Sen teltan varjossa, josta Efraim oli hiipinyt ulos, kyyristyi hän alas
ja painoi korvansa aivan kudottuun seinään kiinni. Varovasti oli hän
tehnyt pienen aukon telttavaatteen neulomukseen ja niin voi hän nähdä
ja kuulla mitä tuon rakastetun vaimon valaistussa huoneessa tapahtui.
Myrsky pidätti jokaisen, jota ei palvelus kutsunut ulos, teltassa, ja
Efraimin tarvitsi sitä vähemmin peljätä, jota syvemmällä varjossa se
paikka oli, missä hän piiloutui. Imettäjän kauhtana peitti hänet ja
vaikka kylmän väreet yhtä mittaa väristyttivät hänen nuoria jäseniään,
niin oli siihen syynä tuo katkera tuska, mikä vihloi hänen sieluansa.
Prinssi, suuri ja mahtava oli se mies, jonka rintaa vasten hän näki
Kasanan nojaavan päätänsä, eikä tuo huikenteleva vaimo aina estellyt
tuota rohkeata miestä, kun hänen suunsa etsi noita huulia, joiden
suuteloa hän niin kiihkoisesti halasi.
Hänelle, Efraimille, ei ollut Kasana mitään velkaa, mutta hänen
enolleen kuului hänen sydämensä, hänelle oli hän ennen kaikkia miehiä
antanut etusijan, hänen vapauttamisekseen oli hän selittänyt olevansa
valmis ottamaan kauheintakin tehdäkseen ja nyt näki hän omin silmin,
että hän oli kavala ja uskoton, että hän salli toisellekin, mitä
ainoastaan yhdelle ainoalle kuului. Hänellekin oli hän osoittanut
ystävyyttään, mutta ne olivat vain muruja, mitkä Hosean pöydältä
putosivat, hän oli -- sen tunnusti hän punastuen -- tehnyt äsken
ryöviön enoltaan ja kuitenkin tunsi hän itsensä haavoitetuksi,
loukatuksi, petetyksi ja palavan mustasukkaisuuden villitsemäksi enonsa
puolesta, jota hän kunnioitti, ja jota hän rakastikin, jos kohta hän
olikin asettunut hänen toiveitaan rastaan.
Ja Hosea? Niinkuin hän itse ja niinkuin tuo ruhtinaallinen herra tuolla
ja jokainen, täytyi hänenkin tuntea kaipausta hänen peräänsä huolimatta
hänen omituisesta käytöksestään kaivon luona tien ohessa -- eihän ollut
muu mahdollista -- ja nyt nautti Kasana, turvattuna tuon onnettoman
vangin vihasta, uskottomana toisen lemmestä!
Siptah, hän oli kuullut sen heidän viimeisessä kohtauksessaan, oli
hänen enonsa vihollinen ja juuri hänelle kavalsi hän tuon rakastetun!
Aukko telttaseinässä näytti hänelle kaikki, mitä tuolla sisällä
tapahtui, mutta monesti sulki hän silmänsä ei nähdäkseen mitään.
Useammasti kiinnitti kuitenkin tuo harmittava näky salaisella
tenhovoimallaan hänet ja silloin olisi hän mieluimmin repinyt
telttavaatteen kahtia, lyönyt tuon inhotun maahan ja huutanut vasten
tuon uskottoman silmiä Hosean nimen ja kovimpia sanoja.
Häntä vallitseva polttava intohimo oli, hänen huomaamattaan, muuttunut
vihaksi ja ylenkatseeksi. Onnellisimpana kaikista ihmisistä oli hän
pitänyt itseänsä ja nyt oli hän äkkiä tullut onnettomimmaksi. Sellainen
sysäys korkeimmasta korkeudesta syvimpään syvyyteen, luuli hän, ei
ollut vielä kenellekään tapahtunut.
Imettäjällä oli ollut oikein. Mitä hänellä oli tuolta uskottomalta
odotettavana, ei ollut muuta kuin kurjuutta ja epätoivoa!
Kerran hypähti hän jo ylös paetakseen, mutta silloin kuului taaskin
hänen suloisesti kaikuvan naurunsa viehättävä ääni ja salaiset voimat
pakottivat häntä jälleen kuulemaan.
Alussa oli hänen kiehuva verensä suhissut niin kovasti korvissa, että
hän tunsi itsensä kykenemättömäksi seuraamaan keskustelua valaistussa
telttahuoneessa. Mutta vähitellen oli hän saanut ymmärryksen koko
lauseitten sisällöstä ja nyt käsitti hän kaikki, mitä he sanoivat, eikä
yhtään sanaa kadonnut häneltä heidän enemmästä keskustelustaan, ja se
oli kyllä puoleensa vetävää; mutta hän sai kurkistaa syvyyteen, mikä
häntä kauhisti.
Kasana kielsi tuolta häpeemättömältä paljon, mutta sepä vain kiihotti
häntä sitä kiihkoisemmasti pyytämään häneltä kaikki, ruumiin ja sielun,
ja mitä hän hänelle sen edestä lupasi, oli kaikkein korkeinta, oli sija
hänen sivullaan, kuningattaren Egyptin istuimella, jota hän tavoitteli.
Selvästi puhui hän siitä, mutta sitä seuraava oli vaikeata käsittää,
sillä tuolla hillitsemättömällä kosijalla oli kiire -- ja hän keskeytti
usein nuo kiivaasti lausutut lauseet, vakuuttaakseen Kasanaa, jonka
käteen hän samana hetkenä antoi elämän ja vapauden, muuttumattomasta
rakkaudestaan tai rauhoittaakseen häntä, kun hänen liian rohkeat
aikeensa herättivät hänessä tuskaa ja vastenmielisyyttä. Mutta kohta
alkoi hän puhumaan kirjeestä, jonka tuojana Efraim oli ollut, ja
luettuaan ja selitettyään sen tunsi nuorukainen kauhulla tulleensa
osalliseksi kaikkein rikoksellisimpaan yritykseen ja silmänräpäykseksi
sai hän halun paljastaa kavaltajat ja antaa heidät voimallisen käsiin,
jonka perikatoa he miettivät. Mutta hän karkoitti tuon ajatuksen
itsestään ja ajatteli ainoastaan mielihyvällä -- ensikerran tänä
kauheana hetkenä -- että hän piti Kasanan ja tuon suuren herran
kohtalon käsissään. Ja tämä vaikutti suosiollisesti häneen ja antoi
hänelle sen varmuuden ja rohkeuden takaisin, minkä hän oli kadottanut.
Jota halpamaisimpia seikkoja hän edelleen kuuli, sitä varmemmin palasi
totisen ja hyvän kunnioitus häneen jälleen. Sen ohessa muisti hän
enonsakin sanat: "Älä anna suurelle äläkä pienelle syytä arvostella
sinua muutoin kuin kunnioituksella, -- silloin saat kantaa pääsi
korkealla niinkuin ylpein sotasankari purppurapuvussa ja kultaisessa
haarniskassa."
Vuoteellaan Kasanan huoneessa oli hän aina, kuumeen häntä
kouristellessa, kertonut tämän lauseen itsekseen; mutta vankeuden
kurjuudessa ja pa'on kestäessä oli se jälleen kadonnut hänen
mielestään. Vasta hovimestarin teltassa, kun vanha orja piteli
peiliä hänelle, virkistetylle ja voidellulle, oli hän uudestaan
sitä päällemiten ajatellut, mutta nyt se tuli koko hänen sielunsa
herraksi. Ja ihmeellistä! Tuo halpamainen kavaltaja tuolla sisällä
kantoi purppurapukua ja kultaista haarniskaa ja näytti sotasankarilta,
mutta päätään ei hän uskaltanut nostaa vapaasti, sillä työ, jota hän
aikoi panna täytäntöön, voi onnistua ainoastaan valon kauhuisessa
salaperäisyydessä ja oli iljettävän myyrän työn kaltaista, joka
pimeydessä kaivaa maata.
Tuo inhoittava apilan lehti, valhe, petos ja uskollisuuden rikos, oli
hänen työaseensa ja se, jonka hän oli valinnut auttajattarekseen,
oli se vaimo -- sielunsa syvyydessä häpesi hän sitä -- se vaimo,
jonka vuoksi hän jo oli aikeessa uhrata kaikki, mikä hänelle oli
kunniallista, hyvää ja kallista.
Jumalattomuus, jota hän oli opetettu välttämään, muodosti portaat
niissä tikapuissa, jota myöten tuo kehno mies aikoi korkealle kiivetä.
Efraim tiesi sen, sillä prinssin aikomus oli hänen edessään niinkuin
avonainen kirja.
Käärö, minkä nuorukainen oli leiriin tuonut, oli sisältänyt kaksi
kirjettä. Ensimäinen tuli salaliittolaisilta Taniksessa, toinen
Siptah'n äidiltä.
He odottivat häntä pian takaisin ja ilmoittivat hänelle, että
syrialainen Aarsu, vierasten palkkasoturein päällikkö, joka suojeli
linnaa, niinkuin naishuonekin, oli valmiina suosimaan häntä. Jos Amonin
ylimmäinen pappi, joka samalla oli ylituomari, maaherra ja sinetin
vartija, sitten huusi hänet, niin oli hän kuningas, ja linnassa, joka
oli avoinna hänelle, saattoi hän vastustamatta nousta istuimelle. Jos
farao palasi takaisin, niin ottivat henkivartijat hänet vangiksi ja
tappoivat hänen, kuten Siptah, joka ei rakastanut puolinaisia tekoja,
salaisuudessa oli määrännyt, jotavastoin ylimmäinen pappi vaati, että
hän pidettäisiin helpossa vankeudessa.
Muuta ei ollut peljättävää kuin Setin, Meneptah'n toisen pojan liian
aikuista palajamista Thebestä, sillä tämä oli vanhemman veljensä
kuoltua tullut perintöruhtinaaksi ja kirjekyyhkyset olivat eilen
ilmoittaneet, että hän jo oli tulossa. Sen tähden oli Siptah'ia
ja, voimallista pappia, jonka piti häntä huutaa, käsketty kovasti
kiirehtimään.
Sotajoukon mahdollista vastustusta vastaan oli; keksitty tarpeelliset
keinot, sillä kohta heprealaiset kukistettua piti suurin osa,
aavistamatta mitään sotaherransa tapahtuvasta kukistuksesta, viedä
takaisin vanhoihin vartiostoihin. Mutta henkivartijat riippuivat
Siptah'ssa kiinni ja toiset, jotka kulkivat linnaan mukana, voi Aarsu,
jos se tuli kysymykseen, palkkasoturineen helposti voittaa.
"Minun on nyt vain enään", huusi prinssi ja oikaisi itsensä samalla
niinkuin mies, jolle vaikea työ on hyvin onnistunut, "muutamassa
tunnissa Baïn kanssa palajaminen Tanikseen takaisin, antaminen kruunata
itseni Amonin temppelissä ja huudattaa itseni kuninkaaksi sekä vihdoin
tulla faraona linnassa vastaanotetuksi. Muu menee itsestään. Seti, jota
he perintöruhtinaaksi kutsuvat, on yhtä heikko raukka kuin isänsäkin
ja hänen täytyy taipua tapahtuneitten tosiasiain alle, vaikkapa
väkivallalla. Henkivartijain johtaja pitää siitä huolta, ettei Meneptah
enään palaja Ramseskaupunkiin."
Toisen kirjeen, joka oli kirjoitettu faraolle, oli prinssin
äiti kirjoittanut saadakseen poikansa ja ylimmäisen papin Baïn
mahdollisimman nopeasti linnaan takaisin, ilman että edellistä
voitaisiin syyttää arkuudesta jättäneensä sotajoukon noin vähää ennen
taistelua. Vaikkei hän koskaan ennen ollut paremmin voinut, vakuutti
hän kuitenkin matelevin valituksin ja rukouksin, että hänen elämänsä
hetket olivat luetut; mutta sitten rukoili hän kuningasta viipymättä
laskemaan hänen poikansa ja ylimmäisen papin Baïn, että hänelle olisi
sallittu ennen loppuansa siunata ainoata lastaan.
Hän tiesi itsellään olevan paljon syntiä, eikä kellään paitsi
ylimmäisellä papilla ollut valtaa tehdä jumalat, hänelle kuolevalle
suosiollisiksi. Ellei hän saisi häntä puhutella, tulisi hän epätoivossa
kuolemaan.
Tämänkin kirjeen oli tuo halpamainen kruunun ryöstäjä julki lukenut,
kutsunut sitä viisaan vaimon kavaluuden mestariteokseksi ja sen ohessa
iloisesti hieronut käsiään.
Kavaltaminen, murha, ulkokultaisuus, petos, pyhimpien tunteitten
väärinkäytös, jopa kaikki mikä kehnoa on, olivat Siptah'n keinoja
istuimelle päästäkseen, ja vaikka Kasana olikin käsiään hykertänyt
ja vuodattanut kyyneleitä, saatuaan tietää, että hän aikoi työntää
faraon tieltä pois, oli hän kuitenkin tullut levollisemmaksi, prinssin
hänelle ilmoitettua, että Kasanan oma isä hyväksyi, mitä hän Egyptin
pelastukseksi, kuninkaan, sen turmelijan, käsistä, oli säätänyt.
Prinssin äidin kirje faraolle, sen äidin, joka neuvoi omaa poikaansa
jumalattomimpaan rikokseen, oli viimeinen, mitä Efraim kuuli, sillä
juuri se herätti monessa heprealaisessa, joka ei ollut tottunut
kunnioittamaan muita siteitä niin kalliina ja puhtaina kuin ne, mitkä
yhdistivät vanhemmat ja lapset toisiinsa, sellaisen kiivauden, että hän
uhaten nosti nyrkkinsä ja sitten kavahti pystyyn sekä avasi huulensa
hiljaisiin sadatuksiin.
Ei hän kuullut kauvemmin, kuinka Kasana antoi prinssin vannoa
täyttävänsä hänen ensimäisen rukouksensa, kun hän onnistui valtaan
pääsemään. Ei se maksaisi hänelle kultaa, eikä tavaraa, se antaisi
Kasanalle vain armahtamisoikeuden, missä hänen sydämensä sitä
halajaisi; sillä asioita valmistettiin, joiden täytyi esiinkutsua
jumalien vihaa ja niiden sovittamisen! tulisi hänen jättää Kasanalle.
Efraim ei tahtonut, eikä saattanut kuulla ja nähdä sen enempää näitä
inhoittavia asioita.
Ensikerran huomasi hän, kuinka suuressa vaarassa hän oli ollut vajota
tähän suohon ja tulla kehnoksi kadotetuksi ihmiseksi, mutta niin
jumalattomaksi, niin halpamaiseksi kuin nämät, ajatteli hän, ei hän
kuitenkaan koskaan olisi tullut. Enon sanat tulivat taaskin hänen
mieleensä ja nyt heitti hän päänsä ylpeästi taaksepäin ja kohotti
korkeata rintaansa, ikäänkuin tahtoisi hän vakuuttaa itseänsä omasta
murtumattomasta voimastaan, ja sen ohessa sanoi hän syvästi hengittäen
itsekseen, että hän oli liian hyvä joutuakseen turmioon huonon vaimon
tähden, vaikka hän, niinkuin Kasana, olisikin kauniin ja viehättävin
nainen auringon alla.
Pois, pian pois tämän verkon läheisyydestä, mikä uhkasi kietoa hänet
murhaan ja häpeään.
Lujasti päättäneenä etsiä kansalaisiaan kääntyi hän leirinportille,
mutta jo muutamien reippaitten askelien perästä jäi hän seisomaan
ja silmäys taivaalle ilmaisi hänelle, että tuskin oli toinen tunti
puoliyöstä kulunut. Kaikki ympärillä oli syvässä hiljaisuudessa, mutta
kuninkaallisten hevosten läheisistä talleista kuului kahleitten kalinaa
ja silloin tällöin hevosen kavion kapsetta.
Jos hän nyt uskaltaisi paeta leiristä, niin täytyi hänen tulla
huomatuksi ja pidätetyksi. Viisaus vaati hänen hillitsemään
kärsimättömyyttään vähäksi aikaa ja katsahtaessaan ympäri lankesi hänen
silmäyksensä hovimestarin telttaan, josta tuo vanha orja samassa astui
ulos tiedustellakseen herraansa, joka isäntänsä, prinssin, teltassa yhä
odotteli hänen palajamistaan.
Vanhus oli osoittanut ystävyyttä Efraimille ja nytkin kehoitti hän
hyväsydämisellä vaatimuksella häntä tulemaan telttaan levähtämään;
sillä nuoruus tarvitsi unta.
Ja Efraim noudattikin tätä ystävällistä kutsumusta, nyt vasta tunsi
hän, kuinka raskaiksi hänen jalkansa olivat käyneet, ja tuskin oli
hän ojentanut itsensä matolle, minkä vanhus -- se oli hänen omansa --
teltan permannolle oli hänelle levittänyt, kun hänestä tuntui ikäänkuin
irtautuisivat hänen jäsenensä, ja kuitenkin luuli hän saavansa aikaa ja
rauhaa hiljaiseen miettimiseen.
Hän rupesi niinikään ajattelemaan tulevaisuuttaan ja enonsa kehoitusta.
Että hänen viipymättä täytyi yhtyä kansalaisiinsa, siitä oli hän varma.
-- Pääsisivätkö he faraon sotajoukkoa pakoon, niin saisivat muut tehdä,
mitä he tahtoivat; hänen tehtävänään oli koota paimenensa, palvelijansa
ja ikätoverinsa ja kiiruhtaa heidän kanssaan vuorikaivoksiin murtamaan
Josuan kahleet ja saattamaan hänet takaisin vanhan isänsä ja kansan
luo, joka häntä tarvitsi. Jo oli hän näkevinään itsensä linko
vyötäisillään ja sotatappara kädessä ryntäävän toisten edellä, kun uni
uuvutti hänen ja niin lujasti ja armollisesti syleili tuota väsynyttä,
että uneksuminen pysyi loitolla hänen vuoteeltaan ja vanhan orjan
täytyi ravistella häntä herättääkseen hänet aamun koittaessa.
Leirissä vallitsi jo vilkas elämä. Teltat purjettiin, aasit ja
härkärattaat kuormattiin, hevoset su'ittiin ja kengitettiin uudelleen,
vaunut pestiin, aseet ja kalut puhdistettiin, suurus jaettiin ja
nautittiin.
Sillävälin kajahteli täällä räikeä torventoitotus, tuolla kuului
äänekkäitä komentohuutoja ja leirin itäkulmalta papillista laulua, mikä
hartaasti tervehti äskensyntynyttä auringonjumalaa.
Kasanan teltan vieressä olevan kalliin purppuraisen teltan eteen, jota
nopeat palvelijat alkoivat purkaa, ajoivat kullatut vaunut, joita
seurasi toiset samallaiset.
Prinssi Siptah ja ylimmäinen pappi Baï olivat saaneet faraon luvan
mennäkseen Tanikseen täyttämään "kuolevan" toivetta.
Kohta senjälkeen otti Efraim jäähyväiset vanhalta orjalta ja käski
hänen jättämään Kasanan imettäjälle kauhtanan ja ilmoittamaan hänelle,
että lähettiläs oli noudattanut hänen ja enonsa neuvoa.
Sitten läksi hän matkalle.
Häiritsemättä pääsi hän egyptiläisten teittäin piiristä ja saavuttuaan
erämaahan huutaa kajahutti hän kutsuakseen paimenensa kokoon. Kauvaksi
lakeuden yli väräjävä huuto pelästytti erään varpushaukan, joka
kalliolta tähysteli ympärilleen, ja kun lintu leijahtihe lentoon,
tuntui nuorukaisesta niinkuin hänellekin, ojentaessaan käsivartensa,
täytyisi kasvaa siivet, kyllin vahvat, kantamaan hänet läpi
avaruuksien. Niin keveäksi ja norjaksi, niin vahvaksi ja vapaaksi ei
hän koskaan ollut tuntenut itseänsä; niinpä jos pappi olisi tällä
hetkellä lähestynyt häntä kysymyksellä, tahtoisiko hän päällikön viran
tuhansien yli egyptiläisessä sotajoukossa, niin olisi hän varmaankin
antanut hänelle saman vastauksen kuin Nunin hävitetyn huoneen
edustallakin, ettei hän mitään parempaa pyytäisi kuin pysyäkseen
paimenena ja vapaasti komentaakseen paimeniaan ja palvelijoitaan.
Hän oli orpo, mutta hänellä oli kansa, johonka hän kuului, ja missä se
oleskeli, siellä oli hänen kotinsa.
Niinkuin vaeltaja, joka pitkien matkojen perästä vierailla mailla
lähestyy kotiaan, kiiruhti hänkin askeleitaan.
Uudenkuun yöllä oli hän tullut Tanikseen ja tuo pyöreä hohtava ympyrä,
mikä tänä aamuna kalpeni, oli vielä sama kuu, joka silloin peittyi
hänen silmiltään. Kuitenkin tuntui hänestä niinkuin olisi vuosia hänen
jäähyväisensä Mirjamista ja tämän päivän välillä ja olikin hän tällä
lyhyellä ajalla saanut kokea kokonaisen elämän kokemukset.
Jos hän poikana olikin lähtenyt, niin palasi hän nyt miehenä omiensa
luo ja kuitenkin, kiitos olkoon tämän ainoan kauhistavan yön, oli hän
pysynyt samana ja saattoi vapaasti katsoa niitä kasvoihin, joita hän
rakasti ja joihin hän kunnioituksella katseli.
Vieläpä enemmänkin!
Hänelle, jota hän korkeimmasti kunnioitti, tahtoi hän näyttää, että
hänkin. Efraim, saattoi kantaa päänsä korkealla. Palkitseva oli hän
Josualle, mitä hän oli hänelle tehnyt, kun hän jäi kahleisiin ja
siteisiin, että hän, hänen sisarensa poika, voisi vapaana kuin lintu
lennähtää.
Kuljettuaan hetkisen eteenpäin saapui hän hävinneelle vahtitornille.
Sinne nousi hän ylös ja nyt näki hän vähän matkan päässä tällä puolen
Baal Zephonin vuoren, joka korkeana ja majesteetillisena kohosi taivaan
rannalla, tuon laajan kimaltelevan pohjoisen poukaman ruokomeressä.
Tosin oli myrsky lauhtunut, mutta sen smaragdiviheriän pinnan
liikunnoista huomasi hän, ettei meri vielä ollut tyyntynyt, ja
yksityiset mustat pilviryhmät tuolla muutoin niin kirkkaalla taivaalla
näkyivät ilmaisevan lähestyvää rankka-ilmaa.
Tuossa silmäillessään seutua kysyi hän itseltään, mitä tarkoituksia
kansan johtajilla oli antaessaan kansan -- prinssi oli sen kertonut
Kasanalle -- leiriytyä Baal Zephanin ja Pihahiroth'in välille, joka
majoineen ja telttoineen kohosi hänen edessään tuon kapean suikaleen
rannalla, minkä ruokomeren luoteinen puoli teki maahan.
Olikohan Siptah tämänkin valehdellut?
Mutta ei! Tuo kurja kavaltaja oli tämän kerran poikennut tavastaan,
sillä kylän ja järven välillä, missä tuuli pyöritteli ohuita
savupatsaita, huomasi hänen haukansilmänsä monta valkeata, etäisen
lammaslauman kaltaista, pilkkua ja niiden välillä ja vieressä
kummallista sekasortoa hiekalla.
Se oli hänen kansansa leiri.
Kuinka vähäiseltä näyttikään matka, mikä hänet siitä eroitti!
Mutta jota lähempänä se oli häntä, sitä suuremmaksi tuli hänen
huolensa, että tuo suuri kansa vaimoineen ja lapsineen, paimenineen ja
telttoineen ei koskaan voisi paeta tuota vaeltavaa sotavoimaa, minkä
muutamassa hetkessä täytyi saavuttaa se.
Hänen sydämensä kutistui kokoon enemmän katsellessaan; sillä ei
itäänpäin, missä syvä vesi-uoma liikkui, eikä eteläänpäin, missä
ruokomeri aaltoili korkeissa laineissa, eikä myöskään pohjaanpäin,
mistä faraon sotajoukko lähestyi, ollut pakenemista ajatteleminen.
Lännessä oli autio maa Aean; jos vaeltajat sinne vetäysivät ja
tulisivat ajetuiksi eteenpäin, niin joutuivat he jälleen Egyptin
piiriin ja heidän vaelluksensa olisi häpeällisesti päättynyt.
Niinpä ei jäänyt hänen omilleen muu neuvoksi kuin taistelu, ja tätä
ajatellessaan kulki kylmä väristys nuorukaisen jäsenissä, sillä hän
tunsi Kasanan huonosti varustetut, harjaantumattomat, osaksi raa'at
ja tottelemattomat, osaksi kurjan arat joukot ja olihan hän nähnyt
tuon valtavan, hyvin varustetun egyptiläisen sotajoukon lukemattomine
jalkaväkineen ja komeine taisteluvaunuineen marssivan ohitsensa.
Niinkuin hänen enonsa äsken, niin näki hän nyt itsekin kansansa olevan
aivotun varmaan perikatoon, ellei heidän isäinsä Jumala auttanut sitä.
Varempina vuosina ja ennen kansan lähtöä oli tosin Mirjam säihkyvin
silmin ja innostunein sanoin ylistänyt tämän kaikkivaltiaan Herran
voimaa ja kunniaa, joka kansalleen antoi etusijan ennen kaikkia
muita kansoja; mutta naisennustajan ylevät sanat olivat täyttäneet
hänen lapsellisen sydämensä hiljaisella kauhulla tämän Jumalaa
lähestymättömän suuruuden ja kauhistuttavan vihan vuoksi.
Helpompi oli hänen ylentää sielunsa aurinkojumalan puoleen, kuin hänen
opettajansa, eräs hyvä ja ystävällinen egyptiläis-pappi oli vienyt
hänet temppeliin Pithomissa. Sittemmin oli hän kokonaan kadottanut
tarpeen kääntyä minkään Jumalan puoleen, sillä häneltä ei puuttunut
mitään ja toisten poikain totellessa vanhempain viittausta, olivat
paimenet, jotka hyvin tiesivät, että heidän vartioimansa laumat
kuuluivat hänelle, kutsuneet häntä nuoreksi herrakseen ja ensin
pilalla, vaan sitten todella, osoittaneet hänelle kaikkea haltijalle
tulevaa kunnioitusta, ja tämä oli ennen aikaa kohottanut hänen
itsetuntoansa ja tehnyt hänet itsepäiseksi nuorukaiseksi.
Hän, tuo sydänterve, väkevä, jota täysikasvuiset tottelivat, oli
itseensä tyytyväinen ja tunsi, että muut häntä tarvitsivat, ja kun ei
mikään ollut hänelle raskaampaa kuin pyytää joltakin -- olipa se kuka
tahansa -- vähää tai paljoa, niin oli hänelle vastenmielistä rukoilla
Jumalaa, joka oli niin vieras ja seisoi niin korkealla hänen ylitsensä.
Mutta nyt, kun tuo kauhea kohtalo, mikä uhkasi hänen kansaansa,
puristi hänen sydäntään kokoon, valtasi hänet tunne, ikäänkuin
ainoastaan korkein ja valtavin voisi pelastaa heidät tuosta kauheasta,
sanomattomasta hädästä, ikäänkuin voisi tätä mahtavaa sotajoukkoa
ainoastaan se vastustaa, jonka vallassa oli ruhjota taivas ja maa
murskaksi.
Mitä oli hän, että tuo korkein, jonka Mirjam ja Hoseakin oli kuvaillut
hänelle niin ylensuureksi, välittäisi hänestä? Mutta hänen kansassaan
oli monta tuhatta päätä ja Jumala ei ollut halveksinut tehdä sitä
omakseen ja luvata sille suuria asioita. Nyt seisoi se perikadon
partaalla ja hän, joka tuli vihollisen leiristä, oli ehkä ainoa, joka
arvasi vaaran koko suuruuden.
Silloin tuli hän äkkiä vakuutetuksi, että ennen kaikkia muita oli
hänen velvollisuutensa huomauttaa hänen isäinsä Jumalaa, joka ehkä
huolenpidossaan taivaasta ja maasta, auringosta ja tähdistä oli
unohtanut hänen omaistensa kohtalon, siitä suuresta vaarasta, mikä
uhkasi kansaa, ja rukoilla häntä sitä pelastamaan. Hän seisoi vielä yhä
hävinneen tornin huipulla ja sieltä nosti hän käsivartensa ja kasvonsa
taivasta kohti.
Pohjassa päin näki hän mustat pilvet, jotka hän jo ennen oli huomannut
sinisellä taivaalla, äkkiä hajaantuvan ja jakaantuvan sinne ja tänne.
Tuuli, joka auringon laskun jälkeen oli tyyntynyt, rupesi kiivaasti
ja voimallisesti taas puhaltamaan ja muuttui jälleen myrskyksi. Yhä
nopeammissa puuskissa pauhusi se yli niemekkeen ja pyöritti taajoja
pylväitä keltahiekkaa edellään.
Hänen täytyi korottaa ääntänsä, jos se, jota hän avuksi huusi, kuulisi
häntä korkeassa taivaassaan ja sentähden huusi hän ponnistaen nuoren
rintansa kaiken voiman myrskyyn:
"Adonaï, Adonaï! Sinä, jota he kutsuvat Jehovaksi, sinä isäini suuri
Jumala, kuule minua, Efraimia, joka vielä on nuori ja kokematon ja jota
sinä halpuutensa vuoksi et varmaankaan koskaan ole ajatellut. Itselleni
en pyydä mitään! Mutta kansa, jonka sinä kutsut omaksesi, on suuressa
hädässä. Se on jättänyt vahvat huoneensa ja hyvät laitumet, koska sinä
lupasit sille paremman ja kauniimman maan ja koska se luottaa sinuun ja
lupaukseesi. Mutta nyt lähestyy faraon sotajoukko ja se on niin suuri,
etteivät meikäläiset koskaan voi sitä vastustaa. Sinä saat uskoa sen,
Eli, Herrani! Sillä minä olen nähnyt sen ja olen ollut sen keskellä.
Niin varmasti kuin tässä seison, tiedän minä, että se on liian vahva
sinun kansallesi. Faraon voima polkee sen allensa niinkuin harjan
sorkat tallaavat oljet luuvan permannolla. Ja minun kansalaiseni,
jotka myöskin ovat sinun, leiriytyvät eräällä paikalla, missä faraon
sotilaat voivat ympäröidä sen kaikilta puolin, niin ettei heille jää
mitään pakenemisen aukkoa, ei ainoatakaan, minä olen sen selvästi
nähnyt tästä paikasta. Ja nyt kuule minua, Adonaï! Mutta voitko sinä
kuulla ääntäni, Herra, sellaisessa myrskyssä? Varmaankin sinä voit
sen, sillä he kutsuvat sinua kaikkivaltiaaksi ja jos kuulet minua ja
käsität sanojeni tarkoituksen, niin tulet sinä, jos sinä vain tahdot,
valtavilla silmilläsi huomaamaan, että minä puhun totta. Mutta silloin
muistat sinä myös varmaan lupauksen, jonka sinä palvelijasi Moseksen
kautta annoit kansallesi.
"Minä olen egyptiläisten joukossa nähnyt petosta ja murhaa ja iljettävää
pahuutta ja heidän tekonsa on täyttänyt minut, joka vain olen syntinen
ja kokematon poika, inholla ja katkeruudella. Kuinka voisit sinä, jolta
kaikki hyvyys on tuleva ja jonka Mirjam kutsuu totuudeksi, toimia
niinkuin nuo jumalattomat ja rikkoa uskosi ja lupauksesi niille, jotka
luottavat sinuun? Minä tiedän, sinä korkea ja voimallinen, että se on
kaukana sinusta ja ehkä se on synti ajatellakin sitä. Kuule minua,
Adonaï! Katso pohjaanpäin egyptiläisten sotavoimaa, joka varmaankin
pian jättää leirinsä ja lähestyy, ja etelään päin sinun omiesi hätää ja
ettei enään ole heille mahdollista paeta, ja sinä olet pelastava heitä
kaikkivaltiaisuutesi ja viisautesi avulla; sillä sinä olet luvannut
heille uuden maan ja jos he tulevat kukistetuiksi, kuinka saattavat he
sinne päästä?"
Niin lopetti hän lapsellisen, yksinkertaisen, vaan sydämen syvyydestä
vuotavan rukouksensa. Sitten riensi hän pitkissä loikkauksissa
hävinneestä tornista tasaisen, aution lakeuden yli ja juoksi etelää
kohti niin nopeasti, kuin jos toistamiseen olisi pitänyt paeta
vankeudesta. Hän tunsi, kuinka tuo koillisesta pauhaava myrsky häntä
ajoi, ja sanoi itsekseen, että se tulisi jouduttamaan faraon jalkaväen
marssiakin. Kenties eivät hänen kansalaistensa johtajat tietäneet,
kuinka ääretön sotavoima heitä uhkasi ja pitivät tuota lähenevää vaaraa
vähäpätöisenä. Mutta hän tunsi sen ja saattoi ilmoittaa kaikki. Nyt oli
rientäminen ja hänestä tuntui ikäänkuin olisi hän tässä kilpajuoksussa
myrskyn kanssa saanut siivet.
Pihahirothin kylän oli hän pian saavuttanut ja kiiruhtaessaan
pysähtymättä ohitse huomasi hän, että sen majat ja teltat olivat
ihmisistä ja karjasta tyhjät. Kenties olivat sen asukkaat paenneet
omaisuutensa kanssa turvaan, lähenevien egyptiläisten joukkojen tai
hänen omaistensa vaelluksen vuoksi.
Jota pitemmälle hän tuli, sitä pilvisemmäksi kävi taivas, mikä täällä
niin harvoin puolipäivän aikaan puuttuu kirkasta sineään, ja sitä
hirveämmin ulvoi myrsky. Hänen hiuksensa liehuivat hänen kuuman päänsä
ympäri, hänen rintansa läähätti, mutta hän juoksi yhä eteenpäin ja
hänestä tuntui, ikäänkuin hänen anturansa yhä enemmän kirpoaisivat
maasta.
Jota lähemmäksi hän tuli merta, sitä kovemmin ulvoi ja vinkui myrsky,
sitä pauhaavammin kaikuivat Baal-Zephon vuoren kallioita vasen
tyrskyävät laineet. Nyt -- lyhyt tunti oli kulunut hänen tornista
lähdöstään -- saapui hän leirin ensimäisille teltoille ja tuo hänelle
hyvin tuttu huuto: "saastainen!" niinkuin myöskin niiden suruvaatteet,
jotka katselivat häntä haavaisilla, rumennetuilla kasvoilla myrskyn
tuhoamien teittäin raunioista, ilmaisivat hänelle, että hän oli
tullut spitaalisten luo, joiden Moses oli käskenyt levähtämään leirin
ulkopuolella.
Mutta hänellä oli niin kiire, ettei hän mennyt heidän korttelinsa
ympäri, vaan nopein askelin riensi sen läpi. Ei hän pysähtynyt, vaikka
eräs korkearunkoinen palmu, jonka myrsky oli temmannut ylös, romahti
maahan hänen vieressään, niin että oksat sen latvassa koskettivat häntä.
Vihdoin saapui hän maanmiestensä teltoille ja majoille, joista
niinikään monet olivat kukistuneet.
Ensimäiseltä tutulta, jonka hän kohtasi, kysyi hän Nun'ia,
äitivainajansa ja Josuan isää.
Hän oli Moseksen ja toisten kansan vanhimpain kanssa mennyt rantaan ja
Efraim seurasi häntä sinne, missä kostea, suolainen meri-ilma virkisti
häntä ja lauhdutti hänen otsaansa.
Mutta hän ei saanut oitis puhutella häntä ja sentähden kokosi hän
ajatuksiaan ja hengähti, samalla kun hän huomasi, kuinka he, joita hän
etsi, keskustelivat vilkkaasti fenisialaisten laivurein kanssa.
Nuorukaiset olivat kielletyt häiritsemästä kansan harmajapäisiä
vanhuksia heidän neuvottelussaan, mikä tietysti koski merta; sillä
heprealaiset viittailivat yhä meren lahden kärkeen ja fenisialaiset
milloin sinne, milloin vuorelle ja taivaalle, milloin pohjaan päin, yhä
kasvavan myrskyn kotiin.
Eräs esiinpistävä muuri suojeli vanhoja miehiä myrskyn puuskilta ja
kuitenkin oli heillä vaivaa pysyäkseen pystyssä sauvojen ja rakennuksen
kivien suojassa.
Vihdoin loppui keskustelu ja nuorukaisen nähdessä Moseksen
jättiläisvartalon hitailla ja kuitenkin varmoilla askelilla,
heprealaisten etevämpien miesten kanssa, lähestyvän meren rantaa,
pyrki Nun, paimeniensa auttamana, niin nopeasti kuin hän saattoi,
vaivalloisesti myrskyä vastaan leiriin. Hän kantoi surupukua ja kun
toiset näyttivät iloisilta ja toivorikkailta erotessaan, oli hänen
kauniissa, valkean parran ja päänhiusten ympäröimissä kasvoissa sielun
ja ruumista rasittavan murheen näky.
Vasta kun Efraim huusi hänen nimeänsä, nosti hän kumartuneen leijonan
päänsä ylös ja huomattuaan nuorukaisen horjahti hän hämmästyneenä ja
pelästyneenä takaperin sekä piteli lujasti kiinni vahvasta paimenen
käsivarresta, mikä häntä turvasi.
Vapautettujen orjain kautta, jotka hän oli jättänyt Tanikseen, oli hän
saanut tiedon poikansa ja tyttärensä pojan hirveästä kohtalosta.
Silloin oli ukko repinyt vaatteensa ja hajoittanut tuhkaa päähänsä,
pukeunut suruvaatteisiin ja surrut sielunsa syvyydessä rakastettua,
ihanaa, ainoata poikaansa ja kukoistavaa tyttärensä poikaa.
Nyt seisoi Efraim hänen edessään ja pantuaan kätensä hänen
olkapäillensä ja suutelemistaan suudeltuansa häntä, kysyi hän vieläkö
hänen poikansa oli elossa ja muistiko hän vielä isäänsä ja kansaansa.
Niin pian kuin nuorukainen oli tämän iloisesti myöntänyt, kiersi vanhus
käsivartensa hänen hartiainsa ympäri, että hän, hänen verensä, eikä
kukaan muukalainen, suojelisi häntä tästälähin myrskyn voimaa vastaan.
Hänellä oli vakavia ja tärkeitä velvollisuuksia täytettävänä, joista
ei mikään saanut häntä pidättää; mutta kun tuo tulinen poika, tiellä
leiriin, myrskyn mylvinän läpi, huusi hänen korvaansa, että hän
aikoi koota paimenensa ja ikäkumppaninsa vapauttaakseen Hosean, joka
nyt kutsui itsensä Josuaksi, heräsi ukon reippaus ja painaessaan
tyttärensä poikaa lujemmin sydäntään vasten huudahti hän, että vaikka
hän olikin ukko, niin ei hän kuitenkaan ollut liian vanha heiluttamaan
kirvestä ja yhdessä Efraimin nuoren joukon kanssa pelastamaan
poikaansa. Sen ohessa säihkyivät hänen kyyneleistä kosteat silmänsä ja
vapaalla käsivarrellaan viittasi hän ylös ja huudahti: "Minun isäini
Jumala, johonka minä olen oppinut turvaamaan valvoo uskollistensa
yli! Näetkö sinä tuolla merenpoukaman päässä hiekan, ruohikon ja
simpukat? Vielä vähän aikaa sitten oli siellä vettä, ja lakkapäisinä
hyppelehtivät siellä pauhaavat laineet. Se on tie, poika, joka lupaa
meille pelastusta, sillä jos tuuli kestää, niin perääntyy vuoksi --
merentuntijat fenisialaiset sanovat niin -- vielä edemmäksi mereen.
He sanovat pohjatuulen jumalan olevan meille suosiollisen ja tuolla
Baal-Zephonin huipulla sytyttävät heidän poikansa tulen; mutta me
tiedämme, että se on toinen, joka avaa meille tien erämaahan. Meidän
oli huonosti asiat, poikani!"
"Niin, isoisä!" huusi nuorukainen. "Teille on käynyt niinkuin
leijonalle paulassa ja egyptiläisten sotajoukko -- ensimäisestä
viimeiseen mieheen kulki se ohitseni -- on valtava ja voittamaton.
Minä olen rientänyt niin nopeasti kuin jalkani minua kantoivat
ilmoittaakseni teille, kuinka paljon raskasaseisia, joutsimiehiä,
hevosia ja vaunuja..."
"Tiedämme, tiedämme", keskeytti hänet ukko, "mutta nyt olemme paikalla!"
Samalla viittasi hän erääsen lytistyneesen telttaan, jota hänen
palvelijansa koettivat tukea ja jonka vieressä eräs ikivanha
heprealainen, hänen isänsä Elisama, istui kantotuolissa, liinoilla
peitettynä.
Kiireesti huusi Nun muutaman sanan hänelle ja vei Efraimin hänen
luokseen. Mutta nuorukaisen syleillessä kantaisää ja antaessaan hänen
sivellä ja taputella itseään komensi Nun nuorellisella vilkkaudella
paimeniaan ja palvelijoitaan: "Purkakaat teltta, miehet! Myrsky on
teitä varten alkanut työtään! Käärikäät kangas seipäitten ympäri,
kuormatkaat kärryt ja juhdat! Rientäkäät! Ja sinä, Gaddi, sinä Samma
ja Jaakop, pois toisten luo! Lähdön hetki on tullut! Jokaisen on
rientäminen vaunuja valjastamaan, eläimiä kytkemään ja varustamaan
niin nopeasti kuin mahdollista. Herra näyttää meille tien ja hänen
nimessään ja Moseksen käskystä on jokaisen kiiruhtaminen! Muistuttakaat
kaikkia vaarinottamaan vanhasta järjestyksestä. Me vaellamme matkueen
etunenässä, sitten tulevat toiset sukukunnat ja vihdoin vieraat ja
spitaaliset miehet ja vaimot. Iloitkaat, miehet, sillä Jumalamme tekee
suuria ihmeitä ja kuivaa meren meille, valitulle kansalleen. Kukin
kiittäköön häntä työssään ja rukoilkoon häntä sydämen syvyydestä, että
hän meitä varjeleisi eteenpäin. Joka ei tahdo miekkaan kuolla, eikä
joutua ruhjottavaksi faraon vaunujen painon alle, hän ponnistakoon
paraimmat voimansa ja unohtakoon levon! Se odottaa meitä, niin pian
kuin olemme välttäneet vaaran. Tänne telttavaate, sen käärin itse
kokoon. Tartu kiinni, poika! Katsokaat Manassen lapsia tuolla,
he kokoovat ja tekevät kuormaa! Aivan niin Efraim, sinä ymmärrä
käyttää käsiäsi! Miten paljon onkaan meillä tehtävänä! Pääni, vanha,
muistamaton pääni! Yhdellä haavaa on minulle niin paljon kasaantunut!
Sinulla, Raphn, on nopsat jalat; -- mutta minä otin huolekseni
kehoittaa muukalaisia pikaiseen lähtöön. Pian siis heidän luokseen ja
kiiruhda heitä, etteivät jää kauvaksi kansan jälkeen. Aika on kallis!
Herra, Herra, minun Jumalani, levitä varjeleva kätesi kansasi ylitse ja
aja aallot vieläkin kauvemmaksi takaisin myrskyllä, sinun valtavalla
henkäykselläsi! Kukin rukoilkoon hiljaisuudessa työskennellessään;
kaikissa paikoin läsnäolevainen, joka katselee sydämiin, kuulee häntä
kuitenkin. Tämä kuorma on liian raskas sinulle, Efraim; sinä ponnistat
yli änkesi! Mutta ei! Poika on kuitenkin onnistunut! Noudattakaat
häntä, miehet, ja te Succothista, iloitkaat nuoren herranne voimasta!"
Nämät sanat olivat tarkoitetut Efraimin paimenille, palvelijoille ja
palvelijattarille, joista useimmat kesken työtään olivat tervehtäneet
häntä, suudelleet hänen kättään tahi käsivarttaan ja iloitsivat hänen
takaisintulostaan. He kokosivat tavaroita ja tekivät kuormia, käärivät
ja sitoivat, kokosivat ja ajoivat huudoilla ja lyönneillä karjan
yhteen, jota myrsky peloitti.
Kansa Succothista tahtoi noudattaa nuorta isäntäänsä, kansa Taniksesta
herransa tyttärenpoikaa ja toiset laumainomistajat ja halpa kansa
Efraimin suvusta, joiden teltat ympäröivät heidän päänsä, Nunin,
telttaa, tekivät samoin, etteivät jäisi muista jälkeen, ja kuitenkin
kului muutamia tuntia, kunnes kukin teltta, tarveskalut ja ruokaneuvot
ihmisille ja karjalle olivat saaneet sijansa juhdilla ja kärryillä, ja
vanhat, heikot ja sairaat olivat tulleet sijoitetuiksi ja asetetuiksi
paarille ja vaunuihin.
Kaukaa kantoi myrsky toisinaan Moseksen syvän, äänen tai Aaronin
korkeamman äänen kai'un siihen paikkaan, missä efraimilaiset
toimiskelivat. Mutta eivät he eikä Judan sukukuntakaan tarvinneet
kehoitusta; sillä heitä komensi Hur ja Naheson ja ensimäisen
vieressä seisoi Mirjam, hänen nuori emäntänsä. Muitten sukukuntain
ja muukalaisten laita oli kokonaan toisin. Ja heidän johtajaansa
uppiniskaisuuden ja arkuuden syyksi oli luettava että kansa oli
joutunut niin vaaralliseen tilaan.