkaavin korvin kuunteli hän nyt pohjaanpäin, ikäänkuin aavistaisi
hän, kuinka lähelle yksityiset katkelmaiset huudon ja valituksen äänet
koskivat häntä, kun tuuli niitä toi hänelle teltoista.
Vanha Nun oli asettunut puolustukseen ja taistellut miehuullisesti
leiriin hyökkäävää amalekilaisjoukkoa vastaan; mutta huomattuaan,
että Josuan hänen komennettavakseen antamat joukot eivät voineet
vastustajain hyökkäystä kauvemmin kestää, oli hän pyytänyt päälliköltä
apua. -- Josua uskoi oitis taistelun johdon Judan sukukunnan toiselle
päämiehelle, Naheson'ille, sekä Urille, Hurin pojalle, joka oli
kunnostanut itsensä rohkeudella ja viisaudella, ja kiiruhti toisten
valittujen kanssa isänsä avuksi.
Silmänräpäystäkään ei hän ollut hukkaan menettänyt ja kuitenkin
oli kaikki päätetty, kun hän ilmestyi taistelukentälle; sillä
hänen lähestyessään leiriä olivat amalekilaiset jo murtaneet hänen
joukkojensa läpitse, katkaisseet hänet heistä ja syösseet leiriin.
Ensiksi pelasti sotapäällikkö tuon urhoollisen ukon vihollisista;
mutta sitten olivat erämaan pojat karkoitettavat teltoista ja nyt
syntyi ankara taistelu, mies miestä vastaan ja rinta rintaa vastaan, ja
itse voi hän olla ainoastaan yhdessä paikassa ja täytyi jättää nuoren
miehistön huoleksi menetellä kussakin yksityisessä kohdassa oikein.
Täälläkin korotti hän sotahuudon: "Jehova meidän lippumme!" ja syöksi
samalla Hurin päämiestelttaa vastaan, jonka vihollinen ensiksi oli
valloittanut ja missä taistelu kuumimmasti raivosi.
Teltan oven edessä peittivät jo monet, ruumiit maata ja riehuvat
amalekilaiset taistelivat vielä heprealaisjoukon kanssa; mutta sisältä
kuului surkeita hätähuutoja.
Lentävin askelin juoksi hän kynnyksen ylitse ja nyt tarjoutui hänelle
näytelmä, mikä täytti tuon pelkäämättömänkin kauhulla; sillä avaran
telttapermannon vasemmalla puolella kierittelivät heprealaiset ja
amalekilaiset sekaisin taistellen verisillä matoilla, mutta oikealla
huomasi hän Mirjamin ja muutamia hänen palvelijattareitansa, joiden
kädet viholliset olivat sitoneet.
Miehet olivat aikoneet viedä heidät pois kalliina saaliina, mutta
eräs amalekilainen vaimo, joka riehuen vihasta, kostonhimosta ja
mustasukkaisuudesta tahtoi jättää nuo vieraat naiset liekkien valtaan,
puhalsi hiiliin liedellä ja sai ne Mirjamin päästä tempaamalla hunnulla
syttymään ilmivalkeaan.
Kauhea melu täytti tuon avaran naisten huoneen, kun Josua juoksi
telttaan.
Täällä riehuivat taistelevat miehet, tuolla päästivät naisprofeetan
palvelijattaret kovan huudon ja huomattuaan lähestyvät huusivat he apua
ja pelastusta.
Heidän emäntänsä oli kuoleman kalpeana polvillaan tuon saman ylhäisen
vihollispäällikön edessä, jonka vaimo uhkasi häntä valkean kuolemalla.
Niinkuin maasta nousseesen henkeen tuijotti hän pelastajaansa, ja mitä
nyt tapahtui, painui Mirjamin muistoon niinkuin rivi verisiä, kauheita,
epäjärjestyksessä olevia ja kuitenkin unohtumattomasti ihania kuvia.
Ensiksi oli siellä amalekilainen päällikkö, joka oli sitonut hänet,
ihmeteltävä sankariolento.
Vuoriensa kaltainen kotka oli tämä ahavoitunut sotilas rohkealla
käyränenällään, mustalla parralla ja säihkyvillä silmillä. Mutta kohta
oli toinen mittaava itsensä hänen kanssaan, mies, joka ei ollut kallis
hänen sydämelleen.
Usein oli hän verrannut hänen leijonaan, mutta ei koskaan ollut hän
enemmän erämaan kuninkaan kaltainen kuin nyt.
Peljättäviä ja väkeviä olivat kumpikin. Ei kukaan olisi voinut sanoa,
kuka heistä joutuisi tappiolle, kuka voittaisi; mutta hänelle oli
sallittu katsella heidän taisteluaan ja jo oli kuumaverinen erämaan
poika kohottanut sotahuutonsa ja hyökännyt miettivämmän heprealaisen
niskaan.
Ettei voi elää, jos sydän minuutiksikaan lakkaa tykyttämästä, tiesi
kukin lapsikin, ja kuitenkin tunsi hän, että hänen sydämensä seisoi
hiljaa, niinkuin jähmettynyt ja kivettynyt, kun leijona joutui vaaraan
sortua kotkan alle, kun viimemainitun kirkas veitsi vilahti ja hän
huomasi veren vuotavan toisen olkapäästä.
Mutta nyt oli tuo jähmettynyt sydän jälleen elpynyt, jopa ruvennut
tykyttämään nopeammin kuin koskaan ennen; sillä äkkiä oli tuosta
leijonamielisestä sotilaasta, jota vastaan hän vielä kantoi katkerata
vihaa, uudelleen ja niinkuin ihmeen kautta tullut hänen nuoruutensa
ystävä. Pasuunain ja kimbaalein kaikuvalla äänellä oli rakkaus jälleen
herännyt kulkeakseen riemuitsevalla ilolla hänen äsken vielä autioon
ja kurjaan sieluunsa. Mikä hänet oli erottanut hänestä, oli äkkiä
unohtunut ja haudattu, ja hartaammin ei oltu koskaan korkeinta rukoiltu
kuin tuossa lyhyessä rukouksessa hänen puolestaan, mikä nyt hänen
sydämestään tunkeutui. Ja yhtä palava kuin hänen rukouksensa oli, yhtä
pian se kuultiinkin; sillä kotka oli kukistunut ja hänen siipensä
katkaistu leijonan valtavalla voimalla.
Silloin olivat Mirjamin silmät pimenneet ja ainoastaan niinkuin unessa
oli hän tuntenut, kuinka Efraim oli katkaissut siteet hänen jäseniltään.
Pian senjälkeen toipui hän täydellisesti ja nyt huomasi hän jaloissaan
voitetun vihollisen verisen ruumiin ja teltan toisella puolen ruumiita
ja haavoitettuja maassa, amalekilaisia ja heprealaisia ja heidän
seassaan useita hänen puolisonsa orjista. Mutta kaatuneitten vieressä
seisoivat suorina ja voitoniloisina hänen kansansa reippaat sotilaat ja
heidän keskellään vanha, arvokas Nun sekä Josuakin, jonka haavat isä
sitoi.
Hän huomasi, että se oli hänen eikä kenenkään toisen tehtävä ja häntä
kouristi syvä häpeä, polttava tuska, ajatellessaan, mitä hän tätä
miestä vastaan oli rikkonut.
Hän ei tietänyt, kuinka hän, joka oli valmistanut hänelle niin syvän
tuskan, voisi jälleen tehdä sen hyväksi, kuinka hän voisi palkita, mitä
hän oli hänelle velkaa.
Hänen sydämensä halusi sovinnollista sanaa hänen suustaan ja
sentähden lähestyi hän häntä, verisen permannon yli, polvillaan;
mutta naisprofeetan puheliaat huulet olivat niinkuin halvatut,
eivätkä voineet löytää oikeata sanaa, kunnes äkkiä hänen ahdistetusta
rinnastaan äänekkäästi ja rukoilevasti tunkeutui huuto:
"Josua, oi Josua! Minä olen raskaasti tehnyt syntiä sinua vastaan ja
tahdon katua sitä koko elämäni ajan; älä halveksi kiitollisuuttani! Älä
karkoita sitä tyköäsi, ja jos voit, niin anna minulle anteeksi!"
Enempää ei hän olisi voinut sanoa; mutta silloin -- ja sitäkään ei hän
tulisi koskaan unohtamaan -- olivat kuumat kyyneleet vuotaneet hänen
silmistään ja Josua oli vastustamattomalla voimalla, vaan kuitenkin
lempeällä kädellä, nostanut hänet maasta, niinkuin äiti langenneen
lapsensa, ja hänen suustaan oli hän kuullut lempeitä, ystävällisiä,
anteeksi antavaisia sanoja. Hänen kädenpuristuksensakin oli vakuuttanut
häntä, ettei hän enään ollut vihainen hänelle.
Mirjam piti vielä hänen kättään omassaan ja kuuli hänen vakuutuksensa,
ettei hän kuulisi Josuan nimeä kenenkään suusta mieluummin kuin hänen.
Sotahuudolla: "Jehova meidän lippumme!" oli hän vihdoin kääntänyt
selkänsä hänelle ja vielä kauvan kaikui sen kirkas kaiku ja hänen
sotilaittensa innostunut huuto hänen sisällisissä korvissaan.
Vihdoin vallitsi hiljaisuus hänen ympärillään ja hän tiesi vain,
ettei hän koskaan ennen eikä myöhemmin ollut itkenyt niin kuumasti ja
katkerasti kuin tuona hetkenä. Myöskin oli hän tehnyt kaksi juhlallista
lupausta Jumalalle, joka oli kutsunut hänet profeetakseen.
Mutta molemmat, joita ne lupaukset koskivat, olivat silloin taistelun
melskeessä.
Toinen oli jälleen vienyt joukkonsa pelastetusta leiristä vihollista
vastaan, toinen tarkasteli yhdessä kansan johtajan kanssa yhä
raivoisammin riehuvaa taistelua.
Josua tapasi kansansa kovassa ahdingossa. Täällä he peräytyivät, tuolla
he vastustivat vielä heikosti erämaan poikain hyökkäystä. Mutta Hur
katseli kasvavalla huolella taistelun menoa, sillä leirissä näki hän
vaimonsa ja pojanpoikansa, allansa taas poikansa kuoleman vaarassa.
Hänen isällistä sydäntään suretti nähdessään Urin perääntyvän; mutta
hänen uudelleen tunkeutuessaan eteenpäin ja tehdessään hyvin johdetulla
hyökkäyksellä vahinkoa viholliselle oikaisi hän itsensä iloisesti ja
olisi kernaasti huutanut hänelle jonkun ylistelevän sanan.
Mutta kenenkä korva olisi ollut kyllin tarkka eroittamaan yksityisen
miehen ääntä aseitten kalskeesta ja sotahuudosta, vaimojen kirkunasta
ja haavoitettujen valituksesta, kamelein innoittavasta röhkimistä,
pasunain ja torvien toitotuksista?
Nyt oli etummainen amalekilaisjoukko tunkeutunut niinkuin kiila
heprealaisten takimmaisiin riveihin.
Jos tälle onnistui raivata jälkeen tulevaisille tietä ja yhdistyä
siihen osastoon, joka hyökkäsi leiriin, niin oli taistelu menetetty
ja kansan perikato vahvistettu, sillä laakson eteläisessä aukossa
seisoi vielä joukko amalekilaisia, jotka eivät olleet taisteluun
ryhtyneet ja näkyivät olevan määrätyt suojelemaan kosteikkoa pahimmassa
tapauksessa viholliselta. Silloin tapahtui uusi käänne. Erämaan pojat
olivat jo taistelleet niin kauvaksi eteenpäin, että linkoojain ja
ampujain laukaukset tuskin enään tavoittivat heitä. Elleivät he jäisi
joutilaiksi, täytyi heidän tulla taistelutantereelle kutsutuiksi.
Hur olisi jo kauvan sitten huutanut Urille muistamaan heitä ja
käyttämään heitä uudelleen; mutta nyt ilmeni äkkiä nuorukaisolento,
joka sukkelana kuin Vuorikauris lähestyi heitä leirin puolelta,
kiiveten ja hypäten kalliolta toiselle.
Saavuttuaan ensimäisten ampujain luo puhui hän heidän kanssansa,
teki merkkejä seuraaville, jotka kertoivat niitä jälleen ja vihdoin
laskeutuivat he kaikki laaksoon, nousivat sitten yhdessä läntistä
kallionseinää miehen korkeudelle asti ja katosivat äkkiä ikäänkuin
vuori olisi heidät niellyt.
Nuorukainen, jota linkoojat ja ampujat seurasivat, oli Efraim.
Musta varjo kallionseinässä, johonka hän toisten kanssa katosi, lienee
ollut joku rotkon aukko ja tämän kautta riensivät he arvattavasti
niiden luo, jotka seurasivat Josuaa leirin avuksi.
Niin uskoi ei vain Hur, vaan Aaronkin ja edellinen alkoi jälleen
epäillä Josuan kutsumusta; sillä mikä teltoissa olijoille piti tulla
hyödyksi, heikonsi sotajoukkoa, jonka johto oli hänen poikansa ja
virkatoverinsa Nahesonin velvollisuutena.
Taistelu leiristä oli jo kestänyt useita tunteja ja Moses ei lakannut
rukoilemasta taivaasen ojennetuilla käsillä, kun amalekilaisille
onnistui ankara hyökkäys.
Silloin kokosi kansan johtaja voimansa rukoillakseen uudelleen
korkeinta, mutta väsyneen polvet horjuivat ja hänen uupunut
käsivartensa vaipui alas. Mutta hänen sielunsa oli säilyttänyt
jäntevyytensä, hänen sydämessään asui halu pitämään kiinni hänestä,
joka johtaa taisteluja.
Johtaja ei tahtonut olla joutilaana tässä taistelussa ja hänen aseensa
oli rukous.
Niinkuin lapsi, joka ei jätä äitiään, ennenkuin hän antaa sille, mitä
se ilman itsekkäitä tarkoituksia sisarilleen rukoilee, riippui hän
rukoillen kiinni kaikkivaltiaassa, joka tähän asti oli osoittautunut
isänä hänelle ja hänen omilleen ja pelastanut heidät vaikeimmista
vaaroista.
Mutta hänen ruumiinsa oli uupunut ja sentähden huusi hän
seuralaisilleen ja he sysäsivät hänelle kallion lohkareen, jonka päälle
hän istahtui ahdistaakseen uusilla rukouksilla korkeimman sydäntä.
Siellä istui hän ja vaikka hänen väsyneet jäsenensä kielsivätkin
häneltä palvelustaan, oli hänen sielunsa kuitenkin hänelle kuuliainen
ja yleni hartaasti ihmisen kohtalon johtajan luoksi.
Mutta hänen käsivartensa puutuivat puutumistaan ja vaipuivat vihdoin
alas, niinkuin raskaitten lyijypainojen painamat, ja kuitenkin oli
hänelle sitten monta vuotta tullut tarpeeksi ojentaa niitä taivasta
kohti, kun hän kaikella hartaudella rukoili Jumalaa korkeudessa.
Sen tiesivät hänen kumppaninsa ja he luulivat huomanneensa, että niin
usein kuin suuren johtajan kädet vaipuivat voittivat Amalekin pojat
uuden edun. Sentähden tukivat he innollisesti hänen käsivarsiansa,
toinen oikealla ja toinen vasemmalla puolen, ja vaikkei tuo valtava
mies voinut enään ymmärrettävillä sanoilla korottaa ääntänsä, vaikka
hänen jättiläismoinen ruumiinsa horjui sinne ja tänne ja vaikka
useammin kuin kerran tuntui hänestä ikäänkuin kivi, joka häntä kantoi,
laakso ja koko maa heiluisi, pysyivät kuitenkin hänen silmänsä ja
kätensä ylöspäin ojennettuina. Silmänräpäystäkään ei hän lakannut
korkeinta avuksi huutamasta, kunnes äkkiä leiristä kuului raikas
voitonhuuto, kajahdellen laakson kallioisista seinistä.
Josua oli taaskin ilmestynyt taistelutantereelle ja ryntäsi
vastustamattomalla voimalla omiensa etunenässä vihollista vastaan.
Tästä silmänräpäyksestä sai taistelu uuden näön. Tosin oli vielä
ratkaisu epätietoinen ja Moses ei voinut olla ylentämättä sydäntään ja
tuettuja käsiään, mutta vihdoin, vihdoin tuli tämä viimeinen taistelu
päätökseen. Amalekilaisten rivit horjuivat ja pakenivat vihdoin
hajallaan ja arkoina laakson eteläiseen aukkoon, josta he olivat
tulleet.
Sieltäkin kuului huutoa ja tuhansilta huulilta raikui riemullisesti:
"Jehova meidän lippumme!" "Voitto!" ja taaskin: "voitto!"
Silloin irroitti jumalan mies käsivartensa kumppaneinsa tukevilta
olkapäiltä, heilutti niitä vapaasti ja korkealla ja huusi uudistetulla,
ihmeellisesti virkistyneillä voimilla: "Kiitos olkoon Jumalan ja
Herran! Jehova meidän lippumme! Kansa on pelastettu!"
Sitten pimenivät väsyneen silmät. Mutta kohta senjälkeen nosti hän
silmänsä ja näki, kuinka Efraim ampujain ja linkoojain kanssa hyökkäsi
amalekilaisjoukon päälle, joka seisoi laakson eteläisessä aukossa,
sill'aikaa kuin Josua ajoi erämaan poikain päävoimaa heidän pakenevia
veljiään kohti.
Sotapäällikkö oli vangeilta saanut tietää eräästä rotkosta, minkä
kautta keveät kiipeäjät pääsivät erääsen sotatiehen, mikä johti
taistelutantereen eteläiseen päähän ja Efraim oli, hänen käskylleen
kuuliaisena, tätä vaivaloista polkua pitkin, joutsimiesten ja
linkoojain kanssa, hyökännyt vastustajain selkään.
Kahdelta puolin ahdistettuina, harvalukuisina ja pelkureina luopuivat
Amalekin pojat taistelusta ja nyt näyttäytyi, kuinka erämaan, tässä
vuoristossa, kasvaneet lapset ymmärsivät käyttää jalkojaan, sillä
heidän johtajansa merkki annettua pistivät, he dromedarit kuoliaaksi
ja lensivät sitten kaikille suunnille niinkuin tuulen kuljettamat
höyhenet. Jyrkkiä kallionrinteitä myöten, jotka näkyivät ihmisille
käymättömiltä, kiipesivät he käsin ja jaloin sukkelina kuin oravat,
mutta monet muut pakenivat sen rotkon kautta, minkä vangitut orjat
Josualle ilmoittivat.