Vaeltajat lähestyivät yhä lähemmäksi ja monet nuorista sotilaista
riensivät heitä vastaan.
Eivät ne olleet enään noita iloisia joukkoja, jotka riemuiten
olivat yhtyneet Mirjamin ylistyslauluun, ei, hitaasti ja kumarassa
hoipertelivat he nyt vuorta kohti. Heidän tuli kiivetä solakalliolle
jyrkemmältä puolelta ja kuinka huokailivatkaan kantajat, kuinka
surkeasti valittivatkaan vaimot ja lapset, kuinka raivoisasti
kirosivatkaan kuorma-ajurit, joiden oli ajaminen juhtia tuota kaitaa,
epätasaista polkua myöten ylös, kuinka käheiltä kaikuivatkaan noiden
puoleksi nääntyneiden miesten sortuneet äänet, kun he, auttaakseen
juhtia, yhteisesti nojasivat hartioitaan jotakin ajopeliä vastaan.
Voitetulta sotajoukolta näyttivät ne Josuasta, joka katseli lähestyviä,
noita tuhansia, jotka vielä muutama päivä sitten niin kiitollisina
tunsivat Herran pelastavan armon.
Mutta tie, jonka he viimeisestä leiripaikasta, ruokomeren sataman
luota, olivat kulkeneet, olikin ollut kamala, vedetön ja niille, jotka
olivat kasvaneet ala-Egyptin hedelmällisillä lakeuksilla, oli se ollut
vaivalloinen ja hirmua herättävä.
Keskelle autiota kalliomaakuntaa oli se johtanut heidät ja kaikkialla
oli avaraan näköalaan ja runsaasen kasvullisuuteen tottunut silmä
kohdannut rajoittavia rajoja ja autiota erämaata.
Kuljettuaan Babaportin läpi olivat he samannimisessä laaksossa ja
vaelluksellaan Sin-erämaan kautta tavanneet vain laaksoja jyrkästi
kohoavilla kallioseinillä. Eräs kuolemankarvainen korkea vuori oli
mustana ja hirvittävänä kohonnut punertavien jyrkänteiden yli ja
nämä olivat näyttäneet vaeltajista kauheilta, ihmiskäsin tehdyiltä
teoksilta, sillä niiden säännöllisillä välitiloilla pystytetyt
kiviläjät olivat selvästi nähtävissä, ja olisipa saattanut luulla,
että nuo jättiläis-rakentajat, joiden kädet olivat työskennelleet
maailmanluojan palveluksessa, olivat tulleet pois kutsutuiksi,
ennenkuin he olivat täyttäneet tämän työn, jonka ei tässä erämaassa
tarvinnut kammoksua ketään tutkivaa silmää, eikä näkynyt olevan
määrätty palvelemaan ketään elävää olentoa. Harmaat ja ruskeat
graniittikalliot ja rotkot kohosivat tien ohella ja sitä peittävässä
hiekassa oli suuria kasoja pieniä punaisia parfyriliuskoja ja
hiilimustia, ikäänkuin vasaran rikkomia kiviä, mitkä olivat
kuonankaltaisia, josta vaskea sulatetaan. Viheriän välkähtävät,
kummallisesti muodostetut kallionlohkareet ympäröivät noita ahtaita,
vuorien parittamia korkolaaksoja, joista toinen liittyi toiseen.
Tuo ylöspäin nouseva tie kulki niiden läpi ja usein oli vaeltajia,
heidän astuessaan tuollaiseen kattilalaaksoon, vallannut pelko, että
tuo korkea, takapuolella oleva kallio, pakottaisi heitä palajamaan
takaisin. Silloin oli napina ja valitus noussut; mutta pian oli aukko
tullut näkyviin, mikä johti uuteen kalliolaaksoon.
Ruokomeren rannalla olevasta satamasta lähdettyään olivat he usein
kohdanneet orjantappuraisen gummiakasian ja erään lemuavan erämaan
kasvin, jota eläimet söivät; mutta jota pitemmälle matkue tunki
kallioiseen erämaahan, sitä kuivemmaksi ja kuumemmaksi oli hiekka
käynyt, ja vihdoin oli silmä turhaan etsinyt kasvia ja puita.
Elim'issä tavattiin makeita lähteitä ja varjoa antavia palmuja ja
ruokomeren luona täytettyjä allikoita; mutta jo leiriytyessä Sin'in
erämaassa ei löydetty mitään millä janoa sammuttaa, ja puolenpäivän
aikaan näytti ikäänkuin joukko pahoja henkiä olisi ajanut varjon
kallionseinämistä, sillä kaikki loisti ja hehkui näissä kallioissa ja
syvänteissä, eikä missään ollut turvaa auringon polttoa vastaan.
Leirissä oli viimeinen mukana tuotu vesi jaettu ihmisille ja eläimille,
ja kun matkue seuraavana aamuna oli tielle lähtenyt, ei ollut enään
pisaraakaan löytynyt kiihtyvän janon sammuttamiseksi.
Silloin oli tuo vanha, vähäuskoinen haluttomuus ja vastenmielisyys
jälleen vallannut kansajoukon. Eivät loppuneet kiroukset Mosesta ja
vanhimpia vastaan, jotka olivat hyvästä olosta Egyptissä vieneet heidät
sellaiseen kurjuuteen; mutta kun kansa vihdoin oli kiivennyt huipulle,
olivat kuivat kielen kantimet käyneet jo liian kuiviksi pilkkaamaan ja
kiroamaan.
Vanhan Nun'in, Efraimin ja Hurin sanansaattajat olivat jo lähestyville
ilmoittaneet, että nuori miehistö oli saanut voiton ja vapauttanut
Josuan ja muut vangit, mutta uupumus oli käynyt niin suureksi että tämä
sanoma tuskin oli vaikuttanut mitään muutosta ja havaittiin ainoastaan
heikko hymy miesten parrakkailla huulilla tai pikainen säihky naisten
mustissa silmissä.
Mirjamkin oli kalpean Milcan kanssa jäänyt seuralaistensa luo eikä
kehoittanut, kuten muulloin, kiittämään korkeinta.
Ruben, hänen raskasmielisen hoidokkaansa puoliso, joka pelosta
tulla petetyksi ei rohjennut antautua uudestaan heränneen toivon
valtaan, oli hiljainen, harvapuheinen mies ja sentähden ei voinut
ensimäinen sanansaattaja sanoa kuuluiko hän vapautettujen joukkoon.
Kuitenkin valtasi suuri liikutus Milcan ja kun Mirjam käski hänen
hiljaa odottamaan, riensi hän toisesta ystävästä toiseen kysellen
heiltä vilkkaasti. Mutta kun ei hän saanut mitään tietoa kadotetusta;
puolisostaan, purskahti hän äänekkäisiin nyyhkytyksiin ja pakeni
jälleen naisprofeetan luo. Hänen luonaan löysi hän vähän lohdutusta,
sillä Mirjamkin, jonka piti tervehtää puolisoansa voittajana ja
nähdä lapsuutensa ystävän pelastettuna, oli itseensä sulkeutunut ja
ahdistettu ja näytti niinkuin painaisi häntä, raskas kuorma.
Niinpiankuin Moses oli saanut tietää, että hyökkäys vuorikaivoksiin oli
onnistunut ja Josua pelastettu, oli hän jättänyt kansan; sillä hänelle
oli kerrottu, että sotaiset amalekilaiset, jotka asuivat kosteikossa
Sinai-vuoren juurella, varustautuivat estääkseen vaeltajilta kulkua
heidän vedestä ja palmuista rikkaan erämaan saaren läpitse. Silloin
oli hän muutamien valittujen miesten kanssa lähtenyt vakoamisretkelle
vuoren poikki. Alus'en ja kosteikon edessä olevan laakson, Raphidim'in
välillä, alkoi hän jälleen yhtyä kansalaisiinsa.
Abidanin, benjamilaisten päällikön, niinkuin myöskin, vuorikaivoksista
palautuneiden Hurin ja Nun'in, Judan ja Efraimin sukujen päämiesten,
tuli sill'aikaa olla hänen ja hänen seuralaistensa sijaisia.
Kun kansa nyt lähestyi salatietä, tuli Hur toisten vapautettujen kanssa
heitä vastaan ja edellä kaikkien muitten oli nuori Ruben, Milcan
puoliso, kiiruhtanut heitä kohti. Mutta hänen vuorta alas syöstessään
oli Milca hänet jo kaukaa tuntenut ja oli, huolimatta Mirjamin
väitteistä, kiiruhtanut Simeonin sukukunnan keskelle, joka kulki hänen
sukukuntansa edellä.
Siellä oli heidän jälleen yhtymisensä näkeminen elähyttänyt monta
väsynyttä sielua ja kun he vihdoin, toisiinsa liittyneinä, riensivät
Mirjamia vastaan ja tämä katseli holhottiaan silmiin, luuli hän ihmeen
tapahtuneen; sillä kalpeasta liljasta oli tullut kukoistava ruusu.
Sitäpaitsi olivat hänen huulensa, jotka aivan harvoin ja kainosti
olivat avautuneet rukoukseen tai vastaukseen, alituisessa liikkeessä;
sillä kuinka paljon halusikaan hän tietää, kuinka paljon olikaan
hänellä kysyttävää hiljaiselta puolisoltaan, joka niin kauheasti oli
kärsinyt.
He olivat kaunis, onnellinen pari ja heistä tuntui ikäänkuin eivät
kulkisi alastomien kallioitten ohitse ja kuivia erämaan polkuja myöten,
vaan kevätmaiseman läpi, missä lähteet pulppusivat ja linnut lauloivat.
Mirjamkin, joka oli kaikkia tehnyt, elähyttääkseen nääntyvää Milcaa,
iloitsi hänen onnellisuudestaan. Mutta pian katosi jokainen iloisen
myötätuntoisuuden jälki hänen kasvoistaan; sillä sill'aikaa kuin Ruben
ja Milca, ikäänkuin siipien kantamana, näkyivät tuskin koskettavan
erämaata, astui hän pää kumarassa eteenpäin, mietiskellen, että hän
itse olisi syypää, ettei hänelle sallittu samallaista onnea tällä
hetkellä.
Hän sanoi itselleen, että hän oli tehnyt raskaan, palkkaa ansaitsevan,
mieluisen uhrin Jumalalle, kiellettyään noudattamasta sydämensä ääntä
ja kuitenkaan ei haihtunut tuo kuoleva egyptiläinen vaimo hänen
mielestään, hän, joka oli kieltänyt häneltä oikeuden lukea itsensä
niiden joukkoon, jotka Hoseaa rakastivat ja joka rakkautensa tähden oli
kuollut niin nuorena.
Hän, Mirjam, eli, hän oli kuolettanut sielunsa hartaimmat toiveet,
velvollisuus kielsi häntä lämpimällä kaipiolla ajattelemasta häntä,
joka tuolla ylhäällä viipyi, uhrautuneena kansansa asialle ja isäinsä
Jumalalle, vapaa, ihana mies, ehkäpä hänen kansansa sotajoukon tuleva
johtaja, jos Moses niin määräsi, hänen jälkeensä ensimäinen ja suurin
kaikista heprealaisista ja kuitenkin häneltä kadotettu, ainiaaksi
kadotettu.
Jos hän tuona tapauksista rikkaana yönä olisi seurannut naisellisen
sydämensä halua eikä kutsumuksensa vaatimuksia, joka asetti hänet
korkealle yli toisten naisten, niin pitäisi hän nyt jo kauvan häntä
käsivarsissaan, niinkuin tuo hiljainen Ruben heikkoa mutta nyt niin
ylenrikasta ja reippaasti astuvaa Milcaansa.
Mitkä ajatukset!
Sydämensä syvimpään loukkoon täytyi hänen ne ajaa ja koettaa niitä
hävittää; sillä hänestä oli synti halaita niin palavasti toisen
jälleen näkemistä! Ja hän toivoi nyt, että hänen puolisonsa olisi
läsnä pelastamassa häntä itseltään ja tämän julman hetken kielletyiltä
toiveilta.
Judan heimon ruhtinas, Hur, oli hänen puolisonsa, eikä, tuo entinen
egyptiläinen, tuo vapautettu vanki.
Mitä kysyi hän enään efraimilaista, josta hän ainiaaksi oli luopunut?
Miksi saattoi se enään loukata häntä, ettei tuo vapautettu tullut häntä
vastaan, miksi säilytti hän salaisuudessa tuota hullua toivetta, että
joku tärkeä velvollisuus pidätti häntä tuolla ylhäällä?
Hän näki ja kuuli tuskin, mitä hänen ympärillään tapahtui, ja vasta
kiitollinen tervehdys, jolla Milca tervehti hänen puolisoaan, ilmoitti
hänelle, että Hur häntä lähestyi.
Jo kaukaa oli hän viittaillut hänelle, mutta hän tuli yksin, ilman
Hoseata, Josuata, yhdentekevä kuinka tuo vapautettu nimitti itseänsä,
ja että tämä häntä harmitti, jopa että se vihloi hänen sydäntäänkin.
suututti häntä. Kunnioittahan hän vanhempaa puolisoansa, eikä hänestä
tuntunut vaikealta ystävällisesti sanoa häntä tervetulleeksi.
Iloisesti ja sydämellisesti vastasi hän hänen tervehdykseensä, mutta
kun hän huomautti häntä tuosta äsken yhdistetystä parista ja ylisti
häntä voittajaksi ja Rubenin sekä niin monen onnettoman pelastajaksi,
tunnusti Hur suoraan, että tämä ylistys ei sopinut hänelle, vaan
Josualle, jonka Mirjam itse, korkeimman nimessä, oli kutsunut johtamaan
kansan sotavoimaa.
Silloin vaaleni hän, ja vaikka tie vei jyrkästi ylöspäin, ahdisti
hän kuitenkin puolisoansa vilkkailla kysymyksillä. Kun hän sitten
sai tietää, että Josua tuolla ylhäällä, isänsä ja nuoren miehistön
kanssa, nautti viiniä ja että Hur oli hänelle luvannut kernaasti
peräytyvänsä, jos Moses siirtäisi päällikkyyden hänelle, vetääntyivät
nuo yhteenkasvaneet silmäkarvat hänen korkean otsansa alla kolkosti
yhteen ja jyrkästi huusi hän: "Sinä olet minun herrani eikä minun sovi
vastustaa sinua, ei edes vaikka unohtaisitkin oman emäntäsi siihen
määrään, että sinä peräännyt sen miehen edessä, joka kerran uskalsi
kohottaa silmänsä hänen puoleensa."
Silloin keskeytti hän häntä kiivaasti: "Hän ei tunne sinua enään ja jos
antaisinkin erokirjan sinulle, niin ei hän kuitenkaan pyytäisi sinua
omaksensa."
"Eikö?" kysyi Mirjam pakoitetulla hymyllä. "Ja sinun on häntä itseään
kiittäminen tästä tiedosta?"
"Kansan hyväksi on hän uhrannut itsensä ruumiineen ja sieluineen ja hän
luopuu naisen rakkaudesta", vastasi Hur. Mutta hän huusi:
"Luopuminen on helppoa, missä vaatiminen ei tuottaisi muuta kuin uuden
poistamisen ja häpeän. Ei hänelle, joka suurimman vaaran hetkenä
etsi apua egyptiläisten luona, ei, sinulle yksin, joka veit kansan
ensimäiseen voittoon varastohuoneen luona Succothissa ja jolle Herra
itse, Moseksen, palvelijansa kautta, uskoi päällikkyyden, sinulle sopii
sotajoukon johto!"
Silloin silmäili hänen puolisonsa levottomana sitä vaimoa, jota hän
myöhäisellä lämpimällä rakkaudella lempi ja nähdessään hänen poskensa
hehkuvan ja rintansa nousevan, ei hän tietänyt pitikö hänen lukea sitä
kiipeämisen vaiko hänen korkealle pyrkivän kunnianhimonsa syyksi, jonka
hän nyt tästälähin myöskin siirsi häneen, herraansakin.
Että Mirjam asetti hänet tuon nuoremman, sankarillisen miehen
etunenään, jonka takaisintuloa hän oli peljännyt, ilahdutti häntä;
mutta hän oli ankarassa velvollisuuden tunnossa harmahtunut ja mitä hän
tunnusti oikeaksi siitä ei hän poikennut. Hänen nuoruutensa vaimolle,
jonka hän muutamia vuosia sitten oli hautaan kantanut, olivat hänen
viittauksensa olleet käskyjä, eikä hän Mirjamin puoleltakaan ollut
vielä kokenut vastaväitettä. Että Josua oli paraiten valmistettu
johtamaan kansan sotavoimaa, ei ollut epäilemistäkään ja niin vastasi
hänkin läähättäen, sillä hänellekin oli kiipeäminen tullut raskaaksi:
"Sinun korkea ajatuksesi kunnioittaa ja ilahduttaa minua; mutta vaikka
Moses ja vanhimmat uskovat minulle päällikkyyden, niin tulee sinun
kuitenkin muistaa muistokiveä Succothissa ja minun lupaustani. Minä
pidän sen aina muistossani ja tulenkin sen pitämään."
Silloin katsahti hän harmistuneena sivulle eikä puhunut enempää, kunnes
he olivat saapuneet kukkulalle.
Siellä tervehtivät voittorikkaat nuorukaiset lähestyviä kansalaisiaan
kovalla riemulla.
Jälleennäkemisen ilo, voitettu ruokavarasto ja juoma, jota, jos
kohtakin säästäväisesti, voitiin jakaa virkistykseksi enimmän
tarvitseville, koroitti väsyneitten vaipunutta rohkeutta ja janoavaiset
lyhensivät lepoa solakalliolla ehtiäkseen sitä ennemmin Dophkaan.
He olivat Josualta kuulleet ettei siellä ollut ainoasti säilyneitä
allikoita, vaan myös eräs salainen lähde, jonka paikan entinen vankien
johtaja oli hänelle ilmoittanut.
Tie johti vuorta alaspäin. "Kiire" on nääntyvän lunnassana, hänen
lähestyessään kaivoa ja niin saapuivat vaeltajat vähää jälkeen
auringonlaskun turkoskaivosten laaksoon, missä he leiriytyivät sen mäen
ympärillä, jolla hävitetty linna ja Dophkan poltetut makasiinit olivat
sijainneet.
Tuo akasialaaksossa, Hathor-jumalattarelle, salattu lähde oli pian
löydetty. Nopeasti virisi tuli toisensa jälkeen. Horjuvat sydämet,
jotka Sin'in erämaassa olivat olleet lähes epätoivoa, tulivat jälleen
täytetyiksi elämän halulla, toivolla ja kiitollisella uskolla. Kauniit
akasiapuut olivat kuitenkin tulleet kaadetuiksi pääsyn helpoittamiseksi
lähteelle, jonka virkistävä vesi oli syynä tähän ihmeelliseen
muutokseen.
Solakalliolla olivat Josua ja Mirjam nähneet toinen toisensa, mutta
saaneet tilaisuutta ainoasti ohimennen tervehtää toinen toistansa.
Täällä leirissä he tulivat lähempään yhteyteen.
Oli jo myöhä, sillä vanhimmat olivat jo kauvan aikaa neuvotelleet mitä
oli tehtävää amalekitain odottamatointa ylläkkää vastaan.
Josua oli isänsä kanssa esiintynyt heidän joukkoonsa. Kaikilta
puolin oli iloisesti tervehditty ruhtinaallisen, kunnioitettavan
ukon perillistä ja hänen neuvoansa muodostaa etujoukon nuorista ja
takajoukon vanhemmista sotilaista sekä lähettää valittuja pieniä
joukkoja edellisistä vakoinaan, oli kernaasti hyväksytty. Hän
uskalsi sanoa, että hän tunsi, mitä suuren sotajoukon johtamiseen ja
suojelemiseen kuului. Jumala itse oli uskonut hänelle päällikkyyden
ja Moses oli vahvistanut hänet tässä arvossa, kehoittaessaan häntä
olemaan vahvan ja lujan. Hur'kin, joka nyt oli siinä virassa, oli
halukas jättämään sen hänelle. Ja tämän miehen sana oli vahva, vaikka
hän olisikin laimiinlyönyt kertoa sanansa vanhimpien edessä. Kaikissa
tapauksissa oli keskusteltu Josuan kanssa, ikäänkuin olisi hän nyt jo
sotapäällikkö ja hän itse tunsi itsensä sellaiseksi.
Kokouksen päätyttyä oli Hur vaatinut häntä, huolimatta myöhäisestä
tunnista, seuraamaan häntä telttansa luo ja sotilas oli häntä
seurannut, koska hän halusi puhua Mirjamin kanssa. Hänen puolisonsa
läsnäollessa tahtoi hän näyttää hänelle, että hän nyt oli tien
löytänyt, jolle Mirjam niin innokkaasti oli häntä osoittanut.
Toisen puolison edessä vaikenivat heprealaisen hellät tunteet. Ettei
hän pyytänyt häneltä enempää, täytyi Hurin vaimon tietää. Hän oli
itsekin yksinäisinä hetkinä lakannut häntä halajamasta.
Hän tunnusti itsekseen, että Mirjam oli suuri, majesteetillinen nainen,
mutta häntä kauhistutti ajatellessaan tätä suuruutta.
Hänen toimensakin ilmestyivät hänelle uudessa valossa. Niinpä kuin hän
solakalliolla oli tervehtänyt häntä kylmällä hymyllä, oli hän tullut
siihen vakuutukseen, että he olivat täydellisesti vieraat toisilleen ja
tämä tunne oli leimuavan valkean äärellä tuon komean pääteltan edessä,
missä hän tapasi hänet jälleen, yhä enemmän enentyvä.
Pelastettu Ruben Milcansa kanssa oli kauvan sitten jättänyt Mirjamin ja
yksinäisen odotuksensa aikana oli hän monenlaisia tullut ajatelleeksi,
joita hän tahtoi antaa sen tuntea, jolle hän niin paljon oli antanut,
että se syntinä painoi hänen sydäntään!
Niitä me vihaamme ennemmin, joita vastaan olemme väärin tehneet, ja
nainen pitää rakkautensa lahjan niin suurena ja kalliina, ettei hän
koskaan lakkaa halveksitultakaan vaatimasta kiitollisuutta. Mutta
Josua oli kehunut itselleen ei enään pyytävänsä sitä naista, jota hän
kerran oli rakastanut ja käsivarsissaan pidellyt, vaikka hän vielä
tarjoutuisikin hänelle. Ja hän oli vahvistanut tämän mielentilan, kun
hän, tulematta häntä vastaan, rauhallisesti odotteli häntä.
Nyt tuli hän vihdoin, mutta puolisonsa seurassa, joka oli valmis
peräytymään hänen edessään.
Mutta vielä oli hän siellä avonaisin silmin valvoakseen tuon liiaksi
jalomielisen puolisonsa yli.
Tuota vanhempaa miestä, jonka kohtaloon hän oli omansa yhdistänyt ja
jonka uskollinen alttiiksiantaminen liikutti häntä, ei saisi kukaan
pettää johtavan aseman suhteen, mikä hänelle tuli, ja mistä hänen
täytyi pitää kiinni jo siitäkin syystä, ettei häntä miellyttänyt olla
sen miehen vaimona, joka ei saisi olla ensimäinen hänen veljiensä
jälkeen.
Niin katkeraksi, haavoitetuksi ja ärtyiseksi ei ollut tuo ylistetty
nainen, joka luotti profetalliseen lahjaansa, koskaan vielä tuntenut
itseänsä. Hän ei tunnustanut sitä kuitenkaan itselleen, mutta
hänestä tuntui, niinkuin tuo viha, jonka Moses oli istuttanut häneen
egyptiläisiä vastaan ja jolla ei nyt ollut esinettä, vaatisi uuden
päämaalin ja niinkuin kohdistuisi se nyt tuota ainoata miestä vastaan,
jota hän joskus oli rakastanut.
Mutta oikea nainen saattaa olla hyväntahtoinen kullekin, jota ei hän
halveksi, ja niin punastui hän tosin nähtyään miehen, jonka suutelon
hän oli vastannut, mutta otti hänet ystävällisesti ja myötätuntoisilla
kysymyksillä vastaan.
Sen ohessa nimitti hän häntä vanhalla nimellä Hoseaksi ja huomattuaan,
että tämä tapahtui tahallaan, kysyi hän häneltä, oliko hän unohtanut,
että hän itse, korkeimman uskottuna, oli käskenyt häntä kutsumaan
itseänsä "Josuaksi."
Silloin vastasi hän ja hänen poskensa tulivat jännitetyiksi, että
hänen muistonsa oli hyvä, mutta että se muistutti häntä ajasta, jonka
hän mieluummin unohti. Nimen, jonka Herra oli hänelle antanut, oli
hän itseltään poistanut, pitäessään egyptiläisten armon parempana,
kuin Jumalan tarjooman avun. Hän olisi uskollisena vanhalle tavalleen
eteenkäsinkin kutsuva hänet "Hoseaksi."
Sellaista vihamielisyyttä ei ollut tuo rehellinen sotilas odottanut,
mutta hän oli jotenkin levollinen ja vastasi tyynesti, että hän harvoin
antaisi hänelle tilaisuutta kutsumaan häntä niin tai näin. Ne, jotka
olivat suopeita hänelle, tulisivat kyllä kutsumaan häntä Josuaksi.
Silloin vastasi Mirjam, että hänkin oli valmis siihen, jos hänen
puolisonsa siihen suostuisi ja hän itse sitä vaatisi, sillä nimi oli
vain puku. Toisin oli virkojen ja arvojen laita.
Kun Josua sitten hänelle vakuutti, että hän aina vielä uskoi Jumalan,
hänen profeettansa suun kautta, kutsuneen häntä johtamaan kansansa
sotilaita ja ettei hän sallisi kenellekään toiselle, kuin Mosekselle,
oikeutta riistää häneltä tätä virkaa, yhtyi Hur häneen ja ojensi
hänelle kätensä.
Nyt ei Mirjam enään hillinnyt itseänsä, vaan pitkitti palavalla
kiihkolla:
"Siinäkin olen toista mieltä! Sinä vältit korkeimman kutsumuksen.
Saatatko kieltää sitä? Ja kun kaikissa paikoin läsnä oleva löysi sinut
faraon jalkojen juurella sen sijaan kuin sinun tuli olla kansalaistesi
etunenässä, riisti hän sinulta viran, jonka hän sinulle uskoi.
Sotapäälliköistä voimallisimpana komensi hän myrskyä ja laineita ja
ne nielivät vihollisen. -- Niin kävi niiden, jotka olivat ystäviäsi,
kunnes heidän raskaista kahleistaan tulit tuntemaan, millaisia he
olivat sinua ja sinun omiasi kohtaan. Mutta minä ylistin sillä välin
korkeimman armoa ja kansa yhdistyi ylistyslauluuni. Ja vielä samana
päivänä kutsui Herra sinun sijaasi toisen sotajoukon johtajaksi, ja
tämä toinen, kuten tiedät, on puolisoni. Ja vaikkei Hur koskaan ole
oppinutkaan sotataitoa, niin johtaa Jumala kuitenkin varmaan hänen
käsivarttansa ja kuka on se, joka voiton lainaa, ellei hän? Puolisoni
-- kuule se toistamiseen -- hän yksin on sotapäällikkö ja joskin hän
liiallisessa jalomielisyydessään on unohtanutkin sen, on hän kuitenkin
pitävä virastaan kiinni, ajatellessaan, kenenkä käsi se oli, joka hänet
siksi valitsi, ja minä hänen vaimonsa korotan ääneni ja muistutan häntä
siitä!"
Silloin kääntyi Josua lähteäkseen pois, tehdäkseen siten lopun tästä
kiusallisesta riidasta, mutta Hur pidätti häntä ja vakuutti, syvästi
liikutettuna emäntänsä sopimattomasta sekaantumisesta miesten asioihin,
että hän pysyisi sanassaan. Vaimon kateelliset sanat haihtuisivat
tuhkana tuuleen. Moseksen tuli selittää, kenenkä Jehova oli päälliköksi
valinnut.
Näin sanoen oli Hur ankaralla arvollisuudella ja kehoittaen mielen
malttiin katsonut vaimonsa kasvoihin ja hän näkyi saavuttaneenkin
tarkoituksensa; sillä Mirjam oli milloin vaaleten, milloin punastuen
heitä seurannut. Hän pidätti myöskin vierasta, ikäänkuin olisi hänen
velvollisuutensa suositella häntä, samalla kun hän vapisevalla kädellä
viittasi hänelle lähemmäksi astumaan.
"Vielä yhden asian", alkoi hän syvästi hengittäen, "tahtoisin
sanoa sinulle, ettet minua ymmärtäisi väärin. Minä kutsun jokaista
ystäväksemme, joka antautuu kansan asialle alttiiksi, ja kuinka
sinä aiot uhrautua tälle asialle, on Hur minulle kertonut. Sinun
luottamuksesi faraon armoon oli se, mikä meidät eroitti, -- ja
sentähden ymmärrän arvostella sinun vakavaa ja päättävää eroasi
egyptiläisistä; mutta minä arvostelen tämän työn suuruutta vasta
oikein, sittenkuin sain tietää ettei sinua sitonut vihollisiin
ainoastaan pitkällinen tottumus, vaan toisetkin kahleet."
"Mitä tarkoittaa tämä puhe?" keskeytti Josua vakuutettuna, että Mirjam
jousen jänteelle oli asettanut toisen nuolen, mikä oli määrätty
haavoittamaan häntä. Mutta Mirjam ei välittänyt hänen kysymyksestään
ja pitkitti uhkaavalla säihkyllä silmissään, mikä hyvin soveltui
hänen puheensa päättäväisyyteen: "Sitten kun Herran johdatus pelasti
meidät vihollisista, sysäsi ruokomeri rantaan kauniimman naisen kuin
pitkään aikaan olemme kohdanneet. Minä sidoin hänen haavansa, minkä
heprealainen nainen oli iskenyt häneen ja hän tunnusti, että hän oli
täynnä rakkautta sinua kohtaan ja kuollessaan ajatteli hän sinua
niinkuin sielunsa epäjumalaa."
Sydämessään liikutettuna vastasi Josua: "Jos tämä olisi täyttä totta,
Hurin vaimo, niin olisi isäni minulle väärin ilmoittanut, sillä
senverran kuin minä häneltä kuulin, tunnusti tuo onneton viimeisen
tunnustuksensa ainoastaan niiden edessä, jotka minua rakastavat eikä
sinun edessäsi. Ja hän teki oikein kammotessaan sinun läsnäoloasi,
sillä sinä et olisi häntä koskaan käsittänyt!"
Nyt huomasi hän ylpeän hymyn leikkivän Mirjamin suun ympärillä; mutta
hän teki torjuvan liikkeen pitkittyessään: "Sinun järkesi on kymmenestä
terävämpi kuin tuon onnettoman koskaan olikaan. Mutta sydämesi, mikä
korkeimmalle oli avonainen, ei antanut rakkaudelle tilaa. -- Tuntematta
mitä se on, on se vanhentuva ja lakkaava tykyttämästä! Ja huolimatta
leimuavista silmäyksistäsi sanon minä sinulle vielä: sinä olet enemmän
kuin vaimo, sinä olet naisprofeetta; mutta minä en voi kerskata niin
korkeista lahjoista. Minä en ole muuta kuin yksinkertainen mies, jolle
toisteleminen soveltuu paremmin kuin katseleminen tulevaisuuteen. Ja
kuitenkin näen minä edeltäpäin mitä on tapahtuva: Vihaa, mikä sinussa
kytee minua vastaan, olet sinä elättävä. Puolisosikin sydämeen tahdot
sitä istuttaa ja kaikella kiihkolla ylläpitää sitä. Tiedän myöskin
miksi! Tuo polttava kunnianhimo, mikä sinua kuluttaa, ei tahdo sallia
sinun olla vaimona miehelle, joka peräytyy toisen edessä. Sinä kiellät
kutsumasta minua nimellä, josta minä sinua kiitän. Mutta ellei viha ja
ylpeys ole sammuttanut sinussa tunteen, mikä meidät vielä yhdistää,
rakkauden kansaamme, silloin on myös päivä tuleva, jolloin sinä
vapaaehtoisesti lähestyt minua ja kutsut minua 'Josuaksi', vaatimatta
ja sydämen vapaasta tahdosta."
Näin sanoen tervehti hän Mirjamia ja hänen puolisoansa lyhyellä
liikkeellä ja katosi yön pimeyteen.
Hur silmäili kolkosti hänen jälkeensä eikä löytänyt sanoja, ennenkuin
myöhäisen vieraan askeleet olivat kadonneet nukkuvaan leiriin; mutta
sitten purkautui tuon vakavan miehen pidätetty viha, hänen, joka täynnä
hellää ihmettelyä oli ihaillut nuorta vaimoansa, aivan rajattomana ilmi.
Kahdella pitkällä askeleella astui hän hänen eteensä, joka kalpeampana
kuin hän ja hämmästyneenä katseli valkeaan. Hurin ääni oli kadottanut
metallisen sointunsa ja kuului kimeältä ja terävältä, kun hän huusi
hänelle: "Minulla oli rohkeutta kosia neitoa, joka piti itseänsä
Jumalaa lähempänä kuin muut vaimot, ja nyt kun hän on tullut omakseni,
antaa hän minun kärsiä sellaisesta rohkeudesta."
"Kärsiä?" kuului Mirjamin kalpeilta huulilta ja uhotteleva silmäys
leimahti hänen mustista silmistään häntä vastaan. Mutta hän tarttui
hämmästymättä ja niin lujasti hänen käteensä kiinni, että se
tuskastutti häntä ja hän pitkitti, niinkuin oli alkanutkin: "Niin, sinä
annat minun kärsiä siitä!" -- "Häpeä minulle, jos minä annan toisten
samankaltaisten hetkien seurata tätä häpeällistä hetkeä!"
Silloin yritti hän vääntää kätensä häneltä pois, mutta hän ei päästänyt
ja puhui vielä:
"Että sinä tulisit huoneeni kaunistukseksi, nain minä sinut.
Kunniata luulin kylväväni ja nyt niitän häpeätä, sillä mikä onkaan
häpeällisempää miehelle kuin vaimo, joka häntä mestaroi, joka rohkenee
vihollisilla puheilla haavoittaa sitä ystävää, jota vierasvaraisuus
suojelee? Vaimolle, jollainen sinä et ole, yksinkertaiselle ja
suoralle, joka katselee puolison kulunutta elämää eikä ainoasti mieti,
kuinka hän lisäisi hänen suuruuttaan, koska hän halajaa sitä jakaa,
hänelle en tarvitseisi huutaa korvaan, että Hur, että se mies, joka
on sinun puolisosi, pitkällisen elämänsä aikana, on kyllin niittänyt
arvoa ja kunniata, luovuttaakseen siitä osan, tulematta kuitenkaan
siltä halvemmaksi. Ei se, joka on ensimäinen päällikkyydessä, vaan
joka ensimäisenä esiintyy uhraavaisessa rakkaudessa kansan hyväksi on
Jehovan edessä suurin. Korkealla tahdot sinä seisoa, Jumalan kutsumana
tahdot tulla jonkun kunnioittamaksi. En tahdo estää sinua siitä,
niinkauvan kuin et unohda, mitä emännän velvollisuus vaatii. Tosin
olet minullekin velkaa rakkautta; sillä sitä olet hääpäivänä minulle
luvannut; mutta ihmissydän voi ainoasti antaa, mitä sillä on omaa,
ja Hosea on oikeassa, sanoessaan, että sinun kylmälle sielullesi on
sellainen rakkaus vieras, joka on lämmin, ja lämmittää toisia."
Samalla käänsi hän selkänsä hänelle ja astui teltan pimeään huoneesen;
mutta Mirjam jäi seisomaan valkean ääreen, jonka liekehtivä loiste
lankesi hänen kauniille, kovin kalpeille kasvoille.
Hän oli purrut hampaansa yhteen, painanut kätensä nousevaa rintaansa
vasten ja seurasi katseillaan poistuvaa.
Arvonsa tunnossa, suurena ja kunnioitusta herättävänä, oikeana
ruhtinaallisena heimon päällikkönä ja paljon häntä ylevämpänä oli tuo
harmahtunut puoliso seisonut hänen edessään. Jokainen hänen sanoistansa
oli niinkuin keihään pisto tunkenut hänen rintaansa. Totuuden voima oli
tehnyt vaikutuksensa ja pitänyt Mirjamin edessä peiliä, mikä osoitti
hänelle kuvan, jonka edessä hän peljästyi.
Nyt oli hänen rientäminen hänen perässään ja rukoileminen hänen
rakkauttaan, jolla hän tähän saakka oli kohdellut häntä -- yksinään
ollessaan oli hän kiitollisesti sen tuntenut.
Hän tunsi voivansa vastata hänen kallista lahjaansa; sillä kuinka
sydämellisesti halusikaan hän anteeksi antavaa, hyvää sanaa hänen
suustansa.
Niinkuin elovainio, myrkyllisen jauhokasteen peittämä, lakastuneelta,
kuivuneelta, hedelmättömältä, näkyi hänen oma sydämensä hänestä ja
kuitenkin oli sekin kerran viheriöinyt ja kukoistanut.
Silloin ajatteli hän peltomaata Gosenissa, mikä kannettuaan runsaita
satoja jäi kovaksi ja kuivaksi, kunnes virran vesi tuli sitä taaskin
pehmittämään ja kylvettyä siementä oraalle saattamaan. Niin oli myöskin
hänen sydämensä laita, mutta hän oli viskannut kypsyvän siemenen tuleen
ja nyt rikoksellisella kädellä rakentanut sulun kostuttavan veden ja
kuivaneen maan välillä.
Mutta vielä oli aikaa!
Tiesipähän hän, että Hur'illa yhdessä suhteessa oli väärin, että hänkin
oli nainen niinkuin joku toinenkin ja voi lämpimällä intohimolla
ikävöidä rakastamaansa miestä. Hänestä vain riippui antaa hänen
sylissään se tuntea.
Nyt oli Hur tosin oikeutettu pitämään hänet kovana ja tunnottomana;
sillä siinä, missä muinoin rakkaus hänessä oli viheriöinyt, pulppusi
nyt karvas lähde, mikä turmeli kaikki, mitä se kosketti.
Oliko se sydämen kosto, jonka lämpimät toiveet hän oli kuolettanut?
Jumala oli hyljännyt hänen vaikeimman uhrinsa, ei ollut mahdollista
epäillä sitä; sillä hänen kunniansa ei näkynyt enään hänelle sydäntä
innostuttavissa nä'yissä ja sentähden oli hän tuskin enään oikeutettu
kutsumaan itseään hänen profeetakseen. Tämä uhri oli johtanut hänet
totiseen valheesen, ja hän, joka tietäen etsivänsä oikeata, oli elänyt
sopusoinnussa itsensä kanssa, oli nyt syösty kiusaavaan levottomuuteen.
Hänelle, tuolle kerran niin toivorikkaalle, ei kukoistanut enään tuon
suuren raskaan työn jälkeen mitään, jota hän kaipasi. Hänen, joka ei
tuntenut ketään naista, jonka edessä hänen olisi ollut peräytyminen,
oli täytynyt häpeällä väistyä kurjan, kuolevan edestä. Jokaiselle
oli hän ollut suosiollinen, joka oli hänen vertansa ja altis hänen
kansansa pyhälle asialle, ja nyt oli hän vihaisella katkeruudella
loukannut erästä paraimmista ja jaloimmista. Kurjimman päiväläisvaimon
onnistui lujemmin vetää luokseen kerran rakastamansa puoliso -- hän oli
rikoksellisesti vieroittanut itsestään oman puolisonsa.
Turvaa etsien oli hän vilusta väristen astunut hänen lietensä luo,
mutta hän oli siellä tavannut lämpimämmän oltavan, kuin hän oli
toivonutkaan, ja hänen jalomielisyytensä ja rakkautensa olivat
balsamina langenneet hänen haavoitetulle sielulleen. Tosin ei hän
voinut antaa hänelle takaisin, mitä hän oli kadottanut, mutta kuitenkin
tervetulleen korvauksen.
Voi, ei hän pitänyt häntä enään kykenevänä tuntemaan mitään hellyyttä
ja kuitenkin tarvitsi hän rakkautta. Elääkseen ja voittaakseen hänen
rakkauttaan takaisin, ei hän pitänyt mitään uhria liian vaikeana.
Mutta ylpeys oli samoin hänen elämisensä ehtona ja niin usein kuin hän
valmistautui nöyrästi avaamaan sydämensä puolisolleen, valtasi hänet
pelko itsensä alentamisesta ja aivan kuin lumottuna jäi hän seisomaan,
kunnes palavat puut hänen jalkainsa juuressa lysähtivät savuten kokoon
ja pimeys piiritti hänen.
Nyt valtasi omituinen pelko hänet.
Kaksi yölepakkoa, jotka olivat tulleet kaivoksista ja lentelivät
valkean ympäri, lehahtelivat kummituksen tapaisesti hänen ohitsensa.
Kaikki kehoitti häntä palajamaan telttaan, hänen luokseen, ja
ravakkaalla päättäväisyydellä astui hän avaraan lampun valaisemaan
huoneesen. Mutta se oli tyhjä ja orjatar, joka otti hänet vastaan,
ilmoitti hänelle, että Hur tulisi lähtöön saakka viipymään poikansa ja
pojanpoikansa luona.
Silloin kouristi häntä tuskallinen levottomuus, ja neuvottomampana
ja enemmän häpeissään kuin koskaan lapsuutensa päivinä laskeutui hän
levolle.
Muutamia hetkiä myöhemmin herätettiin leiri ja kun hänen puolisonsa
aamuhämärässä astui, lyhyesti tervehtien, telttaan, nosti Mirjam
ylpeästi päänsä ja vastasi tervehdykseen kylmästi ja lyhyesti.