Josua katseli tarkasti ympärilleen. Vielä oli taivas kirkas, mutta jos
pohjatuuli kesti, täytyi pilvien, mitkä näkyivät merestä nousevan, pian
sitä peittää.
Ilma oli muuttunut helteiseksi, mutta vartijat pitivät silmänsä auki
ja vuorottelivat säännöllisesti toistensa kanssa. Vaikeata oli pettää
heidän tarkastavaisuuttaan, mutta aivan Efraimin sijan vieressä, jonka
hänen enonsa, tehdäkseen sen mukavammaksi, oli valmistanut loivasti
kaltevaa kallioseinää vasten, oli kapea, alas laaksoon ulottuva
maanhalkeama ja sen paljailla seinillä loisti valkeita kipsi- ja
välkkyviä marianlasi-suonia kuutamossa. Onnistuiko tuon norjan pojan
huomaamatta saavuttaa tämä aukko ja ryömiä sitä myöten aina tuolle
pitkällä ruohikolla ja erämaan vesakolla reunustetulle suolalammikolle,
johonka se päättyi, niin saattaisi hänen yrityksensä, pilven avulla,
onnistua.
Tultuaan tähän vakuutukseen mietiskeli Josua yhtä tyyneesti, kuin olisi
kysymys matkan suunnittelemisesta joukoilleen, onnistuisikohan hänelle
itselleen, saatuaan kätensä vapaaksi, seurata Efraimia, ilmaisematta
hänen aikeitaan. Mutta tätä täytyi hänen kieltää; sillä vartija, joka
muutaman askeleen päässä heistä milloin istui, milloin astuskeli edes
takaisin kallion partaalla, voi kuutamossa helposti huomata nuorukaisen
yrityksiä irroittaa hänen lujia siteitään. Sitäpaitsi lähestyi pilvi
kuuta ja pimitti sen ehkä ennenkuin tämä työ oli tehty. Niin saattoi
Efraim joutua hänen tähtensä vaaraan, estyä käyttämästä ainoata
onnellista silmänräpäystä pelastuakseen. Ja eikö olisi ollut iljettävin
kaikista rikoksista, tuossa epätietoisessa toivossa päästä itse pakoon
sulkea vapauden tie siltä, jonka luonnollinen suojelija hän oli?
Niinpä kuiskasi hän Efraimille: "Minä en saata sinua seurata. Laskeudu
oikealla kädelläsi olevan halkeaman kautta alas suolalammikolle. Minä
pidän vartijoita silmällä. Kohta kun pilvi peittää kuun ja minä hiljaa
yskäsen, niin lähde silloin. Jos onnistut, niin liity kansaan. Tervehdä
vanhaa isääsi, vakuuta häntä rakkaudestani ja uskollisuudestani ja sano
hänelle, mihinkä minä viedään. Noudata hänen ja Mirjamin neuvoa, se on
paras. Pilvi lähestyy kuuta, eikä nyt sanaakaan enään!"
Kun Efraim kuitenkin hiljaa pyysi häntä ojentamaan hänelle kahlehditut
käsivartensa, käski hän häntä vaikenemaan ja niin pian kuin kuu pimeni
ja vartija, joka astui edes takaisin heidän yläpuolellaan, alkoi puhua
erään toisen kanssa, joka oli tullut vaihtamaan häntä, yskähti Josua
ja kuunteli tykyttävällä sydämellä ja pidätetyllä hengähdyksellä ulos
yöhön ja alas rotkoon.
Ensin kuuli hän hiljaista rapinaa, ja valkean valossa, jota vartijat
ylläpitivät mäen kukkulalla turvaksi petoeläimiä vastaan, huomasi hän
Efraimin sijan tyhjäksi.
Nyt henkäsi hän syvään, sillä rotko oli varmaankin ottanut pojan
suojaansa Mutta vaikka hän sitten teroittikin kuulonsa seuratakseen
pojan ryömimistä eli liukuamista, ei hän kuitenkaan kuullut muuta kuin
vartijain askeleita ja puhetta.
Mutta hän käsitti vain heidän puheensa kaikua eikä sisältöä, niin
tarkasti oli hänen kuulonsa kiinnitetty pakolaisen retkeen. Kuinka
notkeasti ja millä varovaisuudella mahtoikaan tuo norja veitikka
liikkua!: Vielä oli hän rotkossa ja nyt näytti kuin kuu voitollisesti
taistelisi pilvien kanssa, ja kun sen hopeainen puolisko kerran jakoi
nuo raskaat mustat esiriput, mitkä peittivät sen ihmissilmiltä ja sen
valo kuvasteli niinkuin solakka loistava patsas tuossa liikkumattomassa
suolalammikossa, tuli väijyvälle Josualle mahdolliseksi nähdä mitä
alhaalla tapahtui; mutta ei hän huomannut mitään, mikä olisi ollut
ihmisellisen olennon kaltaista.
Olikohan pakolaiselle sattunut jotakin estettä, rotkossa? Pidättiköhän
häntä joku kallionlohkare tai pohjattomuus pimeässä syvyydessään?
Olikohan -- ja tätä ajatellessaan luuli hän sydämensä lakanneen
tykyttämästä -- olikohan tuon pohjattomuuden syvyys niellyt pimeässä
haparoivan?
Kuinka kaipasikaan hän nyt hiljaisintakin ääntä tuolta rotkosta. Tämä
hiljaisuus oli kauhea. Mutta nyt! Oi, että nyt olisi ollut hiljaa!
Nyt kuului rotkosta putoavien kivien kolina ja vieriävän maan rohina
hiljaisessa yössä. Taaskin pilkisti kuunvalo pilvien raosta esiin ja
Josua huomasi lammikon äärellä elävän olennon, joka enemmän oli eläimen
kuin ihmisen kaltainen; sillä se näkyi ryömivän neljällä jalalla. Ja
nyt purskahti vesi vilahtaen ylös. Olento tuolla alhaalla oli juossut
lammikkoon. Sitten nieli pilvi jälleen yön lampun ja kaikki oli
ylt'ympäri pimeätä.
Syvästi hengittäen sanoi hän itsekseen, että hän oli nähnyt pakenevan
Efraimin ja että hän, tulkoon mitä tahansa, oli päässyt hyvän matkan
vainoojiensa edelle.
Mutta nämät eivät levänneet eivätkä antaneet pettää itseänsä, sillä
vaikka Josua, viedäkseen heitä harhaan, oli huutanut kovalla äänellä:
"Schakaali!", päästivät he kumminkin kimeän vihellyksen, joka herätti
heidän nukkuvat kumppaninsa. Vähän myöhempään seisoi johtaja palavalla
kekäleellä hänen edessään, valaisi häntä kasvoihin ja hengitti
helpommin huomattuaan hänet. Turhaan ei ollut hän sitonut häntä
kahdesti; sillä kotona olisi hän saanut kärsiä, jos tämä mies olisi
pakoon päässyt.
Mutta johtajan koetellessa vangin käsivarsissa olevia siteitä lankesi
palavan kekäleen loimu, mikä häntä tässä valaisi, pakolaisen jättämälle
sijalle. Siellä olivat vielä ikäänkuin pilkaksi nuo rikkinakerretut
siteet; mutta johtaja otti ne ylös, heitti ne jälkeenjääneen jalkoihin,
vihelsi alinomaa pilliinsä ja huusi sitten: "Paennut! Heprealainen! Tuo
nuori kiharatukkainen!"
Välittämättä sen enempää Josuasta alkoi hän sitten ajamaan takaa.
Harmista hengästyneenä antoi hän käskyn toisen perään, mitkä kaikki
käsitettiin ja toteltiin.
Sill'aikaa kuin muutamat vartijat kokosivat vangit yhteen, lukivat ja
sitoivat ne nuorilla kiinni toisiinsa, haki heidän päällikkönsä toisten
ja koirien kanssa pakolaisen jälkiä.
Josua näki, kuinka hän antoi noiden viisaitten eläinten haistella
Efraimin rikkinakerrettuja siteitä ja hänen sijaansa, ja kuinka he
sitten syöksivät rotkoon. Kiivaasti hengittäen huomasi hän sittemmin,
kuinka he melkoiseksi ajaksi jäivät sinne, ja vihdoin, sill'aikaa
kuin kuu hajoitti enemmän ja enemmän pilviä, hyökkäsivät he rotkosta
esiin ja riensivät suolalammikolle. Hän piti onnena, että Efraim oli
kahlannut sen lävitse, käymättä sen ympäri; sillä koirat kadottivat sen
rannalla jäljet, ja minuutti kului minuutin perästä, jolloin johtaja
noiden innokasten eläinten kanssa, jotka painoivat kuononsa pakolaisen
jälkiin, seurasi rantaa viedäkseen heidät jälleen oikeille jäljille.
Nyt ilmaisi heidän äänekäs, iloinen haukuntansa, että he taaskin olivat
jäljillä. Mutta vaikka he pakolaista vainoisivat ja saavuttaisivatkin
hänet, niin ei tarvinnut tuon vangitun sotilaan enää pahinta peljätä,
sillä Efraim oli päässyt hyvän matkan vainoojainsa edelle. Kuitenkin
tykytti hänen sydämensä hyvin kiivaasti ja aika tuntui hänestä
pysähtyneen, kunnes johtaja palasi uupuneena ja toimittamattomin asioin.
Tosin ei olisi tuo vanhempi mies koskaan voinut saavuttaa
keveäjalkaista nuorukaista, mutta molemmat nuorimmat ja nopeimmat
vartijat lähetettiin pakolaisen perään. Johtaja kertoi itse siitä
iljettävällä pilkalla.
Tuo ystävällinen mies oli ikäänkuin muuttunut; sillä hän piti tapausta
korjaamattomana häpeänä, jopa onnettomuutenakin.
Se, joka schakaali-huudollaan oli yrittänyt häntä eksyttää, oli
varmaankin ollut pakolaisen apurina! Prinssi Siptah'iakin, joka oli
sekoittanut itsensä hänen virkansa velvollisuuksiin, sadatteli hän
kovaäänisesti. Mutta sellaista ei tulisi enää tapahtumaan ja hän
tahtoi antaa koko joukkonsa tuntea, mitä Efraim'in kautta oli hänelle
tapahtunut. Sentähden panetti hän vangit uudelleen kahleisiin, entisen
sotapäällikön antoi hän kytkeä yskivän ukon kanssa yhteen ja vankien
seisoa rivissä valkean edessä, kunnes aamu koitti.
Josua ei löytänyt mitään vastausta kysymyksiin, joita tuo uusi
kahlekumppani teki hänelle; sillä ahdistetulla sydämellä odotti hän
takaa-ajajain palausta. Sillävälin koetti hän koota ajatuksensa
rukoukseen ja laski oman ja paenneen pojan kohtalon Jumalan käsiin,
joka oli hänelle vakuuttanut apuaan. Hyvin usein häiritsi häntä johtaja
raa'alla tavallaan purkaen vihaansa hänelle.
Mutta mies, joka ennen oli komentanut tuhansia, antoi tyynesti kaiken
tämän tapahtua ja pakotti itseänsä sitä vastaanottamaan niinkuin
poistamatonta kärsimystä rakeista tai sateesta; niinpä hän tuskin voi
salata iloansakaan, kun monet takaa-ajamiseen lähetetyt vartijat,
auringon laskun jälkeen, palasivat hengästyneinä ja hajalla hapsin,
tuomatta muuta mukanaan kuin toisen koiran murskaantuneella päällä.
Nyt ei ollut johtajalla muuta neuvoa kuin ilmoittaa tapauksesta
Etham-linnoituslinjan ensimäiseen linnaan, minkä ohitse vangit jo
olivat kulkeneet, ja tähän suuntaan ajettiin nyt vangitkin.
Efraimin pa'osta alkain olivat vartijat käyneet kovemmiksi. Kun he
päivää ennen olivat sallineet noiden onnettomien kulkea hitaasti
eteenpäin, pakottivat he tänään heidät mitä suurimpaan kiireesen. Sen
ohessa oli ilmakin helteinen ja paahtava aurinko taisteli ukkospilvien
kanssa, mitkä pohjassa kokoontuivat suuriksi kasoiksi.
Josuan kaikenlaisiin ponnistuksiin tottunut ruumis kesti tämän
nopean marssin vaivoja, mutta hänen heikko kahletoverinsa, joka oli
harmahtunut kirjoitustuvassa, vaipui usein kokoon ja jäi vihdoin hänen
viereensä makaamaan.
Silloin oli johtaja pakotettu asettamaan tuon onnettoman aasin selkään
ja kytkemään erään toisen Josuan kanssa yhteen. Hän oli edellisen
veli, kuninkaan tallin tarkastaja, roteva egyptiläinen, joka vietiin
vuorikaivoksiin siitä onnettomasta syystä, että hän oli valtiorikkojan
lähin sukulainen.
Tämän voimakkaan kahlekumppanin kanssa oli helpompi vaeltaa ja Josua
kuunteli häntä osaa-ottavaisesti ja koetti häntä lohduttaa, kun hän
hiljaisella äänellä uskoi Josualle ikäväänsä ja valitti hänelle, kuinka
raskaalla mielellä hän jätti vaimon ja lapsen hätään ja kurjuuteen.
Kaksi poikaa oli häneltä kuollut ruttoon ja häntä suretti, että
hän oli estetty pitämästä huolta heidän hautaamisestaan, sillä nyt
olivat hänen lemmikkinsä häneltä kadotetut sekä tässä maailmassa että
ijankaikkisuudessa.
Toisessa lepopaikassa tuli tuo murheellinen isä avomielisemmäksi.
Kostonhimo täytti hänen sielunsa ja samat tunteet otaksui hän
tuolla ankaran näköisellä toverilla olevan, sillä hän huomasi hänen
korkeammalta asemalta joutuneen onnettomuuteen. Entisellä tallien
tarkastajalla oli käly, joka kuului faraon jalkavaimojen joukkoon, ja
hänen ja oman vaimonsa kautta oli hän saanut kuulla, että suljettujen
huoneessa suunniteltiin salaliittoa kuningasta vastaan. Hän luuli
myöskin tietävänsä, kenenkä naiset aikoivat asettaa Menepteh'n sijaan.
Kun Josua katseli häntä kysyvästi ja epäilevästi, kuiskutti hän
hänelle: "Siptah, kuninkaan orpana, ja hänen korkea äitinsä ovat
salaliittolaisten johtajina. Päästyäni vapaaksi olen sinuakin muistava,
sillä kälyni ei suinkaan minua armahda."
Sitten pyysi hän tietää, miksi Josuaa vietiin vuorikaivoksiin, ja hän
tunnusti suoraan, kuka hän oli. Mutta kun egyptiläinen sai tietää,
että hän oli heprealaisen kanssa kytketty yhteen, repi hän raivossaan
kahleita ja kirosi kohtaloaan. Hänen vihansa lannistui kuitenkin pian
tuon ihmeteltävän tyyneyden edessä, jolla hänen onnettomuus-toverinsa
kärsi raskaintakin, ja Josualle oli mieluista, että tuo toinen enään
harvemmin kiusasi häntä valituksilla ja kysymyksillä.
Monta tuntia sai hän nyt tästälähin häiritsemättä kulkea eteenpäin
ja mielensä mukaan järjestää ajatuksiaan sekä selvittää itselleen
noita suuria uusia tunteita, mitkä viimeksi kuluneina päivinä olivat
valloittaneet hänen sieluansa, ja viihdyttää itseänsä uudessa kauheassa
tilassaan.
Tämä hiljainen ajatteleminen ja vaipuminen itseensä teki hänelle hyvää
ja ensi yön aikana vahvisti häntä syvä, virvoittava uni.
Kun hän heräsi, seisoivat laskevat tähdet vielä taivaalla ja
muistuttivat häntä sykomorista Succothissa ja tuosta seurauksista
rikkaasta aamusta, jolloin Mirjam oli voittanut hänet Jumalalleen
ja kansalleen. Hänen päällään kaareili loistava taivaslaki ja niin
selvästi ei hän ollut koskaan tuntenut korkeimman läsnäoloa. Hän uskoi
hänen ääretöntä voimaansa ja ensikerran nousi hänessä toivo, että
voimallinen, joka oli luonut taivaan ja maan, voisi löytää keinoja
pelastaaksensa kansan, jonka hän oli omakseen tehnyt, egyptiläisen
sotajoukon legiooneista.
Rukoiltuaan hartaasti Jumalaa levittämään suojelevan kätensä noiden
voimattomien joukkojen yli, jotka kuuliaisina hänen käskylleen olivat
jättäneet niin paljon taaksensa ja niin luottavasti olivat lähteneet
epätietoista tulevaisuutta kohti, ja suljettuaan vanhan isänsä, jota
ei hän itse voinut puolustaa, hänen erityiseen suojelukseensa, valtasi
ihmeellinen rauha hänen sielunsa.
Vartijain huuto, kahleitten kalina, hänen kurjat onnettomuustoverinsa,
jopa kaikki, mikä häntä ympäröi, muistutti häntä kohtalosta, mikä häntä
odotti. Tukahduttavassa, kuumassa, rintaa ahdistavassa kaivosluolassa,
puuttuen iloa hengittää vapaata ilmaa ja nähdä auringon valoa,
kahleitten rasittamana, lyötynä ja häväistynä, nälkääntyneenä ja
janoisena, henkeä ja ruumista näännyttävässä yksitoikkoisuudessa ollen
päivät ja yöt, tulisi hän harmahtumaan orjatyössä ja kuitenkaan ei
jättänyt häntä silmänräpäykseksikään tuo luottava usko, että tämä
kauhea kohtalo olisi ennemmin määrätty jokaiselle muulle kuin hänelle
ja että jotakin täytyi tapahtua hänen pelastuakseen siitä.
Marssin kestäessä itää kohti, mikä alkoi aamuhämärässä, kutsui hän tätä
kallionlujaa uskallusta hulluudeksi, ja kuitenkin koetti hän pitää
siitä kiinni, ja se onnistuikin hänelle.
Erämaan lävitse kulki tie ja muutaman tunnin nopean marssin jälkeen
saapuivat he ensimäiseen, niinkutsuttuun "Setin linnaan." He olivat
kirkkaassa erämaan ilmassa jo kauvan nähneet sen niin lähellä edessään,
niinkuin se olisi ollut ampumamatkan päässä.
Ilman palmua, ilman pensasta läheisyydessään kohosi se autiosta,
kivisestä hiekkaperästä puupylvästöineen, vallineen, loivine muurineen,
leveine laakeine kattoineen, mitkä vilisivät varustetuista sotilaista.
Nämät olivat saaneet tietoja Pithomista, että heprealaiset aikoivat
murtautua linnoitusrivin lävitse niemekkeellä, ja niin oli lähestyviä
vankeja alussa pidetty poisvaeltavien etujoukkona.
Vahvojen etuvarustuksien huipuista, jotka ryntäystelineitten
estämiseksi kohosivat loivista muureista kaikilla puolin, katselivat
sotilaat lähestyviä vankeja. Joutsiampujat olivat pistäneet nuolen
viineen, sillä tornista oli huomattu, kuinka vähälukuinen tuo lähestyvä
joukko oli, ja eräs lähettiläs oli jo jättänyt asehuone-everstin
kirjoituksen, joka valtuutti linnan päällikköä jättämään vapaan kulun
vangituille.
Nyt avattiin vangeille pylvästöportti ja päällikkö salli heidän
laskeutua hehkuvalle kivipermannolle tässä huoneessa.
Täältä ei voinut kukaan päästä pakoon, vaikka vartijatkin poistuivat,
sillä korkean aitauksen yli oli vaikea päästä, ja linnoituksen
katolta ja muurivaruksien ristikkojen läpi saavuttaisivat heittoaseet
pakolaisen.
Entiseltä sotapäälliköltä ei jäänyt huomaamatta, että kaikki oli täällä
valmistettu vihollisen torjumiseksi, niinkuin sodassa ainakin. Kukin
mies oli paikallaan ja suuren vaskisen pyörölevyn vieressä tornissa
seisoivat vartijat, raskaat palikat käsissään, kumauttaakseen niillä
levyyn odotettujen vastustajien lähestyessä, sillä vaikk'ei puuta
eikä huonetta silmänkantaman päässä ollut näkyvissä, kuului kuitenkin
metallilevyn kaiku Etham-linjan lähimpään linnoitukseen ja varoitti sen
väkeä tai kutsui sitä esiin.
Tulla lähetetyksi tähän yksinäiseen erämaahan ei ollut mikään
rangaistus, vaan onnettomuus, ja sotajoukon johtajat pitivät siitä
huolta, etteivät samat joukot koskaan pitkäksi aikaa jääneet erämaahan.
Josuakin oli aikaisempina aikoina ollut päällikkönä etelän etäisimmässä
linnoituksessa, jota kutsuttiin etelän Migdoliksi; sillä kukin
erityinen linnoitus kantoi Migdolin nimeä, mikä semiläisten kielessä
merkitsee linnatornia.
Täällä odotettiin yhä vielä hänen kansalaisiaan, ja että Moses olisi
vienyt kansan Egyptiin takaisin, ei ollut luultavaa. Sen täytyi siis
olla jäänyt Succothiin tai kääntynyt etelään. Mutta siellä lainehtivat
"karvaat järvet" ja "ruokomeri", ja kuinka voivat heprealaisten joukot
läväistä noita syviä vesiä?
Josuan sydän sykki arasti tätä ajatellessaan ja hänen pelkonsa saikin
nopean vahvistuksen; sillä hän kuuli, kuinka linnan päällikkö ilmoitti
vankien kuljettajalle, että heprealaiset olivat useampia päiviä sitten
lähestyneet linnoituslinjaa, mutta pian, ja ennenkuin he vielä olivat
joutuneet linnaväen kanssa tekemisiin, kääntyneet etelää kohti. Siitä
aikain näytti siltä kuin harhailisivat he Pithomin ja ruokomeren
välillä olevassa erämaassa ympäri. Kaikkea tätä oli kerrottu Tanikseen,
mutta kuninkaan oli täytynyt lykätä sotajoukon lähtö siksi kuin
seitsemän suurta surupäivää perintöruhtinaan kuoleman johdosta oli
ohitse. Tämä olisi voinut ulosvaeltajille olla hyödyksi; mutta nyt
oli kirjekyyhkysellä saatu tietää, että nuo sovaistuneet leiriytyivät
Pihahiroth'in luona, ei kaukana ruokomerestä. Niinpä olisi sotajoukolle
helppo asia ajaa heitä, niinkuin karjaa, veteen, sillä muihin suuntiin
ei ollut mahdollista päästä pakoon.
Tyytyväisyydellä oli vankien kuljettaja seurannut tätä kertomusta;
sitten kuiskasi hän muutaman sanan linnan päällikölle ja osoitti
sormella Josuaa, joka jo kauvan sitten oli hänet tuntenut
sotatoverikseen, joka hänen joukoissaan oli komentanut yli sataa miestä
ja jolle Josua oli osoittanut monta hyvää työtä. Kurjassa tilassaan
tunsi hän vastenmielisyyttä muistuttaa tuota entistä käskyläistään,
joka oli hänen velallisensa persoonastaan; mutta linnanpäällikkö
punastui hänet nähdessään, kohautti olkapäitään tavalla, mikä ilmaisi
hänen surkutteluaan Josuan onnettomuudesta ja että hänen oli mahdotonta
tehdä mitään hänen hyväkseen, ja sitten huusi hän niin kovasti, että
Josuan täytyi sitä kuulla: "Sääntö on kieltää puhumasta valtiovankien
kanssa, mutta minä olen tuntenut tämän miehen parempina aikoina ja minä
lähetän sinulle viiniä, jota minä pyydän sinua jakamaan hänen kanssaan".
Kun hän vihdoin vankien kuljettajan kanssa lähestyi porttia ja tämä
huomautti, että Josua vähemmin ansaitsi sellaista suosiota kuin
heikommat vangeista, koska hän pakolaista, josta hän oli puhunut, oli
pakoon auttanut, tarttui linnanpäällikkö hiuksiinsa ja lausui:
"Minä olisin mielelläni osoittanut hänelle jonkinlaista ystävyyttä,
vaikka hän vielä on minulle monenmoista velkaa; mutta jos seikka on
sellainen hänen kanssaan, niin jätämme mieluummin viinin sikseen; te
olette jo muutoinkin kyllin kauvan levähtäneet!"
Harmissaan kehoitti nyt vankien kuljettaja lähtöön ja vei tuon
onnettoman joukon syvempään erämaahan kohti vuorikaivoksia.
Tällä kertaa kulki Josua kumarruksissa. Koko hänen olentonsa kohosi
onnettomuutta vastaan tulla tänä ratkaisevana aikana kuljetuksi läpi
erämaan, kaukana kansastaan ja isästään, joiden tiesi olevan suuressa
vaarassa. Hänen johtonsa alla olisivat vaeltajat ehkä löytäneet jonkun
neuvon. Hän puristi nyrkkiään ajatellessaan kytkettyä ruumistaan, mikä
esti häntä kansalaistensa hyväksi käyttämästä mitä hän hengessään
mietti, mutta kuitenkaan ei hän kadottanut rohkeuttaan, ja niin usein
kuin hän itsekseen sanoi kansan olevan hukassa ja täytyvän tässä
taistelussa joutua allekynteen, kuuli hän sisällisellä korvalla tuon
uuden nimen, minkä Jumala oli hänelle antanut, ja tässä leimahti viha
ja ylenkatse kaikkia vastaan, mikä oli egyptiläistä, täyteen liekkiin,
jolle päällikön käytös antoi uutta virikettä. Koko hänen olentonsa
oli kauheimmassa häiriössä, ja kun vankien kuljettaja huomasi hänen
hehkuvat poskensa ja hänen silmäinsä kolkon näön, luuli hän tämän
vahvan miehen kuumeen kouristamaksi, jonka uhriksi niin monet vangit
marssin kestäessä olivat joutuneet.
Kun tuo onneton joukko pimeän tullessa etsi yölepoa keskellä erämaata,
riehui ja raivosi Josuan sydän, ja mitä hänen ympärillään tapahtui,
soveltui hyvin yhteen hänen sielunsa levottomuuteen, sillä mustat
pilvet olivat taas nousseet pohjoisesta ja mereltä päin, ja ennenkuin
salamia ja ukkonen murtausivat esiin ja sade syöksi tulvillaan alas,
vierittivät ja ajoivat ulvovat ja vinkuvat tuulenpuuskat suuria
joukkoja kuumaa hiekkaa levähtävien vankien ylitse.
Sittenkuin paksut pölykerrokset olivat olleet heidän peittonaan,
tulivat lammikot ja lätäköt heidän vuoteikseen. Vartijat olivat
sitoneet heidät käsivarsista ja jaloista yhteen ja pitelivät, sateesta
märkinä ja vapisevina, nuorain päitä käsissään; sillä musta niinkuin
heidän valkeansa hiilet, jonka rankkasade oli sammuttanut, oli tämä
yö, ja kuka olisi voinut seurata pakenevaa sellaisessa pimeydessä ja
Jumalan ilmassa.
Mutta Josua ei ajatellut salaista pakoa. Sill'aikaa kuin egyptiläiset
vapisivat ja vaikeroivat, luullen kuulevansa Sethin jyrisevää ääntä,
ja sokaisevat tulisoihdut leimahtelivat pilvistä, tunsi hän vain
vihastuneen Jumalan läheisyyden, jonka kiivaus ja viha oli hänenkin.
-- Hän tunsi itsensä hänen kaikkia murtavan kaikkivaltiaisuutensa
todistajaksi ja ylpeämpänä kohosi hänen rintansa, kun hän itsekseen
kertoi olevansa kutsuttu kantamaan valtavista valtavimman miekkaa.
Kahdeskymmenes Luku.
Myrsky, mikä nousi pimeän tullessa, kohosi niemekkeenkin ylitse.
Järvet kävivät korkeissa laineissa ja ruokomeri, joka lykkäsi
siihen etelästäpäin poukaman, niinkuin iilin tuntosarvet, oli aivan
raivoissaan.
Tuonnempana pohjoisessa, missä faraon sotajoukko etelän Migdolin,
Etham-linjan vahvimman linnoituksen, suojaan oli leiriytynyt,
tuiskusi myrskyn pyörittämä hiekka ilmassa ja kuninkaan ja
etevämpien korttelissa olivat vasarat alituisessa liikkeessä, joilla
telttapylväitä lyötiin syvempään maahan; sillä tuulen tempomat peitot,
villa- ja pellavakankaat, mitkä muodostivat faraon ja hänen seurueensa
liikkuvat asunnot, uhkasivat nykäistä tukevia pylväitä irti.
Pohjassa riippui mustia pilviä, mutta kuu ja tähdet olivat usein
näkyvissä ja toisinaan välähti kaukainen salama pimeydessä. Taivaan
vesi näkyi tänään välttävän tätä sateetonta maankaistaletta
ja kaikkialla loimusi nuotioita, joita sotilaat taajoissa,
kaksinkertaisissa piireissä ympäröivät, ikäänkuin elävänä suojana,
estääkseen myrskyn hajoittamasta heitä toisistaan.
Vartijoilla oli raskas palvelus; sillä vaikka ilma oli tukahduttava,
huolimatta pohjatuulesta, puhalsi se kuitenkin täysillä palkeilla ja
tuprutti aina uutta hiekkaa kasvoihin.
Leirin pohjoisimmalla portilla astui ainoastaan kaksi vartijaa, väijyen
edes ja takaisin, mutta ne olivat kylläksi, sillä pahan ilman tähden ei
ollut ketään näkynyt, joka olisi pyytänyt päästä ulos tai sisään. Vasta
kolme tuntia auringonlaskun jälkeen ilmestyi eräs solakka, nuori mies,
puoleksi poika, puoleksi nuorukainen, joka vakavin askelin lähestyi
vartijoita näyttääkseen heille lähettilään merkkiä ja kysyäkseen heiltä
prinssi Siptah'n telttiä.
Hänellä näkyi olleen vaivalloinen matka, sillä hänen paksut, mustat
hiuksensa olivat epäjärjestyksessä ja hänen jalkansakin olivat pölyllä
ja kovettuneella savella peitetyt. Kuitenkaan ei hän herättänyt mitään
epäluuloa; sillä hänellä oli itsetietoisen, vapaan ryhti, hänen
lähettiläsmerkkinsä parhaimmassa järjestyksessä ja näyttämänsä kirje
oli todellakin osoitettu prinssille. Eräs jyvävarastojen kirjuri, joka
toisten virkamiesten ja alapäällikköjen kanssa istui lähimmän nuotion
ääressä, oli sen vahvistanut.
Kun nuorukaisen ulkonäkö miellytti useimpia ja hän tuli Taniksesta ja
toi ehkä uutisia, tarjottiin hänelle paikka ja osa ateriasta nuotion
ääressä; mutta hänellä oli kiire.
Kiittäen epäsi hän tarjouksen, vastasi kysyville lyhyesti ja nopeasti
ja pyysi lepääviltä liehtaria. Sellainen annettiinkin hänelle
viipymättä. Mutta pian sai hän nähdä, ettei ollutkaan aivan helppo
päästä, kuningasperheesen kuuluvan henkilön luo; sillä faraon, hänen
sukulaisensa ja arvomiesten teltat olivat erityisessä, raskasaseisten
kilvillä aidatussa paikassa, leirin keskustassa, ja kun hänen piti
astua tälle paikalle, neuvottiin hän toisesta toiseen ja hänen
lähettiläsmerkkinsä ja prinssin kirje tarkastettiin moneen kertaan.
Hänen liehtarinsakin lähetettiin takaisin ja hänen sijaansa astui
eräs korkea herra, jota kutsuttiin kuninkaan silmäksi ja korvaksi, ja
joka rupesi työskentelemään kirjeen sinetin kanssa. Lähettiläs pyysi
kuitenkin jyrkästi sitä takaisin saadakseen ja niinpian kuin hänellä
taaskin oli se kädessään ja hänelle osoitettiin kahta toisensa vieressä
seisovaa, myrskyssä heiluvaa telttaa, joista toisessa majaili prinssi
Siptah, toisessa Kasana, Hornecht'in tytär, jota hän oli kysynyt,
kääntyi hän sen hovimiehen puoleen, joka astui ensimäisestä teltasta
ulos, näytti hänelle kirjoituksen ja pyysi häntä viemään hänet prinssin
luo. Mutta hovimies tarjoutui hänen sijassaan viemään kirjeen herralle,
jonka hovimestari hän oli ja Efraim -- sillä hän oli lähettiläs -- oli
valmis siihen suostumaan, jos hän oitis toimittaisi hänelle pääsyn
nuoren lesken luo. Hovimestari näkyi suuresti huolehtivan saadakseen
kirjoituksen käsiinsä ja tarkasteltuaan Efraimia kiireestä kantapäähän
saakka kysyi hän, tunsiko hän Kasanan, ja kun toinen tämän myönsi
ja lisäsi itsellään olevan suullisen sanoman, sanoi egyptiläinen
hymyillen: "Hyvä sitten, mutta sellaisilta jaloilta täytyy meidän
suojella mattojamme ja sinä näyt minusta muutoinkin väsyneeltä ja
tarvitsevasi jotakin vahvistavaa. Seuraa minua!"
Sitten vei hän hänet pienen teltan luo, jonka edustalla eräs vanha orja
ja eräs toinen, joka tuskin oli päässyt lapsuuden vuosistaan, istuivat
valkean ääressä ja lopettivat ehtooateriansa valkosipuli-kimpulla.
Nähtyään herransa kavahtivat he pystyyn, mutta hän käski vanhuksen
pesemään lähettilään jalat, nuoremman taas pyytämään hänen nimessään
lihaa, leipää ja viiniä prinssin keittäjiltä. Sitten vei hän Efraimin
telttaansa, jota lyhty valaisi, ja kysyi häneltä kuinka hän, joka ei
näkynyt olevan orja eikä halpa-arvoinen poika, oli saanut niin kurjan
näön. Siihen vastasi lähettiläs, että hän tiellä oli sitonut erään
pahasti loukkaantuneen haavoja helmansa yläliepeellä ja nyt kopeloi
hovimies oitis säiliötään ja ojensi hänelle hienon liinasen.
Efraimin vastaus, joka todellakin oli lähes totta, oli antanut
hänelle niin vähän ajatuksen aihetta ja kuulunut niin suoralta, että
hovimestari uskoi sen ja tämän hyvyys näkyi Efraimista ansaitsevan
kaikkea kiitosta, jonka vuoksi ei hän myöskään sanonut vastaan, kun
hovimestari, sinettiä rikkomatta, harjaantuneella kädellä, käsitteli
kokoonkäärittyä papyruskääröä, eroitti toisistaan yksityisiä lehtiä ja
kurkisteli aukkoihin nähdäkseen kirjeen sisältöä. Samalla leimahtivat
hovimiehen ympyriäiset silmät kirkkaasti ja nuorukaisesta näytti,
niinkuin olisivat tämän miehen kasvot, mitkä ensin täyteläisyydessään
ja siloudessaan näkyivät kuvastavan suurta sydämen hyvyyttä, kissan
kasvojen näköiset.
Kohta kun hovimestari oli päättänyt tehtävänsä, kehoitti hän
nuorukaista vahvistamaan itseänsä kaikessa levossa ja esiintyi
vasta sittenkun Efraim hyvin puhdistettuna, uudella liinaisella
siteellä nilkkainsa ympäri ja voidelluilla, lemuavilla hiuksilla,
oli kurkistanut peiliin ja juuri oli panemaisillaan leveän kultaisen
rannerenkaan käsivartensa ympäri.
Tässä oli hän viipynyt hyvän aikaa; sillä hän tiesi menevänsä suuria
vaaroja kohti; mutta tämä rengas oli hänen ainoa kallis omaisuutensa
ja vankeudessa ollessaan oli hänellä ollut vaivaa salata se liepeensä
alla. Hänellä voi vielä olla siitä hyötyäkin; mutta; pannessaan sen
päälleen enensi hän vaaraa tulla tunnetuksi.
Mutta oma kuva, minkä hän peilissä näki, turhamaisuus ja toivo olla
Kasanalle mieliksi voittivat varovaisuuden ja järkevän harkinnan, ja
pian kimalteli hänen käsivarrellaan tuo leveä, kallis koristus.
Hovimestari seisoi hämmästyneenä tuon kauniin, ylevän ja ylpeästi
katselevan nuorukaisen edessä, joksi tuo halpa lähettiläs niin pian
oli muuttunut, ja hänen huulilleen tunkeutui kysymys, kuuluisiko hän
Kasanan sukulaisiin, ja kun se kiellettiin, mitä sukua hän oli.
Silloin katsahti Efraim hetkisen maahan epäröiden ja pyysi sitten
egyptiläisiä säästämään häneltä vastauksen, kunnes hän oli puhunut
Hornechtin tyttären kanssa.
Toinen katseli häntä, päätään pudistellen vielä kerran, mutta enempää
ei hän tiedustellut, sillä mitä hän kirjeestä oli urkkinut, oli
salaisuus, mikä sen tiettävälle saattaisi tuottaa kuoleman, ja tuo
ylevä, nuori lähettiläs oli varmaankin jonkun mahtavan miehen poika,
joka kuului hänen herransa, prinssi Siptah'n salaliittolaisiin.
Vahvassa, rehevässä ruumiissaan tunsi hovimies väristyksen ja
myötätuntoisuudella ja kunnioituksella katseli hän nyt tuota
kukoistavaa ihmistaimea, joka niin nuorena antautui vaarallisiin
yrityksiin.
Hänen herransa oli tähän saakka ainoasti viittailemalla vetänyt hänet
salaisuuteen ja vielä olisi ollut mahdollista hänelle erottaa oman
kohtalonsa hänen kohtalostaan. Jos hän tämän teki, niin odotti häntä
murheeton vanhuus, mutta jos hän seurasi prinssiä ja tämän aikeet
onnistuivat, kuinka korkealle voisi hän kohotakaan! Peljättävä ja
seurauksista rikas oli valinta, minkä eteen hän, monen lapsen isä,
näki itsensä asetetuksi. Otsa hikisenä ja kykenemätönnä selvästi
ajattelemaan vei hän Efraimin Kasanan teltan eteen ja riensi sitten
herransa luo.
Keveässä paalurakennuksessa, verhottuna raskailla kirjavilla kankailla,
missä nuori leski asui, oli hiljaisuus vallalla.
Kovasti tykyttävällä sydämellä lähestyi Efraim sisäänkäytävää, ja kun
hän vihdoin rohkaisi itsensä ja nosti maahan kiinnitetyn esiripun,
jota tuuli puhalsi niinkuin purjetta, katsoi hän pimeään huoneesen,
johonka oikealta ja vasemmalta puolelta liittyi samallainen. Toisessa
oli yhtä pimeä kuin keskimmäisessäkin; mutta oikeanpuoleisesta loisti
monen ra'on läpitse liehuva valo. Teltta oli kolmijakoinen tasaisella
katolla, joita hän jo usein oli nähnyt, ja tuossa valaistussa huoneessa
oli varmaankin se, johonka hän tunsi itsensä vedetyksi.
Ettei joutuisi uuden epäilyksen alaiseksi, täytyi hänen voittaa
arkamaisuutensa, ja jo oli hän kumartunut ja vetänyt takaisin silmukan,
millä esirippu oli kiinnitetty hakoihin maassa, kun valaistun huoneen
ovi aukeni ja eräs naisolento astui pimeään keskihuoneesen.
Oliko se Kasana? Uskaltaisiko hän puhutella häntä? Se täytyi tapahtua!
Kokoon puristetuin käsin ja syvästi hengittäen rohkaisi hän itsensä,
niinkuin olisi kysymys hiipiä kutsumattomille sulettuun kaikkein
pyhimpään osaan temppelistä. Sitten lykkäsi hän esiripun syrjään ja
hiljaisella huudahduksella otti hänet tuo ennen huomaamansa nainen
vastaan. Mutta Efraim sai äkkiä malttinsa takaisin; sillä valonsäde oli
langennut vaimon kasvoille ja se, joka hänen edessään seisoi, ei ollut
Kasana, vaan hänen imettäjänsä, joka oli seurannut häntä vankien luo
ja sitten leiriin. Hänkin tunsi Efraimin ja tuijotti häneen ikäänkuin
olisi hän haudasta noussut.
He olivat hyvin tutut toisilleen; sillä kun hän ensikerran oli tullut
joutsiampujain huoneesen, oli tuo vaimo valmistanut hänelle kylvyn ja
balsamilla sivellyt hänen haavojaan, ja ollessaan toistamiseen saman
katon alla, oli hän emäntänsä kanssa ollut hänen hoitajansa. Monta
hetkeä olivat he silloin puhuneet keskenään ja hän tiesi, että hän
oli hänelle hyvä, sillä kädellään oli hän, äidillisellä hellyydellä,
häntä sivellyt, sill'aikaa kun hän puoleksi hereillään, puoleksi
uneksien oli kuumeessa maannut, ja myöhemmin oli hän tiedustellut hänen
kansastaan ja hän oli vihdoin tunnustanut Efraimille, että hän johtui
syrialaisista, jotka olivat sukuja heprealaisille. Niinpä ei Efraimin
puhekaan ollut hänelle aivan outoa; sillä vasta kaksikymmen-vuotisena
naisena oli hän suuren Ramseksen muiden vankien kanssa tuotu Egyptiin.
-- Efraim, sanoi hän myös mielellään, muistutti häntä hänen pojastaan,
tämän vielä nuorena ollessa.
Tältä vaimolta ei ollut nuorukaisella mitään pahaa peljättävänä ja
sentähden tarttui hän nyt hänen käteensä ja kuiskasi hänelle, että
hän oli vartijoita paennut ja tuli hänen emäntänsä luo saamaan hänen
neuvojaan.
Sana "paennut" riitti vanhusta rauhoittamaan;. sillä mitä hän ymmärsi
hengillä, se karkoitti toiset pakoon, mutta itse ei hän paennut.
Rauhoitettuna, siveli hän nuorukaisen kiharoita ja käänsi, ennenkuin
Efraim oli lopettanut kuiskutuksensa, hänelle selkänsä, rientääkseen
valaistuun huoneesen ja antaakseen emäntänsä arvata, kenenkä hän tuolla
ulkona oli tavannut.
Vähän myöhempään seisoi Efraim sen naisen edessä, joka oli tullut
hänen elämänsä johtavaksi tähdeksi. Posket hehkuvina katseli Efraim
hänen kauneihin, mutta kyyneleistä punaisiin kasvoihinsa, ja vaikka
hän saikin piston sydämeensä, kun Kasana, ennen tervehtämistään,
kysyi häneltä, seurasiko Hosea hänen mukanaan, unohti hän kumminkin
tämän turhamaisen tuskan, huomattuaan, että hän ystävällisillä
silmillä katseli häntä. Mutta Kasanan kysyttyä imettäjältä, eikö
Efraim näyttänyt hänestä terveeltä ja reippaalta ja lisäksi vielä
miehuullisemmalta kuin ennen, tuntui hänestä, ikäänkuin olisi hän
todella kasvanut ja hänen sydämensä tykytti nopeammin.
Aina yksityiskohtiin saakka tahtoi Kasana tietää, kuinka Hosealle
oli käynyt, mutta Efraimin noudatettua hänen tahtoansa ja vihdoin
annettuaan halulleen perään puhua omasta kohtalostaan keskeytti Kasana,
hänet neuvotellakseen imettäjän kanssa, kuinka hänet kätkettäisiin
kutsumattomilta silmiltä ja uusilta vaaroilta -- ja pian oli neuvo
keksitty.
Ensiksi sulki vanhus Efraimin avulla teltan pääoven niin tarkasti kuin
mahdollista, mutta sitten osoitti hän hänelle pimeän huoneen, mihinkä
hänen oli nopeasti ja hiljaa vetäytyminen, niin pian kuin hän vain
hänelle viittasi.
Kasana oli sill'aikaa kaatanut pikarillisen viiniä Efraimille ja
kun hän imettäjän kanssa palasi, vaati hän hänen laskeutumaan alas
giraffitaljalle hänen jalkainsa juureen ja kysyi häneltä sitten
itse, kuinka hänen oli onnistunut paeta vartijoilta ja mitä hän
tulevaisuudelta odottaisi. Ennakolta tahtoi hän ilmoittaa hänelle, että
hänen isänsä oli jäänyt Tanikseen ja ettei hänen senvuoksi tarvinnut
huolehtia, että hänen isänsä tulisi tuntemaan ja pettämään hänet.
Hänestä voitiin nähdä ja kuulla, kuinka paljon tämä jälleen näkeminen
ilahdutti häntä, niinpä, kun Efraim alkoi kertomuksensa sillä, että
prinssi Siptah'n käsky riisua vangeilta kahleet, josta heidän kuitenkin
oli ainoastaan Kasanaa kiittäminen, oli hänelle tehnyt pakenemisen
mahdolliseksi, löi hän kuin lapsi kätensä yhteen. Sitten synkistyi
hänen kasvonsa ja syvästi huo'aten pitkitti hän, että ennen Efraimin
tuloa oli hänen sydämensä ollut melkein murtumaisillaan valituksista
ja kyyneleistä, mutta Hosea saisi tietää, mitä nainen voi uhrata
hartaimman halunsa vuoksi.
Efraimin vakuutuksen, että hän ennen pakoaan oli tarjoutunut
irroittamaan hänenkin siteensä, palkitsi hän kiitollisin sanoin ja
kuultuaan, että Josua oli kieltäytynyt vastaanottamasta sisarenpojan
apua, ettei hän tekisi turhaksi sen aikeen menestymisen, minkä hän
niin viisaasti oli hänelle miettinyt, huusi Kasana kostein silmin
imettäjälleen, että niin saattoi ainoastaan tämä mies menetellä.
Jännityksissä ollen seurasi hän pakolaisen kertomusta ja keskeytti
hänet usein osaa-ottavilla kysymyksillä.
Että nuo tuskalliset päivät ja yöt, mitkä olivat hänen takanaan, olivat
niin onnellisesti päättyneet, tuntui hänestä autuaalta unelta, niinkuin
hämärältä tarinalta, eikä pikaria, minkä Kasana ahkerasti täytti, olisi
tarvittukaan tehdäkseen hänestä vilkkaan kertojan.
Puheliaampana kuin koskaan ennen kuvaili hän; kuinka hän rotkossa oli
sattunut irtonaisille kiville ja niiden mukana päistikkaa suistunut
syvyyteen. Tuolla alhaalla oli hän luullut kaikki kadotetuksi; sillä
kohta kun hän oli sorasta vapautunut, mikä häntä peitti, rientääkseen
suolalammikolle, oli hän kuullut vartijain vihellyksen.
Mutta lapsuudesta aikain oli hän ollut hyvä juoksemaan, ilmansuunnan
tuntemisen tähtein valossakin oli hän oppinut kotikentillä ja niin oli
hän katsomatta oikeaan tai vasempaan rientänyt eteenpäin, niin paljon
kuin jalat vain kannattivat, etelää kohti ja yhä vain etelään. Usein
oli hän pimeässä kompastunut kiviin ja erämaan kuoppiin, mutta vain
nopeasti noustakseen ja edemmäksi kiiruhtaakseen, syöstäkseen etelään,
missä hän tiesi Kasanan olevan, hänen, jonka vuoksi ei hän välittänyt
mitä viisaammat olivat hänelle neuvoneet, hänen, jonka vuoksi hän oli
valmis uhraamaan hengen ja elämän.
Mistä hän sai rohkeutta tätä tunnustamaan, ei hän tietänyt, ei Kasanan
lyönti viuhkalla eikä imettäjän uhkaava huuto "katsoppas vain poikaa!"
hillinneet häntä, ei; hänen säteilevät silmänsä etsivät ennemmin
tästälähin, kuten ennenkin, hänen silmiänsä, kertoessaan eteenpäin.
Toisen koiran, joka oli hänen kimppuunsa hyökännyt, oli hän heittänyt
kalliota vasten, toisen karkoittanut kiven heitoilla, kunnes se
ulvoen oli paennut pensaikkoon. Toisia vainoojia ei hän ollut
nähnyt yöllä eikä koko seuraavana päivänä. Vihdoin oli hän jälleen
löytänyt kuljetun tien ja maakansaa, jotka osoittivat hänelle tien,
jota faraon sotajoukko oli kulkenut. Puolipäivän aikana oli hän
väsymyksen valtaamana nukahtanut erään sykomorin varjoisaan siimekseen
ja herättyään oli aurinko jo mailleen menemäisillään. Kovin oli
hän nälissään ollut ja sentähden oli hän ottanut muutamia nauriita
läheisestä kedosta. Mutta sen omistaja oli äkkiä juossut uhaten eräästä
vesihaudasta hänen kimppuunsa ja tuskalla oli hän päässyt häntä pakoon.
Osan yöstä oli hän tietä pitkin vaeltanut, mutta sitten oli levähtänyt
erään kaivon ääreen; sillä hän tiesi, että petoeläimet kammoksuvat
paljon käytyjä paikkoja.
Auringonlaskun jälkeen oli hän pitkittänyt marssiaan ja oli seurannut
tietä, jota sotajoukkokin oli kulkenut. Kaikkialla oli hän löytänyt
sen jälkiä, ja kun hän vähää ennen puoltapäivää uupuneena ja nälissään
oli tullut erääsen kylään, joka sijaitsi Setikanavan kastelemalla
viljellyllä maakaistaleella, mietti hän itsekseen, josko hänen pitäisi
myydä kultaisen rannerenkaansa saadakseen voimallisempaa ravintoa sekä
hankkiakseen itselleen vähän hopeata ja kuparia. Mutta häntä huoletti,
että häntä pidettäisiin ehkä varkaana ja että hän uudelleen joutuisi
vankeuteen, sillä hänen hameensa oli orjantappuroissa revennyt ja
anturat olivat jo kauvan aikaa sitten pudonneet jaloista. Hän oli
luullut, että kovasydämisetkin surkutteleisivat hänen kurjuuttansa,
ja sentähden oli hän kolkuttanut erään talonpojan ovea ja kerjännyt,
niin katkeralta kuin se hänestä tuntuikin. Mutta maanmieheltä ei hän
ollut saanut muuta kuin sen pilkallisen kehoituksen, että niin nuori,
voimakas poika voisi kyllä liikuttaa käsivarsiaankin ja saattaisi
jättää armolahjat heikoille ja vanhoille. Eräs toinen talonpoika oli
uhannut häntä lyödäkin; mutta kun hän jo allapäin vaelsi eteenpäin, oli
eräs nuori vaimo, jonka hän oli huomannut tuon raivoisan talonpojan
huoneen edustalla, seurannut häntä ja pistänyt leivän sekä muutaman
taatelin hänen käteensä ja nopeasti kuiskannut hänelle, että kylää oli
faraon läpikulkiessa liiaksi verotettu, muutoin olisi hän parempaakin
antanut hänelle.
Niin hyvältä kuin tämä odottamaton lahja, minkä hän oli nauttinut
lähimmällä kaivolla, ei ollut vielä mikään juhla-ateria hänelle
maistunut; mutta hän ei maininnut Kasanalle, että se oli tullut hänelle
karvaaksi epäilyksen vuoksi josko hänen pitäisi täyttää Josuan kehoitus
palata kansalaistensa luo vai noudattaa ikäväänsä, mikä veti hänet
Kasanan luo.
Epätietoisena oli hän vaeltanut eteenpäin, mutta sallimus näkyi
ottaneen huolekseen tien osoittamisen hänelle; sillä sittenkuin hän
oli vaeltanut noin puolen tuntia ja vihdoin aution maan lävitse,
oli hän tien ohella tavannut erään nuoren, ikäisensä miehen, joka
valittaen piteli jalkaansa käsillään. Hän oli säälien lähestynyt häntä
ja oli ihmeekseen tuntenut hänet Kasanan isän edelläjuoksijaksi ja
lähettilääksi, jonka kanssa hän usein oli puhunut.
"Apu, meidän nopea nubialainen juoksija?" keskeytti nuori vaimo hänet
ja Efraim myönsi sen sekä kertoi sitten vielä, että lähettiläs oli
tullut lähetetyksi viemään niin pian kuin mahdollista kirjeen prinssi
Siptah'lle, ja nopeajalkainen poika, joka oli tottunut juoksemaan
herransa jalojen hevosten edellä, oli kulkenut tietä niinkuin nuoli ja
olisikin kaksi tuntia myöhemmin ennättänyt päämaaliin, ellei hän olisi
jalkaansa tallannut vaunun pyörän rikkoman pullon teräviin säröihin, --
ja hänen haavansa oli tullut syväksi ja hirveäksi.
"Ja sinä autoit häntä?" kysyi Kasana.
"Mitä taisin minä muuta?" kuului vastaus. "Olihan hän jo puoleksi
uupunut veren vuodosta ja kalpea kuin kuolema. Niin kannoin minä hänet
lähimpään vesihautaan ja pesin hänen haavansa puhtaaksi ja voitelin ne
hänen balsamillaan."
"Vuosi sitten panin minä itse tuon pienen rasian hänen taskuunsa",
vakuutti tuo helposti liikutettu imettäjä ja kuivasi silmiään; mutta
Efraim vahvisti sen, sillä Apu oli kiitollisesti kertonut sen hänelle.
Sitten pitkitti hän taas:
"Hameeni liepeen repäsin täydellisesti palasiksi ja sidoin hänet
niinhyvin kuin osasin. Sitten kehoitti hän minua ehtimiseen
kiiruhtamaan ja otti esiin lähettiläsmerkin ja kääryn, mitkä hänen
herransa oli hänelle antanut, ja tietämättömänä onnettomuudestani
pyysi hän minua, hänen sijassaan, viemään kirjeen prinssille. Oi
kuinka kernaasti otinkaan sen huolekseni ja toinen tunti ei ollut
vielä kulunut, kun minä saavutin leirin. Kirje on prinssin käsissä ja
täällä olen minä ja huomaan sinusta, että se ilahduttaa sinua. Mutta
niin onnellinen kuin minä olen istuessani täällä jalkaisi juuressa ja
katsellessani sinua, niin kiitollinen kuin minä olen, ettäs olet minua
kuullut, ei ole varmaan kukaan ollut, ja kytkekööt minut vaikka jälleen
kahleisiin, tyynesti tahdon sen kärsiä, kun sinä minulla vain hyvänä
pysyt! Oi, olihan onnettomuuteni niin suuri! Ei ole minulla isää eikä
äitiä eikä ketään, joka minua rakastaa. Mutta sinä, sinä ainoasti olet
minulle kallis ja ethän todellakaan sysää minua luotasi?"
Aivan haltioissaan oli hän huudahtanut viimeiset sanat ja innostuksen
vallassa sekä viimeisten päiväin ja hetkien kauhistavien ponnistusten
perästä voimattomana hillitsemään eteenpäin riehuvia tunteita, nyyhki
nuorukainen, joka vielä oli niin lähellä lapsuutensa vuosia ja huomasi
itsensä kokonaan asetetuksi oman onnensa varaan ja kaikesta erotetuksi,
mikä ennen oli ollut hänen turvansa ja suojansa, ja arkana niinkuin
hätäinen nuori lintu, joka etsii turvaansa äidin siipein suojassa,
kätki hän tulvivissa kyyneleissä päänsä Kasanan helmaan.
Silloin valtasi lämmin sääli tuon helläsydämisen nuoren naisen ja hänen
silmänsä tulivat kosteiksi. Ystävällisesti laski hän kätensä hänen
päälaelleen ja tuntiessaan tuon itkevän ruumiin värisevän nosti hän
hänen päätänsä molemmin käsin, suuteli hänen otsaansa ja poskiansa,
katseli kostein silmin hymyillen hänen silmiinsä ja huusi: "Sinä kurja,
narrimainen nuorukainen! Miksi en sitten olisi sinulle hyvä tai ajaisin
sinut tyköäni pois? Sinun enosi on minulle ihmisistä rakkain ja olethan
sinä ikäänkuin hänen poikansa. Teidän hyväksenne olen ottanut omakseni
jo paljon huolta, minkä minä muutoin olisin poistanut tyköäni kauvaksi,
kauvaksi!... Mutta nyt se pitkittyköön ja mitä muut minusta ajattelevat
ja sanovat, siitä en huoli, kunhan vaan tuo ainoa onnistuu, minkä
vuoksi uhraan ruumiini ja henkeni ja kaikki, mitä minä muutoin pidän
arvossa! Odota vain, sinä kurja hillimätön poika". -- ja tässä suuteli
hän häntä toistamiseen poskille -- "Onnistuu kai minulle tasoittaa tie
sinulle! Mutta nyt on kylliksi!"
Tämä kehoitus kuului jälleen vakavammalta ja sen tarkoituksena oli
hillitä tuon innokkaan pojan kasvavaa kiihkoa. Mutta äkkiä ponnahti hän
ylös ja huusi tuskallisen hätäisesti: "Pois, pois paikalla!"
Miehen askeleet, jotka lähestyivät telttaa ja imettäjän varoittava
sana, olivat ajaneet tämän ankaran käskyn nuoren vaimon huulille ja
Efraimin tarkka kuulo käsitti hänen levottomuuttaan sekä vaati häntä
seuraamaan vanhusta pimeään huoneesen ja siellä huomasi hän, että
muutaman silmänräpäyksen viipyminen olisi ilmaissut hänet; sillä jo
aukeni teltan esirippu ja eräs mies astui keskisen huoneen läpitse,
missä Kasana -- nuorukainen kuuli sen hyvin -- tervehti uutta vierasta
liiankin ystävällisesti ja ikäänkuin hämmästyisi hän hänen myöhäisestä
tulostaan.
Imettäjä oli sillävälin temmannut oman kauhtanansa, heittänyt sen
pakolaisen alastomille hartioille ja kuiskuttanut hänelle: "Ole ennen
auringon nousua teltan läheisyydessä, mutta älä astu sinne, henkesi
uhalla, ennenkuin minä huudan sinua. Sinulla ei ole isää eikä äitiä
ja minun lapseni, Kasana -- oi, sitä kultaista, rakastavaa sydäntä!
-- kaikesta hyvästä on hän parhain, mutta kelpaako hän kokemattoman
huimapään ohjaajaksi, se on toinen kysymys. -- Kertomuksesi kestäessä
olen minä monenlaisia ajatellut ja koska minä tarkoitan sinulle hyvää,
niin tahdon minä sanoa sinulle: Sinulla on eno, joka -- lapsellani
on kyllä oikein -- joka kaikista miehistä on parhain ja minä tunnen
ihmiset. Mitä hän sinulle neuvoo, tee se; sillä se on sinulle
varmaankin terveellistä! Tottele häntä! Ja jos hänen käskynsä vie sinut
kauvaksi täältä ja Kasanan luota, niin sen parempi sinulle. Me kuljemme
vaarallisia teitä ja ellei se tapahtuisi Hosean tähden, niin olisin
minä koettanut molemmin käsin pidättää häntä. Mutta hänen tähtensä
-- minä olen vanha vaimo; mutta tämän miehen tähden, menisin vielä
vaikka tuleen. Todella surettaa minua enemmän kuin voin sanoakaan tämän
puhtaan, sydämestään hyvän lapsen ja sinun tähtesi, jonka kaltainen
minun poikani kerran oli, ja sentähden kerron minä vain: Noudata
enoasi, poika! Tee niin, muutoin joudut hukkaan ja se olisi vahinko!"
Odottamatta vastausta lykkäsi hän pojan telttaseinäin välillä olevaa
aukkoa kohti ja odotti kunnes Efraim pääsi ulos. Sitten pyyhki hän
silmiään ja astui niinkuin sattumalta valaistuun huoneesen, mutta
Kasanalla ja hänen myöhäisellä vieraallaan oli asioita toimitettavia,
jotka eivät sietäneet todistajaa ja hänen "rakas lapsensa" salli hänen
ainoastaan sytyttää lampun kolmihaaraisen kynttiläjalan vieressä ja
käski hänen mennä levolle.
Hän totteli häntä ja pimeässä huoneessa, missä hänen vuoteensa oli
hänen emäntänsä vieressä, laskeusi hän levolle, kätki kasvonsa käsiinsä
ja itki.
Imettäjästä tuntui niinkuin olisi maailma mullin mallin. Hän ei
enään käsittänyt Kasanaa, sydänkäpystään, sillä hän antoi puhtauden
ja kunnian alttiiksi miehelle, joka -- sen tiesi hän -- oli hänelle
vastenmielinen.