Virkistyneenä ja rohvaistuneena läksi kansa varhain seuraavana aamuna
tielle; mutta tuo pieni lähde, jota vihdoin oli saatu kaivamisilla
juoksemaan, oli täydellisesti tyhjä.
Kuitenkin kärsittiin se keveästi, että se kieltäytyi lahjoittamasta
varoja mukaan otettavaksi; sillä Alus'essa toivottiin toinen kaivo
löydettävän.
Loistavassa majesteettiudessa oli aurinko kohonnut puhtaalle taivaalle.
Valo vaikutti herättävästi ihmisten sydämiinkin ja niinkuin tuo sininen
holvi korkeudessa, niin loistivat kalliot ja tien keltainen hiekkakin.
Lemuava, puhdas, keveä, yön viileyden virkistämä ilma paisutti
vaeltajain rintaa ja käyminen tuli huviksi.
Miehillä oli suurempi uskallus, vaimojen silmät loistivat iloisemmin
kuin pitkään aikaan ennen; sillä Herra oli jälleen näyttänyt kansalle,
että hän ajatteli sitä hädässä ja isät ja äidit katselivat ylpeydellä
poikia, jotka olivat vihollisen voittaneet. Useammissa sukukunnissa
oltiin jälleen tervehditty jotakuta hukkuneena pidettyä jäsentä.
Tervetulleena velvollisuutena pidettiin palkita niitä kärsimyksiä,
joita tuo hirvittävä pakkotyö oli hänelle tuottanut. Sitäpaitsi
iloittiin ei vain efraimilaisten seassa, vaan kaikkialla Josuan
takaisintulosta, sillä kaikki paitsi Judan sukukuntalaiset kutsuivat
entisen Hosean Josuaksi, ajatellen tuota lohdullista lupausta, mikä
tässä nimessä oli kätkettynä.
Nuorukaiset, jotka hänen johtonsa alla olivat karkoittaneet
egyptiläiset, kertoivat kansalaisilleen, mikä mies Nun'in poika oli,
kuinka hän oli kaikkia muistanut ja asettanut jokaisen sille sijalle,
johonka hän soveltui. Kehenkä hänen silmäyksensä sattui, hänessä syttyi
taistelun into. Hänen sotahuutoansa vain pelkäsivät viholliset.
Sen silmät, joka kertoi vanhasta Nun'ista ja hänen urhoollisesta
tyttärensäpojasta, loistivat. Efraimin sukukunnalle, jonka korkeat
vaatimukset olivat monelle olleet pahennukseksi, suotiin tämän
vaelluksen aikana etusija. Ainoasti Judan sukukuntalaisten kuultiin
napisevan ja sadattelevan. Jotakin syytä löytyi arvattavasti tuohon
tyytymättömyyteen, sillä heidän ruhtinaansa Hur ja hänen nuori vaimonsa
astuivat tällä kertaa raskaan kuorman rasittamana eteenpäin. Joka heitä
puhutteli, olisi tehnyt paremmin valitessaan toisen hetken.
Niinkauvan kuin aurinko loisti vinosti, löytyi vielä muutamia
varjoja hiekkakivikallioitten syrjässä, jotka rajoittivat tietä
kummallakin puolella tai kohosivat sen keskellä ja kun Koran pojat
virittivät laulun, lauloi nuori ja vanha yhdessä, ja iloisimmasti ja
kiitollisimmasti Milca, joka ei enää ollut kalpea, sekä Ruben, hänen
vapautettu, onnellinen puolisonsa.
Lapset poimivat kullankarvaisia kolokvintiomenia, jotka pudonneina
kuivista oksista, niinkuin taivaasta, makasivat tiellä ja he toivat
niitä vanhemmille. Mutta ne olivat karvaita kuin sappi ja eräs jyrkkä
vanhus Sebulonin savusta, joka säilytti niiden kovia kuoria, pitääkseen
niissä voiteita, sanoi: "Niin on käyvä tämänkin päivän. Se näyttää
vielä iloiselta; mutta jos aurinko nousee korkeammalle emmekä löydä
vettä, niin tulemme karvasta maistamaan!"
Ja liian pian toteutuikin hänen ennustuksensa, sillä niinkuin tie,
joka erottuaan hiekkakiviseudusta yhä johti ylöspäin, milloin
loivasti, milloin jyrkästi kallioitten poikki, jotka olivat punaisten
ja harmaitten tiilimuurien kaltaiset, niin nousi aurinkokin yhä
korkeammalle ja hetkestä hetkeen yltyi päivän kuumuus.
Terävämpiä nuolia ei se vielä koskaan ollut lähettänyt vaeltajiin ja
armahtamatta tapasivat ne peittämättömiä päälakia ja niskoja.
Täällä vaipui vanhus, tuolla joku nuorempi niiden polttavasta
pistoksesta maahan tai hoiperteli, omaistensa turvaamana,
kuumetautisena ja käsi otsalla niinkuin juopunut eteenpäin. Naisten ja
miesten poltettu iho irtautui kasvoista ja käsistä, eikä ketään ollut,
jolta ei kuumuus olisi polttanut kitalaen ja kielen, sekä heikontanut
heidän voimiaan ja uudestaan herännyttä rohkeutta.
Karja astui veltosti ja laahustavin jaloin vastahakoisesti maassa,
kunnes paimenten ruoskat pakottivat eläimiä ponnistamaan väsyneet
voimansa eteenpäin. Puolipäivän aikaan sai kansa luvan levähtää, mutta
missä sen piti etsiä virkistystä, ei löytynyt käden levyiseltäkään
siimestä. Joka ojensi itsensä puolipäivän kuumuudessa, sai virkistyksen
asemesta uusia tuskia. Silloin vaativat nuo kiusatut itse lähtemään,
päästäkseen Alus'en lähteelle.
Tähän saakka oli kuumuus päivä päivältä vähentynyt, sittenkuin aurinko
pilvettömällä erämaan taivaalla oli alkanut laskeutua länteen, ja ennen
hämärän tultua oli raitis tuulen löyhäys virkistänyt otsia; mutta
tänään oli puolipäivän kuumuus paahtanut monta tuntia kalliomaisemaa,
kunnes raittiimpi tuuli lehahteli lännestä mereltä päin. Samaan aikaan
pysähtyi etujoukko, joka Josuan neuvosta astui vaeltajain etunenässä ja
koko matkue seisahtui.
Miehet, vaimot ja lapset käänsivät silmänsä ja viittailivat käsin ja
sauvoin samaan suuntaan; sillä kummallinen, ei koskaan ennen nähty
näytelmä veti huomion puoleensa.
Kummastuksen ja ihmetyksen huuto kaikui kuivilta, väsyneiltä huulilta,
jotka eivät pitkään aikaan olleet avautuneet puheeseen ja vastaukseen
ja pian kulki se rivistä riviin, sukukunnasta sukukuntaan aina
spitaalisiin asti matkueen lopussa ja jälkijoukkoon, joka heitä
seurasi. Toinen sysäsi toistaan ja kuiskasi hänelle nimen, mikä
oli jokaiselle tuttu, pyhän vuoren nimen, missä Herra oli luvannut
Mosekselle viedä kansan hyvään, avaraan maahan, joka vuotaisi maitoa ja
hunajaa.
Ei kukaan ollut hiiskunut siitä väsyneille, ja kuitenkin oli jokaisen
tiedossa, että hän täällä ensikerran näki Horebin ja sen huipun,
Sinain, tämän graniittivuoriston pyhimmän korkeuden.
Jos mikään vuori oli heidän isäinsä kaikkivaltiaan Jumalan istuin, niin
oli se tämä!
Niinkuin pensas, josta hän tuolla puhui valitulleen, niin näkyi
tänäkin hetkenä tuo pyhitetty vuori olevan tulessa. Korkeana ja
majesteetillisena yleni sen seitsenhuippuinen kruunu korkeuksien ja
laaksojen yli kaukaa ja se hehkui niinkuin jättiläismoinen rubiini,
jota valo jostakin maailmanpalosta valaisi.
Sellaista ei ollut mikään silmä vielä nähnyt. Sitten aleni aurinko
alenemistaan ja laski mereen, joka kätkeytyi vuoriston taakse.
Nyt muuttui hehkuva rubiini mustaksi ametistiksi ja tuli vihdoin
sinertäväksi; mutta kansan silmät riippuivat, niinkuin lumotut, tuossa
pyhässä paikassa kiinni. -- Niinpä kun päivän tähti jo täydellisesti
oli kadonnut ja sen hohde kaunisti pitkähköä pilveä loistavilla
reunoilla, aukenivat katselijain silmät avarammiksi, sillä ihaillen
tätä näytelmän suuruutta, oli eräs mies Benjaminin suvusta tuntenut
siinä Jehovan pitkän, liehuvan, kullalla kirjaillun kauhtanan, ja
naapurit, joille hän sitä näytti, uskoivat häntä ja tunsivat samaa
hurskasta liikutusta kuin mieskin.
Vähäksi ajaksi oli tämä ylentävä näky saanut vaeltajat unohtamaan janon
ja väsymyksen. Mutta pian oli korkein innoitus muuttuva syvimmäksi
alakuloisuudeksi; sillä kun yö tuli ja lyhyen vaelluksen perästä oli
saavuttu Alus'een, tapahtui, että täällä asunut erämaan heimo eilen
ennen lähtemistään oli täyttänyt ennen käyttämättömän lähteensä soralla
ja kirillä.
Mitä juotavaa oli kuljetettu mukana, oli jo käytetty Dopkassa ja
kaivoksien tyhjennetty lähde ei ollut sallinut täyttää yhtään
nahkaleiliä. Jano ei kuivanut ainoastaan kitalakea, vaan alkoi polttaa
sisuksiakin. Kuiva nielu kieltäytyi vastaan ottamasta vahvaa ruokaa,
josta ei ollut puutetta. Mihinkä vain silmäiltiin, oli lohdutonta,
sääliä herättävää ja liikuttavaa nähtävänä ja kuultavana.
Täällä riehuivat ja kirosivat, valittivat ja huokailivat miehet ja
vaimot, tuolla antautuivat he kolkon epäilyksen valtaan. Toiset,
joiden valittavat lapset huusivat vettä, olivat menneet täytetylle
lähteelle ja tappelivat paikasta, josta he luulivat saavansa muutaman
pisaran tuota kallista nestettä Lisäksi mylvi karja niin surkeasti
ja tuskallisesti, että se vihloi niinkuin nuhde paimenien sydäntä.
Ainoasti muutamat ryhtyivät vaivaan pystyttää telttaa. Yö oli lämmin
ja jota pikemmin tultiin eteenpäin, sitä parempi, sillä jonkun tunnin
matkan päästä oli Moses luvannut liittyä vaeltajiin. Hän yksin voi
neuvon keksiä, hänen velvollisuutensa oli suojella ihmiset ja eläimet
nääntymästä.
Jos Jumala, joka oli luvannut niin ihania asioita heille, antaisi
heidän hukkua omiensa kanssa erämaassa, niin oli se mies, jonka johtoon
he olivat uskaltaneet, pettäjä, ja se Jumala, jonka voimaan ja armoon
hän ei lakannut heitä kehoittamasta, kavalampi ja voimattomampi, kuin
nuo ihmis- ja eläinpäiset jumalat, joita he Egyptissä olivat rukoilleet.
Kirouksien ja sadatuksien seasta kuului myös äänekkäitä uhkauksiakin.
Missä Aaron, joka oli palannut kansan luo, näyttäytyi ja puhutteli
sitä, ojentui puristettuja nyrkkiä hänelle.
Mirjaminkin täytyi puolisonsa käskystä lakata lohduttamasta
suosiollisella puheella naisia, sittenkuin eräs vaimo, jonka
kuivanneella äidin rinnalla eräs lapsi korisi, oli ottanut kiven ja
toiset seuranneet häntä.
Vanha Nun ja hänen poikansa nauttivat parempaa kohtelua.
Molemmat olivat yhtä siinä, että Josua saisi taistella, asettipa Moses
hänet sitten mille paikalle tahansa; mutta Hur vei hänet sotilasten
luo, jotka tervehtivät häntä iloisesti.
Ukko, samoinkin nuori mieskin, ymmärsivät hyvin kyllä vahvistaa heidän
luottamustaan. He kertoivat miehille amalekilaisten lähderikkaasta
kosteikosta, joka ei enään ollut kaukana, ja he viittasivat heidän
käsissään oleviin aseihin, joilla Herra itse oli heidät varustanut.
Josua vakuutti heille, että he olivat lukunsa puolesta voimakkaammat
erämaan sotilaita. Jos tuo nuori miehistö olisi yhtä urhoollinen kuin
vaskikaivannoissa ja Dophkossa, niin olisi Jumalan avulla voitto heidän.
Jälkeen puoliyön antoi Josua, neuvoteltuaan vanhimpain kanssa, puhaltaa
pasuunaa, niin kutsuakseen taistelukuntoiset miehet kokoon. Kirkkaan
tähtitaivaan alla tarkasteli hän heitä, jakoi heidät osastoihin,
määräsi kullekin sopivan johtajan ja teroitti heille komentohuutojen
merkitystä, joita heidän tuli seurata.
Uupuneina ja puoleksi nääntyneinä janosta olivat he tulleet kokoon,
mutta tuo uusi toimeliaisuus, mihinkä heidän nuori päällikkönsä
velvoitti heitä, toivo voitosta ja saaliista kalliimmasta: kappale
maata pyhän vuoren juurella, täynnä lähteitä ja palmuja, vahvisti
ihmeellisesti heidän kadonnutta jäntevyyttään. Efraim oli heidän
seassaan ja elähytti toisiakin väsymättömällä reippaudellaan. Mutta kun
tuo entinen sotapäällikkö, jolle Herra jo oli näyttänyt, että hän piti
häntä ansiollisena siihen apuun, minkä hänen nimensä hänelle lupasi,
kehoitti heitä turvautumaan Jumalan kaikkivaltiaisuuteen, niin vaikutti
se kokonaan toisin, kuin jos Aaron olisi sen tehnyt, jonka varoittavia
puheita he lähdöstään saakka olivat kuulleet. Josuan puhuttua tunkeutui
monen nuoren huulilta, vaikka ne virvoitustakin kaipasivat, tuo
innostunut huuto: "Terve sotapäällikkö! Sinä olet johtajamme; emme tule
ketään muuta seuraamaan!"
Mutta nyt selitti hän vakavasti ja lujasti heille, että hän aikoi
ankarimmasti noudattaa sitä kuuliaisuutta, jota hän käski heillekin.
Kernaasti olisi hän viimeisenä miehenä astuva viimeiseen riviin, jos
Moses niin käskisi.
Vielä loistivat tähdet kirkkaina pilvettömällä taivaalla, kun sarvet
kehoittivat kansaa lähtemään. Etujoukko oli sill'aikaa edeltäpäin
lähetetty, jonka tuli Mosekselle kertoa, kuinka hänen kansansa laita
oli, ja Efraim seurasi lähettiläitä harjoituksen päätyttyä.
Eteenpäin marssiessa piti Josua sotilaat niin ahtaasti yhdessä,
ikäänkuin olisi hyökkäys odotettavissa. Sen ohessa käytti hän
jokaista tilaisuutta opettaakseen miehistöään ja sen johtajia tulevaa
taistelua varten sekä muistutti heitä tarkasti seuraamaan niitä
ja lujemmin järjestämään rivejänsä. Niin piti hän heitä ja heidän
tarkkaavaisuuttaan hereillä, kunnes tähdet vaalenivat. Ainoasti harvoin
kuului vastaansanomista tai valitusta sotilasten seassa; mutta sitä
kovemmaksi tuli napina, kiroukset ja uhkaukset niiden joukossa, jotka
eivät kantaneet aseita. Jo ennen aamun hämärtämistä kuului janoovien
miesten suusta, joilta väsymys mursi polvet ja joiden silmäin edessä
vaimojen ja lasten kurjuus oli nähtävissä, yhä useammin huuto:
"Moseksen kimppuun! Me kivitämme hänet, missä me vain löydämme hänet!"
Moni kokosi jo kauheilla kirouksilla ja leimuavilla silmillä kiven
kappaleita maasta ja kansan viha yltyi vihdoin niin suureksi ja
hirveäksi, että Hur keskusteli hyväntahtoisten vanhimpain kanssa
ja riensi sitten Judan sukukunnan sotilasten kanssa kansan edellä,
suojellakseen Mosesta, jos niin tarvittiin, aseellisella kädellä
kapinoitsevia vastaan.
Josua sai toimekseen pidätellä kapinoitsevia joukkoja, jotka uhaten ja
sadatellen pyrkivät tunkeutumaan sotilasten edelle.
Kun aurinko vihdoin nousi loistavassa komeudessaan, muuttui vaellus
kurjaksi eteenpäin hiipimiseksi ja horjumiseksi. Aseelliset miehetkin
kulkivat niinkuin halvatut. Mutta kun kapinalliset pyrkivät eteenpäin
tunkeutumaan, tekivät nuo aseelliset velvollisuutensa ja ajoivat heitä
miekoilla ja keihäillä takaisin.
Molemmin puolin sitä laaksoa, jota vaeltajat kulkivat, kohosivat
korkeat seinät harmaasta graniitista, mikä kummallisesti kimalteli ja
loisti, kun päiväntähden vinot säteet sattuivat pohjakiveen runsaasti
siroteltuihin kvartsikappaleisiin.
Puolipäivän aikana oli kuumuus jälleen tuleva, polttavaksi näiden
monessa kohdin yhteensattuvien alastomien kalliomuurien välissä,
mutta vielä vallitsi aamun viileys. Kumminkin löysi karja jotakin
virkistystä, sillä moni pensas tuota mieluisaa, lemuavaa Betkaramia
[Cantolina fragrantissima] tarjoutui sille ruuaksi ja paimenpojat
aukasivat vaatteensa ja täyttivät helmansa tuolla kasvilla tarjoten
sitä, huolimatta omasta väsymyksestään, nälkäisille lempielukoilleen.
Niin olivat he vähän aikaa laahustaneet eteen päin, kun äkkiä kajahti
äänekäs riemuhuuto, mikä kulki etujoukosta aikain, rivistä riviin,
kunnes se saapui jälkijoukon viimeisiin miehiin.
Kukaan ei ollut kuullut, mikä se tapaus oli, joka synnytti tämän
riemun, ja kuitenkin tiesi jokainen, ettei se muuta merkinnyt kuin
raikkaan veden löytöä.
Nyt palasi Efraim takaisin vahvistaakseen tuota iloista sanomaa, ja
mitä vaikuttakaan se uupuneissa!
Ikäänkuin olisi jokainen nyt jo täysissä siemauksissa tyhjentänyt
astian, ojensivat he itsensä suoriksi ja pyrkivät kaksinkertaisella
nopeudella eteenpäin. Sotajoukon osastot eivät enään asettaneet mitään
estettä eteen ja tervehtivät omaisiaan iloisesti, jotka tunkivat heidän
ohitsensa.
Mutta pian pysähtyi tuo nopeasti virtaileva virta, sillä viivoitusta
lupaava paikka pidätti etumaisia ja heidän mukanaan koko matkueen
suuremmalla voimalla kuin haudat ja vallit.
Vaeltava sotalauma täytti avaran laakson. Vihdoin ilmestyi miehiä ja
vaimoja iloisin kasvoin ja täysillä astioilla ja ämpäreillä käsissä
ja pään päällä, viittasivat iloisesti ystäville, huusivat heille
lohdutuksen sanoja ja koettivat joukon lävitse tunkeutua omiensa
luoksi; mutta useilta riistettiin pois tuo kallis aarre, ennenkuin
päämaali oli saavutettu.
Josuakin oli joukkoineen raivannut itselleen tietä virvoituslähteen
läheisyyteen, pitääkseen järjestystä ahneitten vedenammentajain seassa.
Mutta vielä oli jonkun aikaa odotettava; sillä väkevät miehet Judan
sukukunnasta, joiden kanssa Hur oli kulkenut muiden edelle, heiluttivat
vielä kuokkiaan ja työskentelivät vipupuilla, joita he nopeasti olivat
valmistaneet läheisten orjantappura-akasiain rungoista, raivatakseen
suuria kivilohkareita tieltä ja laajentaakseen pääsyä vesivirralle,
mikä tunkeutui esiin useammista kallion halkeamista.
Ensiksi oli lähde kadonnut sammaltuneiden graniittilohkareitten
joukkoon ja sieltä maan sisään; mutta nyt oltiin päästy niin pitkälle,
että voitiin estää tuon kalliin veden juoksemista pois ja muodostaa
kuopanne, josta karjaakin saatettiin juottaa.
Joka jo oli onnistunut täyttämään astian, hän oli ottanut vettä siitä
purosta, mikä oli laskettu tuosta nopeasti kasvavasta allikosta. Nyt
pysyivät leirin vartijoiksi asetetut miehet syrjässä antaakseen vedelle
aikaa selviämään uudessa laajassa kuopanteessa, johonka se virtaili
hämmästyttävässä paljoudessa.
Nähdessä tuota jumalanlahjaa, jota niin kiivaasti oli huudettu, oli
helppo pysyä kärsivällisenä. Aarre oli löydetty ja nyt tarvittiin sitä
vain käyttää. Ei yhtään tyytymätöintä sanaa, ei napinaa, eikä soimausta
ollut enään kuultavana; jopa monet katselivat ujoina ja häpeissään
korkeimman uutta lahjaa.
Lisäksi kuului kaukaa äänekkäitä, iloisia huutoja ja puheita; mutta
jumalan mies, joka paremmin kuin kukaan muu tunsi Horeb-seudun laaksot
ja kalliot, laitumet ja lähteet ja joka taas oli antanut kansalle niin
suuren lahjan, oli vetäytynyt läheiseen rotkoon etsiäkseen siellä
pakopaikkaa kiitoksilta ja huudoilta, jotka kohosivat kasvavalla
innostuksella ja yhä laajemmissa piireissä, ja ennen kaikkia rauhaa ja
lepoa omalle, syvästi liikutetulle sielulleen.
Kohta kaikui innollisia ylistyslauluja Herralle: noiden virkistyneiden,
uudestaan elähytettyjen ja lämpimällä kiitoksella täytettyjen joukkojen
keskeltä, jotka eivät vielä koskaan olleet toivosta rikkaampina ja
iloisemmalla luottamuksella saapuneet leiriin.
Laulettiin, naurettiin, puhuttiin pilaa ja huudettiin kutakin telttaa
pystytettäessä ja leiri oli niin äkkiä valmis kuin olisi se lumouksen
kautta maasta kasvanut.
Taistelunhaluisina säihkyivät nuoren miehistön silmät ja moni eläin sai
vertaan vuodattaa tehdäkseen ruoka-aterian juhla-ateriaksi. -- Äidit,
jotka olivat tehneet mitä voivat lieden ja leirin hyväksi, menivät
lapsineen lähteelle ja näyttivät heille paikan, missä Moseksen sauva
oli kansalaisilleen osoittanut tuon graniittihalkeamista lirisevän
veden. Monet miehetkin seisoivat ylennetyillä silmillä ja käsillä sen
paikan ympärillä, jossa Jehova oli ollut niin armollinen omilleen,
ja heidän joukossaan löytyi monta kapinallista, jotka jo olivat
kumartuneet ottaakseen kiveä, jolla he aikoivat kivittää Jumalan
uskottua. Ei kukaan epäillyt, että tässä oli tapahtunut uusi suuri ihme.
Vanhat muistuttivat nuoria, etteivät koskaan unhoittaisi tätä päivää ja
tätä juomaa, ja eräs isoäiti kostutti lähteen reunalla lastenlapsiensa
otsat, vakuuttaakseen noita pienokaisia, tulevaisuuden varalta, Jumalan
suojeluksesta.
Toivo, kiitollisuus ja lämmin luottamus vallitsi kaikkialla,
mihinkä vain katseltiin ja pelko Amalekin sotaisista pojista oli
kadonnut, sillä mitä voi niille tapahtua, jotka uskalsivat sellaisen
kaikkivaltiaan suojelusherran armoon.
Ainoastaan yhdestä teltasta kaikista komeimmasta, Judan
sukukuntaruhtinaan omistamasta, pysyi toisten ilo kaukana.
Mirjam istui yksin naistensa parissa, sittenkuin hän vaijeten oli
jakanut kiitollisen innostuksen valtaamien miesten aterian ja myöhemmin
saanut Rubenilta, Milcan puolisolta, kuulla, että Moses oli kaikkien
vanhimpien edessä uskonut Josualle sotapäällikön viran. Vielä oli hän
kuullut että Hur, hänen puolisonsa, oli ilolla ollut valmis jättämään
sotajoukon johdon Nun'in pojalle.
Tälläkertaa oli naisprofeetta pysynyt kaukana kansan ylistyslauluista.
Kun Milca ja hänen naisensa olivat vaatineet häntä seuraamaan heitä
lähteelle, oli hän käskenyt heidän yksin menemään.
Hän odotti puolisoansa ja halusi yksin tervehtää häntä; täytyihän
hänen näyttää, että hän kaipasi hänen anteeksiantamustaan. Mutta Hur
ei palannutkaan kotiin, sillä vanhimpain neuvoston hajottua auttoi
hän uutta sotapäällikköä järjestämään sotilaita ja hän teki tätä
apulaisena, niinkuin Hosean alamaisena, Hosean, jonka oli Mirjamia
kiittäminen kutsumuksestaan ja Josua-nimestään.
Hänen palvelijattarensa, jotka olivat tulleet takaisin, kehräsivät;
mutta tämä halpa työ oli hänelle vastenmielistä ja antaessaan kätensä
levätä ja työttömänä katsellessaan avaruuteen, kuluivat tunnit
häneltä hitaasti. Sen ohessa tunsi hän, kuinka hänen aikomuksensa,
nöyrästi lähestyä puolisoansa, laimeni laimenemistaan. Hän halusi
rukoilla voimaa nöyrtyäkseen hänen edessään, joka oli hänen herransa;
mutta vaikka tottunut palavaan rukoilemiseen ei hän kuitenkaan
tahtonut löytää oikeata hartautta. Jos hänen kerrankin onnistui koota
ajatuksiaan ja ylentää sydämensä, niin tuli hän häirityksi. Kukin uusi
ilmoitus, mikä tuli hänelle leiristä, enensi hänen tyytymättömyyttään.
Kun vihdoin tuli ehtoo, saapui sana, ettei hänen tarvinnut huolehtia
miesten ehtoollisateriasta, mikä jo kauvan oli ollut valmiina. Hur,
hänen poikansa ja pojanpoikansa aikoivat noudattaa Nunin ja Josuan
kutsumusta.
Silloin tuli hänelle tukalaksi pidättää kyyneleittä Jos hän olisi
sallinut niiden estämättä vuotaa, niin olisi hänen poskilleen vuotanut
vihan ja loukatun naisarvon kyyneleitä eikä surun ja kaipion.
Ehtoovartion aikana kulki hänen ohitsensa sotilaita ja rivi riviltä
kaikui heidän ilohuutonsa Josuan kunniaksi.
Sielläkin, missä sanat "luja ja vahva!" kuuluivat, ajateltiin häntä,
joka kerran oli ollut hänelle kallis ja jota hän nyt vihasi, sen
tunnusti hän vapaasti itselleen. Huudoillaan kunnioittivat hänen
puolisoansa ainoasti hänen omat sukulaisensa. Oliko tämä kiitollisuutta
siitä jalomielisyydestä, jolla hän nuoremman miehen hyväksi oli
riisunut itseltään arvon, mikä hänelle yksin tuli? Nähdä puolisonsa
niin ala-arvoiseksi asetetuksi leikkasi hänen sydäntään ja teki hänelle
vielä pahempaa, kuin että Hur jätti hänet, tuon äsken naidun, yksin.
Ehtooateria efraimilaisten teltan edessä kesti kauvan. Ennen puoliyötä
lähetti hän palvelijattaren levolle ja laskeutui alas odottamaan kotiin
palajavaa, tunnustaakseen hänelle, mikä hänelle tuotti tuskaa, ja häntä
harmitti sekä niitä hän halusi.
Hän luuli valvomisen, sellaisen sieluntuskan ohella, olevan helppoa.
Mutta viimeisten päiväin ja öitten suuret ponnistukset ja liikutukset
vaativat osansa, ja rukoillessaan nöyryyttä ja rakkautta Herraltaan
valtasi uni hänet. Vihdoin ensimäisen aamuvartion aikana, hämärän
alkaessa, pelästytti hänet unesta pasuunain törähdys, mikä ilmaisi
lähestyvää vaaraa.
Silloin nousi hän pian ylös ja silmäiltyään puolisonsa vuodetta huomasi
hän sen tyhjäksi. Mutta sitä oli käytetty ja hiekkapermannolla -- sillä
mattoja käytettiin ainoastaan teltan asuinhuoneessa -- huomasi hän
aivan vuoteensa vieressä Hurin jalkain jälkiä.
Hän oli seisonut aivan vieressä ja ehkäpä hänen nukkuessaan ikävöiden
katsonut hänen kasvoihinsa.
Niin oli tapahtunutkin; hänen vanha orjattarensa ilmoitti sen kysymättä
hänelle. Sillä herätettyään. Hurin oli hän nähnyt, kuinka hän oli
varovasti valaissut Mirjamin kasvoja ja sitten kumartunut kauan aikaa
hänen ylitsensä ikäänkuin häntä suudellakseen.
Se oli hyvä tieto ja se ilahdutti tuota yksinäistä vaimoa niin kovin,
että hän unohti jäykän käytöksensä, mikä oli hänelle omituista, ja
painoi huulensa tuon pienen kymärässä kulkevan ja hänen vanhempiansa
palvelleen vaimon ryppyiselle otsalle. Sitten antoi hän nopeasti
järjestää hiuksiansa, vaatettaa itsensä vaaleansiniseen juhlapukuun,
jonka Hur oli hänelle lahjoittanut ja riensi ulos ottamaan häneltä
jäähyväiset.
Sotajoukot olivat sillävälin järjestäytyneet. Alettiin purkaa telttiä
ja Mirjam etsi turhaan kauvan aikaa puolisoansa. Vihdoin löysi
hän hänet, mutta hän oli vakavassa keskustelussa Josuan kanssa ja
huomattuaan hänet kulki kylmän väreitä naisprofeetan veressä, eikä hän
saattanut lähestyä miehiä.