Ylistyslaulu oli kaikunut, mutta vaikka raju-ilma oli jo kauvan sitte
lakannut raivoamasta, peitti kuitenkin harmaa sumu aamutaivaan, jota
aamurusko ihanasti oli kaunistanut, ja lounaasta puhalteli yhä vielä
väkevä tuuli, joka liikutti merta sekä ravisteli ja heilutteli palmujen
latvoja lähteitten luona.
Pelastettu kansa oli korkeimmalle antanut kunnian ja kylmäkiskoisin
ja vastahakoisinkin oli yhtynyt Mirjamin ylistyslauluun; mutta kun
pyörötanssi oli lähestynyt merta, olisi moni mielellään jättänyt tuon
järjestetyn rivin rientääkseen rannalle, missä oli paljon houkuttelevaa.
Nyt oli satoja ihmisiä mennyt rantaan, missä laineet jalomielisten
rosvojen kaltaisina antoivat takaisin ja laskivat rannalle, mitä he
tänä yönä olivat ryöstäneet.
Eipä edes vaimotkaan antaneet tuulen pidättää itseään; sillä
ihmissydämen voimallisimmat vietit, ahneus ja kostonhimo, vetivät heitä
rantaan.
Siellä ilmestyi joka silmänräpäys jotakin uutta, mikä herätti himoa;
sillä täällä lepäsi erään sotilaan ruumis, tuolla hänen särkyneet
vaununsa hiekassa. Jos hän oli mahtimies, niin riistettiin häneltä
hopeaiset tai kultaiset koristuksensa ja hänen vyötäisiltään
otettiin lyhyt miekka tai sotatappara. Alempiarvoiset heprealais- ja
muukalais-miehet ja vaimot, orjat ja orjattaret ryöstivät ruumiilta
jalometalliset soljet ja renkaat tai väänsivät hukkuneilta sormukset
paisuneista sormista.
Korpit, jotka olivat seuranneet vaeltavaa kansaa ja myrskyn aikana
olivat kadonneet, olivat jälleen ilmestyneet ja taistelivat vaakuen
tuulta vastaan, puolustaakseen kumminkin paikkansa saaliissa, johonka
haistin heitä veti.
Mutta ahnaammaksi kuin he osoittautui roskaväki ja missä meri oli
lähettänyt kalliin koristuksen maihin, syntyi kauhea huuto ja riehuva
riita. Johtajat pysyivät hiljaa, sillä kansalla, ajattelivat he, oli
oikeus tähän saaliisen ja kun joku aikoi estää raakaa ahneutta, ei
hänestä välitetty.
Mitä egyptiläiset viimeisinä hetkinä olivat heille matkaansaattaneet,
oli ollut niin kauheata, ettei tullut paraimpienkaan mieleen hillitä
kostonhimoa. Jopa arvokkaat, harmaapartaiset miehetkin sekä vaimot
ja äidit, joiden ulkonäkö ilmaisi lempeyttä, sysäsivät onnettomia
takaisin, joiden oli onnistunut taisteluvaunujen jäännöksillä tai
tavararattailla pelastua rantaan. Paimen- ja matkasauvoilla, veitsillä
ja kirveillä pakottivat he muutamia, kivenheitoilla ja sadatuksilla
toisia luopumaan pelastavasta puunkappaleesta ja niitä harvoja, jotka
kuitenkin olivat päässeet maihin, ajoivat raivoisat joukot mereen
takaisin, mikä turhaan oli heitä armahtanut.
Viha oli niin suuri ja kosto niin pyhä velvollisuus, ettei kukaan
ajatellut sitä kunnioitusta, myötätuntoisuutta ja sääliväisyyttä, mikä
onnettomuudelle on osoitettava eikä sanaakaan kuulunut, mikä olisi
kehoittanut jalomielisyyteen ja armahtavaisuuteen tai muistuttanut
hyödystä, minkä pelastettu, sodassa vangittuna orjana, lunastusrahalla
lupasi antaa.
"Kuolema periviholliselle!" "Turmio heille!" -- "Hukkukoot!" --
"Heittäkäät heidät kaloille ruoaksi!" -- "Te olette ajaneet meidät
lapsinemme mereen, takaisin suolaveteen!" -- Sellaisia huutoja kuului
kaikkialla ilman kenenkään estämättä, eipä edes Mirjam eikä Efraimkaan
sitä tehnyt, jotka samoin olivat menneet rannalle, katsellakseen siellä
nähtävää näytelmää.
Neidosta oli tullut Hur'in puoliso ja avioliitto oli tuskin vähääkään
muuttanut hänen olentoaan ja toimiaan. Kansan kohtalo ja seurustelu sen
Jumalan kanssa, jonka profetaksi hän itsensä tunsi, olivat vieläkin
hänestä korkeimmat asiat ja nyt kun oli toteutunut, mitä hän oli
rukoillut ja toivonut, nyt kun hän pyrintönsä ensimäisessä suuressa
menestyksessä oli laulussaan ilmituonut uskovaisen tunteet, nyt kun hän
vihdoin, kiitollisen joukon johtajattarena, oli laulaen astunut sen
edellä, luuli hän saavuttaneensa olemuksensa ihanteen.
Efraim oli jälleen ensimäiseksi muistuttanut häntä Hoseasta, ja
puhuessaan hänen kanssansa vangista, esiintyi Mirjam ylpeänä kuin
kuningatar ja vastasi kansan tervehdyksiin majesteetillisella
arvokkaisuudella. Hänen silmänsä loistivat onnellisuudesta ja
hänen kasvonsa saivat ainoasti silmänräpäykseksi säälin näön, kun
kotiinpalajanut kertoi enonsa kanssa kärsityistä raskaimmista
kohtaloista. Tosin muisti hän vielä rakastamaansa miestä, mutta hän ei
ollut enään tarpeellinen hänen pyrintönsä korkeille tarkoituksille.
Efraim oli juuri kertonut tuosta ihanasta egyptiläisestä naisesta,
joka oli suosinut hänen enoansa ja jonka esirukouksesta oli vangeilta
kahleet otettu, kun kova melu kuului eräästä paikasta rannalla, missä
paljon kansaa oli koossa. Raivoisaan ulvomiseen hämmentyi ilonhuutoja
ja se arvelu oli lähellä, että meri oli tuolla maihin tuonut jotakin
erittäin kallista.
Silloin houkutteli uteliaisuus molemmat rantaan ja koska Mirjamin
korkea arvo vaati kansan väistymään, saattoivat he pian huomata suurien
pyörättömäin matkavaunujen korin sekä sen surkuteltavan sisällyksen.
Palttinainen etusuojus, joka sitä oli peittänyt, oli murtunut ja sen
pohjalla nähtiin kaksi vanhempaa egyptiläistä naista, mutta kolmas
nuorempi nainen nojasi näiden harvinaisten venheeksi muuttuneiden
ajopelien takaseinää vasten. Edelliset makasivat kuolleina niiden
pohjaa peittävässä vedessä ja muutamat heprealaiset naiset olivat
aikeessa riistää kalliit kultakoristeet ylhäisemmän ruumiin kaulasta ja
käsivarsilta. Nuoremmassa näkyi, ihmeellistä kyllä, vähän elonmerkkiä
ja nyt ojensi hän heprealaisille naisille kalliit koristeensa. Hänen
kalpeat huulensa ja hienot, puoleksi jäykistyneet kätensä vapisivat, ja
hiljaisella soinnukkaalla äänellä lupasi hän noille naisrosvoille antaa
kaikki ja maksaa suuret lunnaat, jos he häntä säästäisivät. Olihan
hän vielä niin nuori ja hän oli eräälle heprealaisellekin osoittanut
hyvyyttä, -- kunhan he vain kuulisivat häntä.
Tämä rukous kuului niin liikuttavalta, mutta kuitenkin keskeytti sitä
useasti sadatukset ja uhkaukset, niin että ainoasti harvat saattoivat
sitä kuulla. Hän kirkasi kovasti, sillä eräs raaka vaimo riisti
kultakäärmeen hänen korvastaan, juuri kuin Mirjam ja Efraim saapuivat
rantaan.
Niinkuin puukonpisto tapasi egyptiläisnaisen hätähuuto nuorukaisen
sydäntä ja veri pakeni hänen poskistaan, kun hän tunsi Kasanan.
Ruumiit hänen vieressään olivat hänen imettäjänsä ja ylimmäisen papin
Baïn puolison.
Tuskin voiden hillitä itseänsä sysäsi Efraim syrjään miehet, jotka
eroittivat hänet tuosta ahdistetusta vaimosta, riensi vaunujen
jäännöksille, juoksi hiekkakummulle, jonka juurelle alus oli
rikkoutunut ja huusi posket hehkuvina kiivaassa mielenliikutuksessa:
"Takaisin! Onneton se, joka häneen koskee!"
Mutta jo oli muudan heprealaisnainen, tiilintekijän vaimo, jolta
lapsi oli kauheissa vavahduksissa kuollut matkalla meren läpitse,
tempaissut puukon Kasanan vyötäisiltä ja työntänyt sen hänen selkäänsä
pilkallisella huudolla: "Tuossa sinulle, pienen Ruth'ini takia!"
Sitten kohotti hän tuota vähäistä veristä asetta uuteen iskuun; mutta
ennenkuin hän toistamiseen tapasi vihollisensa, syöksi Efraim hänen ja
hänen uhrinsa väliin ja väänsi puukon hänen käsistään. Sitten asettui
hän haavoitetun eteen, heilutti asetta ja huusi kovasti uhaten: "Joka
häneen koskee, te murhaajat ja rosvot, sen veri sekoittuu tämän vaimon
veren kanssa yhteen!" Samalla heittäytyi hän haavoitetun verisen
ruumiin eteen alas ja huomattuaan hänen olevan tajutonna, otti hän
hänet käsivarrelleen ja kantoi hänet Mirjamin luo.
Muutaman silmänräpäyksen sallivat nuo hämmentyneet rosvoojat hänen
olla, mutta ennenkuin hän oli saavuttanut päämaalinsa, kuului
yltympäri: "Kostoa, kostoa! -- Meille, jotka olemme vaimon löytäneet,
meille yksin kuuluu saalis!" -- "Kuinka uskaltaa tuo rohkea
efraimilainen haukkua meitä rosvoiksi ja murhaajiksi?" -- "Missä sopii
egyptiläistä verta vuodattaa, siellä pitää se vuotaman!" -- "Niinkuin
Herra meidän Jumalamme, niin emme mekään säästä ketään vihollista!" --
"Hänen kimppuunsa!" -- "Temmatkaa tyttö häneltä!"
Mutta nuorukainen ei välittänyt näistä vihan purkauksista, kunnes
hän oli pannut Kasanan pään Mirjamin syliin, joka oli sijoittunut
läheisimmälle hiekkakummulle ja kun kapinallinen joukko, vaimot miesten
edellä, tunkeutui hänen päälleen, heilutti hän jälleen puukkoa ja
huusi: "Takaisin sanon vielä kerran! Joka täällä on Efraimin ja Judan
sukukunnista, hän astukoon minun ja Mirjamin, hänen päällikkönsä
puolison luo! Oikein niin, veljet, ja voi sitä, joka häneen koskee!
Kostoako te huudatte? Ettekö sitä vielä ole saanut tuon hirviön kautta,
joka tämän kurjan turvattoman on murhannut? Uhrinne koristeitako te
pyydätte? Hyvä, hyvä; ne kuuluvat teille ja minä annan teille omanikin
lisäksi, jos te Hurin puolisolle jätätte huolenpidon tästä kuolevasta!"
Näin sanottuaan kumartui hän Kasanan yli, otti häneltä vielä soljet
ja sormukset, mitkä hänellä oli, ja antoi ne noihin pyytäviin käsiin,
jotka olivat niiden perään ojennetut. Vihdoin riisti hän leveän,
kultaisen renkaan käsivarrestaan, piti sitä ylhäällä ja huusi: "Tässä
on luvattu käsiraha! Jos te tyynesti peräännytte ja jätätte Mirjamille
tämän vaimon, niin annan minä teille kultaa ja te saatte keskenänne sen
jakaa. Haluatteko te enemmän verta, niin tulkaat tänne; mutta renkaan
pidän itse!"
Nämät sanat eivät olleet vaikuttamatta. Raivoisat vaimot katselivat
milloin raskasta, leveää, kultaista rengasta, milloin kaunista
nuorukaista ja Judan ja Efraimin miehet katselivat kysyvästi toinen
toisensa kasvoihin; mutta vihdoin huusi erään vieraan porvarin vaimo:
"Antakaat kulta tänne, niin annamme hienolle päämiehen pojalle verisen
lemmityn"!
Tähän päätökseen yhtyivät toisetkin ja vaikka tiilintekijän vihastunut
vaimo, joka lapsensa kostajana luuli tehneensä Jumalalle palveluksen,
mutta mainittiinkin murhaajaksi, häpäisi nuorukaista raa'oilla
käytöksillä, tunki kansanjoukko hänet rantaan, missä hän toivoi
löytävänsä uuden saaliin.
Tämän uhkaavan keskustelun kestäessä oli Mirjam pelottomana ja
taitavalla kädellä tutkinut ja sitonut Kasanan haavan. Puukko, minkä
prinssi Siptah pilallaan oli lahjoittanut kauniille lemmikilleen, ettei
hän aseetonna sotaan menisi, oli hänen hartiainsa alle iskenyt syvän
haavan ja verta oli vuotanut niin runsaasti, että hänen elonsa heikko
liekki uhkasi joka silmänräpäys sammua.
Mutta hän eli vielä ja sentähden kannettiin hän Nunin telttaan, mikä
pikemmin oli saavutettavissa.
Tuo vanha suvunpäällikkö oli juuri aseilla varustanut ne paimenet ja
nuorukaiset, jotka Efraim oli kutsunut kokoon vapauttaakseen vangittua
poikaansa ja luvannut liittyä heihin, kun tuo surullinen kulkue
lähestyi häntä.
Niinkuin Kasana kunnioitti tuota kunnon ukkoa, niin oli tämäkin monta
vuotta sitten pitänyt eversti Hornechtin suloisesta tyttärestä.
Koskaan ei ollut Kasana kohdannut häntä tervehdyksellään häntä
ilahduttamatta, johonka Nun aina oli vastannut hyvillä sanoilla
niinkuin: "Herra siunatkoon sinua, lapseni!" taikka: "Ihana hetki,
jolloin vanhusta kohtasi jotakin niin suloista!" Monta vuotta sitten --
hän oli silloin vielä ollut kaunistettu lasten kiharoilla -- oli ukko
lähettänyt hänelle lampaankin, erittäin hienolla lumivalkealla villalla
vaihdettuaan tytön isältä jyviä mainion rotuisille nautaeläimille,
-- ja mitä hänen poikansa oli kertonut hänelle Kasanasta, oli vielä
enemmän enentänyt hänen mieltymystään häneen.
Hän näki hänessä kaikkein haluttavimman koko Taniksessa kasvavasta
nuorisosta, ja jos hän olisi ollut heprealaisten vanhempain lapsi olisi
hän ollut iloinen saadessaan yhdistää hänet poikansa kanssa.
Tavatessaan tuon rakastetun lapsen sellaisessa tilassa vaikutti se
ukossa sellaisen sydämen kivun, että kirkkaita kyyneleitä valui
hänen lumivalkealle parralleen ja hänen äänensä vapisi, kun hän,
tervehtäessään häntä, huomasi verisen siteen hänen olkapäällään.
Sittenkuin hän oli asetettu hänen vuoteelleen, oli Nun antanut oman
lääkearkkunsa lääkitsemistaitoa osaavalle naisprofeetalle. Mirjam
pyysi nyt miesten jättämään hänet yksin sairaan kanssa ja kun hän
jälleen kutsui heidät telttaan, oli hän vahvistanut tuota kovasti
haavoitettua lääkkeillä ja sitonut häntä huolellisemmasti, kuin hän
ennen saattoikaan.
Järjestämättömillä hiuksilla, verestä puhdistettuna, lepäsi hän tuossa
puhtaat liinavaatteet allaan, niinkuin uneksiva, tuskin neidoksi
kypsynyt lapsi.
Tosin hengitti hän vielä, mutta ei tahtonut poskiin eikä huuliin palata
veri takaisin ja vasta sittenkuin hän toistamiseen oli ottanut juomaa,
jonka Mirjam hänelle oli sekoittanut, avasi hän silmänsä.
Hänen vuoteensa jalkapäässä seisoi ukko tyttärensä pojan kanssa ja
molemmat olisivat mielellään toisiltaan kysyneet, mistä se tuli, ettei
kumpikaan voinut kyyneliään pidättää katsellessaan tuota muukalaista
kasvoihin.
Tuo varmuus, mikä Efraimiin niin odottamatta oli tunkeutunut, että
Kasana olisi kehno ja uskoton, oli hänet kääntänyt pian hänestä pois
ja ajanut hänet hyvälle tielle, minkä hän oli jättänyt. Kuitenkin
oli hänessä pysynyt kätkössä, mitä hän hänen telttansa edessä oli
kuullut, ja kun hän isoisälleen ja Mirjamille oli kertonut, että Kasana
myötätuntoisesti oli puolustanut vankeja ja molemmat olivat toivoneet
enemmän hänestä kuulevansa, oli hänelle käynyt niinkuin isälle, joka on
ollut rakkaan pojan rikoksen todistajana ja jumalattomuudesta, jota hän
oli kuullut, ei päässyt sanaakaan hänen huuliltaan.
Nyt iloitsi hän vaikenemisestaan; sillä mitä hän olikaan nähnyt ja
kuullut, niin ei ollut hän varmaankaan syypää mihinkään häpeälliseen
tekoon!
Vanha Nun ei ollut koskaan lakannut pitämästä häntä tuona suloisena
lapsena, jona hän oli oppinut häntä tuntemaan, silmäinsä viehätystä
ja sydämensä iloa. Sentähden silmäili hän hellällä huolella noita
tuskallisia vävähdyksiä hänen kasvoissaan, ja kun hän vihdoin avasi
silmänsä, hymyili hän hänelle isällisellä sydämellisyydellä. Hän
tunsikin oitis hänen ja Efraimin, sen huomasi hänen silmäyksestään,
mutta heikkoutensa vuoksi ei hän voinut nyökäyttää heille. Kuitenkin
ilmaisivat hänen tunteelliset kasvonsa hämmästystä ja iloa, ja kun
Mirjam oli tarjonnut kolmannen kerran lääkkeitään ja kostuttanut hänen
otsaansa voimallisella nesteellä, katseli hän suurilla silmillään
toista toisen perään kasvoihin ja huomattuaan miesten surullisen
katsannon onnistui hänen kysyä hiljaa:
"Haava kirvelee -- ja kuolema... täytyykö minun jo kuolla?"
Silloin katsahti toinen toiseensa kysyvästi ja miehet olisivat
mielellään salanneet häneltä tuon kauhean totuuden; mutta hän pitkitti:
"Oi antakaat minun se tietää! Voi, minä pyydän, sanokaat minulle
totuus!" Ja Mirjam, joka polvistui hänen vuoteensa ääressä, rohkaisi
nyt itsensä vastatakseen: "Niin, sinä, nuori ihmisparka, haava on syvä,
mutta mitä minä taidollani voin, sitä tahdon tehdä, pidentääkseni
elämääsi niin kauvan kuin se on mahdollista."
Nämät sanat kaikuivat suopeilta ja sääliväisiltä ja kuitenkin näkyi
naisprofeetan hyvä ääni tehneen pahaa Kasanalle, sillä hänen suunsa
vääntyi tuskasta Mirjamin puhuessa ja kun hän oli puheensa päättänyt,
sulki sairas silmänsä ja suuret kyyneleet vuotivat pitkin hänen
poskiansa.
Hänen ympärillään vallitsi syvä, tuskallinen hiljaisuus, kunnes hän
jälleen avasi silmänsä, ja vaivalloisesti silmäillessään Mirjamia kysyi
hän hiljaa ja ikäänkuin kummastellen jotakin outoa: "Sinä olet vaimo ja
harjoitat kuitenkin lääketaitoa?"
Silloin vastasi toinen: "Minun Jumalani on käskenyt minua pitämään
huolta kärsivistä kansassani."
Nyt alkoi kuolevan silmä levottomasti säihkyä ja äänekkäämmin kuin
ennen, jopa päättäväisyydellä, mikä hämmästytti toisia, lausui hän:
"Sinä olet Mirjam, se vaimo, joka kutsui Hosean luoksensa", ja kun
toinen viipymättä ja itsetietoisesti vastasi: "Sinä sanoit sen",
pitkitti Kasana: "Ja sinulla on omituinen, käskevä kauneus ja olet
tietysti voimallinenkin! Hän totteli sinun huutoasi, ja sinä otit
kuitenkin toisen!"
Silloin vastasi naisprofeetta toistamiseen, mutta kolkolla
vakavuudella: "Sinä sanoit sen!" Mutta kuoleva sulki silmänsä jälleen
ja hänen suunsa ympärillä leikitsi harvinaisen ylevä hymyily. Kuitenkaan
ei se kestänyt kauvan; sillä kova tuskallinen levottomuus kouristi
häntä. Pienien käsien sormet, huulet, jopa silmäluomatkin liikkuivat
alituisesti ja hänen kapea, sileä otsansa rypistyi, ikäänkuin olisi hän
ajatellut jotakin vaikeata asiaa.
Vihdoin tuli ilmi, mikä häntä ahdisti, ja ikäänkuin unesta heränneenä
huusi hän tuskallisesti: "Sinä tuolla olet Efraim, joka olit niinkuin
hänen poikansa, ja sinä olet Nun, vanhus, hänen rakas isänsä. Tuolla
te seisotte ja te saatte elää... Mutta minä, -- -- minä... Oi, kuinka
kamalaa on jättää valo... Osiriksen tuomari-istuimen eteen vie minut
Anubis. Sydämeni punnitaan ja sitten..."
Tässä valtasi kauhu hänet ja hän sulki ja avasi vapisevat kätensä;
mutta kohta kokosi hän jälleen ajatuksensa ja alkoi uudestaan puhua.
Mutta Mirjam kielsi häntä ankarasti, koska se tulisi hänen loppuansa
kiiruhtamaan.
Silloin kokosi kärsivä voimansa ja huusi kiivaasti ja niin lujasti
kuin hän voi, mitattuaan pitkällä silmäyksellä naisprofeetan korkeata
vartaloa: "Sinäkö tahdot estää minua tekemästä mitä minä voin? --
Sinäkö?!"
Jonkinlainen pilkka oli kaikunut tästä kysymyksestä, mutta hän tunsi,
että oli välttämätön säästää voimiaan; sillä paljon tyynemmin ja
ikäänkuin puhuisi hän itsekseen pitkitti hän: "Niin en voi lähteä
täältä, ei! Kuinka se on käynyt; miksi minä, kaikki, kaikki... Täytyykö
minun kärsiä, niin en tahdo valittaa, kun hän vain saa tietää, kuinka
on käynyt. Oi, Nun, hyvä, vanha Nun, joka minulle lampaan lahjoitti
pienenä ollessani -- minä rakastin, sitä kovin -- ja sinä Efraim,
poikani, teille tahdon kaikki uskoa."
Tässä katkaisi kova yskä hänen sanansa, mutta ruvettuaan kohta
hengittämään kääntyi hän jälleen. Mirjamin puoleen ja huusi äänellä,
josta katkera vastenmielisyys kuului niin lujasti, että se niitä,
jotka, tunsivat hänen ystävällisen olentonsa, olisi oudostuttanut:
"Mutta sinä tuolla -- sinä ylpeä vaimo, syvällä äänellä, joka olet
lääkäri, sinä olet houkutellut hänet Taniksesta, sotilaistaan ja
minultakin... Hän, hän noudatti tahtoasi. Ja sinä... olet ruvennut
toisen vaimoksi; se oli varmaankin hänen tulonsa jälkeen... Niinpä;
Sillä kun Efraim häntä kutsui, nimitti hän sinua vielä neidoksi... Minä
en tiedä onko se tuottanut hänelle, Hosealle, tuskan... Mutta yhden
tiedän ja se on, että minä tahdon ja minun täytyy tunnustaa, ennenkuin
se on liian myöhäistä... Ja sitä saavat vain ne kuulla, jotka häntä
rakastavat, ja minä -- kuuletkos? -- minä rakastan häntä, rakastan
häntä enemmän kuin kaikkia muita maailmassa! Mutta sinäkö? Sinulla on
puoliso ja Jumala, jonka käskyjä sinä hartaasti tottelet -- sanothan
sinä sen itse! Mitä voi Hosea olla sinulle? Sentähden pyydän sinua
jättämään meidät. Harvat niistä, jotka minä tunsin, ovat minulle olleet
vastenmieliset; -- mutta sinä, -- sinun äänesi, sinun silmäsi -- se
kuristaa sydäntäni -- ja jos sinä olet lähelläni, en voisi minä puhua,
niinkuin minun kuitenkin täytyy... Ja puhuminen, oi, se tuottaa tuskaa!
Mutta ennenkuin menet -- olethan lääkäri -- anna minun kuitenkin tietää
vielä yksi seikka: -- minulla on monellaista sanottavaa hänelle,
ennenkuin minä kuolen... onko puhe oleva minulle kuolemaksi?"
Silloin ei löytänyt naisprofeetta muuta sanaa kuin tämän lyhyen: "Sinä
sanoit sen!" Ja tällä kertaa kuului se varoittavalta ja lujalta.
Kun hän sitten horjuen lääkärinä sairaalle olevan velvollisuuden ja
kuolleen käskyä noudattamatta olevan halun välillä huomasi harmaan
Nunin silmäyksestä kehoituksen tottelemaan toisen tahtoa, läksi hän
kumarruksissa teltasta; mutta tuolla ulkona seurasivat onnettoman
katkerat sanat häntä ja turmelivat häneltä niin kunniallisesti aljetun
päivän ja vielä monen tunnin tulevaisuudessakin ja loppuun saakka ei
hän tietänyt selittää, miksi häntä tämän kurjan kuolevan edessä oli
hallinnut tunto, että hän oli vähempi kuin tuo toinen ja että hänen
täytyi peräytyä toisen edessä.
Niin pian kuin Kasana sitten huomasi olevansa yksinään isoisän
ja tyttären pojan kanssa ja Efraim oli laskeunut vuoteen ääreen
polvilleen, mutta ukko suudellut hänen otsaansa ja kumartanut valkoisen
päänsä kuullakseen hänen hiljaisia sanojaan, alkoi hän jälleen:
"Nyt tunnen itseni paremmaksi. Tämä suuri vaimo... Nuo kolkot
yhteenkasvaneet silmäluomet... Nuo yönpimeät silmät; -- ne hehkuvat
niin kummasti ja kuitenkin ovat ne kylmät... Tämä vaimo... Onko Hosea
häntä rakastanut, isä? Sano se minulle, tätä en varmaankaan kysy
turhasta uteliaisuudesta!"
"Hän kunnioitti häntä", vastasi ukko murheissaan, "niinkuin jokainen
kansan mies; sillä hänellä on ylevä henki ja Jumalamme ilmoittaa
hänelle äänensä; mutta sinä, minun sydänkäpyseni, olet ollut
lapsuudesta hänelle tuttu, sen tiedän minä."
Silloin kouristi kuolevaa hiljainen kauhu. Vähäksi ajaksi sulki hän
silmänsä ja hänen suunsa ympärillä leikitsi suloinen hymy.
Tätä kesti niinkauvan, että Nun jo luuli kuoleman vaativan hänet
omakseen, ja kuunteli lääkepikari kädessään hänen henkäystään.
Hän ei näkynyt huomaavan, mutta kun hän vihdoin jälleen avasi silmänsä,
ojensi hän kätensä juoman perään, tyhjensi sen suuhunsa ja alkoi
sitten uudestaan: "Minusta oli juuri ikäänkuin olisin nähnyt hänet,
Hosean. Hän kantoi sotilaan koristetta, niinkuin silloinkin, jolloin
hän ensikerran otti minut käsivarrelleen. Minä olin vielä pieni ja
minä pelkäsin häntä syystä, että hän oli niin vakava ja imettäjäni oli
sanonut minulle hänen lyöneen monta vihollista kuoliaaksi. Mutta hänen
tulonsa minua ilahdutti ja hänen poismenonsa teki minut surulliseksi.
Niin kuluivat vuodet ja kasvaessani kasvoi rakkauskin. Nuori sydämeni
oli niin täysi hänestä, niin täysi... Vieläpä sittenkin, kun he
pakoittivat minua toista seuraamaan ja leskeksi tultuani."
Viimeiset sanat olivat enään tuskin kuultavat ja hän levähti hetkisen,
ennenkuin hän pitkitti: "Hosea tietääkin kaiken tämän, vaan ei, kuinka
minä murehdin hänen sodassa ollessaan ja kuinka minä häntä ikävöin,
ennenkuin hän palasi. Vihdoin, vihdoin palasi hän kotiin ja kuinka
iloitsinkaan minä hänen näkemisestään. Mutta hän, Hosea?... Vaimo --
minä kuulin sen Efraimilta -- tuo suuri, ylpeä nainen kutsui häntä
Pithomista. Hän palasi takaisin, ja sitten... O, Nun sinun poikasi...
Se oli, vaikeinta!... Hän ei huolinut kädestäni, jonka isäni hänelle
tarjosi... Oi, kuinka se teki pahaa!... En voi enempää!... Anna minulle
juotavaa!"
Hänen poskensa olivat näissä surullisissa tunnustuksissa punastuneet
ja kun tuo kokenut ukko huomasi, kuinka nopeasti tuo ponnistus, jonka
alaiseksi hän antautui, saatti hänet kuolemaa lähemmäksi, käski hän
hänet vaijeten lepäämään; mutta hän tahtoi välttämättömästi käyttää
hyväkseen aikaa, mikä hänelle vielä oli sallittu, ja vaikka kuivan
yskän pistävä tuskakin vaati hänet painamaan kätensä rinnalleen,
pitkitti hän kuitenkin:
"Sitten tuli viha, vaikk'ei se kestänyt kauvan ja palavammin en ole
koskaan rakastanut kuin, jolloin ajoin tuon vankiraukan perässä --
tiedäthän sen. Efraim --. Mutta sitten alkoi tuo hirvittävä, tuo
paha, tuo iljettävä... jota minun on hänelle ilmoittaminen, ettei hän
minua halveksisi, jos hän mahdollisesti saa tietää... Eihän minulla
koskaan ollut äitiä eikä ketään ollut minua varoittamassa... Mitenkä
alkaisinkaan? Prinssi Siptah -- tunnethan hänet, isä -- tuo kurja
mies on kohta vallitseva maatani. Isäni on hänen kanssaan tehnyt
salaliiton... Hyvät jumalat, en jaksa pitemmältä!"
Hätä ja epätoivo kuvautuivat näissä sanoissa hänen kasvoissaan; mutta
Efraim keskeytti häntä ja tunnusti kostein silmin ja vapisevalla
äänellä, että hän tiesi kaikki. Sitten kertoi hän, mitä hän hänen
telttansa edessä oli kuullut ja kuoleva vahvisti sen viittaavilla
silmäyksillä.
Kun hän vihdoin mainitsi maaherran ja ylimmäisen papin Baïn puolisoa,
jonka ruumis hänen kanssaan oli rantaan ajautunut, keskeytti hän häntä
hiljaisella huudolla: "Hän on miettinyt sen kaiken. Hänen puolisonsa
piti tulla kaikkein suurimmaksi maassa ja hallitseman faraotakin; sillä
Siptah ei ole kuninkaan poika."
"Ja", lausui ukko, saadakseen hänet vaikenemaan ja auttaakseen häntä
ilmoittamaan, mitä hän tahtoi sanoa: "niinkuin Baï hänet korotti,
niin voi hän kukistaakin hänet. Vielä varmemmin kuin istuimelta
syösty on hän tuleva sen miehen välikappaleeksi, joka huusi hänet
kuninkaaksi, mutta syrialainen Aarsu on minulle tuttu ja näenkö vain
oikein, niin tulee aika, jolloin hän epähäiriössä olevassa, sisällisen
levottomuuden hämmentämässä Egyptissä on omaksi edukseen pyrkivä siihen
valtaan, mihinkä hän autti toisia. Mutta sinä lapsi, mikä saatti sinut
seuraamaan sotajoukkoa ja tuota iljettävää hekumoitsijaa?"
Silloin leimahtivat kuolevan silmät; sillä tämä kysymys johti oikopäätä
siihen, mitä hän tahtoi ilmoittaa, ja niin vastasi hän niin kuuluvasti
ja nopeasti kuin hänen heikkoutensa salli hänet: "Sinun poikasi tähden
rakkaudesta häneen, pelastaakseni Hosean tein minä sen. Vielä ehtoolla
sitä ennen olin minä lujasti ja päättävästi kieltänyt Baïn vaimolle.
Mutta nähtyäni poikasi kaivolla, ja hän Hosea... Oi, viimeksi oli hän
niin rakastavainen ja suuteli minua ystävällisesti... Ja silloin --
silloin... Sydänraukkani! Kurjuudessa näin hänet, parhaimman ihmisistä,
hukkuvan häpeään ja onnettomuuteen. Ja kun hän nyt kahleet jalassa
laahusti eteenpäin, tuli mieleeni..."
"Silloin teit sinä rohkea, mieletön, eksytetty lapsi päätöksen", huusi
vanhus, "sytyttää tulevan kuninkaan sydän sinua kohtaan, pelastaaksesi,
hänen avullaan, poikani, ystäväsi?"
Tässä hymyili kuoleva hänelle jälleen vakuuttaen ja huusi hiljaa:
"Niin, niin, sentähden, vain sentähden! Ja prinssi oli minusta niin
inhoittava. Ja häpeä, pilkka -- oi kuinka kauheata se oli!"
"Ja minun poikani tähden olet sinä niin tehnyt", keskeytti hänet
vanhus, ja hänen kätensä, jonka hän veti huulilleen, kävi kosteaksi
hänen kyyneleistään; mutta hän käänsi silmänsä Efraimiin ja nyyhkyi
hiljaa: "Tuotakin tuolla ajattelin minä. Olihan hän niin nuori ja
vuorikaivoksissa on niin kamalaa!"
Samalla väristytti häntä jälleen, mutta nuorukainen peitti hänen
oikeata kättänsä suuteloilla, sill'aikaa kuin Kasana rakastavaisesti
katseli hänen ja ukon kasvoihin ja puoleksi murretulla äänellä
pitkitti: "Oi, nyt on hyvä ja lahjoittavatko jumalat hänelle vapauden."
Tässä keskeytti Efraim häntä, huutaen hänelle innollisesti: "Tänään
vielä kaivoksille! Minä ja kumppanini ja iso-isä karkoitamme hänen
vartijansa!"
"Ja tästä suusta on hän kuuleva", lisäsi ukko siihen, "kuinka
uskollisesti Kasana on rakastanut häntä ja että hänen elämänsä ikä on
liian lyhyt kiittämään häntä sellaisesta uhrista."
Mutta hänen äänensä loppui -- kuolevan kasvoista oli kaikki tuska
kadonnut ja pitkän aikaa katseli hän mykkänä ja onnellisena ylös
häneen. Vähitellen rypistyi hänen sileä otsansa ja hän kuiskasi hiljaa:
"Hyvä, kaikki hyvä... Ainoasti yksi seikka vielä... Ruumiini...
Palsamoimatta... Ilman pyhiä kaluja..."
Mutta ukko keskeytti hänen puheensa: "Niin pian kuin olet silmäsi
sulkenut jätän minä ruumiisi hyvin säilytettynä fenisialaiselle
laivurille, joka täällä viipyy, että hän veisi sen sinun isällesi."
Silloin koetti hän kääntää päänsä hänen puoleensa kiittääkseen häntä
lämpimällä silmäyksellä; mutta äkkiä tarttui hän molemmin käsin
rintaansa, purppurainen veri tulvi hänen huulilleen, hänen poskillaan
vaihteli syvä kalpeus hehkuvan punan kanssa, ja lyhyen, tuskallisen
taistelun perästä vaipui hän vuoteelleen. Kuolema laski kätensä hänen
rakastavalle sydämelleen ja hänen kasvonsa saivat lapsen näön, jolle
äiti on anteeksi antanut sen hairahduksen ja painanut sen ennen
nukkumistaan sydämelle.
Itkien painoi ukko nukkuneen silmät kiinni, Efraim suuteli syvästi
liikutettuna hänen suljetuita silmäluomiaan ja sittenkuin molemmat
olivat vähän aikaa vaijenneet, sanoi vanhus: "Minä en kernaasti
tiedustele kohtaloani tuollapuolen haudan, sillä eipä sitä tunne
edes Moseskaan; mutta joka on elänyt niin, että hänen rakastamansa
säilyttävät häntä ystävällisessä muistossa, hän on, luulen minä, tehnyt
mitä hän on voinut elääkseen kuolemankin jälkeen!
"Tätä vainajaa tahdomme muistella paraimpina hetkinämme. Tehkäämme hänen
ruumiilleen mitä olemme luvanneet, ja sitten ulos, osoittaaksemme
hänelle, jolle Kasana on paraimpansa uhrannut, ettemme me häntä rakasta
huonommin kuin tämä egyptiläinen vaimo!"