Suurempi osa amalekilaisista oli kaatunut tai makasi haavoitettuna
taistelutantereella; sotapäällikkö tiesi myös että nuo toiset erämaan
heimot jotka heihin olivat liittyneet, tapansa mukaan, tulisivat
jättämään kaatuneet ja pakenemaan omille mailleen.
Kuitenkin oli mahdollista, että epätoivo antaisi pakeneville rohkeutta
ei jättämään ilman miekan iskua kosteikkoa heprealaisten käsiin.
Mutta Josuan sotilaat olivat liiaksi väsyneet oitis johdatettaviksi
eteenpäin.
Itse oli hän vuotanut useista helpoista haavoista ja viimeisten päiväin
vaivat tuntuivat rasittavan hänen rautaista ruumistaan.
Lisäksi laskeutui aurinko, joka tappelun aljettua ei ollut vielä kauvan
ylhäällä ollut, ja jos mieli väkivallalla tunkeutua laaksoon, ei ollut
pimeässä tappeleminen.
Mitä hän ja vielä enemmän hänen urhoolliset sotilaansa tarvitsivat, oli
lepoa aamuhämärään.
Ympärillään näki hän iloisia, ylpeästä itsetunnosta loistavia kasvoja
ja laskiessaan nuo eriosastot menemään pois, iloitakseen omiensa
joukossa leirissä, voitosta, päästi kukin joukko, joka väsyneenä ja
hitaasti kulki hänen ohitsensa, niin raikkaasti kaikuvan huudon,
ikäänkuin olisivat he unohtaneet väsymyksen mikä vähää ennen oli
taivuttanut heidän päänsä ja raskauttanut heidän jalkansa.
"Terve Josualle!" "Terve voittajalle!" kaikui kallioseinistä,
sittenkuin viimeiset osastot olivat hänen silmistään kadonneet. Mutta
paljon selvemmin kaikuivat hänen sisässään sanat, joilla Moses oli
kiittänyt häntä, ja ne olivat kuuluneet: "Korkeimman miekaksi, vahvaksi
ja lujaksi, olet sinä osoittautunut. Niinkauvan kuin Herra on sinun
apusi ja Jehova lippusi ei meidän tarvitse peljätä vastustajaa!"
Vielä oli hän tuntevinaan suuren jumalan miehen suutelon otsallaan ja
päälaellaan, kun hän painoi hänet kaiken kansan edessä rintaansa vasten
eikä ollut hänen helppoa hillitä voimallista liikutustaan, minkä tämän
seurauksista rikkaan päivän päätös hänessä herätti.
Harras halu tulla itsessään selville, ennenkuin hän jälleen
sekaantui riemuitsevaan joukkoon ja tapasi isäänsä, jolle tuli osa
kaikesta suuresta, mikä hänen sieluansa liikutti, pidätti hänet
taistelutantereella.
Se oli tullut paikaksi, missä kauhu ja hirmu hallitsivat, sillä paitsi
häntä olivat sen jättäneet kaikki, joita ei kuolema, eikä kovat haavat
estäneet.
Korpit, jotka olivat vaeltajia seuranneet, lentelivät ruumisten yli
ja uskalsivat asettua runsaasti katetun pöydän ääreen. Veren haju oli
houkutellut petoeläimet heidän vuoristaan ja louhisista lymypaikoistaan
ja heidän ulvomisensa ja ahnas haukuntansa kuului kaikilta puolin.
Kun sitten pimeys seurasi hämärää, alkoivat valot liehua verisellä
maalla. Niiden avulla saattoivat orjat ja ne, jotka kaipasivat
omaisiaan, eroittaa ystävän vihollisesta, haavoitetun kuolleesta ja
moni valitus kovasti haavoitetun rinnasta sekaantui noiden mustain
lintujen lääkkymiseen ja nälkäisten sakaalien ja hyenain, kettujen ja
pantterien ulvomiseen.
Mutta Josua tunsi tappelutantereen kauhut eikä peljännyt.
Kallioon nojautuneena näki hän samat tähdet, jotka olivat valaisseet
häntä teltan edessä Taniksen leirissä silloin kuin hän elämänsä
päättävimpänä hetkenä oli ollut suurimmassa epäröimisessä. Sitten oli
kuukausi kulunut ja kuitenkin oli tämä lyhyt aika ollut mitä suurimman
muutoksen todistajana hänen sisällisessä ja ulkonaisessa elämässään.
Mikä hänestä tuona yönä teltan edessä, missä kuumetautinen Efraim
lepäsi, oli näyttäytynyt suurelta, ihanalta ja saavutettavalta, se oli
tänään turhaa ja arvotonta.
Sitä kunniaa ja arvoa, jolla vieraan kansan oikullinen, heikko kuningas
voi tehdä hänet suureksi ja rikkaaksi, ei hän enään kysynyt. Mitä
oli hyvin järjestetty ja harjaantunut sotavoima, jonka päälliköitten
joukkoon hän niin suurella ylpeydellä oli lukenut itsensä?
Tuskin käsitti hän, että oli ollut aika, jolloin hän ei ollut pyrkinyt
ylemmäksi kuin komentamaan yhä useampia egyptiläisiä, jolloin
hänen sydämensä oli sykkinyt, kun hänelle annettiin uusi arvonimi
tai loistava kunnian-osoitus sellaisilta, joita hän piti vähimmän
kunnioituksen ansainneina.
Egyptiläisiltä oli hän odottanut kaikki, omalta kansaltaan ei mitään.
Vielä samana yönä teltan edessä oli hänestä tuo suuri joukko hänen
kansalaisistaan ollut vastenmielinen, halpa-arvoisessa päivätyössä
turmeltunut hylkyväki.
Laumain omistaja oli hänen isänsäkin, ja jos hän pitikin häntä suuressa
arvossa, niin tapahtui se, huolimatta hänen säädystään, syystä, että
hänen koko olentonsa vaati kunnioitusta, että tuon ihanan ukon tulinen
tuoreus vaati rakkautta jokaiselta ja ennen kaikkia häneltä, hänen
kiitolliselta pojaltaan.
Koskaan ei hän ollut lakannut kernaasti tunnustaumasta hänen omakseen,
mutta muutoin oli hän pyrkinyt asetovereinsa seassa niin käyttäytymään,
että he unohtivat hänen syntyperänsä ja pitäisivät häntä joka suhteessa
vertaisenaan. Hänen kantaäitinsä Asnath, Joosepin puoliso, oli ollut
egyptiläinen ja hän oli siitä kerskaillut Ja nyt tänään!
Jokaisen olisi hän antanut tuntea harminsa, joka olisi kutsunut hänet
egyptiläiseksi, ja mitä hän vielä viimeisen uuden kuun aikana olisi
mielellään salannut häpeänä, se saattoi hänet seuraavana uudenkuun
yönä, mikä tähtikirkkaana alkoi, nostamaan ylpeänä päätänsä.
Mikä ylevä tunne oikeutetulla itsetietoisuudella tuntea itsensä siksi
kuin hän oli!
Valheelta, lippunsa alituiselta hylkäämiseltä tuntui nyt hänestä
hänen elämänsä ja toimintansa egyptiläisenä päällikkönä. Hänen
totuutta rakastava mielensä riemuitsi tiedossa, että hänen sukuperänsä
halpamainen kieltäminen ja salaaminen oli päättynyt.
Iloisella kiitollisuudella tunsi hän olevansa sen kansan jäsen,
jota korkein piti kaikkia muita kansoja etevämpänä, ja kuuluvansa
yhdyskuntaan, jonka seassa halvinkin, jopa lapsikin, rukoilevasti
ylensi kätensä yhden Jumalan luo, jonka egyptiläisten etevämmät henget
ympäröivät salaisuuden rajoituksilla syystä että he pitivät kansaansa
liian heikkona ja tylsänä kestämään hänen valtavan suuruutensa edessä
ja käsittämään sitä.
Ja tämä yksi ainoa Jumala, jonka edessä koko egyptiläisten kirjava
epäjumalan maailma haihtui mitättömäksi, oli valinnut hänen, Nunin
pojan, hänen lukuisten kansalaistensa joukossa valitun kansansa
sankariksi ja suojelijaksi ja lahjoittanut hänelle nimen, joka vakuutti
häntä hänen avustaan.
Olla Jumalalleen kuuliainen ja hänen suojeluksensa alla, pyhittää
omalle kansalleen verensä ja henkensä, korkeampaa päämaalia ei
hän luullut kenenkään asettaneen itselleen. Hänen mustat silmänsä
säihkyivät tulisina ja kirkkaina sitä ajatellessaan. Sydän tuntui
hänestä liian ahtaalta kaikelle rakkaudelle, jolla hän tahtoi veljiään
sovittaa, mitä hän varhaisempina vuosina oli heitä vastaan rikkonut.
Tosin oli hän toiselle kadottanut ylevän, jalon naisen, jonka hän oli
toivonut saavansa omistaa, mutta tämä ei mitenkään häirinnyt hänen
sielunsa iloista innostusta, sillä hän oli lakannut häntä halajamasta,
niin ylevänä kuin hänen kuvansa seisoikin hänen sielunsa edessä. Nyt
ajatteli hän häntä vain levollisella kiitollisuudella; sillä hän
tunnusti kernaasti itsekseen että hänen uusi elämänsä oli alkanut tuona
ratkaisevana yönä, jolloin Mirjam oli antanut hänelle esimerkin uhrata
kaikki, jopa rakkaimmankin, Jumalalleen ja kansalleen.
Mitä naisprofeetta oli rikkonut häntä vastaan, sen oli hän muistostaan
kadottanut; sillä hän oli tottunut unohtamaan, mitä hän oli anteeksi
antanut. Nyt tunsi hän vain velkansa suuruuden hänelle. Ihanana puuna,
joka kohoaa taivasta kohti, missä kaksi vihollista maata koskettavat
toinen toistaan, seisoi Mirjam hänen entisen ja nykyisen elämänsä
välillä. Vaikka rakkaus olikin hautaan kannettu, niin ei kumpikaan
koskaan voinut lakata kulkemasta samalla tiellä samaa päämaalia kohti.
Vielä kerran silmäili hän matkaa, jota hän jo oli kulkenut, ja
hän rohkeni sanoa, että noista kurjista päiväläisistä oli hänen
johtonsa alla tullut urhoollisia sotilaita. Taistelussa olivat he jo
vapaasta tahdosta oppineet tottelemaan ja voiton jälkeen kantamaan
päätänsä korkealla. Ja kunkin uuden menestyksen perästä olivat he yhä
parantuneet. Jo tänään näyttäytyi hänestä ei ainoastaan toivottomalta,
vaan myös sangen mahdolliseltakin, heidän etunenässään, voittaa
heille isänmaa, jota he saattoivat rakastaa ja missä he vapaudessa ja
hyvinvoinnissa voivat tulla kunnollisiksi miehiksi, jommoisiksi hän
halusi muodostaa heidät.
Taistelutantereen kauhujen keskellä, kuuttomana yönä, tunkeutui
päivänkirkas ilo hänen sydämeensä ja hiljaisella huudolla: "Jumala
ja minun kansani!" ja kiitollisella silmäyksellä ylös tähtikirkasta
korkeutta kohti jätti hän ruumiilla täytetyn kuoleman laakson.
Niinkuin riemuvoittaja, joka kulkee palmunoksain ja kukkien yli, joita
kiitollinen kansa hajoitti hänen voittopolulleen.
Loppu.
Leirissä kohtasi häntä vilkas toimeliaisuus.
Telttojen edessä paloi valkeita, joita iloiset ihmisjoukot ympäröivät
ja moni nautaeläin tapettiin täällä kiitosuhriksi, tuolla taas
juhlallista ehtooateriaa varten.
Missä Josua ilmestyi, otettiin hän iloisella huudolla vastaan, mutta
isää ei hän löytänyt; sillä hän oli seurannut Hurin kutsumusta ja
hänen telttansa edessä syleili poika kiitollisesta onnellisuudesta
riemuitsevaa ukkoa.
Mirjam ja hänen puolisonsa ottivat tuota myöhäistä vierasta vastaan
tavalla, mikä häntä ilahduta; sillä Hur ojensi hänelle avonaisella
sydämellisyydellä kätensä, mutta Mirjam tervehti häntä kunnioittavasti
ja hänen silmistään loisti iloinen kiitollisuus häntä kohtaan.
Ennenkuin hän asettui, viittasi Hur hänet syrjään käski orjan, joka
juuri oli tappanut vasikan, jakamaan sen kahtia, osoitti puoliskoita ja
sanoi:
"Sinä olet tehnyt suuria kansalle ja minulle. Nun'in poika, ja minun
elämäni on liian lyhyt kiitokseen, johonka sinä olet velvoittanut minut
ja emäntäni. Voitko sinä unohtaa nuo katkerat sanat, mitkä häiritsivät
rauhaamme Dophkassa -- ja sinä sanot niin tehneesi -- pysykäämme
liittoveljinä tulevaisuudessa, yhdessä ja puolustakaamme toinen
toistamme ilossa ja surussa, hädässä ja vaarassa. Sotapäällikkyys
kuuluu tästälähin sinulle yksin, Josua, eikä kellenkään toiselle ja
siitä iloitsee koko kansa ja erittäinkin iloitsen minä ja vaimoni
siitä. Oletko sinä samaa mieltä kuin minäkin, tekemään liittoveljeyden
kanssani, niin kulje minun kanssani, isäin tavalla, tämän tapetun
eläimen puoliskojen välitse."
Ja Josua soudatti mielellään tätä kutsumusta; mutta Mirjam oli
ensimäinen, joka yhtyi äänekkäisiin suostumushuutoihin, joilla vanha
Nun alkoi, ja hän teki sen tulisella innolla; sillä se oli ollut hän,
joka nöyryyttäen itsensä hänen edessään ja jonka rakkauden hän jälleen
omisti oli kehoittanut häntä pyytämään Josuata siihen liittoon, jonka
kumpikin nyt olivat tehneet.
Tämä kaikki ei ollut hänestä raskasta; sillä nuo molemmat lupaukset,
jotka hän itselleen oli tehnyt, sittenkuin Nunin poika, jota hän nyt
mielellään kutsui "Josuaksi", oli pelastanut hänet vihollisen kädestä,
lähenivät jo täytäntöänsä ja hän tunsi sen hyväksi hetkeksi, jolloin
hän oli tehnyt sellaisen päätöksen.
Tuo uusi tunto olla vaimo, niinkuin kaikki toisetkin, antoi koko hänen
olennolleen lempeyden, mikä hänelle tähän saakka oli ollut vierasta, ja
tämä pelasti hänelle puolison rakkauden, jonka täyden arvon hän tuona
katkerana aikana oppi tuntemaan, jolloin hänen sydämensä oli ollut
häneltä suljettuna.
Samana hetkenä, mikä teki Hurin ja Josuan liitto veljiksi, tapasi eräs
uskollinen ihmisparikin toisensa, jonka pyhät velvollisuudet olivat
toisistaan eroittaneet, sillä ystävien vielä Hurin teltan edessä
nauttiessa ateriasta pyysi kolme henkilöä Nunin väestä, puhutellakseen
herraansa. Ne olivat: tuo vanha vapaaksi päästetty, joka oli jäänyt
Tanikseen, hänen tyttärensä Hogla ja Asser, hänen ylkänsä, josta tyttö
oli eronnut hoitaakseen vanhempiansa.
Vanha Eliab, hänen isänsä, oli saanut pikaisen lopun ja äiti ja tytär
olivat sitten seuranneet kansaa sanomattomissa vaivoissa, viimemainittu
vanhuksen aasilla.
Nun vastaanotti nuo uskolliset ihmiset ilolla ja antoi Asserille Hoglan
vaimoksi.
Niin oli tämä verinen päivä tullut monelle siunausta tuottavaksi ja
sittenkin oli se päättyvä surkealla epäsoinnulla.
Valkeain palaessa leirissä oli melua ylt'ympäri, ja koko vaelluksen
ajalla ei ollut yhtään ehtoota kulunut ilman riitaa ja veristä
taistelua.
Usein oli annettu haavoja ja kuoloniskuja, kun loukattu oli kostanut
vihollistaan, kun epärehelliset olivat omistaneet vierasta tavaraa tai
kieltäneet velvollisuuksia, joita he olivat valalla vahvistaneet.
Sellaisissa suhteissa oli ollut tukalaa saada rauhaa aikaan ja
vetää rikoksen tekijää tilille, sillä uppiniskaiset kieltäytyivät
tunnustamasta ketä tahansa tuomariksi. Joka tunsi itsensä loukatuksi,
liittyi toisten kanssa yhteen ja koetti raa'alla väkivallalla hankkia
itselleen oikeutta.
Tuona juhlallisena ehtoona eivät Hur ja hänen vieraansa ensiksi
välittäneet melusta, johonka kukin oli tottunut. Mutta kun heidän
läheisyydessään raa'imman melskeen ohella ilmestyi kirkas valkean
valokin, niin rupesivat päälliköt pelkäämään leirin turvallisuutta;
sentähden nousivat he ylös tehdäkseen lopun tuosta sopimattomuudesta ja
pian tulivat he näytelmän todistajiksi, mikä täytti toiset vihalla ja
kauhulla ja toiset taas murheella.
Voiton ilo oli tehnyt joukon hurjaksi.
Se tahtoi osoittaa kiitollisuuttaan jumaluudella ja noudattaen
kotimaansa kauheita tapoja oli joukko fenisialaisia muukalaisten
seassa, virittänyt suuren valkean Molochille ja aikoivat heittää
muutamia vangittuja amalekilaisia liekkeihin tervetulleimpana uhrina
tälle jumalalle.
Aivan sen viereen olivat israelilaiset asettaneet egyptiläisjumalan
Sethin savikuvan, jonka eräs sen heprealainen palvelija oli tuonut
mukanaan turvaksi itselleen ja omilleen.
Monet sadat henkilöt hyppelivät laulaen ja riemuiten sen ympärillä.
Heidän palveluksensa ei olisi voinut olla hartaampi, eikä heidän
sielujensa kiihkoisuus palavampi, jos he olisivat kokoutuneet heidän
isäinsä Jumalalle antamaan hänelle tulevan kiitoksen. Aaron oli koonnut
kansan, oitis leiriin palattuaan, ylistyslauluihin ja kiitosrukouksiin,
mutta useilla oli ollut niin kova tarvis vanhalla totutulla tavalla
nähdä kuvan siitä jumalasta, jonka luo heidän tuli sielunsa ylentää,
että savisen epäjumalan kuvan näkeminen oli saanut heidät polvilleen
notkistumaan ja luopumaan totisessa jumalasta.
Nähtyään Moloch'in palvelijat, jotka jo sitoivat ihmisuhrit
heittääkseen ne valkeaan, vihastui Josua, ja kun nuo sovaistuneet häntä
vastustivat, antoi hän puhaltaa pasuunoihin ja ajoi heidät takaisin
leirikortteeriinsa nuorella miehistöllään, mikä häntä sokeasti totteli
ja oli muukalaisille kaikkea muuta kuin suosiollinen.
Totellen vanhan Nun'in, Hurin ja Nahesonin vakavia kehoituksia
luopuivat heprealaiset rikollisuudestaan, jonka kiittämättömyys teki
kaksinkertaisesti rangaistavaksi. Mutta heidänkin seassaan ottivat
monet pahakseen, että tuo tulinen ukko rikkoi epäjumalan kuvan, jota
he kunnioittivat, ja ilman rakkautta häneen, hänen poikaansa ja pojan
poikaansa sekä kunnioitusta hänen lumivalkeita hiuksiaan kohtaan olisi
moni käsi kohonnut häntä vastaan.
Niinkuin jokaisen suuren vaaran perästä, jonka korkeimman armo oli
saattanut hyvään päätökseen, oli Moses vetääntynyt yksinäisyyteen ja
Mirjamin silmät täyttyivät kyyneleistä ajatellessaan sitä surua, minkä
tieto sellaisesta lankeemuksesta ja kovasta kiittämättömyydestä olisi
tuottava hänen veljelleen.
Josuankin iloisen luottamuksen yli oli pimeä varjo levittäytynyt.
Hän lepäsi unettomana matolla isänsä teltassa ja katseli taaksepäin
tapahtunutta.
Hänen sotilassieluansa elähdytti ajatus nähdä yhden ainoan,
kaikkivaltiaan, ei koskaan erehtyväisen vaimon johtavan kaikkiutta
ja ihmisten elämää ja vaativan kaikilta luontokappaleilta ehdotonta
kuuliaisuutta. Että kaikki riippui tästä yhdestä ainoasta, äärettömän
suuresta ja voimallisesta ja hänen viittauksestaan syntyi, järjestäytyi
tai meni levolle, sen osoitti hänelle kukin silmäys luontoon ja elämään.
Hänestä, vähäisen sotavoiman johtajasta, oli hänen Jumalansa ylhäisin
ja laajanäköisin kaikista sotapäälliköistä, ainoa, jolle voitto aina
oli varma.
Mikä rikos, pilkata sellaista herraa ja palkita hänen hyvää työtään
lankeemuksella!
Ja kuitenkin oli kansa hänen silmäinsä edessä tehnyt tuon kauhean
työn, ja kun hän nyt muistoonsa johti nuo tapaukset, mitkä pakottivat
hänet ryhtymään asian menoon, nousi hänessä kysymys, kuinka se oli
suojeltava korkeimman vihalta, kuinka tuon sovaistuneen kansan silmät
olisivat avattavat hänen ihmeelliselle, sydäntä ja mieltä korottavalle
suuruudelleen.
Mutta ei hän löytänyt mitään vastausta eikä nähnyt mitään neuvoa
kuvaillessaan itselleen tuota hillimättömyyttä ja mielivaltaisuutta
leirissä, mikä uhkasi turmella hänen kansalaisiansa.
Hän oli onnistunut taivuttamaan sotilaansa kuuliaisuuteen. Niin pian
kuin torvet soivat ja hän itse sota-asussa astui heidän etunenässään,
alistivat he oman jäykän tahtonsa hänen tahtonsa alaiseksi. Eikö sitten
löytynyt mitään keinoa pitämään heitä rauhallisen arkielämän aikana
niissä rajoissa, jotka Egyptissä turvasivat halvimman ja heikoimmankin
oloa ja suojelivat sitä ylimielisen ja väkevämmän loukkauksilta?
Sellaisissa ajatuksissa valvoi hän uuden aamun koittoon ja tähtien
laskiessa kavahti hän ylös, antoi puhaltaa pasuuniin ja vastustamatta
ja täysilukuisina kokoontuivat nuo uudestaan muodostetut joukot tänään
niinkuin eilenkin.
Pian kulki hän heidän etunenässään ahtaan kalliolaakson läpi ja
sittenkuin he hetken vaijeten olivat vaeltaneet pimeydessä, nauttivat
sotilaat tuota virkistävää viileyttä, mikä käy varhaisen aamun edellä.
Päivä sarasti idässä, taivas alkoi kirkastua ja aamuruskon loistavassa
hehkussa kohosi juhlallisena ja jättiläisvoimaisena pyhän vuoren
majesteetillinen hahmo.
Lähellä ja selvästi pyrki se ruskeine kallioineen, lohkareineen ja
rotkoineen vaeltajani edessä ylöspäin ja sen seitsensärmäisen huipun
ympärillä liiteli kotkapari, jonka leveitä siipiä tuo nuori päivänvalo
kultasi hohtavalla loistolla.
Niinkuin Alus'essa, niin pakotti nytkin hurskas kauhu vaeltavan joukon
pysähtymään ja jokainen, ensimäisestä viimeiseen, kohotti hiljaisessa
hartaudessa kätensä ylös rukouksessa.
Sitten kulkivat sotilaat rohvaistunein sydämin eteenpäin ja toinen
huusi toiselleen iloisesti, kun heitä vastaan lensi visertäen somia
mustia lintusia, jotka ilmaisivat raikkaan veden läheisyyttä.
Tuskin olivat he kulkeneet puoli tuntia, kun he saivat nähdä sinisen
viheriöitä tamariski-pensaita ja korkealle ulottuvia palmuja; mutta
vihdoin kuului heidän korvissaan suloisin kaikista erämaan äänistä:
juoksevan veden kohina.
Se virvoitti sydäntä ja lisäksi täytti läheisen Sinaivuoren
valtava näky, jonka taivasta tavoittelevaa päätä sininen usvahuntu
peitti, Gosenin tasangoilla kasvaneitten miesten sielut hurskaalla
hämmästyksellä.
[Nykyinen Serbál, eikä munkkien Sinai, joka meidän mielestämme
vasta Justinianuksen aikana julistettiin lain-antamisen vuoreksi.
Mielipiteemme perussyyt, että Serbál on raamatun Sinai, kuten Lepsius
ennen meitä ilmaisi ja toisetkin myöntävät, löytyvät laajemmin
selvitettyinä teoksessamme: "Gosenin kautta Sinaille, matkakirjasta ja
kirjastosta." 2 painos Leipzig 1882. Vilh. Engelmann.]
Varovasti tunkeutuivat he nyt eteenpäin, sillä ehkäpä jäännös
voitetuista amalekilaisista väijyi jossakin kätköpaikassa.
Mutta ei kuulunut eikä näkynyt yhtään vihollista ja ainoina osoitteina
erämaan poikain kostonhimosta tapasivat heprealaiset heidän huoneensa
hävitettyinä, ihanat palmut laaksossa kaadettuina ja heidän puutarhansa
autioina.
Silloin oli raivaaminen tieltä nuo hoikat rungot tuuheine latvoineen,
etteivät estäisi kansan vaeltamista eteenpäin, ja kun tämäkin työ oli
tehty, nousi Josua laakson purolle johtavan kivisen rotkon kautta,
vuoren ensimäiselle kallion kielekkeelle, tähystelläkseen läheltä ja
kaukaa vihollista.
Punaisten graniittimöhkäleitten ohi, joissa risteili vihertäviä
dioriittisuonia, johti jyrkkä polku hänet, kunnes hän oli saapunut
korkealla, kosteikon ylipuolella, olevalle tasangolle, missä kirkkaan
lähteen vieressä viheriäiset pensaat ja heikot tunturikasvit
kaunistivat autiota erämaata.
Täällä aikoi hän levätä ja katsellessaan ympäri huomasi hän riippuvan
kallion varjossa erään korkean miehisen olennon.
Se oli Moses.
Ajatuksien lento oli riistänyt häneltä niin kokonaan nykyisyyden ja
hänen ympäristönsä, ettei hän huomannut Josuan lähenemistä: mutta tätä
pidätti syvä kunnioitus häiritsemästä jumalan miestä.
Kärsivällisesti hän odotti, kunnes hän nosti parrakkaan päänsä ja
tervehti ystävällisellä arvokkaisuudella Josuata...
Nyt katselivat he yhdessä kosteikkoa ja vuorimaiseman autioita, kivisiä
laaksoja jalkainsa juurella. Vähäinen osa ruokomerta, mikä huuhtoi
vuoren vasenta kylkeä vilkkui smaragdiviheriänä heitä vastaan.
Sen ohessa puhuivat he kansasta ja sen Jumalan, suuruudesta ja
kaikkivaltiaisuudesta, joka heitä niin ihmeellisesti oli johtanut, ja
katsellessaan pohjaanpäin huomasivat he vaeltajain äärettömän pitkän
jonon, mikä seuraten kalliolaakson mutkia hitaasti tulvaili kosteikkoa
kohti.
Silloin avasi Josua sydämensä jumalan miehelle ja uskoi hänelle, mitä
hän viimeisenä unettomana yönä oli itseltään kysynyt ja johonka ei hän
ollut löytänyt vastausta. -- Mutta Moses kuunteli levollisesti häntä ja
vastasi sitten syvällä äänellä ja katkelmaisissa lauseissa:
"Hillimättömyys leirissä -- niin, se turmelee minun kansani!
Mutta meidän käteemme antoi Herra voiman murtaa sen. Voi sitä,
joka vastustaa. Tätä voimaa, joka on korkea kuin vuori täällä ja
järkähtämätön niinkuin sen kova kiviaine, sitä saavat he tuntea!"
Sitten oli Moseksen uhkaava puhe valjennut.
Sittenkun molemmat olivat kauvas aikaa katselleet avaruuteen, katkaisi
Josua vaikenemisen ja kysyi: "Ja mikä on tämän voiman nimi?"
Silloin kaikui lujasti ja äänekkäästi jumalanmiehen partaisilta
huulilta:
"Laki!"
Ja sen ohessa osoitti hänen sauvansa vuorenhuippua.
Sitten viittasi hän toiselle ja jätti hänet; mutta Josua lopetti
tarkastuksensa ja huomasi laaksojen keltaisella pohjalla pimeitä
varjoja, jotka liikkuivat milloin sinne, milloin tänne.
Ne olivat jäännöksiä voitetuista amalekilaisista, jotka etsivät uusia
asuinpaikkoja.
Vielä lyhyen ajan tarkasti hän heitä ja tultuaan vakuutetuksi, että he
etääntyivät kosteikosta, astui hän miettivästi laaksoon.
"Laki!" kertoi hän kertomistaan itsekseen
Niin, se oli se, mikä vaeltajilta puuttui! Sen ankaruudelle oli ehkä
mahdollista muodostaa nuo laumat, jotka olivat orjuudesta paenneet,
kansaksi, kelvolliseksi Jumalalle, joka antoi sille etusijan ennen
kaikkia muita kansoja maan päällä.
Tässä keskeytyivät sotapäällikön tutkistelemiset, sillä ihmisellisiä
ääniä, laumojen mylvimistä ja karjumista, koirain haukuntaa ja kovia
vasaran lyöntejä tunkeutui kosteikosta hänen tykönsä ylös.
Telttoja pystytettiin; se oli rauhan työtä, johonka ei kukaan häntä
tarvinnut.
Silloin laskeutui hän erään taajan tamariskipensaan varjoon alas, minkä
yli korkea palmu kohotti ylpeästi kruununsa, ja mielihyvällä ojensi hän
jäsenenpä, tiedossa, että nyt oli kansasta huolta pidetty sodassa hänen
hyvällä miekallaan, rauhassa lain kautta Se oli paljon, se vahvisti
hänen toivoansa; mutta ei, ei siinä ei ollut vielä kaikki, se ei voinut
olla viimeinen keino. Jota enemmän hän mietti, sitä syvemmin tunsi
hän, ettei tämä vielä riittänyt niille tuolla alhaalla, jotka hän oli
veljinä ja sisarina sulkenut sydämeensä. Hänen leveä otsansa synkistyi
jälleen ja uusien ajatuksien peljästyttämänä levosta pudisteli hän
hiljaa päätänsä. Ei, ja uudelleen ei! Laki ei voinut antaa niille,
jotka hänelle olivat tulleet niin kalliiksi, mitä hän heille toivoi.
Vielä oli joku toinen tarpeellinen tekemään heidän tulevaisuutensa niin
ihanaksi ja arvolliseksi kuin hän sisällisten silmäinsä edessä oli
nähnyt sen tiellä kaivoksiin.
Mutta mitä se oli, mikä oli tuon toisen nimi?
Ja nyt rupesi hän kiusaamaan aivojansa sitä löytääkseen ja kun hän
suljetuilla silmäluomilla laski ajatuksensa liitelemään toisten
kansojen luo, joita hän oli kohdannut sodassa ja rauhassa, tutkiaksensa
heidän luonaan tuota yhtä mikä vielä puuttui hänen omiltaan, valtasi
uni hänet ja unessa ilmestyi hänelle Mirjam ja eräs suloinen tytön
kuva, joka oli Kasanan kaltainen, sellaisena kuin hän puhtaana,
viattomana lapsena usein, oli rientänyt häntä vastaan, ja häntä seurasi
tuo valkoinen lammas, minkä hänen isänsä monta vuotta sitten oli
lemmikilleen lahjoittanut.
Molemmat uniolennot ojensivat hänelle lahjan ja kehoittivat häntä
valitsemaan toisen.
Mirjamin käsissä oli raskas, kultainen taulu, jonka kärjessä
liekehtivillä kirjaimilla oli kirjoitettu: "Laki", ja jonka hän tarjosi
hänelle kolkolla vakavuudella. Lapsi tarjosi hänelle yhtä noista
somista ympyriäisistä palmulehdistä, joita hän usein rauhanmerkkinä oli
heiluttanut.
Taulun näkeminen täytti hänet hurskaalla kauhulla, palmunoksa liehui
ystävällisesti häntä vastaan ja sentähden tarttui hän siihen nopeasti
Mutta tuskin piti hän sitä kädessään, ennenkuin naisprofeetan kuva
katosi ilmaan, niinkuin sumu, minkä aamutuuli haihduttaa. Kiusallisessa
hämmästyksessä katseli hän nyt paikkaa, missä hän oli seisonut,
ja kummastuneena ja levottomana omituisesta vaalistaan, josta hän
kuitenkin tunsi, että hän oli oikein tehnyt kysyi hän lapselta, mitä
hänen lahjansa merkitsi hänelle ja kansalle.
Silloin viittasi se hänelle osoitti etäisyytensä ja huusi hänelle
kolme sanaa, joiden lempeä hyvinsointuva kaiku tunkeutui syvälle hänen
sydämeensä. Mutta niin paljon kuin hän koettikin käsittää niiden
tarkoitusta, ei se kuitenkaan hänelle onnistunut, ja pyytäessään lapsen
niitä selittämään hänelle, heräsi hän oman äänensä soinnusta ja astui
pettyneenä ja ajattelevaisena leiriin takaisin.
Myöhempinä aikoina yritti hän vielä usein muistuttaa itselleen noita
sanoja, mutta aina turhaan. Kaikki ruumiinsa ja sielunsa voimat
omisti hän kansalleen; mutta hänen sukulaisensa Efraim perusti
myöhemmin, voimallisena sukuruhtinaana, joka ansaita nauttimaansa
suurta kunniaa oman perhe-huoneen. Siellä näki vanha Nun lastenlasten
lapsien kasvavan, jotka lupasivat hänen jalolle suvulleen pitkällistä
kestävyyttä.
Josuan toimelias elämä ja kuinka hän omilleen voitti uuden kodin, on
jokaiselle tunnettu.
Tuolla luvatussa maassa syntyi monta vuosisataa myöhemmin Bethlehemissä
eräs toinen Jehoschua, joka lahjoitti ihmiskunnalle, mitä Nunin poika
oli turhaan heprealaiskansalle etsinyt.
Mutta nuo kolme sanaa lapsen suusta, joita sotapäällikkö ei voinut
tulkita, olivat: "Rakkaus, armo, lunastus!"