Kaivokseen kuljetetut valtiovangit tulivat tällä kertaa ainoastaan
hitaasti eteenpäin.
Huonommasta, vastuksista, esteistä ja onnettomuuksista runsaammasta
matkasta erämaan halki ei tietänyt tuo kokenut johtaja kertoa.
Yksi hänen myyristään, Efraim, oli paennut, uskolliset ajokoiransa
oli hän kadottanut ja sittenkuin hänen joukkonsa oli pelästynyt ja
tullut läpimäräksi rajuilmasta, jollaista näissä erämaan seuduissa
viiden vuoden ajalla tuskin kertaakaan ilmestyi, oli seuraavana ehtoona
toinen samallainen rajunnut -- sama, mikä faraon sotajoukolle oli
perikadon valmistanut -- ja tämä oli ollut vielä rajumpi ja kestävämpi.
Myrsky oli estänyt marssin ja viimeisen rankkasateen perästä olivat
muutamat vangit ja vartijat märkäin yökortteerien johdosta taivas'alla
sairastuneet kuumeesen. Sateesen tottumattomat egyptiläiset aasit
olivat niinikään kärsineet ja parhain oli jäänyt tielle makaamaan.
Vihdoin oli ollut pakko kaivaa nuo kaksi kuollutta vankia maahan ja
asettaa kolme kovin sairastunutta jälelle jääneille aaseille sekä
antaa vankein kannettavaksi ne tavarat, mitkä ennen olivat aaseille
kuormatut. Sellainen tapaus kohtasi johtajaa hänen viidenkolmatta
vuotisena virka-aikanaan vasta ensikerta ja hän odotti kovia nuhteita.
Tämä kaikki teki huonon vaikutuksen mieheen, joka muutoin oli tunnettu
hyväsydämisimmäksi virkaveljistään, ja Josua, tuon hävyttömän pojan
kumppani, jonka paosta muut pahennukset johtuivat, sai pahimmin tuntea
hänen harmiansa.
Ehkäpä olisi tuo ärsytetty mies kohdellut lempeämmin häntä, jos hän
olisi valittanut niinkuin se, joka kulki hänen takanaan, tai kiroillut
niinkuin hänen kahlekumppaninsa, joka lausui uhkailevia viittauksia
tulevan ajan suhteen, jolloin hänen lankonsa tulisi seisomaan
faraota lähellä ja kostamaan niille, jotka rääkkäsivät hänen rakasta
sukulaistaan.
Mutta mitä tuo raaka mies ja hänen kumppaninsa tulisivatkin hänelle
tekemään, sitä aikoi Hosea kärsiä samalla levollisuudella kuin auringon
kuumuutta, mikä aina siitä saakka, kun hän kantoi aseita, oli vaivannut
häntä monella marssilla erämaan läpi, ja hänen luja miehuutensa auttoi
häntä pysymään tässä päätöksessään.
Kun johtaja rasitti häntä sanomattomilla taakoilla, ponnisti hän
jänteittensä kaiken voiman ja hoiperteli ollenkaan vastaansanomatta
eteenpäin, kunnes hänen polvensa vapisivat; mutta sitten syöksi johtaja
hänen kimppuunsa, riisti hänen hartioiltaan muutamia kantamuksia
huutaen kylläkin tuntevansa hänen ilkeyttään. Häntä muka vain halutti
jäädä tien oheen lepäämään, syöstäkseen hänet uusiin onnettomuuksiin;
mutta häntä ei suinkaan petettäisi niiden miesten suhteen, joita
tarvittaisiin vuorikaivoksissa.
Kerran oli johtaja lyönyt häneen verisen haavan, mutta kohta oli hän
kaikella huolella koettanut sitä parantaa, olipa vahvistanut häntä
viinilläkin ja keskeyttänyt kulun puoleksi päiväksi, salliakseen
hänelle lepoa.
Prinssi Siptah'n lupausta palkita runsaasti sitä, joka hänelle toisi
ilmoituksen tämän vangin kuolemasta, ei hän ollut unohtanut, mutta
sepä juuri saatti tuon rehellisen miehen huolellisesti valvomaan
Josuan henkeä, sillä tieto olla oman etunsa tähden laimiinlyönyt
velvollisuutensa olisi häneltä turmellut halun ruokaan ja juomaan sekä
rauhalliseen uneen, mitkä hän piti korkeimpana hyvänä.
Niin tuli heprealainen vanki tosin kiusatuksi, mutta ei koskaan yli
voimainsa, ja hänestä oli hauskaa omalla suurella voimallaan auttaa
heikompia tovereitaan.
Kohtalonsa oli hän jättänyt sen Jumalan haltuun, joka hänet oli
palvelukseensa kutsunut, mutta hän tiesi myöskin, ettei tässä auttanut
yksistään vain hurskas luottamus, ja sentähden mietti hän yöt päivät
pakoa. Mutta kahle, mikä hänet yhdisti kärsimystovereihin, oli niin
lujasti kiinni ja sitä koeteltiin niin huolellisesti joka ehtoo ja
aamu, että paon yritys olisi syössyt hänet vain kovempaan kurjuuteen.
Vangit olivat ensin vaeltaneet mäkisen maan läpi, sitten lähestyneet
pitkää vuorijonoa ja vihdoin saapuneet autioon erämaahan, missä
typistyneitä hiekkakivikumpuja siellä ja täällä kohosi kallioisesta
maasta.
Suuren vuoren juurella, jonka luonto näkyi muodostaneen paasikivistä,
levättiin viidentenä ehtoona ja kun kuudennen päivän aurinko nousi,
poikkesivat he erääsen syrjälaaksoon, mikä johti pikimaakunnan
kaivoksille.
Ainoastaan eräs lähettiläs kuninkaan hopeahuoneesta oli saavuttanut
heidät ensipäivinä, mutta sitävastoin olivat he kohdanneet monta
vähäistä kuormastoa; jotka toivat malakitia, turkosia ja kuparia sekä
tästä metallista, kaivoksien läheisyydessä, valmistettua viheriää
lasikuonaa Egyptiin.
Niiden seassa, jotka heitä kohtasivat, sen laakson suussa, mihinkä he
viimeisenä aamuna tulivat, oli myös eräs kuninkaan armahtama aviopari,
joka kulki kotiinpäin. Johtaja osoitti tuota avioparia, rohkaistakseen
uupuneita myyriään, mutta heidän näkemisensä tekikin päinvastaisen
vaikutuksen; sillä tuon tuskin kolmekymmentä vuotta vanhemman miehen
hajalliset hiukset olivat harmahtuneet, hänen alkujaan korkea
vartalonsa oli kumartunut ja laihtunut ja hänen alaston selkänsä oli
täynnä arpia ja verinaarmuja; vaimo taas, joka oli hänen kurjuutensa
kumppani, oli käynyt sokeaksi. Mielettömän näköisenä ja kolkosti
miettien istui hän kokoonkyyristyneenä aasilla ja vaikka vankien
ohikulku kyllin kuuluvasti häiritsikin erämaan hiljaisuutta ja hänen
kuulonsa olikin tarkka, niin ei hän välittänyt vastaantulijoista; vaan
katsoa tuijotti huolettomasti avaruuteen.
Noiden onnettomien näkeminen toi Hosean silmäin eteen hänen oman
kauhean tulevaisuutensa niinkuin peilissä ja ensikerran huokasi hän
kuuluvasti ja peitti kasvonsa käsillään.
Tämän huomasi vankein johtaja ja liikutettuna sen miehen
kauhistuksesta, jonka lujamielisyys oli hänestä tähän saakka näkynyt
verrattomalta, huusi hän hänelle: "Niin eivät toki kaikki palaja
kotiin, ei, ei varmaankaan!"
"Koska he ovat näöltään vielä kauheampia", ajatteli hän itsekseen.
"Mutta nuo kurjat raukat eivät tarvitse sitä edeltäpäin tietää.
Ensikerran tänne tullessani tahdon tiedustella Hoseata, sillä ihmetellä
sopii, mitä sillä välin tästä härkä-miehestä on tullut. Vahvimmat ja
lujimmat menevät kaikkein pikemmin hukkaan."
Niinkuin ajuri, joka ajaa valjakkoa edessään, heilutti hän ruoskaa
vankien yli, ilman heitä koskematta. Sitten osoitti hän savupilveä,
joka kohosi erään vuoriseinän takaa tien oikealla puolen ja huusi:
"Tuolla ovat varmaan sulatusuunit! Puolipäivän aikana olemme perillä.
Siellä ei puutu tulta linssien keittämiseksi ja kappale lampaan lihaa
annetaan kai myöskin; sillä vietämmehän tänään hyvän Jumalan, auringon
pojan, syntymäpäivää. Eläköön hän! Terveyttä ja menestystä!"
Puoli tuntia kuljettiin nyt kuivan virranpohjan poikki, jossa
viimeisten rankkasateitten jälkeen syvä vuorivirta oli kohisten syössyt
laaksoon, mutta jossa tänään ainoastaan muutamat lätäköt haihtuivat
ilmaan. Sittenkuin tuo surullinen joukko oli kiertänyt jyrkän vuoren,
jonka huipulla seisoi pieni egyptiläinen Hathorin temppeli ja
melkoinen luku hautakiviä, lähestyi se sen laakson mutkaa, mikä johti
vuorikaivoksiin.
Pienen temppelin porteilla liehui vuorella lippuja korkeissa mastoissa,
jotka olivat nostetut faraon syntymäpäivän kunniaksi, ja kun tuosta
muutoin niin hiljaisesta kaivoslaaksosta kuului kovaäänistä huutoa,
pauhua ja melua, luuli johtaja vankien suurinta juhlaa vietettävän noin
tavattoman meluavasti ja ilmoitti tuon arvelunsa toisille vartijoille,
jotka olivat jääneet sitä kuulemaan.
Sitten kulki matkue viivyttelemättä eteenpäin eikä kukaan edes nostanut
väsynyttä päätänsä ylös; sillä puolipäivän aurinko poltti hirvittävästi
ja noista loistavan kirkkaista kallioseinistä tulvi sellainen hehku
ikäänkuin tahtoisi se voittaa läheisten sulatusuunien kuumuudenkin.
Huolimatta läheisestä päämaalista hoipertelivat vaeltajat niinkuin
unessa sinne ja tuo kauhea ponnistus esti ainoasti yhden ainoan
hengitystä.
Niinkuin sotahevonen auran edessä taivuttaa kaulaansa, levittää
sieramiaan ja tulisesti nostaa silmänsä, niin oli Josuan kumartunut
vartalo huolimatta taakasta, joka painoi hänen hartioitaan, käynyt
suoraksi ja hänen loistava silmäyksensä oli kääntynyt sinnepäin, mistä
se meteli tuli, jonka johtaja oli pitänyt äänekkäänä juhlameluna.
Mutta hän, Josua, tiesi sen paremmin! Melu, mikä tuolta kuului, siitä
ei ollut epäilemistäkään, oli egyptiläisten joukkojen sotahuutoa,
se oli torvien toitotusta, jolla kutsuttiin kokoutumaan, se oli
vihollisjoukkojen aseitten kalsketta ja karjunaa.
Valmiina nopeaan toimintaan huusi hän kahlekumppaniaan ja kuiskasi
hänelle käskevästi: "Vapauden hetki on tullut. Ota vaari ja seuraa
sokeasti minua!"
Silloin tarttui toiseenkin äkkinäinen mielenliikutus ja tuskin
oli Hosea heittänyt silmäyksen syrjälaaksoon, ennenkuin hän käski
onnettomuustoverinsa olemaan valmiina.
Ensimäisellä silmäyksellä rotkoon oli hän kallionhuipulla huomannut
erään valkean tukan ympäröimän, arvoisan pään, mikä oli hänen isänsä.
Kymmentuhansien seassa ja vieläkin kauvempana olisi hän tuntenut
hänet! Mutta tuosta rakastetusta ukosta käänsi hän nopeasti silmänsä
johtajaan, joka pelästyneenä ja puhumattomana oli jäänyt seisomaan, ja
luulossa salaliiton syntyneen valtiovankein seassa huusi hän, äkkiä
toinnuttuaan, toisille vartijoille: "Vankein taakse ja lyökää maahan
jokainen, joka koettaa paeta!"
Mutta tuskin olivat hänen käskettävänsä rientäneet matkueen päähän,
ennenkuin Josua kuiskasi kumppanille: "Hänen kimppuunsa!"
Samalla ryntäsi heprealainen, joka seuralaisensa kanssa vaelsi joukon
etunenässä, hämmästyneen johtajan päälle ja Josua tarttui kiinni
hänen oikeaan käsivarteensa, toinen hänen vasempaansa, ennenkuin hän
tiesikään mistään.
Tosin yritti tuo vahva mies, jonka voiman raivo teki kaksinkertaiseksi,
irroittaa itsensä irti, mutta rautaisilla kourilla piteli Josua ja
hänen kahletoverinsa kiinni hänestä.
Pikainen silmäys oli näyttänyt sodanpäämiehelle tien, jota hänen
oli kulkeminen saapuaksensa omiensa luo. Tosin johti se vähäisen
egyptiläisen joutsimiesjoukon ohitse, jotka vastapäätä olevalta laakson
seinältä ampuivat nuolia heprealaisiin, mutta vihollinen ei rohjennut
ampua häntä ja hänen toveriaan, sillä johtajan voimakas vartalo, joka
vaatteista ja aseista oli kyllin tunnettava, peitti heidät molemmat.
"Nosta kahle oikealla kädelläsi", kuiskasi sotilas toiselle, "minä
pitelen elävää kilpeämme. Meidän on ristiin rastiin nouseminen
vuoriseinää myöten ylöskäsin".
Hänen toverinsa totteli ja lähestyttyään vihollista ampumamatkan päähän
pitivät he johtajaa heitä vastaan, kulkien milloin seljin, ja laajalti
kaikuvalla huudolla: "Nunin poika palajaa isänsä ja kansansa luo!"
lähestyi Josua askele askeleelta heprealaisia sotilaita.
Ei ollut vielä kukaan egyptiläisistä, jotka tunsivat vankein johtajan,
uskaltanut ampua nuoltakaan pakeneviin vankeihin, kun vuorenrinteeltä,
jota yhteen kytketty pari takaperin kiipesi ylöspäin, sotilaan nimi
kajahti riemuhuudossa häntä vastaan ja kohta senjälkeen riensi Efraim
nuoren sotilasjoukon kanssa alas ja suoraan hänen luokseen.
Ihmeekseen huomasi Josua, että kaikki nämät hänen kansansa pojat
kantoivat yhtä suuria kilpiä kuin raskasaseiset egyptiläisetkin
sekä vielä miekkaa ja sotatapparaa. Mutta paimenlingotkin ja pussi
ympyriäisine kivineen olivat kiinnitetyt heidän vyötäisiinsä.
Efraim johti kumppania ja ennenkuin hän tervehti enoansa, järjesti
hän ne kahteen riviin, niinkuin kaksinkertainen muuri, Josuan ja
vihollisten joutsimiesten väliin.
Nyt vasta riemuitsi hän jälleennäkemisestä ja pian seurasi toinenkin
iloinen kohtaus, sillä vanha Nun'kin oli, korkeiden egyptiläisten
kilpien suojassa, jotka meri oli rantaan sysännyt, joutunut tuon
esiinpistävän kallion luo, niissä vahvat kädet sahasivat Josuan ja
hänen kumppaninsa kahleet rikki, sill'aikaa kuin Efraim muutamien
toisten kanssa kahlehti vankein johtajan.
Tämä onneton oli luopunut kaikesta vastustuksesta ja aivan kuin
menehtynyt tyytyi hän kaikkeen. Ennenkuin hänen käsivartensa sidottiin
hänen selkänsä taakse, pyysi hän ainoasti saadakseen pyyhkiä
silmänsä, sillä kyyneleitä vuoti vuotamistaan tuon kovan miehen
harmaalle parralle, joka petettynä ja voitettuna ei voinut hoitaa
velvollisuuksiaan.
Ukko painoi vapautetun, jälleenlöydetyn, ainoan poikansa, jota hän jo
kadotettuna itki, kiihkoisesti rintaansa vasten. Sitten laski hän irti
hänet, peräytyi muutaman askeleen hänestä eikä väsynyt iloitsemasta
hänen näöstään ja kuulemasta, että hän uskollisena Jumalalleen oli
vihkinyt itsensä hänen palvelukseensa.
Mutta ainoasti lyhyen ajan iloitsivat molemmat tästä ihanasta
kohtauksesta, sillä taistelu vaati oikeutensa ja niinkuin itsestään
tuli sen johto Josuan huoleksi.
Kiitollisella ilolla, mikä ei kuitenkaan ollut vapaa surullisesta
alakuloisuudesta, oli hän saanut tietää, mikä loppu tuolla
urhoollisella sotajoukolla oli ollut, jonka johtajaksi hän jo kauvan
aikaa ylpeydellä oli lukenut itsensä, ja vielä, että eräs toinen joukko
aseellisia paimenia Hurin, Mirjamin puolison, johdolla oli hyökännyt
turkoskaivoksiin Dophkan luona, mitkä ollen etäämpänä etelässä olivat
muutaman tunnin matkan päässä. Jos he voittaisivat, niin tulisivat he
ennen auringon laskua yhtymään Efraimin nuoreen väkeen.
Tämä paloi halusta viskautua egyptiläisten niskaan, mutta järkevä
Josua, joka oli tarkastanut vastustajat, ei epäillyt, että heidän
täytyisi väistyä tulisia paimenia, jotka lukunsa puolesta olivat
heitä paljon voimallisemmat; mutta juuri tässä taistelussa, joka
hänen tähtensä taisteltiin, oli hänen huolenaan olla paljon verta
vuodattamatta ja senvuoksi käski hän Efraimin leikkaamaan lehden
lähimmästä palmusta, otti kilven ja astui, samalla kun hän heilutti
rauhaa ilmoittavaa oksaa ja suojasi itseänsä sillä varovasti, yksinään,
vihollista vastaan.
Vihollisen päävoima seisoi kaivoksien aukossa ja tuntien merkit, joita
keskusteluissa käytettiin, pyysi hän heidän päällikköänsä puheilleen.
Tämä näkyi olevan taipuvainen siihen, mutta tahtoi ensiksi tiedustella
erään kirjeen sisältöä, mikä hänelle juuri annettiin ja joka
arvattavasti sisälsi huonoja tietoja Se oli huomattava lähettilään
kasvoista ja muutamista katkelmoisista, mutta sisältörikkaista
sanoista, joita tämä oli maanmiehilleen kuiskuttanut.
Sill'aikaa kuin muutamat faraon sotilaat tarjosivat tuolle väsyneelle
ja pölyiselle juoksijalle virvoituksia ja kaikilla kauhistuksen
tuntomerkeillä kuuntelivat niitä tietoja, joita hän käheällä äänellä
ilmoitti, luki päällikkö kirjoituksen.
Hänen kasvonsa synkistyivät, ja lopetettuaan lukemisensa, käänsi
hän papyruksen harmistuneena kokoon, sillä se ei ilmoittanutkaan
vähempää kuin sotajoukon tuhon, farao Menephtah'n kuoleman ja vielä,
että vanhin hänen jälellä olevista pojistaan oli Seti toisen nimellä
huudettu ja kruunattu kuninkaaksi, sittenkuin prinssi Siptah'n yritys
anastaa valtaistuin oli mennyt hukkaan. Tämä oli paennut deltan
liejuiseen piiriin ja syrialainen Aarsu oli, luovuttuaan hänestä ja
ruvettuaan uuden kuninkaan puolelle, ylennetty yhteisten palkkasoturein
päälliköksi. Baïn, ylimmäisen papin ja ylituomarin, oli Seti toinen
alentanut arvoistaan ja karkoittanut läheisyydestään. Siptah'n
kanssa liittoutuneita ei viety vaskikaivoksiin, vaan ethiopialaisiin
kultakaivoksiin. Sanottiinpa myös, että monet naiset suljettujen
huoneesta [harem] ja varmaankin Siptah'n äiti olivat tulleet
kuristetuiksi. Jokaisen sotilaan, jota paitsi voitiin vuorikaivoksissa
olla, piti lähteä Tanikseen, koska siellä puuttui sopivia miehiä uusia
perustettavia legiooneja varten.
Nämät tiedot tekivät mahtavan vaikutuksen, sillä Josuan ilmoitettua,
että hän tiesi egyptiläis-sotajoukon perikadosta ja muutamien tuntien
kuluttua odotteli uusia joukkoja, joiden oli määrä valloittaa
Dophka, alensi egyptiläinen vaativan äänensä ja koetti saada
suosiollisia ehtoja poislähtöönsä. Hän tiesi aivan hyvin, kuinka
heikko turkoskaivoksien vartiosto oli ja ettei hänellä ollut kotoa
odotettavana mitään apua. Sitäpaitsi herätti keskustelijan persoona
hänen luottamustaan ja niin tyytyi hän monien väitöksien ja uhkauksien
perästä siihen, että vartioväki saisi juhtain ja tarpeellisen
ruokavaraston kanssa vahingoittamatta lähteä pois. Mutta tämä piti
vasta sitte tapahtua, kun he olivat laskeneet aseet pois ja näyttäneet
heprealaisille kaikki käytävät, joissa vangit työskentelivät.
Viipymättä alotti nyt nuori heprealainen joukko aseiden riisumisen
egyptiläisiltä, jotka luvultaan olivat heitä puolta vähemmät, ja tätä
tehdessä kostuivat monen vanhan sotilaan silmät, moni mursi kiroten ja
sadatellen keihäänsä tai särki nuolensa ja muutamat harmaapartaiset,
jotka ennen olivat palvelleet Josuan johdon alla ja tunsivat hänen,
nostivat nyrkkinsä ja haukkuivat häntä kavaltajaksi.
Se oli hylkyjoukko sotaväestä, joka lähetettiin tähän palvelukseen
erämaahan, ja useimmat heistä kantoivat turmeluksen ja paatumuksen
leiman kasvoissaan. Nilin varrella ymmärrettiin valita ne, joiden
armahtamaton kovuus turvattomia vastaan oli käynyt velvollisuudeksi.
Vihdoin avattiin kaivokset ja Josua itse otti kaivoslampun ja tunkeutui
kuumiin käytäviin, joissa valtiovangit alastomina ja kahleilla
kytkettyinä hakkasivat vaskensekaista kiveä seinistä.
Jo kaukaa kuuli hän, kuinka pääskysenhännän muotoiset kuokat purivat
kallioihin. Sitten kuuli hän kiusattujen miesten ja naisten valittavaa
ulvomista, sillä julmat voudit olivat seuranneet heitä kaivoksiin ja
pakottivat hitaita liikuttamaan käsiään.
Tänään, faraon syntymäpäivänä, olivat he tulleet ajetuiksi Hathorin
temppeliin, läheisen kukkulan huipulle, rukoillakseen kuninkaan
puolesta, joka oli syössyt heidät syvimpään kurjuuteen, ja he
olisivatkin tulleet seuraavaan aamuun saakka vapautetuiksi työstä,
ellei tuo odottamaton hyökkäys olisi saattanut päämiehen ajamaan heitä
kaivoksiin takaisin. Sentähden työskentelivät siellä naisetkin tänään,
joiden velvollisuutena muutoin oli musertaa ja hienontaa vaskea, jota
tarvittiin lasikuorman ja väriaineksien valmistukseen.
Kun vangit kuulivat Josuan askeleita ja huudon, mikä kajahti paljaista
kallioseinistä, pelkäsivät he uutta kärsimystä itselleen ja heidän
ulvomisensa ja valituksensa kuului kaikkialla. Mutta pian oli pelastaja
saapunut ensimäisten luo ja iloinen sanoma, että hän tuli tekemään
lopun heidän onnettomasta olostaan, lensi pian kaivoksen takimmaisiin
syvyyksiin.
Meluava riemu täytti nuo surullisiin valituksiin ja kuumiin kyyneleihin
tottuneet huoneet; mutta myös kova avunhuuto, valittava vaikeroiminen,
ähkiminen ja korina tunki Josuan korviin; sillä eräs kuumaverinen mies
oli hyökännyt vihatuimman voudin kimppuun ja iskenyt hänet kuokalla
maahan. Hänen esimerkkinsä sytytti pian toistenkin kostonhimon ja
ennenkuin saatiin estetyksi, olivat jo muutkin voudit joutuneet saman
kohtalon alaisiksi. He olivat kuitenkin puolustautuneet ja monen vangin
ruumis makasi kiusaajansa vieressä maassa.
Noudattaen Josuan huutoa tuli tuo vapautettu joukko vihdoin päivän
valoon. Raivoisalta ja kolkolta kaikui heidän huutonsa, johonka
kahleitten kalina, joita he perässään laahasivat, epäsointuisesti
sekaantui.
Pelottominkin heprealaisista, joka auringon valossa kohtasi tätä
epätoivoisten laumaa, hämmästyi heitä nähdessään; sillä näiden
onnettomien sovaistuneet ja punastuneet silmät, joista monet olivat
ennen nauttineet omissa huoneissaan tai kuninkaan hovissa kaikkea
elämän hyvyyttä, olivat olleet helliä äitejä ja isiä, iloinneet
hyväntekemisestä ja olleet osallisia kaikista sivistyksen siunauksista,
mitä rikkaasti lahjoitetulla kansalla on tarjolla -- nämät silmät
räpäyttelivät tosin kyynelten alla, joilla tuo äkkinäinen muutos
rotkon yöstä puolipäivän auringon valoon oli täyttänyt ne, mutta pian
säihkyivät ne villinä ja himokkaina niinkuin nälkäisten yökköjen silmät.
Alussa koettivat he tosin arkamielisesti ja hämmästyksissään
kohtalonsa ihmeellisestä muutoksesta malttaa mielensä, eivätkä
estäneet heprealaisia, jotka Josuan viittauksesta alkoivat sahata
kahleita heidän jaloistaan; mutta sitten huomasivat he nuo aseettomat
sotilaat ja voudit, jotka Efraimin ja hänen kumppaninsa varjioitsemina
olivat asetetut erään kallioseinän syrjään ja nyt valtasi heidät
omituinen liikutus. Kirkumisella ja kiljumisella, jota ei saata
nimittää eikä sanoilla kertoa, ryöstivät he itsensä irti niistä,
jotka tahtoivat vapauttaa heitä heidän siteistään, ja vaikk'eivät he
yhdellä silmäyksellä elikkä sanallakaan olleet toisilleen ilmaisseet
aikomustaan, tottelivat he kumminkin samaa hirvittävää viettiä ja
syöksivät, huolimatta raudoista, mitkä painoivat heitä, noiden
aseettomien kimppuun. Ennenkuin heprealaiset ehtivät estääkkään
sitä, hyökkäsi kukin sen päälle, joka häntä pahimmin oli kiusannut,
ja nyt nähtiin täällä erään laihan miehen kuristavan kaulasta
väkevämpää vihollistaan, tuolla taas joukon alastomia, puutteesta ja
huolimattomuudesta hirvittävän näköisiä naisia viskautuvan miehen
päälle, joka heitä raaimmalla tavalla oli loukannut, lyönyt ja
pilkannut, ja hampain ja kynsin purki kukin kauvan pidätettyä raivoansa
hänen päälleen.
Näytti siltä kuin vihan tulva olisi murtanut polkunsa ja nyt, vapaana
kaikista kahleista, etsisi uhriansa.
Pöyristyttävä oli tuo hyökkäys ja puolustus, temmellys, tuo
vihanvimmainen verinen taistelu punertavalla hiekalla, tuo korvia
särkevä huuto, uikutus ja kiljuminen; olipa varsin vaikeata eroittaa
kutakin yksityistä tuossa kammoittavassa miesten ja naisten
sekamelskassa, jossa osaksi villin intohimo ja veren janosta kiihotettu
kostonhimo sekä osaksi hädässä olevien kuoleman tuska ja ponnistukset
kietoutuivat toisiinsa.
Ainoasti muutamat vangit olivat voineet pidättää itseään, mutta hekin
kiihottivat kumppaneitaan, härnäsivät vimmatusti ahdistettuja ja
pudistelivat nyrkkiänsä.
Yhtä kuulumattomat kuin ne julmuudet olivat, joiden alla nuo vapautetut
olivat kärsineet, oli nyt se vimma, jolla he syöksivät kiusahenkiensä
niskaan.
Mutta Josua oli viimeksi mainituilta ottanut aseet ja he olivat siis
hänen suojeluksensa alla.
Sentähden käski hän kansalaisensa eroittamaan taistelevat toisistaan,
jos mahdollista, ilman verenvuodatusta; mutta sepä ei ollutkaan helppoa
ja niin uudistui jälleen moni kauhistuttava näytelmä. Mutta vihdoin
onnistui se kuitenkin, ja nyt näyttäytyi, kuinka valtavasti intohimo
oli lisännyt väsyneitten ja epätoivoisten voimia, sillä vaikk'ei aseita
käytetty tässä taistelussa ollenkaan, peitti kuitenkin melkoinen
luku ruumiita tappelukentän ja turvallisuusvartijain seassa vuotivat
useimmat hirvittävistä haavoista.
Rauhan palautettua pyysi Josua vankien listaa haavoitetulta
päälliköltä; mutta tämä viittasi vuorikaivoksen kirjuriin, jota ei
kukaan vangeista ollut koskenut. Hän oli ollut heidän lääkärinsä ja
kohdellut heitä ystävällisesti, hän oli vanhempi mies, jota moni
onnettomuus oli kohdannut ja joka itse tietäen, mitä kärsimys oli,
mielellään oli valmis sitä helpoittamaan, missä hän vain sitä kohtasi.
Kernaasti luki hän vankien nimet, joiden seassa löytyi monta
heprealaista, ja jokaisen yksityisen esiinastuttua ilmoitti moni
olevansa valmis seuraamaan ulosvaeltajia.
Kun aseettomat sotilaat ja turvallisuusvartijat, vihdoin läksivät
kotimatkalle, erosi vankeinjohtaja, joka oli saattanut Josuan ja
hänen kumppaninsa tänne, toisista egyptiläisistä, astui häpeissään
ja kumartunein päin vanhan Nunin ja hänen poikansa luo ja pyysi
saadakseen seurata heitä; sillä kotona ei hänellä ollut mitään hyvää
odotettavana ja niin voimallista Jumalaa kuin heidän ei löytynyt
Egyptissä. Häneltä ei jäänyt huomaamatta, että Hosea, joka kerran oli
ollut sodanpäämiehenä, kaikkein pahimmissa oloissa oli nostanut kätensä
tämän Jumalan luo, ja sellaista lujamielisyyttä, mikä hänellä siitä
pitäin oli, ei hän koskaan ollut nähnyt. Mutta nyt tiesi hän myöskin,
että sama Jumala oli upottanut faraon voimallisen sotajoukon mereen
pelastaakseen omiansa. Sellainen Jumala oli hänen sydämelleen mieluinen
eikä hän toivonut mitään parempaa kuin tästälähin pysyä niiden luona,
jotka olivat hänen palvelijoitaan.
Josua salli kernaasti hänen yhtyä kansaan. Sitten havaittiin, että
viisitoista heprealaista löytyi vapautettujen vankein joukossa ja
Efraimin suureksi iloksi Ruben'kin, tuon kurjan raskasmielisen Milcan
puoliso, joka niin lujasti oli liittynyt Mirjamiin. Hänen itseensä
sulkeutunut, harvasanainen olentonsa oli ollut hänelle hyödyksi ja
raskas pakkotyö näkyi aivan vähän vahingoittaneen hänen voimallista
ruumistaan.
Voiton riemu, menestyksen ilo oli vallannut Efraimin ja hänen monen
joukkonsa, mutta kun aurinko meni mailleen eikä näkynyt Huria ja hänen
joukkoansa, tulivat Nun ja hänen kansalaisensa levottomiksi.
Efraim oli jo ottanut huolekseen lähteä muutamien kumppanien kanssa
tiedusteluille, kun eräs lähettiläs ilmoitti Hurin sotilasten
kadottaneen rohkeutensa nähdessään hyvin varustetun egyptiläisen
linnan. Heidän johtajansa oli kyllä kehoittanut heitä ryntäykseen,
mutta hänen joukkonsa oli pelännyt sellaista uhkarohkeutta, ja
ellei Nun väkineen tulisi heidän avukseen, niin lähtisivät he
toimittamattomin asioin sieltä pois.
Silloin päätettiin auttaa noita arkamielisiä. Iloisella luottamuksella
mentiin heidän luokseen ja vaeltaessaan viileässä yössä kuvailivat
Efraim ja Nun Josualle, kuinka he olivat Kasanan löytäneet ja kuinka
hän oli kuollut. Mitä Kasana oli tahtonut ilmoittaa rakastetulle, tuli
hänelle nyt tiedoksi ja sotilas kuunteli tätä syvästi liikutettuna ja
kulki sitten miettien ja vaiti, kunnes he olivat saapuneet Dophkaan,
turkoskaivoksien laaksoon, jonka keskellä se linna kohosi, johonka
vankien huoneet päättyivät.
Hur oli väkineen pysynyt salassa eräässä rotkossa, ja sittenkuin Josua
oli jakanut heprealaisten koko voiman useampiin osastoihin ja määrännyt
kullekin tehtävänsä, antoi hän aamuhämärässä merkin rynnäkköön.
Lyhyen taistelun perästä voitettiin tuo pieni vartioväki ja linna
valloitettiin. Aseettomat egyptiläiset lähetettiin kotiin niinkuin
heidän kumppaninsakin vaskikaivoksista. Vangit vapautettiin ja
spitaalisten, joiden kortteeri oli eräässä sivulaaksossa tuollapuolen
kaivoksien ja joiden seassa myöskin löytyi sellaisia, jotka Josuan
käskystä olivat tänne tuodut, sallittiin määrämatkan päässä seurata
voittajia.
Mitä Hur, Mirjamin puoliso, ei voinut, onnistui Josualle, ja ennenkuin
nuoret sotilaat Efraimin kanssa olivat lähteneet, kokosi Nun heidät
kokoon ja kiitti yhdessä heidän kanssansa Herraa. Nekin, jotka
seisoivat Hurin johdon alla, yhtyivät tähän rukoukseen ja missä Josua
näyttäytyi, kunnioittivat Efraimin nuoret ystävät häntä riemuiten.
"Onnea päämiehellemme!" kaikui usein heidän vaeltaessaan eteenpäin.
"Onnea hänelle, jonka korkein valitsi miekakseen. Häntä seuraamme
kernaasti; hänen kauttaan vie Jumala meidät voittoon!"
Tähän huutoon ottivat Hurin sotilaatkin osaa eikä hän estänyt heitä
siitä; olipahan hän linnan rynnäkön johdosta kiittänytkin Josuaa ja
ilmoittanut hänelle iloaan hänen vapautuksestaan.
Lähdössä oli nuorempi peräytynyt, antaakseen vanhemmalle miehelle
etusijan, mutta Hur oli pyytänyt harmaata Nunia, joka oli häntä paljon
vanhempi, astumaan joukon etunenään, vaikka Moses ja vanhimmat olivat,
kansan pelastuttua ruokomeren rannalle, asettaneet hänet heprealaisen
sotavoiman ylimmäiseksi päämieheksi.
Tie johti ensiksi tasaisen vuorilaakson läpitse. Sitten kulki se
miekkakärjen solan poikki, joka oli ainoa tie vuorikaivosten ja
ruokomeren välillä.
Louhinen ja autio oli tuo kallioinen maakunta, jyrkkä oli kiivettävä
polku. Josuan harmahtunut isä, joka oli kasvanut Gosenin tasangoilla
ja oli tottumaton vuorilla kiipeämiseen, kannettiin ilohuudoilla pojan
ja tyttärenpojan käsivarsilla, kunnes saavuttiin vuorisolaan. Mutta
Mirjamin puoliso, joka sotajoukkonsa etunenässä seurasi Efraimin
tovereita, kuuli nuorukaisten riemun, astui pää kumarassa heidän
jäljissään ja katseli sen ohessa kolkosti maahan.
Täällä ylhäällä oli levähtäminen sen kansan odottamiseksi, joka
Sin-erämaan läpi oli vietävä Dophkaan.
Vuorisolasta tähystelivät voittajat vaeltajia, mutta vielä ei ollut
heistä mitään huomattavaa. Mutta kun he silmäilivät sitä vuoripolkua,
jota he olivat tulleet, tarjoutui heille niin suuri ja ihmeteltävä
näkö, että se tenhovoimalla veti jokaisen silmät puoleensa, sillä
heidän allansa levisi ympyriäinen laakso, jota ympäröitsivät korkeat
kalliot, rotkot, kummut ja töyränteet, mitkä näkyivät nousevan ylös
hiekasta milloin mustan kiiltävinä, milloin harmaina ja ruskeina,
milloin punertavina ja viheriöinä ja viittailivat atsurisiniseen,
hohtavan kirkkaasen erämaan taivaasen, missä ei yhtään pilveä näkynyt.
Autiota ja tyhjää, hiljaista ja elotonta oli kaikki, mitä he
täällä näkivät. Noiden moniväristen kallioitten rinteillä, jotka
ympäröivät hiekkaista laaksonpohjaa, ei kasvanut yhtään kortta eikä
edes kasvaintakaan Ei yksikään lintu, mato tai kovakuoriainenkaan
elähyttänyt tätä hiljaista kaikkea eloisuutta vihaavaa paikkaa. Täällä
ei kohdannut silmää mikään, mikä olisi muistuttanut ihmisellisestä
olemuksesta, kylvämisestä, istuttamisesta ja toimeliaisuudesta. Näitä
suuria, ei ketään elävää olentoa hyödyttäviä kuvia näkyi Jumala tehneen
itseänsä varten. Joka tähän erämaahan tunkeutui, hän astui paikkaan,
jonka korkein ehkä oli valinnut leposijaksi niinkuin tuon hiljaisen,
lähestymättömän temppelin pyhästön.
Nuori miehistö oli vaijeten katsellut tuota ihmeteltävää taulua
jalkainsa alla. Nyt se leiriytyi ja osoitti kaikenlaista palvelusta
vanhalle Nunille, joka rakasti nuorison seuraa. Pikaan valmistetun
suojuskaton alla lepäsi hän heidän keskellään ja kertoi loistavin
silmin urotöistä, joita hänen poikansa sotapäällikkönä oli tehnyt.
Josua ja Hur seisoivat sill'aikaa yhä vielä kallionhuipulla ja tuo
edellinen katseli vaijeten alas autioon kallionlaaksoon, joka taivaan
sinisen holvin peittämänä ja vuorenkorkuisten Jumalan omassa tehtaassa
tehtyjen patsaitten ja pilarein ympäröimänä aukeni hänelle valtavampana
kaikista temppelisaleista.
Vanhempi mies oli jo kauvan katsellut kolkosti maahan, mutta
äkkiä keskeytti hän vaitiolon sanoen: "Succothissa pystytin minä
muistokiven ja avuksihuusin Herraa, olemaan todistajana minun ja sinun
välillä. Mutta tässä paikassa, tässä hiljaisuudessa näkyy minusta,
niinkuin voisimme ilman merkkiä tai tunnustähteä olla varmat hänen
läheisyydestään." Tässä ojensi hän itseänsä ja pitkitti: "Ja minä
nostan nyt silmäni sinun puoleesi, Adonaï, ja asetan sanani sinulle,
Jehovah, sinä Abrahamin ja isäimme Jumala, ettäs toisen kerran olisit
todistajana minun ja tämän miehen välillä, jonka sinä itse kutsuit
palvelukseesi, että hän olisi miekkanasi".
Korotetuin silmin ja käsin oli hän huutanut nämät sanat. Sitten kääntyi
hän toisen puoleen ja sanoi juhlallisella vakavuudella: "Nyt kysyn minä
siis sinulta Hosea, Nunin poika, muistatko sinä todistusta, minkä sinä
ja minä teimme kiven edessä Succothissa?" "Minä muistan sen", kuului
vastaus. "Ja kovassa onnettomuudessa ja suuressa vaarassa olen minä
tunnustanut, mitä korkein minulta pyytää ja olen halullinen omistamaan
kaiken ruumiini ja sieluni voiman, josta minun on häntä kiittäminen,
hänelle, yksin hänelle ja hänen kansalleen, joka myöskin on minun
kansani. Josua on tästälähin oleva nimeni. En egyptiläisiltä enkä
keltään vieraalta kuninkaalta etsi tästälähin apua, sillä se oli Herra
meidän Jumalamme, joka sinun vaimosi suvun kautta antoi minulle tämän
nimen".
Silloin katkasi Hur hänen puheensa ja lausui juhlallisella vakavuudella:
"Sitäpä juuri toivoin kuulevani, ja kun korkein tälläkin paikalla
on todistajana minun ja sinun välilläsi ja kuulee tätä keskustelua,
niin toteutukoon tässä, mitä minä hänen kasvojensa edessä lupasin.
Sukukuntain päämiehet ja Moses, Herran palvelija, ovat korottaneet
minut kansan sotajoukon ylimmäiseksi päälliköksi: Mutta nyt kutsut sinä
itseäsi Josuaksi ja olet vannonut ei ketään muuta palvelevasi kuin
Herraa meidän Jumalaamme. Tiedän myöskin hyvin, että sinä sotajoukon
johtajana voit enemmän kuin minä, joka olen harmahtunut karjalaumojen
seassa tai kuin joku toinen heprealainen, olkoon hänen nimensä mikä
hyvään, ja niin toteutuu siis lupaus Succothissa. Mosekselta, Herran
palvelijalta, ja vanhimmilta tahdon minä vaatia, että he uskovat
sinulle johtajan viran. Heidän käteensä panen minä ratkaisun ja
tietäessäni, että korkein katsoo sydämeeni, tunnustan myös, että minä
ajattelin sinua salaisella katkeruudella. Mutta kansan hyväksi tahdon
unohtaa mitä meidän välillämme on ja tässä tarjoon käteni sinulle!"
Samalla ojensi hän Josualle kätensä ja tämä tarttui siihen ja vastasi
avomielisesti:
"Sinun sanasi ovat miehen sanoja ja niin olkoot minunkin. Kansan ja
asian vuoksi, jota me kumpikin palvelemme, otan minä vastaan, mitä
sinä tarjoot minulle. Mutta koska sinä huusit korkeimman todistajaksi
ja hän kuulee minua, niin tahdon minäkin antaa täydelle totuudelle
kunniaa kaikissa kohdissa. Mitä sinä tahdot siirtää minulle,
nimittäin, sotajoukon ylimmäisen johtajan viran, siksi on Herra itse
kutsunut minut. Mirjamin, sinun vaimosi kautta on se tapahtunut ja
se sopii minulle. Mutta että sinä olet tahtonut jättää minulle oman
arvosi, tunnustan sen kuitenkin kiitettäväksi teoksi. Tiedänhän,
kuinka raskasta on miehelle luopua vallasta nuoremman hyväksi, joka
on vieras hänen sydämelleen. Sinä olet sen tehnyt ja minä olen
sinulle kiitollinen. Mutta minäkin olen ajatellut sinua suloisella
katkeruudella; sillä sinulle kadotin toisen hyvän, josta mies vielä
vaikeammin luopuu kuin virastaan: naisen rakkauden!"
Silloin huusi Hur ja veri nousi kuumana hänen kasvoihinsa: "Mirjam!
Minä en häntä pakottanut avioliittoon; vieläpä ostamatta häntä,
isäin tavan mukaan, morsiuslunnailla -- vapaasta tahdostaan tuli hän
vaimokseni!"
"Minä tiedän sen," vastasi toinen tyynesti, "mutta eräs toinen
on kauvemmin ja palavammin kuin sinä halunnut omistaa hänet ja
mustasukkaisuuden tuli poltti häntä kovin. Mutta älkäämme puhuko tästä
tuskasta; sillä vaikka sinä antaisitkin hänelle erokirjan ja toisit
hänet luokseni, että minä avaisin telttani ja käsivarteni hänelle, niin
huutaisin kuitenkin: miksi olet tehnyt sellaista itsellesi ja minulle?
Sillä vähän aikaa sitten olen tullut tuntemaan mitä naisen rakkaus on
ja mitä se voi sekä myöskin erehdykseni, kun luulin hänenkin tuntevan
palavan sydämeni hehkua. Minä olenkin, vaeltaessani kahleet jalassa,
vaikeimmassa kohtalossa, itselleni luvannut, etten omista kellekään
ihmiselle kuin omalle kansallemme kaiken minussa löytyvän ruumiini
ja sieluni voiman ja tulen. Ei edes naisen rakkauskaan saa minua
luopumaan ottamastani suuresta velvollisuudesta. Mutta mitä emäntääsi
tulee, niin tulen vieraana, kulkemaan hänen sivullaan, vaikkapahan
vielä profeettanakin kutsuisi minua julistaakseen minulle uutta Herran
sanomaa".
Noin sanottuaan ojensi hän toiselle kätensä ja Hurin tarttuessa
siihen heräsi vilkas liike sotilasten seassa, sillä sanansaattajia
nousi vuorelle, jotka huutaen ja viitaten osoittivat erästä valtavaa
pölypylvästä, mikä kulki kansan edellä.