Murtaa Ethamin linnoitusrivin keskustan ja kulkea lähintä, Palestiinaan
johtavaa tietä koilliseen, oli näyttäynyt mahdottomalta, mutta Mosekeen
toinenkin suunnitelma, viedä kansa etelän Migdol'in ympäri, oli jäänyt
sikseen, sillä vakoojat olivat kertoneet, että sen vartiosto oli
saanut suuren vahvistuksen. Silloin oli kansajoukko hyökännyt jumalan
miestä vastaan ja selittänyt, että se ennemmin kääntyisi takaisin ja
pyytäisi faraon armoa, kuin antaisi itsensä, vaimonsa ja lastensa tulla
hakatuiksi maahan.
Monta päivää oli tarvittu heidän pidättämisekseen; mutta kun uudet
tiedustelijat kertoivat faraon lähestyvän suurella sotavoimalla,
silloin näkyi aika tulleen pakottaa hätääntyneitä vaeltajia murtaumaan
lävitse ja Moses käytti käskevän persoonansa koko arvon, Aaron
viehättävän puheliaisuutensa koko voiman ja vanha Nun ja Hur koettivat
kiihottaa toisia omalla rohkeudellaan. Mutta tuo kauhistava tieto oli
murtanut useimmissa viimeisenkin jäännöksen itseluottamuksesta ja
uskalluksesta Jumalaan ja he olivat jo päättäneet vakuuttaa faraota
katumuksestaan, kuin ne vakoojat, joita he itse olivat johtajainsa
tietämättä lähettäneet, palasivat ja ilmoittivat, että lähestyvää
sotajoukkoa oli kielletty säästämästä ketään heprealaista ja että armoa
pyytävätkin saisivat miekan terästä tuntea, kuinka farao rankaisisi
niitä, joiden jumalattomien loihtukeinojen kautta kurjuus ja kuolema
oli tullut niin monelle egyptiläiselle.
Silloin oli heille, vaikka liian myöhään, tullut selväksi, että
palajaminen tuottaisi heille vielä varmemman turmion, kuin rohkea
eteenpäin tunkeuminen. Mutta kun aseentaitavat miehet olivat seuranneet
Huria ja Sunia etelän Migdoliin saakka, olivat he pakoon lähteneet,
niin pian kuin he olivat saaneet kuulla egyptiläisten sotatorvien
räikeän äänen. Saavuttuaan sitten järjestymättömin rivein, arkoina ja
harmistuneina kansansa luo, oli uusia, liiallisia kertomuksia faraon
sotavoimasta saapunut leiriin ja nyt oli kuolemanhätä ja epätoivo
ruvennut kouristamaan rohkeimpiakin miehiä. Kehoitukset olivat turhat,
uhkauksia pilkattiin ja kapinallinen joukko oli temmannut johtajatkin
mukaansa, kunnes he lyhyen vaelluksen perästä olivat saapuneet
ruokomerelle ja sen syvien, viheriäisten laineiden kautta olivat
pakotetut jättämään paon etelään.
Sentähden oli kansa leiriytynyt Pihahirothin ja Baal-Zephonin vuoren
väliin ja täällä oli taaskin onnistuttu kääntämään pelkurit heidän
isäinsä Jumalaan. Varman turmion edessä, josta ei mikään ihmisellinen
voima voinut heitä pelastaa, olivat he uudestaan oppineet nostamaan
silmänsä ylöspäin, mutta Moseksen sielussa oli murhe ja sääli noista
kurjista, kovasti koetelluista joukoista, jotka hänen kehoitustaan
olivat seuranneet, tullut voimalliseksi. Viimeisenä yönä oli hän
noussut eräälle Baal-Zephonin vuoren matalammalle kukkulalle ja
pauhaavan myrskyn raivotessa ja sihisevän tyrskyn hyrskyessä, oli
hän etsinyt Herraa Jumalaansa ja tuntenut hänen läsnäolevan. Ei hän
myöskään ollut väsynyt panemasta kansansa hädän hänen sydämelleen ja
rukoilemasta häntä, heitä pelastamaan.
Ja samana hetkenä oli Mirjam'kin, Hurin vaimo, mennyt meren rantaan
rukoillakseen yksinäisessä virressä samaa heidän Jumalataan,
tuntiessaan yhä olevansa hänen uskottu palvelijansa. Tässä pani hän
hänen sydämelleen vaimojen ja lasten kohtalon, jotka uskaltaessaan
häneen olivat lähteneet kauvaksi. Rukoillakseen myöskin hänen
lapsuutensa ystävän puolesta, joka nääntyi kauhistavassa vankeudessa,
oli hän vaipunut polvilleen; mutta hän oli vain arasti ja hiljaa
huutanut korkeuteen: "Älä unohda onnetonta Hoseaa, Herra, jonka minä
sinun käskystäsi nimitin Josuaksi, vaikka hän onkin ollut vähemmin
kuuliainen sinun kutsumuksellesi, kuin Moses, veljeni ja Hur,
puolisoni! Muista niinikään Efraimia, joka on Nun'in tyttären poika,
sinun uskollista palvelijaasi!"
Sitten läksi hän puolisonsa telttaan takaisin sill'aikaa kun, moni
halpa mies ja moni hätääntynyt vaimoraukka kansasta, yksinkertaisen
telttansa ulkopuolella, tai kehnolla, kyyneleitten kostuttamalla
matolla, ylensi aran sielunsa isäinsä Jumalan puoleen ja hänen käsiinsä
uskoi huolen niistä, jotka olivat hänen sydämelleen rakkaimmat.
Niin oli leiri tuona korkeimman hädän yönä muuttunut temppeliksi, jossa
ylhäinen ja alhainen, perheenisä ja äiti, herra ja orja, jopa tuo
vaivainen spitalinenkin etsi ja löysi Jumalansa.
Vihdoin oli se aamu tullut, jolloin Efraim oli huutanut lapsellisen
rukouksensa myrskyyn ja meri oli ruvennut pakenemaan.
Kun sitte kansa omin silmin näki ihmeen, minkä korkein teki
valituillensa, tuli epäilevistä ja aroista yhtä monta uskonvahvaa,
toivorikasta ihmistä.
Ei ainoastaan efraimilaisten seassa, ei, toistenkin sukukuntain,
muukalaisten ja spitalisten seassa elähytti tuo äsken herännyt, iloinen
luottamus, kutakin yksityistäkin valmistaumaan, ponnistamalla kaikki
voimansa, matkalle ja ensikerran kokoontui ja järjestäytyi kansa ilman
riitaa ja eripuraisuutta, ilman väkivaltaa, sadatuksia ja kyyneleitä.
Auringonlaskun jälkeen astui Moses korkealle korotetulla sauvalla,
Aaron laulaen ja rukoillen kaikkien etunenässä meren lahdekkeelle.
Myrsky, joka yhä vielä pauhasi samalla kiivaudella, oli puhdistanut
lahdelman laineista ja ajoi liekit ja soihtujen savun, joita kannettiin
sukukuntain edellä, lounasta kohti.
Ylhäisimpiä johtajia, joissa kaikkien silmät jännitetyllä toivolla
riippuivat, seurasi vanha Nun efraimilaisineen. Meren pohja, jota he
astuivat, oli kovaa kosteata hiekkaa, jota myöten laumatkin saattoivat
kulkea niinkuin tasaista, mereen päin kaltevaa tietä.
Efraim, jossa vanhimmat nyt jo näkivät tulevan päämiehensä, oli
isoisänsä esityksestä saanut toimekseen pitää huolta, ettei matkue
pysähtyisi, ja tähän tarpeesen oli hänelle uskottu johtajan sauva,
sillä kalastajat, joiden majat seisoivat Baal Zephonvuoren juurella,
olivat samoin kuin fenisialaiset laivuritkin sitä mieltä, että meri,
kuun korkeimmalleen tultua, palautuisi vanhaan uomaansa ja sentähden
oli kaikki viivytys vältettävä.
Myrsky ilahdutti nuorukaista ja kun hänen kiharansa liehuivat ja hän,
virkavelvollisuuksiaan täyttäessään, voitollisesti taisteli sitä
vastaan, näkyi se hänestä olevan sen uhkarohkeuden esimakua, mikä hänen
mielessään liikkui.
Niin kuljettiin pimeydessä, mikä pian oli seurannut ehtoohämärää.
Meriruohon ja kuivalle jääneitten kalojen katkera lemu miellytti
itseänsä mieheksi tuntevaa poikaa enemmän kuin suloinen narduksen lemu
Kasanan teltassa. Kerran juolahti muisto hänestä hänen mieleensä,
mutta muutoin ei ollut yhtään silmänräpäystä näinä hetkinä, mikä olisi
antanut hänelle aikaa ajatella häntä.
Hänellä oli täysi tehtävä, sillä milloin oli hänen poistaminen
meriruohoa, jota laine oli tielle ajanut, milloin taas hänen
tarttuminen lammaslaumaa johtavan pukin sarviin kiinni, joka kieltäytyi
kulkemasta märkää pohjaa myöten, ja vetää sitä perässään taikka
ajaminen nautaeläimiä ja juhtia lätäkön lävitse, jota he pelkäsivät.
Monesti täytyi hänen hartioillaan auttaa raskaasti kuormattuja
rattaita, joiden pyörät olivat syvälle vaipuneet pehmeään hiekkaan,
ja kun tämän ihmeellisen, seurauksista rikkaan vaelluksen aikana
nousi Egyptin puoleisella rannalla riita kahden paimenlauman välillä
etuoikeudesta, ratkaisi hän nopeasti arvalla, kenenkä oli edellä
kulkeminen, kenenkä taakse jääminen. Kahta pientä tyttöä, jotka itkien
epäsivät mennä erään lätäkön poikki, sill'aikaa kun äidillä oli
tekemistä rintalapsensa kanssa käsivarrellaan, kantoi hän päättävästi
matalan veden läpitse ja eräitä kuormavaunuja, joitten toinen pyörä oli
murtunut, antoi hän soihtujen valossa nopeasti sysätä syrjään ja käski
väkeväin päiväläisten, jotka kantoivat vaan vähäistä taakkaa, ottamaan
säkit ja pakat, jopa ajopelien jäännöksetkin mukaansa.
Itkeville vaimoille ja lapsille heitti hän lohduttavaisen sanan
ja soihdun valon sattuessa jonkun ikäkumppanin kasvoille, jonka
myötävaikutusta hän Josuan vapauttamiseksi toivoi, esitti hän lyhyvin
sanoin hänelle tuon rohkean aikeen, jonka hän yhdessä hänen kanssaan
aikoi toteuttaa.
Soihdunkantajain, jotka muulloin kulkivat vaeltajain etunenässä, täytyi
tällä kertaa päättää heidän rivinsä, sillä koillisesta pauhaava myrsky
olisi ajanut savun kansan silmille. He seisoivat Egyptin rannalla ja jo
oli koko matkue kulkenut heidän ohitsensa, paitsi spitaaliset, jotka
viimeisinä seurasivat muukalaisia. Näitä oli kirjava joukko ja he
olivat aasialaisia, semiläistä verta, jotka olivat paenneet päivätyötä
tai kovia rangaistuksia, mihinkä Egyptin laki oli heidät tuominnut.
Näiden joukossa oli myös kauppiaita, jotka lukuisista vaeltajista
saivat ostajia tavaroilleen sekä schasu-paimenia, joilta rajavartijat
estivät kotiinpääsyn. Heidän kanssansa oli Efraimin vaikea tulla
toimeen, sillä he kieltäysivät jättämästä manteretta, ellei spitaaliset
erotettaisi loitolle heistä. Mutta heidän edellään kulkevan Benjaminin
sukukunnan vanhimpain avulla sai nuorukainen heidät tottelemaan,
uhatessaan heitä fenisialaisten ja kalastajain vakuutuksella, että
kuun laskiessa meri tulisi palajamaan vanhaan uomaansa. Vihdoin sai
hän spitaalisten järkevän johtajan, erään entisen egyptiläisen papin,
ottamaan vaarin edes puolesta määrätystä välimatkasta.
Myrsky oli sillävälin puhaltanut yhtämittaa ja sen pauhu ja
pitkäveteinen vinkuminen, mikä hämmentyi vaahtoisien laineitten
ulvontaan ja tyrskyn kohisevaan kohinaan, voitti vanhimpain
komentohuudot, vaimojen hätävalitukset, lasten itkun, vapisevain
laumojen mylvinän ja määkinän sekä koirain vinkahdukset. Ainoastaan
läheisimmät voivat vielä käsittää Efraimin äänen ja sitäpaitsi
sammuivat monet soihdut, sillävälin kun toisia saatiin ainoastaan
tuskalla pysymään vireillä. Mutta kun Efraim läähöttäen ja pitkin
askelin oli viimeisten spitaalisten perässä hetkisen kulkenut kosteata
pohjaa myöten, saadakseen vähänkin lepoa, kuuli hän takanaan nimeänsä
huudettavan ja kääntyessään ympäri huomasi hän erään entisistä
leikkitovereistaan, joka palasi vakoomismatkalta ja otsa hiessä kovasti
hengittäen huusi johtajan sauvaa kantavan Efraimin korvaan, että faraon
vaunut tulivat muun sotavoiman edellä.
Pihahirothin luona oli hän heistä eronnut ja ell'eivät he sinne
pysähtyisi, antaakseen toisille joukoille aikaa liittyä heihin, niin
saattaisivat ne joka silmänräpäyksessä saavuttaa pakolaiset. Sitten
riensi hän spitaalisten ohitse päästäkseen johtajan luo; mutta Efraim
jäi keskitielle, painoi kätensä otsalleen ja suru valtasi hänen
sielunsa.
Hän tiesi, että lähestyvä sotajoukko polkisi allensa miehet vaimot
ja lapset, jotka hän juuri oli nähnyt liikuttavassa hädässä ja
avuttomuudessa, niinkuin ihmisen jalka tallaa muurahaisjoukon. Jälleen
tunsi hän itsessään kehoituksen rukoukseen ja hänen ahdistetusta
rinnastaan tunkeutui rukoileva huuto yöhön: "Eli, Eli, suuri Jumala
korkeudessa! Sinä tiedät -- sillä olenhan minä sen sanonut sinulle
ja sinun kaikkinäkevän silmäsi täytyy se huomata, huolimatta tästä
pimeästä yöstä -- millaisessa tilassa kansa on, jonka sinä olet
luvannut viedä luvattuun maahan. Ajattele lupaustasi, Jehovah! Ole
meille armollinen, sinä kaikkivaltias, suuri! Vihollisemme lähestyy
vastustamattomalla voimalla! Estä häntä! Pelasta meidät! Varjele
vaimoraukat ja lapset! Pelasta meitä, ole meille armollinen!"
Tämän rukouksen kestäessä oli hän ylentänyt silmänsä ja Baal-Zephonin
vuoren huipulla huomannut erään valkean-punaisen valon. Se oli
fenisialaisten sytyttämä, tehdäkseen pohjatuulen Baalia suosiolliseksi
heimolaisille ja vihaiseksi vihatuille egyptiläisille.
Se oli ystävällisesti tehty; mutta hän pani toivonsa erääsen toiseen
Jumalaan ja katsellessaan jälleen taivaan holvia, jota pitkin harmaat
ja mustat pilvet liitelivät, kokoutuivat, hajosivat ja sitten taasen
etsivät uusia uria korkeudessa, huomasi hän kahden toisistaan eroavan
pilvikasan lomassa täysikuun hohtavan valon, se kun nyt oli saavuttanut
ratansa korkeimman kohdan.
Silloin valtasi hänet uusi pelko; sillä hän muisti tuulen ja
ilmantietäjäin lausunnon. Halusiko merivirta uudelleen täyttää vanhan
uomansa, niin olivat hänen omaisensa hukassa, sillä pohjaankaan päin,
missä mudan ja kallioitten välillä löytyi syviä vesisäiliöitä, ei
löytynyt pakopaikkaa. Jos laineet palasivat ensi hetkinä takaisin, niin
hävitettiin Abrahamin siemen maan päältä, niinkuin vahaan piirretty
kirjoitus katoaa taulusta lämpösen käden painon alla.
Mutta eikö sitten tämä perikatoon aiottu kansa ollut sama, jonka Herra
oli valinnut omakseen? Voiko hän antaa sen niiden käsiin, jotka olivat
hänen omiakin vihollisiaan?
Ei, ei, tuhannen kertaa ei!
Ja kuu, jonka piti vaikuttaa turmion, olihan se vähää ennen
liittoutunut kansan pakoon ja ollut sille suosiollinen. Ainoastaan
toivoa ja uskoa eikä menettää uskallustaan!
Eihän vielä ollut mitään, ei niin mitään kadotettu!
Tapahtukoon mitä tahansa, niin eihän koko kansan tarvinnut hukkua, eikä
varmaankaan hänen sukukuntansa, joka kulki vaeltajain etunenässä; sillä
monen täytyi olla saavuttanut toisen rannan, jopa ehkä useampain kuin
hän luulikaan, lahdelma kun ei ollut leveä ja spitaalisetkin, joukon
viimeiset, olivat jo päässeet hyvän matkan kostealla rannalla eteenpäin.
Nyt jäi hän kaikkien taakse kuunnellakseen vihollisten vaunujen
lähestymistä. Lahden rannalla pani hän korvansa maahan ja hän uskalsi
luottaa tarkkaan kuuloonsa, sillä kuinka usein olikaan hän tässä
asennossa kuunnellut harhaan joutuneitten nautaeläinten etäistä
astuntaa tai metsästyksellä kuullut antiloopi- ja gasellilaumain
lähestymistä.
Viimeisenä ollen oli hän suurimmassa vaarassa; mutta mitä hän sitten
merkitsi?
Kuinka kernaasti olisikaan hän antanut oman nuoren henkensä toisia
pelastaakseen!
Siitä alkain, kun hän otti johtajasauvan käteensä, tuntui hänestä,
ikäänkuin olisi hän velvoittanut itsensä valvomaan omaistensa yli,
ja sentähden kuunteli hän kuuntelemistaan, kunnes hän ensin oivalsi
tuskin kuultavaa tärinää maassa ja vihdoin hiljaista jyminää. Se oli
vihollinen, ne olivat varmaankin faraon vaunut ja kuinka nopeasti
toivatkaan ylpeät hevoset niitä eteenpäin.
Niinkuin olisi hän saanut ruoskan siimasta läimäyksen kavahti hän ylös
ja syöksähti eteenpäin kehoittaakseen toisia kiiruhtamaan.
Kuinka rasittavan helteiseksi olikaan ilma käynyt huolimatta riehuvasta
myrskystä, joka jo oli sammuttanut niin monta soihtua! Pilvet peittivät
kuun, mutta yhä kirkkaampana loisti liehuva valkea Baal-Zephonin vuoren
huipulla. Sen keskeltä ylöspäin nousevat kipenät kyydättelivät länttä
kohti, sillä tuuli puhalteli nyt idästä.
Tuskin oli Efraim tämän huomannut, kun hän riensi soihtua kantavien
poikien luoksi, jotka päättivät matkueen, käskeäkseen heitä
suurimmalla kiireellä uudelleen täyttämään vaskiastiat ja pitämään
huolta, että savu täyteläisenä ja taajana niistä nousisi, sillä hän
ajatteli itsekseen, että myrsky olisi ajava savun sotavaunujen eteen
valjastettujen hevosten silmiin ja tekisi siten heidät vauhkoiksi tai
pidättäisi heitä.
Ei mikään keino näkynyt hänestä halvaksi, jokainen voitettu
silmänräpäys oli kallis ja niin pian kuin hän oli vakuutettu, että
savupilvet tukahduttavina levisivät tien yli, minkä kansa oli
jälkeensä jättänyt, riensi hän eteenpäin ja huusi vanhimmille,
jotka hän saavutti, että faraon vaunut eivät enään olisi kaukana ja
että välttämätöntä oli siis kiiruhtaa marssia. Ja kohta ponnistivat
vaeltajat, kantajat, ajurit ja paimenet kaiken voimansa päästäkseen
nopeammin eteenpäin, ja vaikka tuulikin, mikä yhä lujempana tuli
idästä, vaikeutti heidän eteenpäin tunkeumistaan, taistelivat he sitä
vastaan miehuullisesti ja pelko lähenevistä vainoojista lisäsi heidän
voimiansa kaksinkertaisiksi.
Paimenkoiralta, joka vartioi ja ajaa laumaa, näytti nuorukainen
sukukuntain päämiehistä, jotka viittailivat hänelle suostumuksen
osoituksiaan, missä hän ilmeni, ja kun hän vaeltavain joukkojen läpi
oli tunkeutunut ja taistellut voitollisesti myrskyä vastaan, toi
itätuuli ikäänkuin palkaksi hänelle omituisen huudon, sillä jota
lähemmäksi hän tuli sen alkuperää, sitä äänekkäämmin se kaikui,
sitä varmemmin kuuli hän, että se oli raikuva riemun- ja ilonhuuto,
ensimäinen, mikä pitkään aikaan oli kuulunut heprealaisten rinnasta.
Se virkisti nuorukaista niinkuin virvoittava juoma pitkän janon
perästä, eikä hän voinut hillitä itseään, vaan riemuitsi äänekkäästi ja
huusi ihastuneena toisille: "pelastettu, pelastettu!"
Jo oli kaksi sukukuntaa astunut lahdelman itäiselle rannalle ja heistä
kohosi tuo riemunhuuto ilmoille, mikä yhteydessä rannalla olevista
suurista tervatynnyreistä nousevan liekin kanssa oli elähdyttävä
lähestyvien rohkeutta ja uupuneita voimia. Valkean valossa näki hän
myös Moseksen majesteetillisen vartalon eräällä kukkulalla rannalla ja
huomasi, kuinka hän ojensi sauvansa merelle ja tämä kuva painui häneen
niinkuin jokaiseenkin vaeltajaan, suurimpaan ja pienimpään, syvempään
kuin kaikki muut ja lisäsi valtavasti hänen sydämensä luottamusta.
Olihan tämä mies korkeimman uskottu ja niin kauvan kuin hän nosti
sauvaansa, olivat laineet ikäänkuin lumotut ja palvelijansa kautta
kielsi Jumala niitä palajamasta.
Kaikkivaltiaan puoleen ei tarvinnut hänen, Efraimin, enään kääntyä; --
se oli tuon jalon, suuren miehen kädessä, mutta kuitenkin oli hänen
tästälähin täyttäminen omaa vähäistä velvollisuuttaan pitää silmällä
jokaisen pääsemistä eteenpäin.
Aina spitaalisten ja savuastioita heiluttavien poikain luo riensi
Efraim vaeltajatulvaa vastaan takaisin huutaen jokaiselle osastolle:
"Pelastetut! Pelastetut! Päämaalissa! Moseksen sauva hillitsee
laineet! Jo ovat monet päässeet rantaan. Kiittäkäät Herraa! Eteenpäin,
että tekin voisitte yhtyä riemuun! Kiinnittäkäät silmänne molempaan
punaiseen valkeaan! Pelastetut ovat sytyttäneet ne! Niiden välillä
seisoo Herran palvelija ja nostaa sauvansa!"
Sitten painoi hän taas, polvistuen kostealle hiekalle, korvansa maahan,
ja nyt kuuli hän selvästi ja läheltä pyöräin ratinaa ja kovaa kavion
kopsetta.
Mutta tuossa vielä kuulustellessaan vaikeni tämä melu vähitellen, eikä
hän kuullut enään muuta kuin riehuvaa myrskyn ulvomista ja vaahtoisain
laineitten pauhua tai yksinäistä huutoa, minkä itätuuli tänne toi.
Vaunut olivat saapuneet lahdelman kuiville paikoille ja viivyttelivät
hyvän aikaa, ennenkuin ne pitkittivät kulkuaan tällä vaarallisella
tiellä; mutta äkkiä kajahti egyptiläinen sotahuuto ja pyöräin ratina
kuului uudelleen! Hitaammin entistään lähestyi se, -- mutta kuitenkin
nopeammin kuin kansa jaksoi vaeltaa.
Egyptiläisillekin oli tie laineista vapaa; mutta kunhan hänen
kansalaisensa pääsivät vähänkin edelle, niin ei tarvinnut hänen enään
peljätä tulevaisuutta; sillä pelastetut voivat yön aikana hajaantua
erämaan vuoriin ja kätkeytyä paikkoihin, joihin eivät mitkään vaunut
eikä hevoset voineet heitä seurata. Moses tunsi tämän maan, jossa
hän niin kauvan oli pakolaisena oleskellut; kysymys oli ainoasti
vihollisen lähestymisen ilmoittamisesta hänelle. Sentähden uskoi
Efraim tämän sanoman eräälle leikkitoverilleen Benjaminin suvusta eikä
hänellä ollut enään liian pitkältä pelastavaan rantaan. Itse jäi hän
jälelle tarkastellakseen vielä lähestyvää sotajoukkoa, sillä jo kuuli
hän, kumartumattaan ja kuulustelemattaan ja huolimatta myrskystä,
mikä häntä vastaan pauhusi, pyöräin ratinaa ja hevosten hirnumista.
Mutta spitaaliset, joiden korviin se niinikään kuului, vaikeroivat ja
valittivat ja näkivät itsensä jo maahan viskatuiksi, yli ajetuiksi tai
sysätyiksi kylmään vesihautaan, sillä tie oli käynyt kapeammaksi ja
meri näkyi nyt täydellä todella tahtovan voittaa takaisin kadotettua
alaansa.
Ihmiset ja karja eivät enään voineet kulkea eteenpäin niin laajoissa
riveissä kuin ennen, ja rientäväin joukkojen kokoontuessa yhteen
supistuivat he pitkiin jonoihin ja kallis aika meni hukkaan. Oikealla
puolella olevat kahlasivat eteenpäin tunkevan veden läpitse --
Kopeasti, hätäisesti, sillä jo kuului kaukaa egyptiläisten johtajain
komennushuutoja.
Mutta viholliset olivat arvattavasti tulleet pidätetyiksi ja Efraim
huomasi pian syyn vastustajain vähempään nopeuteen, sillä tie kävi
aina pehmeämmäksi ja sotavaunujen kapeat pyörät leikkasivat varmaankin
syvältä siihen ja ehkäpä vaipuivat aina akseliaan myöten liejuun.
Pimeän turvissa hiipi hän vainoojia niin lähelle kuin mahdollista
ja kuuli milloin kirouksen, milloin julman käskyn viljellä ruoskaa
voimallisemmin; mutta vihdoin kuuli hän selvästi, kuinka eräs johtaja
huusi vieruskumppanilleen: "Kirottua mielettömyyttä! Olisivatpa
vain antaneet meidän lähteä ennen puoltapäivää eikä odottaa kunnes
ennustusmerkkejä tutkittiin ja kaikella juhlallisuudella asetettiin
Anno Baïn sijaan, niin olisi työ ollut helppoa ja me olisimme
vanginneet heidät niinkuin lintuparven! Onpa ylimmäinen pappi muulloin
ollut urhoollinen taistelussa ja nyt jättää hän johdon kädestään, koska
muka kuoleva vaimo liikuttaa hänen sydäntään!"
"Siptah'n äiti!" keskeytti toinen hänen puhettaan. "Ja kuitenkaan
ei olisi kaksikymmentä prinsessaa pitänyt saada vieroittaa häntä
velvollisuudestaan. Jos hän olisi jäänyt, niin emme olisi tarvinneet
ruoskia hevosia kuoliaaksi, ja sitä vielä aikana, jolloin kukin
järkevä johtaja antaa väkensä levähtää leirinuotioin, ehtooaterian ja
lautapelin ääressä. Hevosille, Heter! Ne juuttuvat jälleen santaan!"
Sitten kohosi ensimäisten vaunujen takana kova huuto ja Efraim kuuli,
kuinka eräs toinen ääni huusi; "Eteenpäin, vaikkahan menisi hevosilta
henkikin!"
"Jos kääntyminen vielä olisi mahdollinen", lausui taas
vaunutaistelijain ylimmäinen johtaja, eräs kuninkaan sukulainen, joka
ajoi kaikkien edellä, "niin antaisin kääntää. Mutta kun nyt näin on,
niin on se juuri samantekevä. Siis eteenpäin, maksoi mitä maksoi! Me
olemme aivan heidän kantapäillään! -- Pidäs, pidäs! Kirottu, pistävä
savu! Mutta odottakaat, te koirat! Kunhan tie leviää, niin ajamme
teidät poikin ja pitkin ja jokaisesta, jonka säästän, lyhentäkööt
Jumalat minulta yhden elonpäivän! Jälleen on soihtu sammunut! Ei
näe kättäkään silmäin edessä! Tällaisena hetkenä kantaa ennemmin
kerjäläiskeppiä kuin komentosauvaa!"
"Ja kaulan ympäri pyövelinnaru kultaisten vitjain sijasta!" sadatteli
eräs toinen! "Kunhan vain kuu jälleen näkyisi! Koska ennustajat
sanoivat, että se tulisi täydessä valossaan loistamaan ehtoosta aamuun
saakka, niin neuvoin minä myöhäisessä lähdössä tekemään yön päiväksi!
Olisipa vain kirkkaampi --"
Mutta tämä lause jäi päättämättä, sillä tuulenpuuska, mikä karkasi
niinkuin peto Baal-Zephon vuoren koillisista rotkoista, syöksähti
vaeltajien päälle ja korkea laine huuhtoi Efraimin yltäyleensä.
Pärskyen heitti hän hiukset taaksensa ja kuivasi silmiään, mutta hänen
takanaan kuului surkeita hätähuutoja egyptiläisten miesten rinnoista,
sillä sama laine, mikä hänet oli tavannut, viskasi etumaiset vaunut
mereen.
Silloin rupesi nuorukainen pelkäämään omaistensa vuoksi, ja hänen
rientäessään eteenpäin yhtyäkseen jälleen heihin valaisi leimahtava
salama lahdelman, Baal-Zephon vuoren ja koko ympäristön. Vielä antoi
ukkonen kauvan aikaa odottaa itseään, mutta pian tuli raju-ilma
lähemmäksi ja vihdoin eivät salamat enään leimahdelleet säihkyvinä
nuolina, vaan muodottomina tulimöhkäleinä pimeän läpitse, ja ennenkuin
ne sammuivat, kuului ukkosen huumauttava räiske, jonka kauhea jyrinä
kaikui kivisen vuoren kovista, paljaista kallion seinämistä ja syvissä,
jymisevissä ääniaalloissa etääntyi lahdelman päähän ja rantaan saakka.
Laajasti ja laveasti valaisi loistava valo merta ja maata, ihmisiä
ja eläimiä, kun nuo turmiota tuottavat pilvet uudelleen lankesivat
ja meren laineet ja ilma muuttuivat tulikiven karvaisiksi, joiden
hohteessa kirkas salamanvalo väreili ja liekehti niinkuin viheriän
keltaisen lasiseinän läpi.
Nyt luuli Efraim huomaavansa, että nuo synkimmät raju-ilman pilvet
tulivat etelästä eikä pohjasta; mutta sitten näytti hänelle salamain
loiste, että täällä hänen takanaan eräät vauhkot valjakot karkasivat
mereen, tuolla toiset vaunut syöksähtivät toisten yli, ja että
useammat ajopelit ajoivat kiinni toisiinsa niiden turmioksi, joita he
kuljettivat ja esteeksi toisten kululle.
Kuitenkin riensi vihollinen eteenpäin ja välimatka, mikä eroitti
pakenijat vainoojista, ei enentynyt. Mutta epäjärjestys oli tullut
niin suureksi viimemainituissa, että sotilasten hätähuuto ja johtajien
kehoittavat ja äänekkäät huudot kuuluivat selvästi, niinpian kuin
ukkosen iskujen hirvittävä räiske vaikeni.
Mutta niin mustat kuin ukkospilvet olivatkin eteläisellä taivaan
rannalla, niin hirveästi kuin rajuilma riehuikin, pidätti kuitenkin
pimitetty taivas vetensä, ja mikä vaeltajia kasteli, ei ollut pilvien
märkyys, vaan meri, jonka laineet kohosivat kohoamistaan ja yhä
useammin nuoleskelivat lahdelman kuivaa pohjaa.
Kapenemistaan kapeni tie ja siten myöskin matkueen pää.
Kuitenkin osoittivat tervatynnyreistä yhä nousevat liekit pelastavan
päämaalin hätääntyneille ja muistuttivat Moseksesta ja Jumalan hänelle
lahjoittamasta sauvasta. Jokainen askel vei vaeltajat lähemmäksi häntä.
Nyt ilmaisi korkea riemuhuuto, että Benjaminkin sukukunta oli
rantaan saapunut, mutta se oli vihdoin, vain kahlaten ja vaahtoisien
hyökylaineitten läpikastamana, päässyt perille. Sanomatonta
ponnistusta oli vaatinut nautaeläinten pelastaminen hyökylaineista,
kuormavaunujen kuljettaminen eteenpäin ja karjan koossa pitäminen;
mutta nyt olivat ihmiset ja eläimet turvassa rannalla. Kysymys oli
enään vain muukalaisten ja spitaalisten auttamisesta. Näillä ei ollut
omia karjalaumoja, mutta edellisillä sitä useampia. Ja rajuilma täytti
villa- ja sarvikarjan sellaisella kauhulla, ettei se tahtonut kahlata
veden lävitse, mikä jo jalankorkuiselta peitti tien. Silloin riensi
Efraim maihin, huusi paimenille rannalla seuraamaan häntä ja hänen
johtonsa alla auttivat he karjalaumoja ajamaan eteenpäin.
Se onnistuikin ja muukalaiset astuivat, ukkosen ja salaman kestäessä,
korkeain huutojen tervehtiminä, aina viimeiseen mieheen ja viimeiseen
karjaan saakka rannalle.
Spitaalisten täytyi polviin saakka, jopa vyötäisiinkin, kahlata veden
läpi ja ennenkuin he vielä pääsivät maihin, avautuivat taivaan sulut ja
sade tulvi virroissa heidän päälleen alas. Mutta hekin pääsivät perille
ja vaikka moni äiti, joka kauvan oli kantanut lastaan käsivarrellaan
tai hartioillaan, vaipui polvilleen rannalla, vaikka monikin näistä
onnettomista, jotka yhdessä vahvempien kärsimystoverien kanssa olivat
vetäneet kärryjä pehmeää pohjaa myöten tai kahlaten kantaneet paarit
veden läpi, tunsivat rumennetun päänsä kuumeesta hehkuvan, niin
pääsivät he kuitenkin turmiota pakoon.
Niiden palmujen toisella puolen, jotka viheriöivät muutamien lähteitten
reunalla, eräällä mäentöyryllä, ei kaukana rannasta, piti heidän
vartooman mitä tapahtuisi. Mutta toiset vietiin edemmäksi maalle,
alkaakseen annetulla merkillä vaellustaan kaakkoa kohti vuoristoon,
jonka epäystävällisen kivisen seudun kautta järjestetty sotajoukko ja
sotavaunut ainoastaan vaikeudella pääsivät kulkemaan.
Hur oli koonnut paimenensa ympärilleen ja he seisoivat valmiina
keihäillä, lingoilla ja lyhyillä miekoilla hyökkäämään vihollisten
päälle, jotka uskaltaisivat astua mantereelle. Hevonen ja mies oli
tapettava ja rattaista oli muodostettava korkea muuri sulkemaan tien
takaa-ajavilta egyptiläisiltä.
Tervatynnyrit rannalla korjattiin ja suojeltiin niin tarkasti, ettei
virtaileva sade eikä myrsky niitä sammuttanut. Niiden tuli valaista
paimenia, joiden oli karkaaminen vaunutaistelijain kimppuun ja vanha
Nun, Hur ja Efraim seisoivat heidän etunenässään.
Mutta turhaan odotettiin vainoojia, ja kun nuorukainen kaikkein
ensiksi tervanuotion valossa huomasi, että tie, jota pelastetut olivat
kulkeneet, oli meren leveän pinnan kaltainen ja että savu puhalsi
pohjaan eikä lounaasen, vuoti -- se oli ensimäisen aamuvartion aikana
-- hänen kiitosta ja iloa tulvivasta rinnastaan riemuhuuto: "Katsokaat
terva-astioita! Tuuli on kääntynyt! Nyt ajaa se meren pohjoiseen.
Faraon sotajoukon nielevät laineet!"
Silloin vallitsi vähän aikaa hiljaisuus pelastettujen joukossa; mutta
äkkiä huusi Nun korkealla äänellä: "Hän on oikein nähnyt, lapset! Mitä
olemme me, ihmiset! Herra, Herra! Ankarasti ja peljättävästi käyt sinä
tuomiolle vihollistesi kanssa!"
Tässä keskeytti hänet kova huuto; sillä lähteillä, missä Moses
väsyneenä nojasi erästä palmua vasten ja Aaron oleskeli muutamien
toisten kanssa, oltiin myöskin samaa huomattu kuin Efraimkin -- ja
suusta suuhun kulki tuo iloinen, kauhea, uskomaton ja kuitenkin
todenperäinen ja silmänräpäyksestä toiseen vahvemmaksi vakuutettu tieto.
Moni silmä tähtäsi ylös ja siellä kulkivat mustat pilvet pohjaan päin
ja yhä aina pohjaan.
Rankkasade hiljeni; mutta salaman ja ukkosen sijasta huomattiin vain
vielä valon vilahduksia niemekkeen ja pohjan kaukaisen meren yli ja
etelässä kirkastui taivas.
Vihdoin pilkistihe laskeuva kuu harmaista pilvenhattarista esiin ja
sen rauhallinen valo hopeoitsi Baal-Zephonin korkeuksia ja lahden
rannikkoa, jota nyt pauhaavat laineet jälleen peittivät.
Riehuva ja vinkuva myrsky muuttui aamutuulen hiljaiseksi löyhäykseksi,
joka tuli etelästä, ja meri, joka mylvivän pedon kaltaisena oli syössyt
kallioille, lepäsi nyt huo'aten ja murtunein voimin vuoren kivisellä
juurella.
Niin monien ruumisten yli levitti meri vielä vähän aikaa synkän
paaripeiton ja kalpeneva kuu piti ennen poismenoaan huolta siitä että
kuninkaan ja niin monen suuren miehen kostea leposija ei puuttuisi
kallista koristusta, sillä sen sateet valuivat yli merenpinnan ja
reunustivat sen peittoa yltäyleensä kalliilla koristuksilla säihkyvistä
timanteista hopeisissa kutouksissa.
Sill'aikaa kun taivas idässä kirkastui ja pukeutui aamuruskon hehkuvaan
loistoon, oli leiri järjestynyt; kuitenkin oli ainoastaan vähän aikaa
pikaista ateriaa varten; sillä hieman jälkeen auringon nousun kutsui
kumajava vaskirumpu vaeltavan kansan kokoon ja kohta kun se oli
lähteillä koolla, heilahutti Mirjam tamburinia, täristeli sen laidassa
olevia tiukusia ja löi sen nahkaan niin, että se soi ja kumisi kauvaksi
ja hänen kevein jaloin eteenpäin astuessa seurasivat häntä vaimot ja
tytöt pyörötanssin rytmisessä tahdissa ja Mirjam lauloi:
Laulaa tahdon Jehovalle; -- sillä hän on suuri; hevoset ja vaunut
syöksi hän mereen!
Ylistäköön lauluni Jehovaa; sillä hän oli pelastukseni; -- hän on
Jumalani -- ja häntä tahdon ylistää!
Hän, joka isäini Jumala on -- häntä lauluni ylentäköön!
Faraon vaunut ja hänen voimansa syöksi hän mereen --
vaunutaistelijainsa kukka ruokomeressä lakastui.
Yli heidän levisi meren virta -- ja niinkuin kivet vajosivat he
syvyyteen.
Sinun oikeasi, Jehova, jonka voima ja ylevyys suuri on, -- sinun oikea
kätesi viholliset ruhjoi.
Kukistat kunniallasi ne, jotka vastaasi nousevat -- ja vihasi, jonka
irkilasket heitä vastaan, kuluttaa heidät niinkuin tuli pellon sängen.
Veteen kun puhalsit, kohosivat he ylös -- tulvat nousivat ja virrat
mereen valuivat.
Vihollinen huusi: "Minä vainoon heitä, minä saavutan heitä, me ja'amme
saaliin -- rohkeuteni minä heissä vilvoitan -- ja käteni heidät on
kukistava:
"Mutta sinä puhalsit mereen, laineet loiskivat heidän ylitsensä -- ja
niinkuin lyijy vajosivat voimallisiin vesiin.
"Kuka on kaltaisesi jumalien seassa, Jehovah?
"Kuka heistä olisi niin kunniallinen ja pyhä kuin sinä -- peljättävä
kunniassa ja ihmeitä tekevä!
"Armollasi johdatat kansaasi, jonka sinä pelastat -- ja voimallasi viet
sinä sen pyhään asuntoosi."
Vaimot ja miehet yhtyivät lauluun, kun hän kertoi säkeen: "Laulaa
tahdon Jehovalle, sillä hän on suuri; -- hevoset ja vaunut syöksi hän
mereen!"
Tämä laulu ja tämä juhlahetki jäi heprealaisille unohtumattomaksi
ja kukin oli täynnä Jumalastaan ja toivoi iloisena ja kiitollisena
parempia, onnellisempia päiviä.