Hänen tähtensä palasi hän yhä jälleen leirin pohjoispäähän takaisin,

mikä kosketti Taniksesta tulevaa tietä ja missä nyt Moseksen käskystä

parhaimpien taistelukuntoisten miesten teltat kohosivat. Täällä

oli hän toivonut löytävänsä paljasta luottamusta; mutta kun hän

kuunteli aseellisten puheita, jotka taajoissa joukoissa ympäröivät

vahtivalkeita, kuuli hän, että Urin ehdotus oli heillekin ehtinyt.

Useimmat olivat puolisoita ja isiä, heillä oli huone, maankappale,

ammatti eli virka, ja vaikka moni viittasi korkeimman käskyyn ja

uuteen kauniisen kotiin, jonka Jumala oli heille luvannut, niin ei

ollut kuitenkaan harvoja taipuvaisia palajamaan. Kuinka mielellään

olisi hän astunutkaan näiden sovaistuneitten keskelle ja kehoittanut

heitä uudella uskolla ja luottamuksella seuraamaan Herran käskyä ja

veljeänsä! Mutta tässäkin täytyi hänen vaijeta. Ainoasti kuunteleminen

oli hänelle sallittu ja hän tunsi itsensä vahvemmin sinne vedetyksi,

missä hän odotti kuulevansa kapinallisia sanoja ja neuvotteluja.

Salaperäinen viehätys oli tässä hirvittävässä mielenliikutuksessa

ja kun moni valkea sammui, miehet laskeusivat levolle ja puheet

vaikenivat, niin tuntui hänestä ikäänkuin häneltä olisi riistetty

jotakin, jota hän toivoi.

Nyt kääntyi hän viimeisen kerran Taniksesta tulevalta tieltä; mutta

siellä ei liikkunut kukaan paitsi edes ja takaisin astuvat vartijat.

Vielä ei hän ollut epäillyt Hosean tulemista, sillä olihan kutsumus,

jonka hän Herran nimessä oli hänelle lähettänyt, saapunut hänelle;

mutta nyt, kun tähdet ilmaisivat hänelle puoliyön kuluneeksi, johtui

selvästi hänen mieleensä, kuinka monta vuotta Hosea oli elänyt

egyptiläisten seassa ja että hän ehkä piti arvottomana miehelle seurata

naisen kehoitusta, vaikka se olisi tehty korkeimman niinessäkin. Hän

oli kylliksi saanut osakseen nöyryytyksiä, miksipä ei tämäkään kohtaisi

häntä?

Neljästoista Luku.

Kovin levottomana ja sellaisten ajatusten kiusaamana lähestyi Mirjam

vierasystävänsä huonetta mennäkseen levolle, mutta juuri kun hän astui

kynnykselle, veti hän jalkansa takaisin ja kuunteli vielä kerran

pohjaanpäin.

Hosean täytyi sieltä tulla.

Mutta hän ei kuullut muuta kuin vartijan askeleet ja Hurin äänen, joka

aseellisella joukolla kulki leirin läpitse.

Hänkään ei voinut pysyä huoneessa.

Yö oli lauhkea ja tähtikirkas, aika oli niinkuin luotu hiljaisia

unelmia varten sykomorin alla. Hänen penkkinsä tuon arvoisan puun alla

oli tyhjä ja pää kumarassa läheni hän tuota rakasta leposijaa, josta

hänen seuraavana päivänä piti jättää hyvästi ainiaaksi. Mutta vielä

ei hän ollut saavuttanut läheistä päämaalia, kun hän pää pystyssä jäi

seisomaan ja painoi kätensä nousevaa rintaa vasten. Tällä kertaa oli

kuulunut kavion kopsetta, hän ei erehtynyt, ja pohjasta se tuli.

Pauhasivatko faraon vaunut esiin, leiriin hyökätäkseen? Pitikö hänen

huutaa, herättääkseen sotilaita? Tai oliko se ehkä hän, jota hän niin

ikävällä kaipasi? Niin, niin, niin! Se oli yksinäisen hevosen astuntaa

ja uusi tulokas täytyi se olla; sillä melua syntyi teittäin keskellä,

koirat haukkuivat ja huutoja, puheita ja vastauksia tuli ratsastajan

kanssa lähemmäksi ja lähemmäksi.

Se oli Hosea, hän tiesi sen varmasti!

Että hän ratsasti yksin yöllä ja oli riistänyt itsensä irti

siteistä, jotka sitoivat hänet faraoon ja asetovereihin, oli merkki

hänen kuuliaisuudestaan! Rakkaus oli terästänyt hänen tahtonsa ja

kiiruhtanut hänen hevosensa juoksua ja kiitollisuus, jonka rakkaus

voi osoittaa palkka, jonka se voi lahjoittaa, ei saanut häneltä

kauvemmin pysyä pidätettynä. Hänen käsivarsissaan olisi hän onnellisena

tunnustava, että hän oli suuria hyljännyt, niittääkseen ihanampaa

ja suloisempaa! Mirjamista tuntui ikäänkuin yö vaikenisi kirkkaaksi

päiväksi kuullessaan, että tuo lähenevä ratsasti suoraan Amminadabin,

hänen vierasystävänsä huoneelle. Hän tiesi nyt, että se oli hänen

kutsumustaan, jota hän totteli, että hän oli tullut tavatakseen häntä.

Ennenkuin omaa isäänsä, joka majaili hänen sisarenpoikansa Ephraimin

suuressa tyhjässä huoneessa, etsi Hosea Mirjamia tavatakseen.

Varmaankin olisi hän mielellään, niin nopeasti kuin hevonen jaksoi,

rientänyt häntä vastaan, mutta eihän sopinut rivakkaasti ratsastaa

leirin läpitse. Oi, kuinka aika kului pitkällisesti siksi kun hän

vihdoin näki ratsastajan, siksi kun hän heittäysi maahan ja hänen

seuralaisensa viskasi hevosen ohjat kolmannelle, joka häntä seurasi.

Se oli Hosea, se eli hän!

Mutta hänen seuralaisensa -- hän tunsi hänen selvästi ja hämmästyi

kovin -- hänen seuralaisensa oli Hur, mies, joka muutamia tuntia sitten

oli pyytänyt häntä vaimokseen.

Tuossa seisoivat molemmat, jotka häntä kosivat, aivan vierettäin

tähtein valossa ja tulisoihtujen valaisemina, jotka paloivat rattaiden

ja tavarain äärellä, mitkä olivat valmiit huomispäivän vaellusta varten.

Tuo korkeakasvuinen vanhempi heprealainen voitti nuoremman

lujajäntereisen sotilaan pituudessa, ja laumain omistaja ei ollut

vähemmin suora kuin egyptiläinen sankarikaan. Molempain äänet

sointuivat vakavilta ja miehuullisilta, mutta rakastetun ääni tuntui

hänestä ytimekkäämmältä ja syvemmältä. Nyt olivat he tulleet häntä niin

liki, että hän voi käsittää heidän puhettaan.

Hur kertoi tulijalle, että Moses oli lähtenyt tiedustelu-retkelle ja

Hosea lausui ikävänsä siitä syystä, että hän tahtoi keskustella hänen

kanssaan tärkeistä seikoista.

Silloin olisi hänen seuraavana aamuna lähteminen kansan kanssa,

huomautti Hur, sillä Moses aikoi yhtyä heihin tiellä. Senjälkeen osotti

hän Amminadabin huonetta, mikä oli syvässä pimeydessä ja missä ei valoa

näkynyt sekä kehoitti Hoseaa viettämään lopun yötä hänen kattonsa alla,

koska ei hän tahtonut herättää vanhaa isäänsä niin myöhäisenä hetkenä.

Silloin huomasi Mirjam ystävänsä viipyvän vastauksella ja tähystelevän

naisten huonetta ja vierasystävänsä kattoa, ja tietäen, mitä hän sieltä

etsi, ei hän voinut kauvemmin pidättää sydämensä halua, vaan esiintyi

sykomorin varjosta tervehtien Hoseaa lämpimästi ja sydämellisesti

tervetulleeksi.

Ei voinut Hoseakaan salata sydämensä iloa ja Hur seisoi noiden jälleen

yhdistyneitten vieressä, kun he ojensivat toisilleen kättään ja

tervehtivät toisiaan ensin vaijeten, mutta sitten lämpimin sanoin:

"Tiesinhän sinun tulevaksi!" huudahti neito ja Hosea vastasi iloisella

liikutuksella:

"Sen voit helposti arvata, profetissa; sillä minua tänne kutsuvien

äänien seassa oli sinunkin".

Sitten pitkitti hän levollisemmasti:

"Minä toivoin, paitsi sinua, tapaavani veljesikin, sillä minä tuon

tietoja, joilla on suuri merkitys hänelle, meille ja kansalle.

Minä näen myöskin teidän lähtöön valmiina, mutta minua surettaisi

häiritä sinun vanhoja vierasystäviäsi levosta ja ryhtyä vaarallisiin

hankkeisiin, joita vielä saatetaan välttää."

"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Hur ja astui toista lähemmäksi.

"Minä tarkoitan", vastasi tämä, "että jos Moses pysyy päätöksessään

viedä kansan itään, on huomenna vuotava paljon hyödytöntä verta,

sillä kuten Taniksessa varmasti kuulin, on vartiosto Ethamissa saanut

käskyn, ettei päästää ketään ihmistä läpi, puhumattakaan tuosta

lukemattomasta kansan paljoudesta, jonka suuruus minua hämmästytti

ratsastaessani leirin lävitse. Minä tunnen Apun, joka on linnoituksien

päällikkö, ja ne legionat, joita hän johtaa. Siitä tulisi vaarallinen,

peljättävä verisauna meidän turvattomien osaksi harjaantumattomien

maanmiesten joukossa, se tulisi... lyhyesti sanottuna, minun täytyy

välttämättömästi ja viivyttelemättä puhua Moseksen kanssa, estääkseni

pahinta onnettomuutta, ennenkuin se on myöhäistä."

"Mitä sinä pelkäät, ei ole meiltäkään jäänyt huomaamatta", vastasi Hur,

"ja juuri sitä estääkseen on Moses lähtenyt vaaralliselle matkalle."

"Mihinkä?" kysyi Hosea.

"Se on salaisuus kansan johtajain seassa."

"Niihin kuuluu isänikin."

"Varmaan, ja tarjouduinhan minä jo viemään sinut hänen luokseen. Jos

hän ottaa sinut vihkiäkseen..."

"Jos hän siinä loukkaa velvollisuutta, niin vaijetkoon. Kuka johtaa

huomenna vaeltavat joukot?"

"Minä."

"Sinäkö?" kysyi Hosea ihmetellen ja toinen lisäsi tyynesti:

"Sinä ihmettelet paimenen rohkeutta tahtoessaan johtaa sotajoukkoa,

mutta kaikkien sotalaumain herra, jolle me olemme uskoneet asiamme, on

johtajanamme, ja minä luotan hänen johdatukseensa."

"Sen teen minäkin", vastasi Hosea. "Ei kukaan muu kuin Jumala, jonka

kautta Mirjam kutsui minua tähän paikkaan, uskonut minulle -- siitä

olen varma -- tuota tärkeätä sanomaa, joka toi minut tänne. Minun

täytyy tavata Moses, ennenkuin on myöhäistä."

"Kuulithan jo, että on jokaiselle ja minullekin mahdotonta saavuttaa

häntä, ennenkuin huomenna, ehkäpä ei ennen kuin ylihuomenna; tahdotko

kumminkin puhua Aaronin kanssa?"

"Onko hän leirissä?"

"Ei, mutta me odotamme hänen palajamistaan ennen kansan lähtöä, se on,

muutamien tuntien kuluttua."

"Onko hänellä oikeus päättää tärkeitä kysymyksiä Moseksen poissa

ollessa?"

"Ei, hän julkaisee vain kansalle puheliaammalla kielellä, mitä hänen

jalo veljensä on säätänyt."

Tässä katseli sotilas pettyneellä toiveella maahan ja pitkitti sitten

lyhyen harkinnan perästä, nostaessaan silmänsä Mirjamin puoleen:

"Se on Mosekselle, kuin Herra meidän Jumalamme ilmoittaa tahtonsa,

mutta sinullekin, hänen korkealle, neitseelliselle sisarelleen,

sinullekin ilmaisee itsensä korkein, sinullekin..."

"Oi, Hosea!" keskeytti hänet naisprofeetta ja ojensi rukoilevasti ja

torjuen kätensä häntä kohti; mutta huolimatta hänen varoituksestaan

pitkitti päällikkö innokkaasti:

"Sinut on Herra meidän Jumalamme käskenyt kutsumaan minua, hänen

palvelijaansa, kansan luoksi takaisin, sinun käski hän antamaan

minulle nimen, johonka minä tahdon muuttaa isäni ja äitini minulle

antaman nimen, jota minä kolmekymmentä vuotta kunnialla olen kantanut.

Kuuliaisena kutsumuksellesi olen minä itseltäni heittänyt pois, mikä

minut voi tehdä suureksi ihmisten parissa; mutta tiellä, jota minun

Egyptissä, Jumalani ja sinun kuvasi kanssa sydämessä, oli vaeltaminen

uhkaavaa kuolemaa kohti, on se sanoma tullut minulle, jota minun on

tässä esiintuominen, ja sentähden uskon minä, että se on korkein itse,

jolta se tulee. Saattamaan sen kansan johtajille olen minä velvoitettu;

mutta kun en löydä Mosesta, en voi uskoa sitä kellekään paremmalle

kuin sinulle, joka, vaikka oletkin vain nainen, veljesi jälkeen seisot

korkeinta lähinnä, ja sentähden pyydän sinua nyt kuulemaan minua.

Kolmannen korville ei ole sanomani vielä kypsynyt."

Silloin ojensi Hur itsensä suoraksi ja keskeyttäessään toisen puheen

kysyi hän Mirjamilta, tahtoisiko hän kuunnella Sunin poikaa ilman

todistajia; mutta hän vastasi hänelle kaikumattomalla "kyllä".

Silloin kääntyi Hur ylpeästi ja kylmästi sotilaasen: "Minä luulen, että

Mirjam tuntee Herran tahdon niinkuin veljensäkin ja että hän tietää,

mikä soveltuu vaimoille Israelissa. Ellen erehdy, oli se myös tämän

puun alla kuin sinun oma isäsi, arvoisa Nun, antoi pojalleni Urille

ainoan vastauksen, jonka Moseksenkin täytyy antaa kullekin sinun

kaltaisellesi sanantuojalle."

"Tunnetko sinä sen?" kysyi sotilas jyrkällä ja torjuvalla äänellä.

"En", vastasi toinen, "mutta minä aavistan mitä se sisältää ja katso

tänne."

Samalla kumartui hän nuoruuden notkeudella ja nosti voimallisilla

käsivarsilla ylös kaksi suurta kiveä, asetti ne vastatusten, vieritti

sitten muutamia pienempiä niiden sivulle ja huudahti kiivaasti:

"Tämä muistopatsas olkoon todistajana minun ja sinun välillä, niinkuin

muistopatsas Mizpassa, jonka Jaakop ja Laban nostivat. Ja niinkuin

hänkin huusi Herralle, että hän olisi hänen ja, toisen välillä

vartijana, niin teen minäkin. -- Mutta sinua neuvon minä tälle

muistopatsaalle, ettäs muistaisit sitä, kun olemme erossa toisistamme.

Tässä lasken minä käteni tälle muistopatsaalle ja todistan, että minä

Hur, Kalebin ja Ephrat'in poika, en pane uskallustani kehenkään muuhun

kuin Herraan isäimme Jumalaa ja että minä olen nöyrä noudattamaan hänen

käskyänsä, joka kutsuu meitä faraon valtakunnasta maahan, jonka hän

meille on luvannut. Mutta sinulta Hosea, Nunin poika, kysyn minä, ja

Herra meidän Jumalamme kuulee sinua. Etkö sinäkään odota muuta apua

kuin Abrahamin Jumalalta, joka valitsi kansansa valituksi kansakseen?

Ja tahdotko todistaa, että sinä aina muistat egyptiläisiä, jotka ovat

meitä sortaneet ja joiden orjuudesta Herra meidän Jumalamme on luvannut

lunastaa meidät, Jumalasi ja kansasi kuoleman vihollisina?"

Silloin vavahtelivat sotilaan parrakkaat kasvot ja hän halusi syöstä

kumoon muistopatsaan ja ojentaa kiusallista kysyjää vihastunein sanoin,

mutta Mirjam oli laskenut kätensä muistopatsaan päälle ja huudahti:

"Hän kysyy sinulta Herramme ja Jumalamme edessä, joka on todistajanne!"

Silloin onnistui Hosean hillitä vihaansa ja puristaessaan lujemmin

neidon kättä vastasi hän vakavasti:

"Hän kysyy, mutta minä jään vastauksen velkaa, sillä myöntämisestä ja

kieltämisestä on tässä vähän apua; Jumalan otan minäkin todistajaksi

ja tämän muistopatsaan edessä on sinun Mirjam, mutta ainoastaan sinun

käsittäminen mitä minä ajattelen ja mitä tarkoitusta varten olen

tullut. -- Mutta sinä Hur, katsele tänne! Niinkuin sinäkin, lasken

minäkin käteni tälle muistopatsaalle ja todistan, että minä, Hosea,

Nunin poika, en pane luottamustani kehenkään muuhun kuin Herraamme,

Isäimme Jumalaan. Sinun ja minun välillä seisokoon se todistajana ja

päättäköön, josko minun tieni on hänen taikka erehtyväisen ihmisen.

Minä tottelen hänen tahtoansa, jonka hän on ilmoittanut Mosekselle ja

tälle jalolle neidolle. Tämän lupaan minä valalla, jonka vartija on

Herra meidän Jumalamme."

Hur oli jännitetyllä tarkkaavaisuudelta kuunnellut ja liikutettuna

tämän puheen vakavuudesta huudahti hän:

"Herra meidän Jumalamme kuuli valasi, ja valaasi vastaan panen minä

tämän muistopatsaan edessä vielä yhden todistuksen: 'Jos se hetki

tulee, jolloin sinä muistellessasi tätä muistopatsasta annat sen

vakuutuksen, minkä äsken kielsit minulta, ei ole tulevaisuudessa

syntyvä mitään vihaa välillämme, ja jos korkeimman tahto sellainen

on, niin jätän minä mielelläni päällikkötoimen sinulle, johonka sinä

monissa sodissa tottuneena olet taitavampi kuin minä, joka tähän asti

olen komentanut vain paimeniani ja laumojani. Mutta sinun mieleesi,

Mirjam, painan minä sen, että tämä muistopatsas on myös todistajana

siihen keskusteluun, johonka sinä, Jumalan kasvojen edessä, aiot ryhtyä

tämän miehen kanssa. Minä muistutan sinua nuhtelevista sanoista, joita

sinä kuulit tämän miehen isän suusta tämän puun alla, ja huudan Jumalan

todistajaksi, että minä isällisellä kirouksella olisin synkistyttänyt

elämän Urille, omalle pojalleni, joka on sydämeni ilo, jos vain hän

olisi astunut kansan sekaan voittaakseen sen sanomalla, jonka hän

meille toi; sillä se olisi kääntänyt vähä-uskoiset heidän Jumalastaan.

Siitä muistutan sinua, neito, ja sanon sinulle vielä kerran: Jos minua

etsit, niin olet löytävä minut, ja ovi, jonka minä avasin sinulle,

pysyy sinulle avonaisena, mitä tahansa tapahtukoon'."

Näin puhuttuaan käänsi Hur hänelle ja sotilaalle selkänsä.

He eivät tietäneet, kuinka heidän laitansa oli, ja hän, joka pitkän,

vaarojen alaisen ratsastuksen kestäessä hartaalla halulla oli ikävöinyt

tätä hetkeä, jolloin hän saisi tavata rakastettuansa, katseli

hämmästyneenä ja kovin levottomana maahan, mutta Mirjam, joka hänen

lähestyessään piti häntä varten valmiina korkeimman ja suloisimman

palkinnon, jolla rakastava vaimo palkitsee uskollisuuden ja rakkauden,

oli tuon vakavasti varoittavan kivipatsaan edessä vaipunut maahan puun

viereen ja painoi otsana onteloa, visaista runkoa vasten.

Viidestoista luku.

Pitkään aikaan ei kuulunut muuta ääntä sykomorin alta kuin neidon

hiljaista nyyhkytystä ja sotilaan levottomia askeleita, joka,

koettaessaan malttaa mielensä, ei uskaltanut häiritä häntä.

Hän ei voinut vielä käsittää, mikä niin äkkiarvaamatta,

vuorenkorkuisena oli tunkeutunut hänen ja rakastetun välille.

Hurin sanoista oli hän käsittänyt, että Moses ja hänen oma isänsä

olivat evänneet kaiken välityksen, ja kuitenkin näkyivät hänestä

lupaukset, mitkä hänellä oli kansalle esitettävänä, korkeimman

armorikkaiksi lahjoiksi. Eihän kukaan hänen kansalaisistaan vielä niitä

tuntenut ja oliko Moses se, jona hän piti häntä, niin täytyi Herran

avata hänen silmänsä ja näyttää hänelle, että hän oli valinnut hänen,

Hosean, hänen välityksellään johtamaan kansaa parempaa tulevaisuutta

kohti; ei hän myöskään epäillyt, että hän helposti voisi saada isän

puolelleen. Täydellä vakuutuksella olisi hän myöskin toistamiseen

vakuuttanut, että se oli korkein, joka hänelle oli tien osoittanut, ja

tätä kaikkea mietittyään ja Mirjamin vihdoin noustua ylös astui hän

häntä kohti uudella luottamuksella. Rakastava sydän kehoitti häntä

sulkemaan hänet käsivarsiinsa, mutta hän viittasi häntä peräytymään

ja neidon muutoin niin puhdas, syvä ääni kuului käheältä ja ikäänkuin

peitetyltä kysyessään häneltä miksi hän oli niinkauvan viipynyt ja mitä

se oli, jota hän aikoi uskoa hänelle.

Sykomorin alla ei hän ollut ainoastaan etsinyt lepoa ja rukoillut

Jumalaa siitä, vaan myöskin katsonut sydämeensä. Hän rakasti Hoseaa;

mutta hän aavisti hänen tulevan samalla esityksellä kuin Urikin, ja

vanhan Nun'in vihaiset sanat kaikuivat nyt vahvemmin kuin koskaan hänen

sielussaan. Pelko, että tuo rakastettu vaelsi väärillä poluilla ja

Hurin hämmästyttävä teko olivat tasoittaneet hänen kiihkonsa korkeat

laineet ja hänen järkevään harkitsemiseen palautunut henkensä pyysi

ennen kaikkia tietää, mikä häntä niinkauvan oli pidättänyt, jota hän

Jumalansa nimessä oli kutsunut, ja miksi hän tuli yksin ja ilman

Ephraimia.

Kirkas taivas oli täynnä tähtiä, ja nämä, joiden määrä oli nähdä

jälleenyhdistetyn rakastavan ihmisparin onnea, tulivat nyt todistajiksi

levottoman tytön arkoihin kysymyksiin ja tulisen katkerasti petetyn

miehen kärsimättömiin vastauksiin.

Vakuuttaen rakkauttaan ja tulleensa omistamaan hänet omakseen alkoi hän

puhettaan; hän salli tosin hänen pitää kättään omassaan, mutta pyysi

häntä luopumaan kosimisestaan ja ensiksi kertomaan hänelle mitä hän

tahtoi tietää.

Monenlaisia tietoja oli hän saanut Ephraimista eräältä sotatoverilta

Tuniksesta, ja niin voi hän kertoa, että poika tottelemattomuudesta

ja luultavasti tyhmästä uteliaisuudesta oli haavoitettuna ja sairaana

mennyt kaupunkiin, mutta että hän oli saanut asunnon ja hoidon erään

ystävän luona. Mutta tämä teki neidon levottomaksi ja hän nuhteli

itseänsä, että tuo orpo, kokematon poika, joka oli kasvanut hänen

silmäinsä alla ja jonka hän oli lähettänyt vieraasen maahan, oli nyt

egyptiläisessä huoneessa.

Hosea vakuutti kuitenkin; että hän ottaisi huolekseen hänen takaisin

saattamisensa omiensa luo, ja kysyi häneltä, kun hän huolimatta tästä

näyttäytyi murheelliselta oliko hän menettänyt hänen rakkautensa ja

luottamuksensa. Mutta antamatta hänelle lohduttavaa vastausta alkoi hän

uudelleen kysellä häneltä ja tahtoi tietää, mikä oli hänen tuloansa

viivyttänyt, ja niin piti hänen syvästi levottomana ja loukatulla

mielellä aloittaa kertomuksensa.

Sill'aikaa kuin Mirjam, nojautuen sykomorin runkoa vastaan, kuunteli

häntä, astui Hosea, kaipion ja levottomuuden vallassa milloin edes

ja takaisin, milloin taas, tuskin itsensä herrana, hänen luokseen.

Ainoastaan kiihko ja toivo, mitkä hänen täyttivät eikä mikään muu,

näkyivät hänestä ansaitsevan pukea sanoiksi. Jos hän olisi varmasti

tietänyt, että hänen sydämensä oli vieraantunut hänestä, olisi hän

ratsastanut täältä pois jälleen, aukaistuaan ensin sielunsa isälleen

ja uskallettuaan ratsastaa umpimähkään, löytääkseen Moseksen. Voittaa

Mirjam ja varoa itseään valapattoisuudesta oli kaikki, mitä hän halusi,

ja vaikka hän olikin kokenut ja toivonut merkillisiä seikkoja viime

päivinä, vastasi hän kuitenkin Mirjamin kysymyksiin kiivaasti ja

ikäänkuin olisivat ne koskeneet arvottomia asioita.

Lentävin sanoin alkoi hän kertomuksensa ja jota useammin Mirjam häntä

keskeytti, sitä kärsimättömämmin vastasi hän häntä, sitä syvemmiksi

kävivät rypyt hänen otsallaan.

Muutaman tunnin oli Hosea hevosen hoitajansa seurassa iloisin mielin

ja toivorikkaana ratsastanut etelää kohti, kun hän, vähän ennen

pimeän tultua huomasi suuren ihmisjoukon, joka kulki hänen edellään.

Alussa oli hän ollut siinä luulossa, että hän oli kohdannut pois

vaeltavien heprealaisten jälkijoukon. Sentähden oli hän kiiruhtanut

hevosensa juoksua. Mutta ennenkuin hän oli saavuttanut vaeltajat,

olivat muutamat talonpojat ja kuorma-ajurit, jotka olivat jättäneet

juhtansa ja rattaansa alttiiksi, rientäneet hänen ohitsensa kovalla

huudolla ja kiihkeillä varoituksilla, mitkä ilmoittivat hänelle, että

hänen edellänsä vaeltajat olivat spitaalisia. Ja pakolaisten varoitus

olikin ollut hyvin perustettu, sillä ensimäiset, jotka kääntyivät

hänen puoleensa sydäntä liikuttavalla huudolla: "Spitaali! Spitaali",

kantoivat tuon hirvittävän taudin tuntomerkkejä ja heidän ruvella ja

valkealla hilseellä peitetyistä, rumennetuista kasvoistaan katsella

tuijottivat karvattomat silmät kolkolla kiillolla häntä vastaan.

Pian tunsikin Hosea muutamia heistä osaksi egyptiläisiksi papeiksi

kerityllä päällä, osaksi heprealaisiksi miehiksi ja vaimoiksi.

Molemmille teki hän päällikön ankaralla tyyneydellä tarpeelliset

kysymykset ja sai tietää, että he tulivat kivilouhimoista vastapäätä

Memphistä, joka oli heidän erityinen olinpaikkansa Niilin itärannalla

Muutamat heprealaiset heidän seassaan olivat siellä kuulleet

omaisiltaan, että heidän kansansa aikoi jättää Egyptin ja etsiä maata,

jonka Herra oli heille luvannut Silloin olivat useat päättäneet

uskoa itsensä samoin heidän isäinsä väkevälle Jumalalle ja seurata

vaeltavia; mutta egyptiläiset papit, joita sama onnettomuus liitti

heprealaisiin, olivat lähteneet heidän kanssansa ja asettaneet

vaelluksensa päämaaliksi Succothin, johon Moses, niinkuin olivat

kuulleet, aikoi ensin viedä kansansa. Mutta jokainen, joka olisi voinut

näyttää heille tien, oli paennut heidän edellään, ja siitä syystä

olivat he kulkeneet liiaksi pohjoiseen ja harhautuneet Thabne-linnan

läheisyyteen. Penikulman matkalla tältä paikalta oli Hosea tavannut

heidät ja kehoittanut heidän päällikköänsä pyörtämään takaisin,

etteivät saattaisi onnettomuutta poisvaeltaville veljille.

Tämän keskustelun aikana oli osasto egyptiläisiä sotilaita lähtenyt

linnasta spitaalisia vastaan puhdistamaan tien heistä, mutta päällikkö

joka tunsi Hosean, ei käyttänyt mitään väkivaltaa, ja molemmat miehet

saivat spitaalisten johtajan taipumaan esitykseen viedä heidät Sinain

niemekkeesen, jossa löytyi spitaalisten siirtola vuoriston keskellä,

ei kaukana vuorikaivoksista. He olivat tähän esitykseen suostuneet,

koska Hosea heille lupasi, että kansan vaeltaessa itään tulisi se

heidät tapaamaan ja ottamaan mukaansa jokaisen parannetun; mutta

jos heprealaiset jäisivät Egyptiin, niin olisi puhdas erämaan tuuli

tuottava monelle kärsivälle jälleen terveyden ja jokaisella puhtaaksi

havaitulla olisi vapaus palata kotiin.

Nämä keskustelut olivat vaatineet paljon aikaa ja ensimäiseen

pysäyspaikkaan olivat monet muut tulleet; sillä kun Hosea oli joutunut

niin läheiseen yhteyteen spitaalisten kanssa, täytyi hänen ratsastaa

Thabneen, tullakseen yhdessä joukkojen päällikön kanssa, joka seisoi

hänen vieressään, priiskoitetuksi linnun verellä, pukeutuakseen uusiin

vaatteisiin ja alistuakseen vissien temppujen alaiseksi, jotka hän

piti itselleen tärkeinä ja jotka tapahtuivat ainoastaan kirkkaassa

auringonvalossa.

Hänen hevoshoitajaansa oli pidetty linnassa, syystä että tuo

pehmeäsydäminen mies, joka oli tavannut sukulaisensa noiden kurjain

joukossa, oli ojentanut tälle kätensä.

Syy tähän viipymiseen oli ollut surullinen ja vastenmielinen, ja

vasta sittenkuin Hosea ehtoopäivällä oli jättänyt Thabnen ja mennyt

Succothiin, oli toivo ja ilo Mirjamin jälleen näkemisestä ja niin

paljon lupaavan sanoman saattamisesta omaisilleen saaneet hänessä

vallan.

Nopeammin ja niin iloisessa odotuksessa ei ollut koskaan hänen

sydämensä sykkinyt kuin tämän yöllisen ratsastuksen aikana, jona hän

läheni rakastettua ja isää, mutta minkä päätyttyä hän nyt korkeimman

onnellisuuden sijasta tähän saakka oli saanut kokea ainoastaan

katkerata pettymystä.

Sekavissa, lyhyissä lauseissa oli hän vastenmielisesti kertonut,

mitä hänelle oli tapahtunut spitaalisia tavatessaan, vaikka hän

uskoikin tehneensä parastaan näiden onnettomien hyväksi. Kukin hänen

sotakumppaneistaan olisi kiittänyt häntä siitä, mutta hän, jonka

kiitos oli ylinnä kaikista, viittasi, hänen lopettaessaan, erääsen

paikkaan leirissä ja sanoi murheellisena: "He ovat meidän vertamme

ja meidän Jumalamme on heidänkin Jumalansa. Zoanista, Phakoksesta ja

Phibesethistä [kreikkalaisen Bubastiksen heprealainen nimitys] ovat

spitaaliset määrämatkan päässä seuranneet toisia ja heidän telttansa

seisovat leirin ulkopuolella. Nekin, jotka tulivat Succothista --

niitä ei ole monta -- saavat kulkea mukana; sillä kun Herra lupasi

kansalle sen maan, jonka perään se ikävöi, tarkoitti hän suuria ja

pieniä, köyhiä ja alhaisia ja varmaan onnettomiakin, jotka nyt jäävät

vihollisen valtaan. Etkö sinä olisi tehnyt paremmin, jos olisit

erottanut heprealaiset egyptiläisistä ja johtanut ne, jotka ovat meidän

vertamme, luoksemme?"

Silloin nousi miehen ylpeys sotilaassa, ja vakavasti ja jyrkästi

kuului hänen vastauksensa: "Sodassa täytyy uhrata satoja pelastaakseen

tuhansia. Suojellakseen laumaansa erottaa paimenkin rupisen lampaan

laumasta."

"Aivan oikein", keskeytti neito häntä innokkaasti, "sillä paimen on

heikko ihminen, joka ei tunne mitään lääkettä ruttoa vastaan, mutta

Herra, joka tuntee koko kansansa, ei salli tulla sille mitään vahinkoa

ankarasta kuuliaisuudesta."

"Näin ajattelee nainen", vastasi Hosea; "mutta mitä sääliväisyys

hänelle säätää, ei saa painaa raskaasti miesten neuvotteluissa. Te

seuraatte mielellänne sydämen ääntä, niinkuin onkin kohtuullista, että

sallitte itseänne johdatettavan, kun vain muutoin ette unohda, mikä

teille ja suvullenne on soveliasta."

Silloin muuttuivat Mirjamin posket tumman-punaisiksi; sillä hän tunsi

tässä puheessa kätkeytyvän okaan kaksinkertaisesti katkeraksi syystä

että se oli Hosea, joka tämän matkaan saatti. Kuinka paljon olikaan hän

tänään sukunsa tähden saanut kärsiä, ja nyt antoi hänkin hänen tuntea,

ettei hän ollessaan nainen ollut samanarvoinen hänen kanssansa. Sen

muistopatsaan edessä, minkä Herra oli pystyttänyt ja johonka hän nyt

nojasi kättään, oli Hosea vetounut hänen tuomioonsa, ikäänkuin olisi

hänkin kansanjohtajia, ja nyt osoitti hän hänet, joka hengen ja lahjain

puolesta ei tuntenut itsensä ketään miestä huonommaksi, jyrkästi

piiriinsä takaisin.

Mutta Hoseakin tunsi itsensä arvossaan loukatuksi ja Mirjamin käytös

ilmaisi hänelle, että tämä hetki oli päättävä, tulisiko valta, heidän

tulevassa liitossaan, hänelle vaiko Mirjamille. Ylpeänä ja ankaran

ylevänä seisoi Hosea hänen edessään, -- todellakin niin miehekkäänä

ja ihailtavana, jollaisena ei hän koskaan ennen ollut häntä nähnyt.

Kuitenkin sai halu taistella loukatun naisellisen arvonsa puolesta

hänessä ylivallan yli kaiken muun tunteen, ja vihdoin oli se hän, joka

katkaisi tuon lyhyen kiusallisen vaitiolon, mikä oli Hosean nuhtelevien

sanojen seurauksena, ja levollisuudella, jonka hän koko tahtonsa voimaa

ponnistamalla sai, alkoi hän: "Me unohdamme kumpikin, mikä meitä niin

myöhään yöllä täällä pidättää. Sinä aioit uskoa minulle, mikä sinua

omiesi luo tuoja kuulla minulta, ei mitä Mirjam, tuo heikko nainen,

vaan mitä Herran uskottu siitä tuomitsee."

"Myöskin sen neidon ääntä, jonka rakkautta minä halasin, toivoin

kuulevani", vastasi hän kolkosti.

"Sinä saat sen kuulla" sanoi Mirjani nopeasti ja otti kätensä

muistopatsaalta pois. "Mutta saattaa tapahtua, etten minä voi yhtyä sen

miehen mielipiteesen, jonka voima ja viisaus ovat niin paljon ylempänä

minua, ja kuitenkin osoitit sinä juur'ikään, ettet sinä suvaitse naisen

etkä edes minun vastaansanomistani."

"Mirjam," keskeytti Hosea nuhtelevalla äänellä; mutta hän pitkitti

innokkaammin: "minä olen kokenut sitä ja koska elämäni suurin suru

olisi kadottaa sydämesi, täytyy sinun oppia ymmärtämään minua,

ennenkuin kehoitat minua lausumaan tuomion".

"Kuule sinä ensiksi minun sanomani!"

"Ei, ei!" vastasi hän vilkkaasti. "Vastaus tulisi kuolemaan huulillani!

Salli minun ensiksi kertoa sinulle naisesta, jolla on rakastavainen

sydän ja kuitenkin tuntee jotakin muuta, mikä on hänestä korkeampaa

kuin rakkaus. Sinä hymyilet? Ja sinulla on oikeus siihen, niin kauvan

kuin et tunne sitä, mitä minä aion uskoa sinulle."

"Puhu sitten!" keskeytti Hosea häntä äänellä, josta hän ymmärsi, kuinka

vaikeata hänestä oli olla kärsiväinen.

"Kiitos!" sanoi hän lämpimästi. Sitten nojasi hän vanhan puun runkoa

vasten ja sill'aikaa kuin Hosea istahti penkille katsellen milloin

maahan, milloin hänen kasvoihinsa, alkoi Mirjam puhumaan:

"Lapsuus on takanani ja pian myöskin nuoruus. Vielä vähäisenä ollessani

olin tuskin erillainen muita tyttöjä. Minä leikin niinkuin hekin,

ja vaikka äitini oli opettanut minua rukoilemaan isäini Jumalaa,

niin mielistyin kuitenkin siihen, mitä muut lapset minulle kertoivat

Isis-jumalattaresta. Milloin vain sopi, hiivin minä hänen temppeliinsä,

ostelin ryytejä, riistin puutarhan hänen tähtensä, voitelin hänen

alttariansa ja vein hänelle kukkia uhriksi. Minä olin muita isompi

ja vahvempi ja lisäksi Amramin tytär, ja senvuoksi tottelivat he

minua ja tekivät mielellään mitä tahdoin. Ollessani kahdeksan vuotias

tulimme tänne Zvanista. Ennenkuin vielä olin saanut leikkisisaren,

tulit sinä Gamalielin, sisaresi miehen luo, parantuaksesi erään

libyalaisen keihään tekemästä haavasta. Muistatko sinä vielä aikaa,

jolloin sinä nuorukaisena korotit pienen tytön kumppaniksesi? Minä

toin sinulle, mitä sinä tarvitsit, loruilin sinulle mitä tiesin, mutta

sinä kerroit minulle verisistä taisteluista ja voitoista, sotilasten

kiiltävistä sotavaruksista sekä heidän hevosistaan ja vaunuistaan. Sinä

näytit minulle urhoollisuudellasi voittamasi sormuksen, ja kun haava

rinnassasi oli parantunut, harhailimme ympäri laitumilla."

"Isiksellä, jota sinäkin suosit, oli täällä temppeli, ja kuinka usein

olenkaan salaisesti hiipinyt esikartanoon rukoillakseni edestäsi ja

lahjoittaakseni hänelle juhlakakkuni. Sinulta olin kuullut niin paljon

faraosta ja hänen loistostaan, egyptiläisistä, heidän viisaudestaan,

heidän taidostaan ja heidän koristellusta elämästään, että pieni

sydämeni halusi elää heidän keskellään pääkaupungissa; olinpa myöskin

kuullut, että veljeni Moses oli kuninkaan linnassa saanut osakseen

suuria suosionosoituksia ja tullut pappein parissa kunnioitetuksi

mieheksi. Kansamme ei enään miellyttänyt minua, sillä se oli kaikissa

suhteissa takapajulla egyptiläisistä."

"Sitten tuli ero sinusta, ja koska pieni sydämeni oli hurskas ja odotti

kaikkea hyvää jumalalliselta voimalta, olipa se sitten minkä nimellinen

hyvänsä, rukoilin minä faraon ja hänen sotajoukkonsa edestä, jonka

riveissä sinä taistelit."

"Äitini puhui joskus isäimme Jumalasta, niinkuin voimallisesta

suojelijasta, joka kuluneina aikoina oli velvoittanut kansansa

kiitollisuuteen, ja hän kertoi minulle hänestä monta kaunista

kertomusta; mutta monasti uhrasi hän itse Sethin temppelissä tai vei

auringon jumalan pyhälle haralle apilaskukkia. Hän muisteli myös

ystävällisesti egyptiläisiä, joiden seassa hänen ylpeytensä ja ilonsa,

meidän Moseksemme oli noussut niin korkeaan kunniaan."

"Niin tulin viidentoista vanhaksi ja elin iloisena toisten kanssa.

Ehtoisin, paimenten kotiinpalattua, istuin minä nuorison kanssa

valkean ääressä ja minusta oli mieluista, kun laumain omistajain pojat

antoivat minulle etusijan ennen muita sekä kosivat minua; mutta minä

lähetin heidät kaikki kotiinsa, jopa egyptiläisen päämiehenkin, joka

komensi varastohuoneen linnaa, sillä minä ajattelin sinua, nuoruuden

kumppaniani. Kun tanssin juhlallisissa leikeissä ja lauloin tamburinin

säestyksellä äänekkäiden suostumushuutojen vastaani kaikuessa, niin

ei mikään olisi ollut minulle liian kallista löytääkseni loihtusanat,

joiden avulla olisin silloin saanut sinut luoksemme. Niin usein kuin

minua vain ihailtiin ajattelin sinua, -- livertelin täydestä sydämestä

kuin leivonen, sillä lauloin sinulle enkä Herran kunniaksi, jolle

lauluni oli pyhitetty."

Tässä valtasi intohimo uudella voimalla miehen, jolle tuo rakastettu

oli tehnyt niin suloisen tunnustuksen. Kiivaasti kavahti hän ylös

ojentaen käsivartensa hänelle, mutta neito torjui hänet jyrkästi pois,

hillitäkseen hänkin intohimoaan, mikä uhkasi vallata hänenkin.

Kuitenkin oli hänen syvä äänensä saanut uuden, oudon soinnun, kun hän

nopeasti ja hiljaa, sitten kovemmin ja painavammin pitkitti:

"Ja niin täytin kahdeksantoista vuotta enkä kauvemmin voinut viihtyä

Succothissa. Sanomaton kaipio, ei vain sinun perääsi, oli saanut vallan

sielussani. Mikä ennen valmisti minulle iloa, tuntui minusta nyt

tyhjältä, ja yksitoikkoinen elämä täällä etäisessä rajakaupungissa,

paimenien ja karjalaumojen parissa, näytti minusta kurjalta ja

surulliselta".

"Eleasar, Aaronin poika, oli opettanut minua lukemaan ja toi

mukanaan kirjoja, täynnä kertomuksia, jotka eivät koskaan voineet

olla tapahtuneet, mutta kuitenkin panivat sydämen sykkimään. Monet

sisälsivät ylistyslauluja jumalillekin ja palavia rakkauslauluja.

Nämä menivät syvälle sieluuni ja niin usein kuin minä ehtoisin tahi

puolipäivän aikana, jolloin kaikki oli hiljaa ja paimenet sekä laumat

olivat kaukana laitumella, olin yksinäni, kerroin minä itsekseni näitä

lauluja tai keksin uusiakin, joista useimmat olivat ylistyslauluja

jumaluudelle. Milloin ylistivät ne oinaspäistä Amonia, milloin

nautapäistä Isistä ja usein myöskin suurta ja kaikkivaltiasta Jumalaa

joka oli ilmestynyt Abrahamille ja josta äitini sitä useammin puhui,

jota vanhemmaksi hän tuli. Sellaisten ylistyslaulujen miettiminen,

näkyjen odottaminen, jotka näyttivät minulle Jumalan suuruuden ja

ihanuuden tai kauniita enkeliä ja hirveitä haltijoita, oli minusta

mieluisinta työtä. Iloisesta lapsesta, olin tullut haaveilevaksi

neidoksi, joka salli kaikki käydä mielen mukaan. Eikä ollut ketään,

joka olisi minua varoittanut; sillä äitini seurasi kuollutta isääni,

ja nyt elin minä yksinäni vanhan Rahel-tätini kanssa tyytymättömänä

itseeni enkä kenellekään iloksi. -- Aaron, vanhin meistä, oli muuttanut

appensa Amminadabin luo, sillä Amramin huone, hänen perintönsä, oli

käynyt hänelle liian pieneksi ja halvaksi, jonka tähden hän jätti sen

minulle. Leikkitoverinikin karttivat minua, sillä ilo oli paennut

minusta ja kurjassa ylpeydessä halveksin minä heitä syystä että voin

tehdä lauluja ja näyissäni sain nähdä enemmän kuin he kaikki."

"Niin täytin yhdeksäntoista vuotta ja syntymäpäiväin ehtoolla, jota

ei kukaan muu ajatellut kuin Milca, Eleasarin tytär, lähetti korkein

minulle ensikerran sanansaattajan. Hän tuli enkelin muodossa ja käski

minun valmistamaan huonettani, sillä eräs vieras oli tulossa, joka oli

minulle rakkain kaikista."

"Se tapahtui varhain aamulla tämän puun alla; mutta minä menin kotiin

ja valmistin vanhan Rahelin avulla huoneeni sekä laitoin vuoteen ja

aterian, viinineen ja kaikkineen, joilla vierasta kunnioitetaan.

Puolipäivä tuli ja ehtoopäivä kului; ehtoosta tuli yö ja taaskin aamu

ja minä odotin yhä vain vierasta. Mutta kuin tuon päivän aamu oli

laskeumaisillaan, rupesivat koirat kovasti haukkumaan ja astuessani

ovesta ulos, riensi voimakas mies hajalla hapsin ja parroin,

rikkinäisessä valkeassa papin puvussa suoraan luokseni. Vinkuen

pakenivat koirat häntä, mutta minä tunsin hänet veljekseni."

"Jälleen näkemisemme niin pitkän ajan kuluttua tuotti minulle alussa

enemmän kauhua kuin iloa, sillä Moses oli kostajaa paossa, syystä että

hän oli voudin tappanut. -- Tiedäthän!

"Vielä loisti harmi hänen leimuavista silmistään. Vihassaan näytti

hän minusta Seth-Jumalan kaltaiselta ja kukin hänen pitkällisistä

sanoistaan kaivautui sieluuni, ikäänkuin vasaralla ja meiselillä

iskien. Kolme kertaa seitsemän päivää ja yötä viipyi hän kattoni alla

ja kuin minä hänen ja kuuron Rahel'in kanssa olin yksinäni ja hänen

täytyi pysyä salassa, ei astunut kukaan välillemme ja silloin opetti

hän minua tuntemaan häntä, joka on isäimme Jumala."

Vavisten ja peljäten seurasin minä hänen valtavaa puhettaan ja minusta

tuntui ikäänkuin nuo voimalliset sanat olisivat kallion kaltaisina

langenneet rinnalleni, kuin hän laski sydämelleni mitä Herra Jumala

minulta vaati elikkä kuin hän kuvaili hänen suuruuttaan ja vihaansa,

jota ei mikään ymmärrys voi käsittää eikä nimi nimittää, niinpä kuin

hän puhui _hänestä_ ja egyptiläisistä jumalista, oli se ikäänkuin

kansani Jumala seisoisi jättiläisenä edessäni, jonka pää kosketti

taivasta ja ikäänkuin ryömisivät kaikki muut jumalat tomussa, hänen

jalkainsa juuressa, niinkuin vinkuvat koirat.

Niinikään opetti hän minulle, että me ainoastaan olimme se kansa, jonka

Herra oli itselleen valinnut, me eikä mikään muu. Silloin täytti ylpeys

minut ensikerran, ollessani Abrahamin jälkeinen, ja kukin heprealainen

tuli veljekseni, kukin Israelin tytär sisarekseni. Nyt huomasin

myöskin kuinka hirveästi niitä vaivattiin ja kiusattiin, jotka olivat

omaisiani. Olin ollut sokea kansani kärsimiselle, mutta Moses avasi

silmäni ja istutti vihan sydämeeni, tuon suuren vihan kansani sortajia

vastaan ja tästä vihasta kasvoi täällä sisällä rakkaus kiusattuihin.

Silloin lupasin itselleni seurata veljeni esimerkkiä ja odottaa Jumalan

kutsumusta. Ja katso, hän ei antanut odottaa itseänsä ja Jehovan ääni

puhui minulle ikäänkuin kielillä.

"Vanha Rahel kuoli silloin. Moseksen kehoituksesta jätin yksinäisen

asuntoni ja seurasin Aaronin ja Amminadabin kutsumusta. Niin tulin

heidän huoneensa vieraaksi; mutta kaikkien heidän seassansa elin

minä erityistä elämätäni. He eivät estäneet minua ja sykomori tässä

heidän maallaan tuli ikäänkuin erityiseksi omaisuudekseni Sen varjon

alla käski Jumala minua kutsumaan sinua ja nimittämään sinua siksi,

jonka apu Jehova on -- ja sinä, -- et enään Hosea, ei, Josua tottelit

Jumalasi ja hänen naisprofeettansa ääntä."

Tässä keskeytti sotilas neidon puheen, jota hän jännityksellä, vaikka

kasvavalla pettymyksellä oli kuunnellut. "Niin, sinulle ja korkeimmalle

olin kuuliainen! Mutta mitä se minulle on maksanut, sitä et tahdo

kysyä. Nykyisyyteen saakka olet sinä tullut kertomuksellasi, mutta

niistä päivistä et sinä tiedä mitään kertoa, jolloin sinä äitini

kuoleman jälkeen olit vieraanamme Taniksessa. Oletko unohtanut, mitä

sinun silmäsi siellä ensiksi minulle ilmoitti ja sitten myöskin sinun

suusi? Onko jäähyväispäivä ja ehtoo merellä muistostasi kadonnut,

jolloin käskit minua toivomaan ja ajattelemaan sinua? Kuolettiko viha,

jonka Moses istutti sydämeesi, samalla rakkauden kuin muutkin tunteet?"

"Rakkaudenko?" kysäsi Mirjam ja nosti murheellisena suuret silmänsä

häneen. "Oi, ei! Kuinka saattaisin unohtaa tuon ajan, ihanimman

elämässäni! Mutta siitä päivästä, jolloin Moses tuli korvesta kotiin,

Herran käskystä murtaakseen kansan orjuuden -- se tapahtui kolme

kuukautta jäähyväisten jälkeen sinusta -- siitä saakka en tiedä enään

mitään vuosista ja kuukausista, päivistä ja öistä."

"Niin olet sinä senkin unohtava?" kysyi Hosea jyrkästi.

"Eipä suinkaan", keskeytti Mirjam häntä ja katseli rukoilevasti hänen

kasvoihinsa. "Rakkaus, joka kasvoi lapsessa, eikä lakastunut neidon

sydämessä, ei anna kuolettaa itseänsä, mutta joka vihkii itsensä

Herralle..." Tässä vaikeni hän äkkiä, kohotti innostuneena ja ikäänkuin

haltioissaan silmänsä ja kätensä ja huusi rukoillen: "Sinä olet minua

läsnä, kaikkivaltijas suuri Jumala ja katsot sydämeeni! Sinä tiedät

miksi Mirjam ei kysy päiviä ja vuosia, eikä pyydä muuta kuin ollakseen

välikappaleenasi, siksikuin kansasi, joka myöskin on tämän mielien

kansa, on siitä tullut osalliseksi, mitä sinä sille olet luvannut."

Tämän rukouksen kestäessä, joka tulvi neidon, sydämen syvyydestä,

oli tuo hiljainen tuuli lisääntynyt, mikä käy aamuhämärän edellä

ja Mirjamin pään yläpuolella suhisivat lehdet sykomorin taajassa

kruunussa, mutta Hosea ahmi silmäyksillään hänen korkeata, häälyvän

hämärän puoleksi valaisemaa, puoleksi varjostamaa majesteetillistä

olentoa ja mitä hän tässä kuuli ja näki oli hänestä ihmettä. Suurta

ihmettä, jota Mirjam odotti kansalleen ja jonka täytyi toteutua

ennenkuin hän tahtoi noudattaa sydämensä toivoa, sitä luuli Hosea,

Herran sanansaattajana, saattavansa omilleen. Viehättyneenä hänen

sielunsa innostuksessa, riensi Hosea hänen luoksensa, tarttui hänen

käteensä ja huudahti toivosta iloisella liikutuksella: "Niinpä on siis

hetki tullut, mikä taaskin sallii sinun eroittaa kuukaudet ja päivät ja

kuunnella oman sydämesi toiveita. Sillä, katso, minä Josua, eikä enää

Hosea, tulen Herran sanansaattajana ja minun sanomani lupaa kansalle,

jota minä tahdon oppia rakastamaan, niinkuin sinäkin sitä rakastat,

uutta onnea ja, jos niin on korkeimman tahto, myöskin uuden paremman

kodin!"

Silloin säihkyivät Mirjaminkin silmät kirkkaina ja kiitollisesta

ilosta innostuneena huusi hän: "Sinä tulet johtamaan meitä maahan,

jonka Jehova on luvannut omilleen. Oi, Herra, kuinka ääretön onkaan

hyvyytesi! Hän, hän lähestyy sanansaattajanasi!"

"Hän lähestyy, hän on täällä!" lankesi Josua innossaan hänen puheesensa;

mutta Mirjam ei kieltäynyt, kun hän veti hänet puoleensa ja antauttuaan

tunteen valtaamana, vastasi hän hänen huuliensa suudelmaan.

Kuudestoista Luku.

Peljäten omaa heikkouttaan irtautui Mirjam pian rakastetun syleilystä

ja sitten kuunteli hän, onnellisena ja odottaen uutta armoa

korkeimmalta, Hosean lyhyttä kertomusta mitä hän kutsumuksestaan saakka

oli saanut kokea ja tuntea.

Ensiksi kertoi hän kauheasta epäilyksestä, jonka kanssa hän oli

taistellut, kuinka hän sitten oli voittanut täyden uskonsa ja,

kuuliaisena kansansa Jumalan ja isänsä kutsumukselle, oli vankilan tai

kuoleman uhallakin mennyt linnaan päästäkseen vapaaksi valastaan.

Sitten kuvaili hän, kuinka armollisesti murheellinen kuningasparikunta

oli häntä kohdellut ja kuinka hän vihdoin oli ottanut toimekseen

esittää kansan johtajille, että he veisivät kansan vähäksi ajaksi

korpeen ja sitten johtaisivat sen takaisin kotiin Egyptiin, jossa

heille länsipuolella virtaa annettaisiin uusi, ihana maa asuttavaksi.

Siellä ei tulevaisuudessa mikään vieras vouti rasittaisi työntekijöitä,

heidän omat vanhimpansa tulisivat johtamaan heprealaisten asioita ja

heidän oma valitsemansa mies tulisi olemaan heidän päämiehenään.

Vihdoin huomautti hän, että hän itse olisi määrätty johtamaan

heprealaisten sotavoimaa ja maaherrana välittämään ja sovittamaan

riitaisuuksia heidän ja egyptiläisten välillä, missä niin vaadittaisiin.

Yhdistettynä hänen kanssansa, tulisi hän onnellisena miehenä tuossa

uudessa maassa pitämään huolta pienimmästäkin, joka oli hänen

vertansa. Tänne ratsastaessaan oli hänen mielensä ollut niinkuin

verisen taistelun jälkeen, jolloin torvien toitotus ilmoittaa voittoa.

Varmaankin oli hänellä oikeus tuntea itsensä korkeimman lähettilääksi.

Mutta tässä keskeytti hän itseänsä, sillä Mirjam, joka alussa oli

kuunnellut häntä avoimin korvin ja loistavin silmin, oli yhä aremmalla

ja huolestuneemmalla katsannolla seurannut hänen puhettaan. Mutta kun

hän vihdoin puhui toivostaan hänen sivullaan tehdä kansaa onnelliseksi,

veti hän kätensä häneltä, katseli häntä tuskallisesti miehuullisiin

kasvoihin, jotka hehkuivat iloisesta liikutuksesta ja silmäili sitten

ikäänkuin mieltään malttaakseen, maahan.

Aavistamatta, mitä hänessä liikkui, lähestyi Hosea häntä. Hän

luuli, että hänen kieltään lamautti neidon häpeä ensimäisestä

suosion-osoituksesta, minkä tämä miehelle osoitti. Mutta kun neito,

Hosean viimeisissä sanoissa, joilla hän ilmaisi itsensä Jumalan

oikeaksi lähettilääksi, pudisti tyytymättömästi ja kieltävästi

päätänsä, kavahti hän jälleen ylös ja huusi, tuskin ollen mies

hillitsemään itseänsä tuskallisen pettymyksensä johdosta: "Sinä uskot

siis että Herra on varjellut minua ihmeen kautta väkevän vihalta ja

jättänyt toimekseni hankkia tuon valtijaan kädestä lahjoja kansalleni,

jommoisia tuo väkevämpi ei koskaan myönnä heikommalle, tehdäkseen vain

pilkkaa sen miehen iloisesta luottamuksesta jonka hän itse kutsui

palvelukseensa."

Silloin keskeytti neito häntä kolkosti ja vaivaloisesti pidätetyillä

kyyneleillä: "Väkevämpi heikommalle! Jos se on tarkoituksesi, niin

pakoitat sinä minua kysymään sinulta oman isäsi sanoilla: 'Kuka on

sitten väkevämpi, Herra meidän Jumalammeko vai tuo heikko istuimella,

jonka esikoinen, korkeimman viittauksesta, kuivui kuni ruoho? Oi,

Hosea, Hosea!'"

"Josua!" keskeytti hän häntä raivoisasti. "Kadehditko sinä minulta

nimeäkin, minkä sinun Jumalasi on minulle antanut? Minä turvasin hänen

apuunsa, astuessani väkevän palatsiin, minä etsin Jumalan johdon alla

onnea ja pelastusta kansalle ja minä sainkin, mutta sinä, sinä..."

"Isäsi, Moses, jopa sukujen kaikki uskovaiset päämiehetkään eivät näe

mitään onnea tulevan egyptiläisten kädestä", vastasi hän hengästyneenä.

"Turmioksi on se heprealaiselle, mitä he hänelle antavat;

kansalaistemme kylvämä ruoho kuivuu, missä heidän jalkansa sitä

koskettaa! Ja sinä, jonka rehellistä sydäntä he väärinkäyttävät, olet

heidän viheltäjänään, jota linnustaja käyttää houkutellakseen lintua

verkkoonsa. Vasaran pistävät he käteesi, takoakseen vielä vahvemmaksi

ne kahleet, jotka me Jumalan avulla olemme murtaneet. Hengessäni näen

minä..."

"Liiaksi!" vastasi sotilas purren hampaitaan vihasta. "Se on viha, joka

on sumentanut kirkkaan henkesi. Ja jos linnustaja todella -- kuinka

sanoitkaan äsken? -- jos hän todella on tehnyt minut viheltäjäkseen ja

käyttänyt minua väärin ja vienyt minut harhaan, sinulta, niinpä sinulta

on hän sen oppinut! Sinun rohkaisemanasi luotin minä rakkauteesi ja

uskollisuuteesi. Siltä toivoin minä kaikki -- mutta missä on tämä

rakkaus? -- Niinkuin et sinä säästänyt minua tuskalta, niin tahdon

minä säälimättä itseäni, tunnustaa sinulle täyden totuuden! Ei vaan

isäini Jumalan kutsumana, vaan syystä, että se oli sinun ja isäni

kautta, kun hänen kutsumuksensa minulle saapui, tulin minä. Te pyritte

maahan, kaukana, tietämättömässä etäisyydessä, jonka Herra on teille

luvannut, mutta minä avasin kansalle uuden, turvallisen kodin portit.

Mutta tätä en tehnyt kansan vuoksi -- sillä mitä on se tähän asti ollut

minulle? -- Vaan ennen kaikkia ollakseni siellä sinun, minun rakkaani,

ja vanhan isäni kanssa onnellinen. Mutta sinä, jonka kylmä sydän ei

tunne rakkautta, suuteloni huulillasi halveksit, mitä tahansa tarjoon,

vihasta sitä kättä vastaan, jota minä siitä kiitän. Miesmäiseksi on

sinun pyrintösi ja elämäsi tullut! Mikä toisille naisille on korkeinta,

sysäät sinä jalallasi pois itseltäsi."

Silloin ei Mirjam kestänyt kauvemmin, vaan nyyhkien löi hän kätensä

vavahtelevien kasvojensa eteen.

Aamun sarastaessa oli torkkuva elämä leirissä, alkanut jälleen

virkistyä, ja palvelevia miehiä ja naisia oli astunut ulos Amminadabin

ja Nahesonin huoneista. Kenenkä vain aamu oli herättänyt, meni

kaivoille ja juottopaikoille, mutta Mirjam ei sitä huomannut.

Kuinka olikaan hänen sydämensä sykähdellyt ilosta ja riemusta, kun tuo

rakastettu oli hänelle huutanut tulevansa viemään häntä siihen maahan,

jonka Herra oli kansalleen luvannut. Silloin oli hän halusta vaipunut

hänen rinnalleen, nauttiakseen lyhyen silmänräpäyksen korkeinta onnea;

mutta kuinka pian olikaan katkera pettymys karkoittanut tuon sulouden!

Sillä aamutuulen lehahtaessa sykomorin latvassa ja Josuan kertoessa,

mitä farao lahjoittaisi kansalle, oli hänestä tuntunut, ikäänkuin

kohisisi hänelle vihastuneen Jumalan ääni puun latvasta, ikäänkuin

kuulisi hän vielä kerran harmajan Nunin harmistunutta puhetta. Niinkuin

ukkonen ja salama oli se sattunut Uriin ja missä erosi Josuan vaatimus

hänen vaatimuksestaan?

Kansa, Moseksenkin suusta oli hän sen kuullut, oli hukassa, jos se

Jumalalleen uskottomana, totteli faraon houkutuksia. Liittoutua miehen

kanssa, joka tuli hävittämään kaikki, jonka puolesta hän, hänen

veljensä ja hänen oma isänsä olivat eläneet ja työskennelleet oli

kurjaa petosta. Ja kuitenkin rakasti hän Josuaa ja jyrkästi poistamatta

hänet tyköänsä, olisi hän mielellään jälleen hiipinyt sydämen luo,

joka, sen tiesi hän, niin palavasti pyysi häntä!

Mutta puun latvassa lehahteli lehdet yhä aina ja hänestä tuntui,

ikäänkuin kehoittaisivat ne häntä Aaronin varoituksella ja hän oli

pakoittanut itsensä pysymään lujana.

Kahina tuolla ylhäällä tuli Jumalalta, joka oli valinnut hänet

palvelijakseen ja kun Josua intohimoisessa mielenliikutuksessa oli

tunnustanut, että erittäinkin toivo hänen omistamisestaan, määräsi

hänen tekonsa tämän kansan puolesta, mikä oli yhtä vieras Josualle

kun rakas hänelle, silloin oli hänestä äkkiä tuntunut, ikäänkuin

hänen sydämensä lakkaisi tykyttämästä ja kuoleman hädässä oli hänen

äänekkäästi täytynyt nyyhkiä

Välittämättä Josuasta ja heränneestä leiristä, heittäytyi hän jälleen

ylennetyillä käsivarsilla, sykomorin juurelle alas ja tähysteli

avonaisilla, kosteilta silmillä ylös korkeutta kohti, ikäänkuin

odottaen uutta ilmestystä. Mutta puun latvassa suhisi aamutuuli

suhisemistaan ja yht'äkkiä oli hänestä ikäänkuin ei ainoastaan

hänen sielunsa, vaan kaikki hänen ympärilläänkin kirkastuisi

auringonkirkkaaksi, niinkuin ainakin, jolloin hän, naisprofeetta,

näki näkyjä. Ja tässä valossa näki hän olennon, jonka näkeminen häntä

kauhistutti, ja sen ohessa kuiskahteli kukin lehväinen oksa hänelle

sen miehen nimeä, jonka kuvan hän näki, mutta joka ei ollut Josua,

vaan eräs toinen, jota ei hänen sydämensä kaivannut. Mutta kaikessa

suuruudessaan seisoi hän, kirkkauden ympäröimänä hänen henkisten

silmäinsä edessä ja juhlallisella liikkeellä laski hän kätensä

muistokiven päälle, jonka hän oli nostanut.

Tuskalloisesti hengittäen katseli Mirjam tätä näkyä ja kuitenkin olisi

hän kernaasti sulkenut silmänsä ja kadottanut kuulonsa, ettei hänen

olisi tarvinnut nähdä olentoa eikä kuulla ääntä puusta. Mutta äkkiä

katosi näky, äänet vaikenivat ja nyt oli hän kirkkaassa valkean valossa

näkevinään hänen, tuon ensimäisen miehen, jolle hän oli tarjonnut

neitseelliset huulensa suuteloksi, kuinka hän kohotetulla miekalla,

kansansa paimenien etunenässä, hyökkäsi näkymätöntä vihollista vastaan.

Pikaisesti, niinkuin salama välähtää, näkyi ja sammui tämä näky ja

kuitenkin tiesi hän, ennenkuin se vielä oli kadonnut, mitä se hänelle

merkitsi.

Mies, jonka hän oli "Josuaksi" nimittänyt ja joka oli omansa tulemaan

kansansa turvaksi ja johtajaksi häntä ei saanut rakkaus vieroittaa

korkeasta velvollisuudesta, johonka korkein oli hänet kutsunut.

Sanomaa, minkä hän toi, ei saisi kukaan kansasta tietää ja sen kautta

antaa itsensä eksyttää poikkeamaan tuolta vaaralliselta tieltä, jolle

hän oli astunut. Mitä hänen oli tehtävänä, oli hänelle niin kirkas ja

selvä, kuin kadonnut näkykin. Ja ikäänkuin korkein tahtoisi näyttää

hänelle että hän oikein oli ymmärtänyt, mitä näky häneltä vaati, kuului

Hurin ääni sykomorin läheisyydestä, ennenkuin hän vielä oli noussut

ylös valmistaakseen rakastetulle sitä kärsimystä, johonka hän tuomitsi

hänet ja itsensä ja tämä ääni käski kaikkialta esiin virtailevan kansan

kokoontumaan lähtöön.

Tie hänen itsensä pelastamiseksi oli hänen edessään; mutta Josua ei

ollut vielä uskaltanut häiritä rukoilevaa hänen hartaudessaan.

Neidon vastahakoisen käytöksen vuoksi tunsi hän sielunsa juuria myöten

itsensä loukatuksi ja häirityksi. -- Mutta katsottuaan alas häneen

ja huomattuaan kuinka ankara vilunkohtaus täristeli hänen korkeata

olentoansa ja kuinka hänen silmänsä ja kätensä, ikäänkuin lumottuina,

olivat taivaasen ojennetut, silloin tunsi hän, että jotakin suurta ja

pyhää liikkui hänen rinnassaan, jota olisi rikos häiritä; eikä hän

voinut poistaa tunnetta, että olisi uhkarohkeata pyytää vaimoa, joka

oli niin läheisessä yhteydessä Herran kanssa. Suloista mahtoi tosin

olla omistaa tätä ylevää olentoa, vaan myöskin vaikeata nähdä hänen

enemmän suosivan toista, olipa tuo toinen sitten vaikka kaikkivaltijas

itse, kuin rakastettua ja puolisoa.

Ihmisiä ja karjalaumoja oli jo kulkenut aivan läheltä sykomorin

ohitse ja juuri kun hän oli päättänyt huutaa Mirjamille ja huomauttaa

häntä lähestyvistä, nousi tämä ylös, kääntyi hänen puoleensa ja hänen

ahdistetusta rinnastaan tunkeutuivat sanat: "Minä olen puhunut Herran

kanssa, Josua, ja tunnen nyt hänen tahtonsa. Muistatko sinä niitä

sanoja, joiden kautta Jumala sinua kutsui?"

Silloin kumarsi hän myöntävästi päätänsä; mutta neito pitkitti: "Hyvä,

niin pitää sinun myös tietää, mitä korkein uskoi isällesi, Mosekselle

ja minulle: Pois Egyptin maasta on hän meitä vievä, kauvas, kauvas pois

maahan, missä ei kukaan farao tai hänen maaherransa hallitse meitä ja

missä hän yksin on kuninkaanamme. Se on hänen tahtonsa ja haluatko

palvella häntä, niin täytyy sinun seurata meitä ja, taistelun tultua,

johtaa kansasi miehiä."

Silloin löi hän rintoihinsa ja huusi kiivaassa mielenliikutuksessa:

"Minua sitoo vala palajamaan Tanikseen kertomaan faraolle, kuinka

kansan johtajat ottivat sanoman vastaan, mikä minulle annettiin. Vaikka

sydämenikin murtuisi, valapattoiseksi en voi tulla!"

"Ja ennemmin murtukoon minunkin sydämeni", huudahti Mirjam, "kun

rikkoisin uskollisuuteni Herralle Jumalalle Olemme kumpikin päätöksemme

tehneet ja niin olkoon sitten tämän muistokiven edessä se side

katkaistu, mikä meidät yhdisti."

Aivan mielettömänä kiiruhti hän nyt tarttuakseen hänen käteensä; mutta

Mirjani viittasi käskevällä liikkeellä hänet poistumaan, kääntyen

samalla hänestä pois ja astuen kansaa kohti, mikä nautoineen ja

lampaineen ympäröi kaivoa.

Suuret ja pienet väistyivät kunnioittavasti hänen tieltään, kun hän

ylpeällä ryhdillä lähestyi Huria, joka antoi käskyjä paimenille;

Mutta tämä astui häntä vastaan ja kuultuaan, mitä hän hiljaisilla

sanoilla lupasi hänelle, laski hän kätensä neidon pään päälle ja lausui

juhlallisella vakavuudella: "Niin siunatkoon Herra meidän liittomme!"

Käsi kädessä harmahtuneen miehen kanssa, jolle hän oli itsensä antanut,

astui Mirjam Josuan luo. Hänen sielunsa syvää liikutusta ei ilmaissut

muu mikään kuin nuo lyhyet väliajat, jolloin hänen rintansa kohosi

ja laskeusi, sillä hänen poskensa olivat tosin kalpeat, mutta hänen

silmänsä kuivat ja hänen ryhtinsä yhtä suora kuin aina ennenkin.

Hurin antoi hän ilmoittaa tuolle rakastetulle, josta hän ainiaaksi oli

luopunut, mitä hän Hurille oli lahjoittanut, ja kun Josua sen kuuli,

pakeni hän takaperin ikäänkuin pohjattomuus olisi auvennut hänen

jalkojensa edessä.

Huulet verettöminä katseli hän tuota epäsuhtaista paria. Pilkallinen

nauru näkyi hänestä olevan oikea vastaus sellaiselle hämmästykselle;

mutta Mirjamin vakavat kasvot saivat hänen tukahduttamaan sen ja

kätkemään kapinallisen mielensä mitättömiin sanoihin.

Mutta hän tunsi, ettei hänelle pitkään aikaan onnistuisi näyttäytyä

tyyneltä ja sentähden otti hän jäähyväiset Mirjamilta. Hän tahtoisi,

sanoi hän pikaisin sanoin, tervehtää isäänsä ja hänen kauttansa

kutsuttaa vanhimmat kokoon.

Mutta ennenkuin hän vielä oli lopettanut, riensi riiteleviä paimenia

esiin ja huusivat Huria päättämään, minkä paikan kukin sukukunta saisi

kulkueessa. Hän seurasi heitä ja kohta kun neito näki olevansa yksin

Josuan kanssa, lausui hän rukoilevin silmin hänelle hiljaa, mutta

painavasti:

"Mikä meitä yhdisti, täytyy rivakan toimen rikkoa, mutta korkeampi

maali yhdistää meitä. Niinkuin minä annoin alttiiksi, mikä sydämelleni

oli rakkainta, säilyttääkseni Jumalalleni ja kansalle uskollisuuteni,

niin uhraa sinäkin se, missä sydämesi riippuu. Seuraa korkeinta, joka

sinut Josuaksi kutsui! Tämä hetki muutti suloisimman onnen raskaaksi

kärsimykseksi; kansamme onni kasvakoon siitä! Pysy sen kansan poikana,

joka antoi sinulle isän ja äidin! Tule siksi, miksi Herra sinut kutsui,

omiesi johtajaksi. Tahdotko pitää valasi, jonka faraolle vannoit ja

esittää vanhimmille lupaukset, joilla sinä tulit, niin olet sinä

voittava ne puolellesi, sen tiedän. Ainoastaan harvat tulevat sinua

vastustamaan, mutta varmaankin ennen kaikkia oma isäsi. Kuulen hänen

äänekkäästi ja vihaisesti korottavan äänensä omaa rakasta poikaansa

vastaan. Ja jos sinä suljet korvasi hänen varoituksellensa, niin

on kansa seuraava enemmän sinun kuin Jumalansa kutsumusta ja sinä

olet voimallisena miehenä hallitseva heprealaisia. Mutta kun aika

tulee, jolloin egyptiläiset eivät välitä lupauksistaan, kun saat

nähdä, kuinka omiasi sorretaan vielä pahemmin kuin ennen ja kuinka he

luopuvat isäinsä Jumalasta, palvellakseen jälleen eläinpäisiä jumalia,

silloin on isäsi kirous lankeava päällesi. Korkeimman viha on tapaava

soaistuneet ja epätoivo on oleva sen miehen osana, joka kurjuuteen

johti häälyvän kansajoukon, jonka turvaksi korkein oli hänen valinnut.

Ja sentähden huudan minä, heikko nainen, vaan korkeimman palvelija ja

neitsy, jolle sinä olit elämää rakkaampi, varoittaen sinulle: 'Pelkää

isäsi kirousta ja Herran rangaistusta! Varo kansaa houkuttelemasta

turmioon!'"

Tästä keskeytti häntä orjatar, joka kutsui häntä hänen vierasystäväinsä

luo, -- ja hiljaa ja pikaisesti pitkitti hän:

"Vielä vain yksi asia! Ellet tahdo olla heikompi kuin se nainen, jonka

vastaväitökset herättivät harmiasi, niin kieltäy omista toiveistasi

tuhansien hyväksi tuolla, jotka ovat sinun vertasi! Käsi tämän

muistokiven päällä sinun pitää vannoa..."

Mutta tässä vaikeni naisprofeetan ääni. Hänen kätensä hapuroivat

turhaan jotakin turvaa ja valittaen vaipui hän Hurin muistokiven

viereen polvilleen.

Josuan vahvat käsivarret suojelivat häntä lankeamasta ja muutamat

vaimot, jotka riensivät esiin hänen huudolleen, saivat tuon voimattoman

pian palautetuksi elämään takaisin.

Vironneen silmät liitelivät epävakaisesti toisesta toiseen ja vasta

kun hänen silmänsä kohtasivat ystävän murheellisen muodon, käsitti

hän jälleen, missä hän oli ja mitä hän oli tehnyt. Sitten joi hän

rivakkaissa otteissa erään paimenvaimon hänelle tarjoamaa vettä,

kuivasi kyyneleissä uivat silmänsä, huokasi tuskallisesti ja kuiskasi

heikosti hymyillen Josualle: "Minä olen kuitenkin vain heikko nainen."

Sitten poistui hän huoneesen päin, mutta jo ensimäisten askeleiden

perästä kääntyi hän vielä kerran ympäri, viittasi sotilaalle ja sanoi

hiljaa: "Sinä näet kuinka he järjestyvät. Pian kulkevat he edemmäksi.

Pysytkö vielä päätöksessäsi? Vielä on aika kutsua vanhimmat kokoon!"

Silloin pudisti Josua kieltävästi päätänsä ja kun kostea, kiitollinen

silmäys Mirjamin silmistä sattui häneen, vastasi hän hiljaa: "Minä

tahdon muistaa tätä hetkeä, Hurin vaimo. Vie isälleni tervehdykseni ja

sano hänelle, että minä rakastan häntä. Nimitä hänelle myös se nimi,

jolla hänen poikansa, korkeimman käskystä, on tästälähin kutsuttava

ja tästä nimestä, joka minulle lupaa Jehovan apua, ammentakoon hän

uskallusta, saatuaan tietää mihinkä minä menen, pitääkseni valan, jonka

olen vannonut."

Tässä viittasi hän Mirjamille ja kääntyi leiriin päin, missä hänen

hevostaan juotettiin ja ruokittiin; mutta Mirjam huusi hänen peräänsä:

"Vielä tämä ainoa asia: Moses pani sinua varten sanoman puun onteloon".

Silloin meni sotilas sykomorin luo ja luki Jumalan miehen kirjoituksen,

joka oli häntä varten määrätty. "Ole vahva ja luja", kuului sen lyhyt

sisällys, ja Josua nosti päänsä ja huudahti iloisesti; "Nämät sanat

ovat sielulleni mieluiset. Jos kohtaammekin täällä toisemme viimeisen

kerran, Hurin vaimo, menen minä sitten vaikka kuolemaan, niin ole siitä

vakuutettu, että minä olen kuoleva vahvana ja lujana, mutta näyttäös

sinä vanhalle isälleni, mitä sinä voit!"

Näin sanottuaan heittäysi hän hevosen selkään ja uskollisena valalleen

ratsastaessaan tietä pitkin Tanikseen, oli hänen sielunsa pelosta

vapaa, vaikkei hän suinkaan salannut itseltään, että hän ratsasti

kohti suuria vaaroja. Hänen ihanimmat toiveensa olivat haihtuneet ja

kuitenkin taisteli hänen sielussaan syvä murhe iloisen uskalluksen

kanssa. Uusi uhkuva tunne, mikä täytti koko hänen olentonsa, oli

hänessä herännyt ja se himmeni vain vähän, vaikka häntä niin katkerasti

oli loukattu, että muissa olisi pimittänyt elämän valonkin. Hän oli

voittanut lujan elämän tarkoituksen ja sitäpaitsi uskalsi hän sanoa,

ettei hän ollut Huria eikä ketään muutakaan miestä huonompi. Ei kukaan

voittanut hänen etevyyttään, paitsi tuo korkea pari, jolle hän aikoi

pyhittää verensä ja henkensä: hänen Jumalansa ja hänen kansansa.

Ihmetyksellä huomasi hän tämän uuden tunteen, mikä hänen miehuullisessa

rinnassaan voi syrjäyttää kaiken muun, jopa rakkaudenkin.

Toisinaan kumarsi hän todella murheellisena päätänsä ajatellessaan

vanhaa isäänsä, mutta hän oli tehnyt oikein tukahduttaessaan palavan

halunsa saadakseen vielä kerran painaa hänet rintaansa vasten. Ukko

olisi tuskin käsittänyt hänen perussyitänsä ja parempi oli heille

kummallekin erota toisistaan näkemättä, kuin julkisessa taistelussa.

Usein turtui hänestä niinkuin olisi hän vain uneksinut siitä mitä hän

oli kokenut ja ollessaan ikäänkuin huumauksissa viimeisten hetkien

mielenliikutuksista tunsi hänen vahva ruumiinsa vain vähän niitä

rasituksia, joita se oli kärsiä saanut.

Tutussa majapaikassa tien ohella, jossa hän tapasi paljon sotaväkeä

ja niiden joukossa muutamia hänelle tuttuja päälliköltäkin, sai

hän vihdoin hevoselleen ja itselleen lepoa ja ruokaa, ja kun hän

virkistyneenä ratsasti eteenpäin, vaati valvova elämä oikeutensa;

sillä aina Ramseskaupungin Taniksen portille saakka kulki hän

sotilasjoukkojen ohitse ja sai tietää, että he olivat saaneet käskyn

yhdistyä niiden joukkojen kanssa, joita hän itse oli johtanut sinne

Libyasta.

Vihdoin ratsasti hän kaupunkiin sisään ja kulkeissaan Amonin temppelin

ohitse kuuli hän äänekästä valitusta, vaikka hän tiellä oli kuullut,

että rutto oli melkein lakannut. Mitä monet merkit hänelle ilmaisivat,

vahvistivat vihdoin ohikulkevat vartijat, sillä Jumalan ensimäinen

profeetta ja ylimmäinen pappi, vanha Rui, oli kuollut yhdeksänkymmenen

kahdeksan vuoden ijässä ja Baï, toinen profeetta, joka niin lämpimästi

oli vakuuttanut häntä ystävyydestään ja kiitollisuudestaan, oli tullut

hänen seuraajakseen ja samalla ylimmäiseksi papiksi ja tuomariksi,

sinetin vartijaksi ja rahaston ylihoitajaksi, lyhyesti sanottuna,

valtakunnan voimallisimmaksi mieheksi.

Seitsemästoista Luku.

"Hän, jonka apu on Jehova!" jupisi viisi päivää, senjälkeen eräs

kahleilla raskautettu valtiovanki katkerasti hymyillen itsekseen, kun

hän neljänkymmenen kärsimystoverinsa kanssa vietiin voittoportin kautta

Taniksesta itään.

Näiden onnettomien päämaali oli vuorikaivokset Sinain niemekkeellä,

joissa tarvittiin uusia pakkotyöntekijöitä.

Lyhyen ajan oli rangaistusvangin hymyily kestänyt, mutta sitten ojensi

hän voimallisen ruumiinsa suoraksi ja hänen parrakkailta huuliltaan

kaikuivat sanat: "Luja ja vahva" ja ikäänkuin tahtoisi hän muuttaa

jälleen voittamansa rohkeuden sivullaan käyvään nuorukaiseen, kuiskasi

hän tälle: "Rohkeutta, Ephraim, rohkeutta! Ei alas tomuun, vaan ylös

katsokaamme, tulkoon mitä tahansa!"

"Vaiti marssiessa!" huusi eräs aseellisista libyalaisista vartijoista,

jotka johtivat kulkuetta, vanhemmalle vangille ja kohotti ruoskaa

merkitsevällä liikkeellä Se, jota näin uhattiin, oli Josua ja hänen

kärsimystoverinsa oli Ephraim, joka oli tuomittu samaan kohtaloon kuin

hänkin.

Millainen se oli, tiesi jokainen lapsi Egyptissä, sillä lauselma:

"Lähetettäköön minä vuorikaivoksiin!" oli kansan kauheimpia kirouksia

eikä minkään vangin kohtalo ollut puoleksikaan niin kova kuin tuomitun

valtiovangin.

Kaivoksissa odottivat heitä mitä kauheimmat nöyryytykset ja tuskat.

Terveen voima murrettiin siellä sanomattomilla ponnistuksilla,

nääntynyt pakotettiin töihin, jotka siinä määrässä rasittivat hänen

voimiansa, että hän piankin kaatui ijankaikkiseen lepoon, jota hänen

piinattu sielunsa jo kauvan oli ikävöinyt. Joutua vuorikaivoksiin

oli sama kuin tulla tuomituksi pitkälliseen, tuskalliseen kuolemaan,

ja kuitenkin on elämä ihmiselle niin rakasta, että lähettäminen

pakkotyöntekijäksi vuorikaivoksiin, pidetään vähempänä rangaistuksena,

kuin pyövelin käsiin joutuminen.

Josuan rohkaisevat sanat vaikuttivat vähän Ephraimissa, mutta kun

muutamia minuuttia myöhemmin eräät auringonvarjolla varjostetut

vaunut, joissa hevosohjaajan ja erään vanhemman vaimon takana seisoi

solakka, ylhäinen nainen, kulkivat vankien ohitse, kääntyi hän nopealla

liikkeellä ympäri ja katsahti loistavin silmin ajopelien jälkeen,

kunnes tien pöly peitti ne silmistä.

Nuorempi nainen oli ollut tiheällä hunnulla peitetty, mutta Ephraim

luuli hänessä tunteneensa sen, jonka tähden hän oli turmioon joutunut

ja jonka vähintäkin viittausta hän kuitenkin vielä olisi totellut.

Ja nuorukainen oli oikein katsonut, sillä ylhäinen nainen oli ollut

Kasana, joutsiampujain päällikön Hornechtin tytär, ja tuo vanha vaimo

hänen imettäjänsä.

Vähäisen temppelin luona tien ohella, missä, eräässä Nili-akasiain

lehdossa, ylläpidettiin kaivoa matkustajia varten, käski Kasana vaimon

odottamaan, sittenkun vaunut olivat hyvän matkan jättäneet vangit

jälellepäin ja juoksi sen jälkeen kevein askelein tielle kulkien

allapäin edes takaisin puitten varjossa, kunnes pyörivä pöly ilmaisi

hänelle vankien lähestyvän.

Nyt otti hän esiin kultaiset sormukset, mitkä hän tätä tarkoitusta

varten piti valmiina ja astui miestä vastaan, joka aasilla ratsastaen

johti tätä kurjaa kulkuetta. Kasanan keskustellessa hänen kanssansa ja

viitatessaan Josuaan, näki vartija salaisella silmäyksellä sormuksissa,

mitkä olivat liukuneet hänen käsiinsä, tervetulleen keltaisen hohteen

ja kun hänen myöntyväisyytensä riippui ainoastaan hopeasta, tulivat

hänen kasvonsa piirteet oitis ystävällisen näköisiksi.

Tosin synkistyivät hänen kasvonsa vielä kerran Kasanan esittämästä

anomuksesta, mutta uusi lupaus nuoren vaimon puolelta kirkasti ne

jälleen, ja innokkaasti kääntyi hän nyt alamaisiinsa ja huusi:

"Kaivolle myyrien kanssa, miehet! Antakaa heidän juoda! Heidän pitää

terveinä maan alle!"

Sitten ratsasti hän vankien luo ja huusi Josualle: "Sinä olet kyllä

monia komentanut ja näytät minusta uppiniskaisemmalta kuin meille

kumpaisellekaan on hyödyllistä. Vartijat pitäkööt vaaria muista! Tämän

kanssa tahdon minä puhua sanan neljän silmän kesken!" Sitten löi hän

kätensä yhteen ikäänkuin olisi ollut kysymys kanojen karkoittamisesta

puutarhasta ja sill'aikana kuin vangit kantoivat ämpäriä ja tyydyttivät

itseään vartijain kanssa virkistävällä vedellä, vei johtaja Josuan

ja Efraimin tien oheen, sillä heitä, eroittaminen ei käynyt laatuun,

kahleen vuoksi, mikä kytki heidät jaloista yhteen.

Pieni temppeli kätki pian heidät toisten silmiltä ja johtaja istahti

portaalle hiukan edemmäksi, osoitettuaan helposti ymmärrettävällä

liikkeellä molemmille heprealaisille raskasta nuijaa oikeassa kädessään

ja koiriaan, jotka etsivät paikkaa hänen jalkainsa juuressa.

Myöskin piti hän nyt seuraavan keskustelun aikana silmänsä auki.

He voivat puhua mitä tahansa; hän tunsi virkansa ja vaikka hän

jäähyväisissä hyvästä rahasta ymmärsi sulkea silmänsä, ei ollut

kuitenkaan kahdenkymmenen vuoden kuluessa huolimatta monesta pa'on

yrityksestä, onnistunut kellenkään hänen myyristään -- niin rakasti hän

kutsua tulevia kaivostyöntekijöitä -- pettää hänen valppauttaan.

Tuo kaunis vaimo tuolla mahtoi olla kihlattu tuolle pulskalle miehelle,

joka hänelle oli ilmoitettu entiseksi sotapäälliköksi. Mutta hän oli

kutsunut jo paljon jaloimpia miehiä "myyrikseen" ja jos tuo hunnullinen

vaimo pistäisi viiloja tai kultaa vangitun käsiin, niin olisi se

hänelle vain mieluista; sillä tänä ehtoona ei jäisi mitään noissa

kummassakaan tarkastamatta, eipä edes nuoremman mustat hiuksetkaan,

mitkä vain sentähden olivat jätetyt keritsemättä, että yleinen

sekasorto niin vallitsi vankien lähdössä, sen kun tuli tapahtua ennen

faraon sotajoukon marssia.

Mitä vaimo ja entinen sotapäällikkö kuiskuttaen keskenään

keskustelivat, jäi vartijalle käsittämättömäksi, mutta vaimon nöyrä

katsanto ja käytös johtivat hänen siihen luuloon, että se oli ollut

hän, joka oli tuon ylpeän herran saattanut turmioon. Niin, ne vaimot!

Ja tuo nuori poika kahleissa! Silmäykset, joilla hän katseli solakkaa

vaimoa, olivat niin palavat, että ne olivat polttamaisillaan hänen

huntunsakin. Mutta kärsivällisyyttä! Suuri isä Amon! Hänen myyränsä

kulkivat koulua kohti, jossa opittaisiin kainoutta!

Nyt oli vaimo riisunut hunnun pois päältään. Kaunis oli hän. Raskaalta

mahtoi tuntua ottaa jäähyväiset sellaiselta armaalta ja nyt hän itkikin!

Tuo raaka vartija tuli sydämessään niin helläksi, kuin hänen virkansa

vain salli; mutta vanhempaa vankia vastaan olisi hän mieluisasti

nostanut ruoskan, sillä eikö ollut häpeä rakastaa sellaista olentoa ja

seisoa tuossa niinkuin kivettynyt? Tuo kurja ei ojentanut alussa edes

kättänsä vaimolle, joka varmaankin oli hyvä häntä kohtaan, sill'aikaa

kuin hän, vartija, olisi sydämestään suonut heidän molempien vaikka

suutelevan ja syleilevän toinen toisiaan.

Taikka oliko tämä kaunotar ehkä sotilaan vaimo, joka oli pettänyt

hänet? Mutta ei, ei! Kuinka ystävällisesti kumartuikaan hän alas

häneen! Niin puhuu isä lapselleen; mutta hänen myyränsä oli liian nuori

omistaakseen sellaisen tyttären. Sepä arvoitus! Mutta hän ei pelännyt

sen ratkaisua, sillä marssin kestäessä oli hänen vallassaan tehdä

suljetuimmankin vangin avonaiseksi kirjaksi.

Mutta ei ainoastaan tuo yksinkertainen vanki, vaan jokainenkin olisi

varmaankin kysynyt, mikä tuota ihanaa, ylhäistä naista vei tuon

onnettoman, kahleisiin kytketyn miehen luoksi aamuhämärässä ulkona

maantiellä.

Eikä mikään olisi voinut saadakkaan Kasanaa tälle matkalle paitsi

kiusaava tuska joutua sen miehen halveksittavaksi jota hän rakasti,

ja kurjana petturina kirotuksi. Hirvittävä kohtalo odotti Josuaa

ja Kasanan vilkas kuvitusvoima oli näyttänyt hänelle Josuan

vuorikaivoksissa, nääntyvänä, murtuneena, kuihtuvana, kuolevana ja

kirouksella huulillaan häntä vastaan.

Sen päivän ehtoona, jolloin Efraim, kuumeen vallassa ja puoleksi

tien-pölyn tukahduttamana oli tuotu hänen huoneesensa, oli Kasanan isä

ilmoittanut tyttärelleen, että hänellä tässä nuoressa heprealaisessa

oli pantti, mikä pakoittaisi Hosean palajamaan Tanikseen takaisin

ja myöntymään Baï-profeetan toiveisiin, jonka kanssa eversti, sen

tiesi hän, oli liittynyt salavehkeisin. Sitten oli myös isä uskonut

hänelle ettei ainoastaan suuret kunnian-osoitukset ja korkeat arvot,

vaan myöskin yhdistys hänen kanssaan, tulisi kiinnittämään Hosean

egyptiläisiin ja erääsen asiaan, josta hän, Hornecht, odotti suurinta

hyötyä itselleen, huoneelleen ja maalleen.

Tämä oli täyttänyt Kasanan iloisella toivolla kauvan kaivatusta onnesta

ja hän tunnusti sen, kumartunein päin ja kyynelsilmin vangille, tuon

pienen temppelin vieressä tien ohella, sillä nyt oli Josua häneltä

kuitenkin ainiaaksi kadotettu ja vaikkei hän vastannutkaan sitä

rakkautta, minkä hän lapsuudesta oli hänelle lahjoittanut, niin ei

hänen kuitenkaan pitäisi vihata häntä ja ilman kuulematta, tuomita

häntä.

Ja Josua kuunteli häntä kernaasti ja vakuutti hänelle sitten, ettei

mikään tulisi hänen sydäntään enemmän helpoittamaan kuin jos hän voisi

puhdistaa itsensä syytöksestä jättäneensä hänet ja nuorukaisen hänen

sivullaan kauheimmalle kohtalolle. Silloin nyyhki hän äänekkäästi

ja saavutti vaikeudella mielen malttinsa jälleen, ennenkuin hänelle

onnistui jotenkin levollisesti alkaa kertomuksensa.

Kohta Hosean lähdettyä oli ylimmäinen pappi kuollut ja vielä samana

päivänä oli Baï, Amonin toinen profeetta, tullut hänen seuraajakseen.

Nyt oli paljon muuttunut ja valtakunnan voimallisin mies oli täyttänyt

Faraon vihalla heprealaisia ja heidän johtajaansa Mosesta vastaan,

jota hän ja kuningatar tähän saakka olivat suojelleet ja peljänneet.

Myöskin oli hän saanut hallitsijan ajamaan paenneita takaa ja pian oli

sotajoukko kutsuttu aseisiin pakoittamaan heitä palaukseen. Silloin

oli hän kohta peljännyt ettei Hosea myöntyisi sotimaan niitä vastaan,

jotka olivat hänen vertansa ja että häntä harmittaisi tulla lähetetyksi

tekemään liittoja, joita aljettiin rikkomaan ennenkuin edes tiedettiin

josko ne olivat hyväksytytkään.

Kun hän sitten oli kotiinpalannut, oli Farao -- tiesihän hän sen aivan

hyvin -- vartioinut häntä kuin vankia eikä tahtonut päästää häntä

silmistään ennenkuin hän oli vannonut johtaa joukkojansa eteenpäin

ja pysyä uskollisena palvelijana kuninkaalle. Mutta Baï, tuo uusi

ylimmäinen pappi, ei ollut unohtanut, että hän oli pelastanut hänen

henkensä ja oli osoittautunut hänelle suosiolliseksi ja kiitolliseksi;

myöskin tiesi hän, että Baï oli toivonut saavansa hänet kiedotuksi

salaiseen yritykseen, jossa hänen isänsäkin oli osallinen. Se oli

niinikään ollut Baï, joka oli saanut faraon, jos Hosea uudistaisi

uskollisuusvalansa, vapauttamaan hänet taistelusta omaa kansaansa

vastaan, asettamaan hänet vieraitten palkkasoturien päälliköksi ja

koroittamaan hänet kuninkaan ystävien joukkoon. Mutta tämä kaikki oli

hänelle varmaankin tuttua, sillä olihan tuo uusi ylimmäinen pappi

itse asettanut hänen eteensä nuo houkuttelevat ruvat, mitkä hän niin

voimakkaalla, miehuullisella uhalla oli luotansa poistanut.

Kasanan isä oli samoin alussa seisonut hänen puolellaan ja ensikerran

lakannut soimaamasta häntä hänen syntyperästään.

Mutta kolmantena päivänä Hosean takaisin tulosta oli eversti mennyt

ulos puhuttelemaan häntä ja siitäpitäin oli kaikki kääntynyt

pahoinpäin. Hän mahtoi paraiten tietää mikä oli saanut hänet, josta

Kasana ei uskaltanut ajatella mitään pahaa, hän kun oli hänen

tyttärensä, muuttumaan ystävästä hänen kuoleman vihollisekseen.

Tässä oli Kasana kysyväisesti katsahtanut häneen eikä hän jäänyt

hänelle vastausta velkaa: eversti oli hänelle ilmoittanut, että hän

tulisi olemaan tervetullut vävy.

"Ja sinä?" kysyi Kasana ja katsahti levottomasti hänen kasvoihinsa.

"Minun", lausui vanki, "täytyy vastata, että sinä olet ollut minulle

rakas ja kallis aina lapsuudestasi aikain, mutta löytyy monta syytä,

jotka estävät sitomasta naisen kohtaloa omaani."

Silloin leimahtivat Kasanan silmät ja hän huudahti: "Sentähden ettäs

rakastat toista, erästä sinun kansasi naista, sitä samaa, joka lähetti

Efraimin luoksesi!"

Mutta vanki pudisteli päätänsä ja vastasi ystävällisesti: "Sinä

erehdyt, Kasana! Jota sinä tarkoitat on jo tänään erään toisen emäntä!"

"Mutta silloin", huusi leski ikäänkuin uudelleen, rohkaistuna ja

katsahti sydämellisellä rukouksella ylös häneen: "miksi olet sinä -- oi

suo anteeksi miksi olet sinä sitten niin jyrkästi kieltäynyt isältä?"

"Se oli kaukana minusta, rakas lapsi", vastasi hän sydämellisesti

ja laski kätensä hänen päälaelleen. "Kaikella minulle mahdollisella

lämmöllä ajattelin minä sinua. Vaikk'en saattanutkaan täyttää hänen

toivoansa, niin tapahtui se syystä, että ankara välttämättömyys kieltää

minua oman lieteni ääressä pyytämästä rauhallista onnea, jota toiset

halajavat; sillä jos he olisivatkin antaneet minun pitää vapauteni,

niin olisi elämäni ollut täynnä levottomuutta ja taistelua."

"Mutta kuinka monet", sanoi Kasana, "kantavatkaan miekkaa ja kilpeä ja

iloitsevat kotiintultuaan vaimosta ja mitä rakasta heillä on oman katon

alla."

"Niinpä niinkin", vastasi hän vakavasti, "mutta minua kutsuvat

erityiset velvollisuudet, joita egyptiläiset eivät tunne. Minä olen

kansani poika!"

"Ja sitä aivot sinä palvella?" kysäsi Kasana "Oi minä käsitän sinut

hyvin. Mutta kuitenkin -- miksi palasit sinä takaisin Tunikseen? Miksi

antauduit faraon valtaan?"

"Sentähden että pyhä vala minua siihen pakoitti, lapsiparka", sanoi hän

suopeasti.

"Vala", huusi Kasana, "joka asettaa kuoleman ja vankeuden sinun ja

niiden välille joita sinä rakastat, ja joita sinä tahdoit palvella!

Oi, ettet koskaan olisi palannut tähän vääryyden, kavaluuden ja

kiittämättömyyden paikkaan! Kuinka monille tuottaakaan tämä vala

kurjuutta ja kyyneleitä! Mutta mitä kysyttekään, te miehet, kärsimystä,

jota te muille saatatte? Minun kurjan elämäni ilon olet sinä turmellut

ja sinun kansalaistesi parissa elää sinun arvoisa isäsi, jonka ainoa

poika sinä olet. Kuinka usein olen minä nähnyt tuon rakkaan vanhuksen,

tuon ihanan ukon loistavine silmineen ja lumivalkeine hiuksineen!

Sellaiseksi tulisit sinäkin, jos sinulle annettaisiin korkea ikä,

sanoin itsekseni, tavatessani hänet satamassa elikkä korkean portin

esikartanossa komentamassa paimenia, jotka ajoivat nautoja ja

villaisia lampaita maksuksi veronkantajan pöydän luo. Ja nyt on pojan

uhkamielisyys katkeroittava kaikki hänen vanhuutensa päivät!"

"Nyt on hänellä poika", vastasi Josua, "joka kahleitten kytkemänä

menee, kurjuuteen, mutta, joka rohkenee kantaa päänsä korkeammalla kuin

ne, jotka hänen pettivät. Heidän ja erittäinkin faraon muistosta on

kadonnut, että hän monella taistelutantereella vuodatti sydänverensä

heidän edestään ja pysyi kuninkaalle uskollisena kaikissa vaaroissa.

Menephtah, hänen maaherransa ja ylimmäinen tuomarinsa, jonkas hengen

minä pelastin ja useat, jotka ennen kutsuivat minua ystäväkseen, ovat

hyljänneet ja sysänneet minut kurjuuteen ja minun kanssani tämän

onnettoman pojan; mutta ne, vaimo, jotka sen ovat tehneet, jotka näin

ovat rikkoneet, heille kaikille..."

"Älä kiroo heitä!" keskeytti Kasana häntä hehkuvin poskin.

Mutta Josua ei välittänyt hänen pyynnöstään, vaan huusi: "Olisinko minä

mies, jos minä unohtaisin kostaa?"

Silloin tarttui tuo nuori vaimo tuskallisena hänen käsivarteensa ja

puhui: "Kuinka saattaisitkaan hänelle anteeksi antaa? Kuitenkaan

ei sinun pidä kirota häntä, sillä rakkaudesta minuun tuli isäni

viholliseksesi. Tunnethan hänet ja hänen kunnon verensä, mikä helposti

vie hänet liiallisuuksiin, huolimatta hänen ijästään. Minulle vaikeni

hän, mitä hän pitää häpeänä; sillä hän näki monen minua kosivan ja

minä olen hänelle kalliin aarre. Ennemmin voi farao anteeksi antaa

kapinoitsijalle, kuin hän miehelle, joka halveksi minua, hänen

aarrettaan. Niinkuin riivaantunut palasi hän takaisin. Jokainen

sana hänen suustaan oli sadatus. Hänellä ei ollut kotonaan lepoa ja

ulkonakin riehui hän samoin. Mutta vihdoin olisi hän, kuten usein

ennenkin rauhoittunut, ellei joku, jonka mielessä oli vuodattaa öljyä

tuleen, olisi kohdannut häntä korkean portin esikartanossa. Ylimmäisen

papin puolisolta tiedän kaiken tämän; sillä häntäkin harmitti, mitä

he vahingoksesi miettivät; olihan hänen herransa saanut jo kaikki

toimeen pelastaakseen sinut. Hän, joka on rohkea kuin mies, oli valmis

auttamaan miestään ja avaamaan sinulle vankilan portit; sillä hän ei

unohda, että sinä pelastit hänen puolisonsa Libyassa. Samalla kuin

sinun, piti Efraiminkin kahleet putoaman, ja kaikki oli valmiina

helpoittamaan pakoanne."

"Tiedän sen", keskeytti Josua häntä synkästi, "ja isäini Jumalaa tahdon

minä kiittää, jos niillä olisi väärin, joilta minä kuulin, että he sitä

vahvemmin sulkisivat vankilan portit meille."

Silloin huusi tuo kaunis, levoton vaimo tulisella innolla: "Olisinko

minä sitten täällä, jos niin olisi asian laita? Todella heräsi

minussakin viha, niinkuin kussakin naisessa, jota rakastaja halveksii;

mutta onnettomuus, johonka sinä jouduit, muutti pian kyllä vihan

sääliksi ja sytytti vanhan tulen uudelleen täällä sisällä. Niin totta

kuin minä toivon lempeätä tuomiota kuolon tuomio-istuimen edessä, niin

totta olen viatonkin enkä ole lakannut toivomasta vapautustasi! Vasta

eilen ehtoolla, kuin kaikki oli myöhäistä, kuulin Baïn hankkeet turhaan

menneen. Paljon voi ylimmäinen pappi, mutta juuri sen tielle, joka

liittyi isäni liittolaiseksi, ei hän mene."

"Sinä tarkoitat Siptah-prinssiä, faraon orpanaa!" huusi Josua

liikutettuna. "He ovat minulle ilmoittaneet, mitä he sommittelevat

hänen puolestaan. Syrialaisen Aarsun, palkkasoturein päällikön sijaan,

tahtoisivat he asettaa minut, kun minä vain suostuisin antamaan heille

vapaan vallan kansalaisteni yli ja luopuisin heistä, jotka ovat minun

vertani. Uutta ennemmin kuolisin kaksikymmentä kertaa, ennenkuin

saastuttaisin itseni sellaisella kavaluudella. Aarsu soveltuu paremmin

heidän pimeille hankkeilleen, mutta vihdoin on hän pettävä heidät

kaikki. Mitä minuun tulee, on prinssillä hyvä syy vihata minua."

Silloin pani Kasana kätensä suulleen, viittasi levottomasti Efraimiin

ja johtajaan ja sanoi hiljaa: "Säästä isääni! Prinssi -- mikä herätti

hänen vihollisuuttaan sinua vastaan..."

"Tuo irstailija koettaa houkutella sinuakin pauloihinsa ja on saanut

tietää, että sinä tahdot minulle hyvää", keskeytti sotilas häntä.

Mutta hän kumarsi myöntävällä liikkeellä päätään, punastuen, ja lisäsi:

"Sentähden täytyy Aarsun, jonka hän nyt on voittanut asiansa hyväksi,

niin ankarasti valvoa ylitsemme."

"Ja syrialainen pitää kyllä silmänsä auki", huusi toinen. "Mutta salli

sen nyt olla kylliksi! Minä uskon sinua ja kiitän sinua sydämellisesti,

että sinä seurasit meidän onnettomien jäljissä. Kuinka mielelläni

ajattelin ennen taistelutantereella suloista lasta, jonka näin

kukoistavan!"

"Ja ajattelehan minua vieläkin ilman vihaa ja vainoa?"

"Mielelläni, aivan mielelläni." Silloin tarttui nuori vaimo

intohimoisessa liikutuksessa vangin käteen suudellakseen sitä, mutta

Josua veti sen pois häneltä ja nyt katseli Kasana kostein silmin häneen

ja sanoi surullisesti: "Sinä kiellät minulta suosion, jota hyväntekijä

ei kiellä kerjäläiseltäkään!" Sitten ojensi hän äkkiä itsensä

suoraksi ja huusi korkealla äänellä, että johtaja kavahti ja katsahti

aurinkoon: "Mutta minä sanon sinulle, aika on tuleva, jolloin sinä olet

pyytävä suosiota saada kiitollisesti suudella tätä kättä! Sillä kun

sanansaattaja tulee, joka saattaa sinulle ja tälle pojalle vapauden,

jota te ikävöitsette, on se Kasana, jota teidän on siitä kiittäminen."

Viehätettynä tämän elähdyttävän toivon innosta hehkuivat hänen kauniit

kasvonsa, mutta Josua tarttui hänen käteensä ja huudahti: "Oi,

onnistukoon sinulle, mitä sinun uskollinen sielusi sinulle määrää!

Kuinka voisin minä estää sinua helpoittamasta sitä suurta onnettomuutta

joka sinun huoneessasi on kohdannut tätä poikaa! Mutta rehellisenä

miehenä täytyy minun sanoa sinulle, etten minä koskaan ole palajava

egyptiläisten palvelukseen; sillä tapahtukoon mitä tahansa, olen

minä tulevaisuudessa kuuluva niiden joukkoon, joita te vainootte ja

halveksitte, sillä yhtenä heistä synnytti äitini minut."

Siiloin kumarsi hän ihanaa päätänsä, mutta kohta kohotti hän sen

jälleen ja sanoi: "Niin jalo ja rehellinen kuin sinä olet, ei ole

ketään toista. Ja kun minä oman kansani seassa en löydä ketään, jota

minä kunnioittaisin, niin tahdon minä ajatella sinua, jossa kaikki on

jaloa ja totta ja jossa pilkkuakaan ei ole. Mutta jos Kasana-paran

onnistuu sinut vapauttaa, niin älä halveksi häntä, jos löydät hänen

huonompana kuin jätit hänen, sillä kuinka hän alentaakaan itsensä,

kuinka suuri häpeä hänelle tulleekaan..."

"Mitä aiot sinä tehdä?" keskeytti Josua häntä levottomasti; mutta hän

ei saanut siihen vastausta annetuksi, sillä johtaja oli noussut ylös ja

huusi, lyöden käsiänsä yhteen: "Eteenpäin, te myyrät!" ja "Rivakkaasti

tielle!"

Silloin valtasi lämmin surumielisyys sotilaan vanhan sydämen ja

pikaisen vietin vaikuttamana suuteli hän tuon ihanan onnettoman otsaa

ja päätä, kuiskaten hänelle: "Jätä minut kurjuuteeni, jos vapautemme

maksaa sinun häväistyksesi! Emme suinkaan koskaan enään näe toisemme;

mutta kuinka olleekaan, niin elämäni ei tästä lähin tule olemaan

muuta kuin taistelua ja itsekieltäymystä. Yhä synkempänä tulee yö

meitä pimittämään, mutta olkoon se kuinka musta tahansa, on kuitenkin

tälle pojalle ja minulle yksi tähti loistava: muisto sinusta, sinä

uskollinen, sinä rakastettu lapseni!"

Hän viittasi Efraimille ja nuorukainen painoi huulensa kiihkoissaan

tuon kovasti nyyhkyvän vaimon kättä ja käsivartta vasten.

"Eteenpäin!" huusi johtaja vielä kerran ja osaksi hymyillen ja

kiitollisena tuolle anteliaalle vaimolle vaunuissa ihmetteli hän tuota

onnesta loistavaa silmäystä, jolla hänen kosteat silmänsä seurasivat

vankeja.

Hevoset lähtivät liikkeelle uusia huutoja kuului, muutamia

ruoskaniskuja lätkähti paljaille hartioille, siellä ja täällä kavahti

tuskanhuuto läpi aamun ja vankein matkue hoiperteli eteenpäin itää

kohti. Kahle kärsimystoverin jalassa liikutti pölyä ilmaan ja tämä

peitti tuon vaeltavan joukon, niinkuin murhe, viha ja tuska, mitkä

sumentivat kunkin yksityisen sielua.

Kahdeksastoista Luku.

Vasta runsaan peninkulman päässä tuosta pienestä temppelistä, jonka

luona vangit olivat levähtäneet, haaraantui eteläänpäin Succothiin

ja ruokomeren länsirannalle vievä tie siitä tiestä, mikä vei

kaakkoiseen suuntaan, poikki niemekkeellä olevien linnoituksien,

vuorikaivosseudulle.

Vähän ajan kuluttua vankien lähdöstä oli heprealaisten takaa-ajamista

varten koottu sotajoukko lähtenyt Ramseskaupungista, ja kun

rangaistusvangit hyvän aikaa olivat kaivolla levähtäneet, olivat joukot

saavuttaa heidät. He eivät olleet vielä kauvan vaeltaneet, kun muutamia

etujuoksijoita tuli eteenpäin rientäen, puhdistamaan katua lähestyvälle

sotajoukolle. He käskivät vankeja väijymään syrjään ja lykkäämään

vaelluksen pitkittämisen siksi kuin keveämpi kuormasto telttoineen ja

faraon tavaran kanssa, jonka vaunujen ratina jo kuului, oli päässyt

heidän ohitsensa.

Vankien johtajat iloitsivat tästä pysähdyksestä, sillä heillä ei ollut

mitään kiirettä. Päivä oli lämmin ja vaikka he tulivatkin myöhemmällä

perille, niin oli se sotajoukon syy.

Josuallekin oli tämä tapaus otollinen, sillä hänen nuorempi

kahletoverinsa oli tuijottanut eteensä ikäänkuin mieletön eikä

ollut antanut minkäänlaisia tai taas niin sekaisia vastauksia hänen

kysymyksiinsä, että se herätti vanhemman miehen huomiota; hän

tiesikin, että monet rangaistustyöhön tuomitut tulivat hulluiksi

elikä alakuloisiksi. Mutta nyt piti sotajoukon osaston kulkea heidän

sivutsensa ja mitä siinä oli nähtävänä, oli nuorukaiselle uutta ja

lupasi tehdä lopun hänen kolkosta mietinnästään.

Tien ohella oli tamariskipensaita kasvava hiekkakumpu ja sinne vei

johtaja vankijoukon. Hän oli ankara, vaan ei julma ja niinpä salli hän

"myyränsä" oikaista itsensä hiekalle, sillä ohikulku uhkasi kestää

hyvän aikaa.

Kohta kun vangit olivat laskeuneet levolle, kuului vaunujen ratinaa,

tulisten hevosten hirnumista, komentohuutoja ja toisinaan aasin

inhottavaa huutoa.

Jo ensimmäisten vaunujen ilmestyessä kysyi Efraim, josko farao nyt

lähestyisi, mutta Josua ilmoitti hänelle hymyillen, että kun kuningas

seuraa joukkoja sotaan, tulee kuormasto sen etunenässä kohta etujoukon

jälkeen, sillä farao ja hänen mahtimiehensä haluavat tavata teltat

pystytettyinä ja pöydät katettuina, kun päivän marssi on lopussa ja

yönlepo houkuttelee sotilaita ja johtajia.

Vielä ei ollut Josua lopettanut puhettaan, kun joukko tyhjiä vaunuja

ja joutilaita aasia ilmestyi. Niiden oli määrä vastaanottaa ne verot

leivässä ja jauhoissa, teuras-eläimissä ja linnuissa, viinissä ja

oluessa, joita jokaisen kylän, mihinkä hallitsija marssin kestäessä

tuli, oli antaminen ja mitkä jo päivää ennen olivat veronkantajille

jätetyt.

Pian sen jälkeen ilmeni osasto vaunutaistelijoita. Kaksi hevosta veti

pieniä kaksipyöräisiä pronssitettuja vaunuja ja kussakin seisoi sotilas

ja ajaja. Vaunujen etuvarukseen oli suuria viinejä kiinnitettyinä ja

sotilaat nojautuivat keihästä tai isoa jousta vasten. Vaskisuomuksiset

paidat tai pehmeät panssaritakit kirjavakuosisella päällyksellä, kypäri

ja vaunujen rintasuojus suojelivat vaunutaistelijoita vihollisen

heittoaseilta. Hitaassa ravissa kulki tämä joukko eteenpäin, jota Josua

nimitti etujoukoksi, ja sitä seurasi paljon vaunuja ja kärryjä, joiden

eteen oli valjastettu hevosia, muuleja tai härkiä sekä kokonaisia

laumoja kovasti kuormitettuja aasia.

Nyt näytti eno sisarensa pojalle pitkiä mastoja, tankoja ja raskaita

kalliita kangaskääröjä, jotka olivat määrätyt kuninkaallisia telttoja

varten ja joita vetivät monet kuormajuhdat, sekä aaseja ja kärryjä

keittoneuvoineen ja kenttäpaja. Kuormaston keskellä ratsastivat

harmailla elukoilla, joita nopeat ajajat seurasivat, lääkärit,

vaatturit, voiteiden valmistajat, keittäjät, seppeleen sitojat,

passarit ja orjat, jotka kaikki kuuluivat kuninkaan leiriin. Juuri

lähdön jälkeen olivat he vielä iloisia ja seikkailun haluisia, ja

joka huomasi vangit, viskasi heille egyptiläisellä tavalla purevan

pilkkasanan, jota taas monet koettivat lahjalla sovittaa Toiset,

jotka pysyivät hiljaisina, lähettivät niinikään heille aasinajajilla

muutamia hedelmiä ja vähän lahjoja; sillä joka tänään vielä oli vapaa,

hän voi jo huomenna olla näiden kurjien seurakumppani. Johtaja salli

sen tapahtua, ja kun eräs ohikulkeva orja, jonka Josua oli myynyt

hänen epärehellisyytensä vuoksi, huusi Hosea-nimeä sekä osoitteli

häntä iljettävällä käytöksellä, tarjosi tuo hyväsydäminen, raaka mies

loukatulle viiniryypyn omasta pullostaan.

Efraim, joka oli jalkaisin vaeltanut Succothista Tanikseen sauva

kädessä ja vähäisellä repulla, mikä sisälsi leipää, kuivaa

lampaanlihaa, rettikaa ja taatelia, lausui ihmetyksensä noista

lukemattomista ihmisistä ja tavaroista, joita yksi ainoa henkilö

tarvitsi mukavuudekseen, sekä vaipui sitten jälleen mietintöihinsä,

kunnes hänen enonsa herätti hänet uusilla selityksillä.

Niin pian kuin leirikuormasto oli kulkenut ohitse, tahtoi vankien

johtaja antaa vankien lähteä, mutta "teiden avaajat", jotka kulkivat

niiden joutsimiesten edellä, jotka nyt seurasivat, kielsivät sen

häneltä, koska ei vankien sopinut sekaantua sotilaihin. Sentähden

jäivät he kummulleen ja katselivat yhä vielä ohikulkevia.

Joutsimiehiä seurasivat raskasaseiset niin suurilla kilvillä paksusta

eläimen nahasta, että ne ulottuivat pitkänkin miehen jaloista rintaan

saakka, ja nyt kertoi Hosea nuorukaiselle, että kilvet asetetaan

ehtoolla yhteen ja siten ympäröidään kuninkaallinen leiri niinkuin

aitauksella. Paitsi tätä puolustusasetta oli raskasaseisella vielä

keihäs, lyhyt, väki puukon tapainen miekka tai käyräsapeli, ja kun

tätä aseellista joukkoa seurasivat linkoojat, puhui Efraim ensi kerran

kysymättä ja vakuutti, että lingot, joita paimenet olivat opettaneet

häntä valmistamaan, olivat paljon paremmat kuin sotilasten, ja enon

kehoittamana kertoi hän niin elävästi, että nuo hänen sivullaan

lepäävät vangitkin kuuntelivat häntä, kuinka hän oli onnistunut

linkokivellä tappamaan ei ainoastaan shakaaleja, susia ja pantteria,

vaan haukkojakin. Sillä välin kyseli hän lippujen merkitystä ja

erityisten joukkojen nimiä.

Monet tuhannet olivat jo kulkeneet heidän ohitsensa, kun uusi joukko

vaunutaistelijoita näyttäytyi ja vankien johtaja huusi: "Hyvä Jumala!

Molempain maailmain herra! Elämänsä kukoistakoon! Onnea ja terveyttä!"

Samalla vaipui hän rukoilevasti polvilleen ja vangit laskeutuivat

niinikään alas suudellakseen maata ja olivat valmiit seuraamaan

vartijan käskyä ja oikeaan aikaan yhtymään huutoon: "Eläköön, onnea ja

terveyttä!"

Mutta heidän oli kauvan odottaminen, ennenkuin tuo odotettu ilmestyi,

sillä vaunutaistelijain mentyä ohitse tuli henkivartijasto, muukalaisia

palkkasoturia, omituisilla kypärätöyhdöillä ja suuremmilla miekoilla,

jalkasin, ja niiden takana nähtiin vasta monilukuisia jumalan kuvia

sekä sitten suuri joukko pappeja ja viuhkankantajia. Heitä seurasivat

taaskin henkivartijat ja sitten vasta tuli farao saattojoukkoineen.

Heidän edellään ajoi ylimmäinen pappi Baï kullatuissa sotavaunuissa,

joita komeat ruskeat hevoset vetivät. Hän, joka jo ennen oli

ollut päällikkönä sodassa, oli ruvennut tämän Jumalien käskemän

vainoretken johtajaksi ja kantoi tosin papillista pukua, mutta myöskin

sotapäällikön kypärää ja sotatapparaa. Vihdoin, hänen ajopeliensä

takana, tuli farao itse; mutta hän ei mennyt kuten hänen sotaiset

esi-isänsä sotavaunuissa taisteluun, vaan kannatti ennemmin itseään

valta-istuimella. Auringon poltolta suojeli häntä ylhäältäpäin komea

katos ja sivuilta nuo pitkissä tangoissa kiinnitetyt suuret ja

taajat ympyriäiset strutsisulan viuhkat, joita erityiset palvelijat

liehuttelivat.

Sittenkun Menephtah oli jättänyt taaksensa kaupungin ja voittoportin ja

joukon riemuitsevat huudot olivat lakanneet pitämästä häntä hereillä,

oli hän nukkunut, ja viuhkoista syntyvät varjot olisivat kätkeneet

hänen muotonsa ja kasvonsa vangeilta, elleivät heidän huutonsa olisi

olleet liian äänekkäät häntä herättämään ja saattamaan hänet kääntämään

päänsä huutaville miehille. Mutta hänen kätensä armollinen liikunto

osoitti, että hän oli luullut heidät muiksi kuin vangeiksi, ja

ennenkuin vielä onnettomien huudot olijat vaijenneet, sulki hän taaskin

silmänsä.

Efraimin äänetön miettiminen oli nyt muuttunut vilkkaimmaksi

osanottavaisuudeksi, ja kun kuljetettiin ohitse kuninkaan tyhjiä

kultaisia taisteluvaunuja, joiden edessä kauniimmat hevoset hyppelivät,

kuin hän koskaan oli nähnytkään, purskahti hän äänekkääsen ihmettelyyn.

Ja nämät jalot eläimet, joiden viisaiden päitten päällä taajat

sulkatupsut heiluivat ja joiden kalliit silat kimalsivat kullasta

ja jalokivistä, olivat todellakin ihanat nähdä. Suuret kultaiset,

smaragdeilla ympäröidyt viinet vaunujen sivulla olivat nuolilla

täytetyt.

Tuo veltto mies, jonka heikkoihin käsiin suuren kansan johto oli

uskottu, vetelys, joka pelkäsi kaikkea ponnistusta, sai jälleen

kadotetun jäntevyytensä, niinpian kuin mentiin metsästämään, mutta tätä

sotaretkeä piti hän suurena vaino-metsästyksenä, ja kun hänestä oli

kuninkaallista huvia suunnittaa nuolensa otuksen asemasta ihmisiin,

joita hän vähää ennen oli peljännyt, oli hän mukaantunut ylimmäisen

papin kehoitukseen ja seurannut tätä retkeä. Suuren jumalan Amonin

käskystä oli ryhdytty tähän sotaretkeen ja sentähden hänen tuskin

tarvitsi peljätä Mesun kauheata voimaa. Jos hän vain tapaisi hänen,

niin tahtoisi hän rangaista häntä siitä, että hän ja hänen vaimonsa

olivat hänen edessään vapisseet ja hänen tähtensä vuodattaneet niin

paljon kyyneleitä!

Josuan kertoessa nuorukaiselle, mistä fenisialaisesta kaupungista

nuo kultaiset vaunut olivat, tunsi hän äkkiä Efraimin oikean käden

puristavan hänen käsirannettaan ja kuuli hänen huutavan: "Hän, hän!

Katso tuonne! Hän se on!"

Punastumistaan oli nuorukainen punastunut, eikä hän erehtynyt, sillä

samoissa vaunuissa, joissa hän oli käynyt vankia tapaamassa, kulki

kaunis Kasana faraon hoviseurueen joukossa ja paitsi häntä otti vielä

melkoinen paljous naisia osaa sotaretkeen, jota jalkaväen eversti,

eräs vanha urhoollinen sankari suuren Ramseksen ajoilta, oli kutsunut

"huvimatkaksi".

Sotaretkillä, jotka ulottuivat läpi erämaan ja syvempään Syriaan,

Libyaan tai Ethiopiaan, seurasi hallitsijaa ainoastaan valiojoukko

jalkavaimoja suljetuissa vaunuissa, joita eunukit vartioivat; mutta

tällä kertaa ei ollut kuningatar, joka jäi kotiin, vaan ylimmäisen

papin Baïn puoliso antanut esimerkin toisille eteville naisille

liittymään joukkoihin, ja olihan tuo hyvin houkuttelevaa monelle

nauttia kerran vaaratta sodan kauhuista.

Kasana oli tuskin tuntiakaan sitten hämmästyttänyt vanhempaa ystäväänsä

tulollaan; sillä eilen ei ollut nuori leski vielä taipuvainen

seuraamaan joukkoja. Noudattaen erästä vaikutusta, kysymättä isältään,

aivan valmistumattomana, niin että häneltä puuttui tarpeelliset

matkakalutkin, oli hän yhtynyt sotaretkeen ja näytti niinkuin eräs mies

olisi ollut hänelle maneettina, jota hän tähän saakka oli välttänyt,

ehk'ei se ollut kukaan vähempi kuin Siptah, kuninkaan lanko.

Hänen kulkiessaan vankien ohitse seisoi prinssi hänen imettäjänsä

sijassa tuon kauniin, nuoren naisen vieressä vaunuissa ja selitti

hänelle pilaa puhuen, kukkien merkitystä eräässä kukkakimpussa, josta

Kasana väitti, ettei se missään tapauksessa ollut hänelle aiottu, kun

hän viisi neljännestuntia sitten ei ollut aikonut seurata retkelle.

Mutta Siptah vakuutti, että hathorit jo auringon noustessa olivat

ilmoittaneet hänelle, mikä onni häntä odotti ja että kunkin eri kukan

valinta myönsi hänen totta puhuvan.

Muutamat nuoret hovimiehet, jotka kulkivat heidän vaunujensa edellä,

ympäröivät heitä ja sekaantuivat nauruun ja iloiseen keskusteluun,

johonka ylimmäisen papin vilkas puolisokin otti osaa, astuttuaan

suurista matka-vaunuistaan pois, antaakseen kantaa itseänsä

kantotuolissa.

Josualta ei ollut jäänyt mitään huomaamatta ja kun hän nyt näki

Kasanan iloisesti lyövän viuhkallaan prinssiä, jota hän vähää ennen

vastenmielisesti oli ajatellut, synkistyi hänen otsansa ja hän kysyi

itseltänsä, eikö tuo nuori nainen tehnyt rikoksellista pilaa hänen

onnettomuudestaan.

Mutta nyt oli vankien johtaja huomannut kiharat Siptah'n ohimoilla,

mitkä ilmaisivat, että hän oli kuninkaallisen huoneen prinssi ja

hänen äänekästä; "onnea, onnea!" johonka muut vartijat ja vangit

yhtyivät, kuulivat Kasana ja hänen seuralaisensa. He katsahtivat

tamariskipensastaan, josta huuto kuului, ja nyt huomasi Josua, kuinka

tuo nuori vaimo kalpeni ja sitten osoitti nopealla liikkeellä vankeja.

Hän lienee Siptah'lle antanut jonkun käskyn, sillä tämä kohautti ensin

tyytymättömästi hartioitaan, mutta hyppäsi sitten, hetkisen milloin

pilaa laskien, milloin vakavasti hänen kanssaan keskusteltuaan,

vaunuista ja viittasi vihdoin vankien vartijalle.

"Ovatko nuo ihmiset", huusi hän tieltä niin äänekkäästi vartijalle,

että Kasanakin kuulisi sen, "nähneet hyvän jumalan, molempain

maailmojen herran kasvoja?" Ja kun tätä kysymystä seurasi epäävä

vastaus, pitkitti hän ylimielisesti: "Yhtäkaikki! Silloin näkevät

he kuitenkin minun ja kauniimman naisen kasvot, ja jos he sentähden

toivovat armoa, niin on heillä oikeus. Sinä tiedät, kuka minä olen. Nuo

yhteenkytketyt ovat kahleistaan päästettävät!"

Sitten viittasi hän johtajalle ja kuiskutti hänelle: "Mutta nyt ovat

silmät pidettävät auki! Tuosta pensaan vieressä olevasta, entisestä

päälliköstä, Hoseasta, en minä pidä. Kotiin palattuasi ilmoita itsesi

minulle ja kerro miehestä. Jota hiljemmäksi hän on käynyt, sitä

syvempään kourasee käteni kukkaroon. Ymmärrätkö?"

Johtaja kumarsi ja ajatteli sen ohessa: "Tarkastaa tahdon kyllä,

prinssini, mutta siitäkin tahdon vaaria pitää, ettei kukaan koske

myyräini henkeä. Jota vihaisemmat nämä herrat ovat, sitä verisemmät

ja kummallisemmat ovat heidän toiveensa! Kuinka moni onkaan tullut

samallaisilla esityksillä luokseni! Tuo tuolla vapauttaa noiden kurjain

veitikkain jalat ja tahtoo samalla sieluani raskauttaa häpeällisellä

murhalla! Siptah on kääntynyt väärän henkilön puoleen! -- Hoi, Heten,

pussi työkapineineen tänne ja myyräin kahleet pois!"

Sill'aikaa kuin viilat kirahtelivat hiekkakummulla tien ohella ja

vangit vapautettiin jalkakahleistaan sekä sitten, vakuuden vuoksi,

käsivarret sidottiin yhteen, kulkivat faraon sotajoukot eteenpäin.

Kasana oli kehoittanut prinssi Siptah'ta vapauttamaan noita onnettomia,

jotka vietiin kurjuuteen, heidän rautaisesta kuormastaan ja samalla

julkisesti tunnustanut, että hänestä oli sietämätöntä nähdä päällikön,

joka niin usein oli ollut vieraana hänen huoneessaan, noin julmasti

alennettuna. Ylimmäisen papin puoliso oli avustanut hänen anomustaan ja

prinssin oli täytynyt myöntyä.

Josua tiesi, ketä hänen ja Efraimin oli kiittäminen tästä suosiosta, ja

hän tunnusti sen kiitollisella ilolla.

Hänen käyntiään oli helpotettu, mutta levoton murhe raskautti yhä

raskaammin hänen mieltään.

Sotajoukko, joka tuolla kulki, olisi riittänyt viimeiseen mieheen

saakka hävittämään kymmenen kertaa suuremman joukon kuin hänen

kansalaisensa olivat. Hänen kansansa ja sen mukana hänen isänsä ja

Mirjam, joka hänelle oli tuskaa tuottanut, mutta jota hän kumminkin

kiitti, että hän oli tien löytänyt, jonka hän jo vankeudessa oli

tunnustanut ainoaksi oikeaksi, näkyivät hänestä olevan määrätyt

veriseen loppuun; sillä kuinka voimallinen se jumala olikaan, jonka

suuruutta naisprofeetta niin palavasti oli ylistänyt ja johonka

hän itse hurskaalla ihmetyksellä oli oppinut katsomaan, täytyi

harjaantumattomien ja varustamattomien paimenlaumojen varmasti ja

pelastuksetta joutua allekynteen taistelussa tämän sotajoukon kanssa.

Tämä visseys, jota kukin uusi, eteenpäin kulkeva joukko vain vahvisti,

vihloi kovin hänen sieluansa. Koskaan ennen ei hän ollut tuntenut

niin polttavaa tuskaa, ja se tuli sitäkin suuremmaksi, nähdessään

noiden tuhansien tuttuine kasvoineen, joita hän itse vähää ennen oli

komentanut, toisen johdolla ohikulkevan. Niitä kukistaakseen, jotka

olivat hänen vertansa, menivät he tällä kertaa sotaan. Tämä tuskastutti

häntä ja Efraimin käytös antoi hänelle uutta murheen aihetta. Sillä

aina Kasanan ilmestymisestä saakka ja hänen välityksestään hänen

ja kärsimystovereinsa puolesta oli Efraim jälleen käynyt mykäksi

ja katseli levottomasti harhailevin silmin sotajoukon perään tai

avaruuteen.

Nyt oli nuorukainenkin kahleista vapautettu ja Josua kysyi häneltä

hiljaa, eikö häntä haluttaisi palata omiensa luo auttaakseen heitä

noin valtavaa sotajoukkoa vastaan, mutta Efraim vastasi vain: "Eihän

näiden sotalaumojen edessä ole muuta neuvoa kuin antautuminen. Mitä

on meiltä sitten puuttunut ennen poislähtöä? Sinä olit heprealainen

niinkuin hekin ja olet kuitenkin egyptiläisten seassa ollut voimallinen

sotapäällikkö, ennenkuin seurasit Mirjamin kutsumusta! Sinun sijassasi

olisin toisin menetellyt."

"Ja kuinka sitten?" kysyi Josua jyrkästi.

"Kuinka?" vastasi nuorukainen ja hänen nuoressa sielussaan leimahti

tuli. "Kuinka? Olisin jäänyt sinne, missä löytyi kunniata ja mainetta

ja kaikkea mikä on kaunista. Suurimmaksi suurista, onnellisimmaksi

onnellisista olisit sinä voinut tulla -- minä olen sen nähnyt, mutta

sinä, sinä tahdoit toisin."

"Koska velvollisuus niin vaati", vastasi Josua vakavasti, "koska en

tahdo palvella ketään muuta kuin kansaa, jonka seassa olen syntynyt."

"Kansaako?" kysyi nuorukainen halveksivasti. "Minä tunnen sen ja

sinä olet tavannut sen jälleen Succothissa. Köyhät ovat menehtyneitä

kurjia, jotka matelevat piiskan edessä; varakkaimmille on karja

kalliinta ja kuuluvatko he sukukuntain päämiehiin, niin taistelevat he

keskenään. Mikä on silmälle ja sydämelle mieluista, ei tiedä kukaan.

Minua kutsuvat he yhdeksi rikkaimmista ja kuitenkin kauhistuttaa minua

ajatellessani perittyä isän huonetta, mikä on suurimpia ja parhaimpia.

Joka on nähnyt kauniimpaa, hän ei halua sellaista."

Silloin paisui suoni Josuan otsalla ja vihaisin sanoin nuhteli hän

poikaa, että hän kielsi oman luontonsa ja luopui kavaltajana kansastaan.

Tässä käski johtaja hänet vaikenemaan, sillä Josua oli korottanut

varoittavan äänensä kovemmaksi ja tämä käsky näkyi tuolle

uhoittelevalle nuorukaiselle mieluiselta Kun eno, marssin kestäessä,

nuhtelevasti katseli häntä kasvoihin elikkä kysyi häneltä oliko hän

ajatellut hänen sanojaan, kääntyi hän tyytymättömänä pois ja pysyi

mykkänä ja karsaana, kunnes ensimäinen tähti oli noussut ja yövyttiin

paljaan taivaan alle sekä jaettiin niukkaa ruokaa vangeille.

Tämän jälkeen kaivoi Josua käsillään itselleen leposijan hiekkaan ja

auttoi nuorukaista huolellisesti ja taitavasti valmistamaan itselleen

samallaisen.

Efraim hyväksyi tämän vaijeten, mutta kun he vierekkäin lepäsivät ja

eno alkoi puhumaan sisarensa pojalle kansansa Jumalasta, jonka apua

heidän täytyi toivoa, elleivät vuorikaivoksissa tahtoisi langeta

epätoivoon, keskeytti hänet nuorukainen ja huusi hiljaa, mutta jyrkästi:

"He eivät tule viemään minua elävänä kaivantoihin! Parempi kuolla

paossa kuin hukkua sellaisessa kurjuudessa!"

Silloin kuiskutti Josua hänelle varoittavia sanoja korvaan ja

muistutti häntä uudestaan velvollisuuksistaan kansaansa kohtaan. Mutta

nuorukainen pyysi jättämään hänet rauhaan; vaan kohta sen jälkeen

kosketti hän enoaan ja kysyi häneltä hiljaa:

"Mitä on heillä mielessään prinssi Siptah'sta?"

"En tiedä, mutta varmaankaan ei mitään hyvää."

"Ja missä on Aarsu, syrialainen, joka on johtanut aasialaisia

palkkasotureita, sinun vihollisesi, joka meitä vartioi niin julmalla

innolla? Minä en nähnyt häntä toisten joukossa."

"Hän jäi joukkoineen Tanikseen."

"Linnaako vartioimaan?"

"Aivan niin."

"Niin komentaa hän siis monta ja farao luottaa häneen?"

"Korkeimmassa määrässä, vaikka hän tuskin sitä ansaitsee."

"Ja hän on syrialainen ja siis meidän vertamme."

"Kuitenkin on hän enemmän meidän kaltaisemme kuin egyptiläiset, mitä

kieleen ja ulkonäköön tulee."

"Minä olisin pitänyt häntä meikäläisenä ja kuitenkin on hän, niinkuin

sinäkin olit, yksi ensimmäisistä sotajoukossa."

"Muutkin syrialaiset ja libyalaiset komentavat komeita

palkkasoturi-laumoja ja julistaja Ben Mazanalla, eräs hovin etevimmistä

-- egyptiläiset kutsuvat häntä Ramsekseksi Ran pyhästössä -- on

heprealainen isä."

"Ei häntä eikä muitakaan halveksittu heidän sukuperänsä vuoksi?"

"Väärin olisi väittää sitä. Mutta mitä tarkoittaa tämä kysymys?"

"En voinut nukkua."

"Ja silloin tulivat tuollaiset ajatukset sinulle? Mutta sinulla on

varmaankin jotakin mielessäsi ja jos minä sen oikein selittäisin, niin

tuottaisi se minulle tuskaa. Sinä tahdot astua faraon palvelukseen!"

Hetkeksi syntyi vaitiolo molempain välillä. Sitten alkoi Efraim

uudelleen ja vaikka hän Josuata puhuttelikin, kuului kuitenkin siltä,

kuin olisi hän itsekseen puhunut:

"He tulevat kukistamaan meikäläiset ja jälkeenjääneitä odottaa orjuus

ja häpeä. Minun huoneeni on jo turmiolle alttiiksi annettu, ei yhtään

päätä komeista laumoistani ole minulle jääpä, ja kullan ja hopean,

jonka perin ja jota sanottiin olevan paljon, vievät he mukanaan,

sillä sinun isäsi säilyttää sitä, ja kohta on se saaliina joutuva

egyptiläisten käsiin. Pitääkö minun nyt, vapaana ollessani, palata

kansalaisteni luo ja polttaa tiiliä? Pitääkö minun taivuttaa selkäni ja

antaa lyödä ja pahoin pidellä itseäni?"

Silloin kuiskutti Josua hänelle innokkaasti:

"Isiesi Jumalaa on sinun avuksi huutaminen, että hän varjelisi

ja suojelisi kansaansa. Mutta jos korkein kuitenkin on päättänyt

meikäläisten turmion, ole sitten mies ja opi nuoren sielusi koko

voimalla vihaamaan niitä, joiden jalka tallasi sinun omiasi. Pakene

silloin syrialaisten luo ja tarjoo heille vahva, nuori käsivartesi,

äläkä lepää, ennenkuin olet kostanut niille, jotka vuodattivat kansasi

veren ja kytkivät sinut viattomana kahleisiin."

Taaskin syntyi hiljaisuus pitkäksi ajaksi ja Efraimin leposijalta ei

kuulunut muuta kuin kolkko, hiljainen huokaus ahdistetusta rinnasta,

mutta vihdoin tunkeutui se hiljaa Josuan korviin:

"Kahleet eivät enään rasita meitä, ja kuinka voisin vihata häntä, joka

meidät vapautti niistä?"

"Ole Kasanalle kiitollinen", kuiskutettiin hiljaa takaisin, "mutta

vihaa hänen kansaansa."

Silloin kuuli Josua, kuinka nuorukainen kierteli itseään kuopassaan

ympäri ja kuinka hän syvästi hengitti ja ähki.

Oli yli puoliyön, kasvava kuu seisoi korkealla taivaalla ja uneton

vanhempi mies ei lakannut kuuntelemasta nuorukaista, mutta tämä

lepäsi hiljaa, vaikka uni häneltä pakeni ja hänen sijaltaan kuului

ääni ikäänkuin kiristeleisi hän hampaitaan. Taikka olivatko hiiret

eksyneet näille kuiville, kovaa ruskeata ruohoa kasvaville paikoille,

suolakorppujen ja autioiden mättäiden välille, nakertaen vankien kovaa

leipää?

Sellainen kiristeleminen ja nakertaminen häiritsee unen siltäkin, joka

sitä halajaa, mutta Josua tahtoi pysyä hereillä aukaistakseen tuon

sovaistuneen silmät; mutta turhaan hän odotti elonmerkkiä sisarensa

pojassa.

Vihdoin yritti hän laskea kätensä nuorukaisen olkapäälle, mutta ei

tehnyt kumminkaan sitä, huomattuaan kuunvalossa, kuinka Efraim nosti

toista käsivarttaan, vaikka ennen, hänen levolle laskettuaan, molemmat

kädet olivat lujemmin sidotut yhteen kuin ennen.

Josua tiesi nyt, että nuorukaisen terävät hampaat, jotka olivat

nakertaneet siteet poikki, olivat aikaansaaneet tuon äänen, mikä äsken

oli häntä hämmästyttänyt, ja oitis ojensi hän itsensä suoraksi ja

katsahti ensin ylös ja sitten ympärilleen.

Henkeään pidättäen seurasi tuo vanhempi mies nuorukaisen yritystä

ja hänen sydämensä alkoi sykkiä levottomasti. Efraim mietti pakoa

ja ensimäinen askel pakoon oli jo onnistunut! Onnistukoon hänelle

seuraavatkin! Mutta hän pelkäsi, että tuo vapautettu tulisi valitsemaan

huonon tien. -- Tämä nuorukainen oli hänen rakkaan sisarvainajansa

ainoa poika, orpopoika, ja sentähden ei hän ollut koskaan saanut

nauttia niitä opetuksia, jotka vain äiti voi antaa ja joita

uppiniskainen, nuori mieli ainoastaan häneltä ottaa vastaan. Vieraat

kädet olivat sitoneet tuon nuoren puun sauvaan ja se oli suoraan

kasvanut, mutta äidinrakkaus olisi jalostuttanut sen huolellisesti

valituilla keinoilla. Hän oli kasvanut toisen lieden äärellä kuin

vanhempien, ja kuitenkin on tämä ainoa oikea koti nuorisolle. Ihmekös

sitten, että hän tunsi itsensä vieraaksi omiensa luona?

Sellaisissa ajatuksissa valtasi Josuan syvä sääli ja lisäksi tieto,

että hän oli suuressa velassa tälle nuorukaiselle, joka hänen tähtensä,

tuodessaan hänelle sanoman, oli joutunut niin suureen onnettomuuteen.

Mutta vaikka hän halusikin varoittaa häntä vielä kerran kavalluksesta

ja uskollisuuden rikoksesta, ei hän kuitenkaan sitä tehnyt pelosta

täten ilmaisevansa hänen aikeitansa. Kukin ääni voi herättää vartijan

huomion ja hän otti niin elävästi osaa vapautusyritykseen, ikäänkuin

olisi Efraim alkanut sen hänen kehoituksestaan.

Sentähden valvoi hän häntä, vaivaamatta häntä varoituksillaan; olihan

elämä opettanut häntä, että hyvää neuvoa useammin ylönkatsotaan kuin

noudatetaan ja että ainoastaan oma kokemus on parhain opettaja.

Pian huomasi sotapäällikön harjaantunut silmä tien, jota myöten Efraim,

jos onni olisi hänelle myötäinen, pääsisi pakenemaan.

Hiljaa huusi Josua hänelle ja oitis kuiskutti sisarenpoika enolleen:

"Minä irroitan siteesi, jos vain kätesi ojennat minulle. Minun käteni

ovat vapaat!"

Silloin kirkastuivat Josuan jännitetyt kasvot.

Tämä uppiniskainen poika oli kuitenkin jaloluontoinen ja pani omat

aikeensa vaaraan sen hyväksi, joka, jos hän pääsisi pakoon hänen

kanssaan, uhkasi estää häntä tieltä, jolla hän nuoruuden haaveilussaan

luuli onnen löytävänsä.