Niinkuin sokean silmä katsoa tirroitti aurinko liikkumattomana ihmisten

päälaeille alas. Siitä virtaileva hehkuva kuumuus näkyi nielleen

tänään näkymättömät säteet. Sumun suojelemana saattoi katsoa aurinkoon

sovaistumatta, ja kuitenkaan ei ollut sen kuumuus koskaan polttavampi

kuin nyt. Vieläpä tuo vieno tuulikin, mikä muulloin aamuisin virkisti

otsaa, läähöitti tänään kuni riehuvan petoeläimen kuuma hengitys.

Se oli täynnä hienoja, hehkuvia hiekkajyviä, joiden koti on erämaa,

ja muutti hengittämisilon kiusaavaksi vaivaksi. Tuo egyptiläisen

maaliskuu-aamun muutoin niin lemuava ilma ahdisti ihmisten ja eläinten

rintoja, se tuntui rasittavan kaikkia luontokappaleita ja painostavan

niiden iloista eloa.

Jota korkeammalle tuo kalpea säteilemätön aurinko nousi, sitä

harmaammiksi kävivät sumut, sitä taajemmiksi ja liikkuvammiksi erämaan

hiekkapilvet.

Efraim seisoi teltan ulkopuolella ja katseli sinnepäin, mihin faraon

vaunut katosivat pölyn sekaan. Hänen polvensa vapisivat, mutta tästä

hän syytti Seth-Typhonin tuulta, jonka leyhkiessä väkevimmänkin jalkoja

rasittaa näkymätön paino.

Hosea oli poissa, mutta muutaman tunnin kuluttua saattoi hän olla

takaisin ja silloin oli hän seuraava häntä Succothiin, ja nuo ihanat

kuvat ja toiveet, joita eilispäivä oli hänelle lahjoittanut ja joiden

lumoavaa suloa kuume vielä enemmän lisäsi, haihtuivat ainiaaksi häneltä.

Viimeisyönä oli hän vielä lujasti päättänyt mennä faraon sotajoukkoon,

jäädäkseen Tanikseen ja Kasanan läheisyyteen; mutta jos hän edes

puoleksi oli käsittänyt Hosean sanoja, voi hän siitä varmuudella

otaksua, että hän aikoi kääntää selkänsä Egyptille ja korkealle

viralleen sekä ottaa hänenkin mukaansa, jos hän vain onnellisesti

pääsisi menemään. Hänen täytyi siis luopua halustaan vielä kerran nähdä

Kasanaa. Mutta tämä ajatus tuntui hänestä kärsimättömältä ja hiljainen

ääni kuiskasi hänelle, ettei hänellä ollut isää eikä äitiä ja että hän

saisi oman mielensä mukaan vapaasti toimia. Hänen holhojansa, hänen

isävainajansa Teli, jonka kodissa hän oli kasvanut, oli vähän aikaa

sitten tullut sairaaksi, eikä hänelle oltu annettu uutta holhojaa, hän

kun jo oli jättänyt lapsuutensa päivät taaksensa. Olipa vielä määrätty,

että hänen myöhempään piti tulla etevän sukunsa pääksi, ja eiliseen

saakka ei hän ollut parempaa toivonut.

Kun hän eilen vapaan karjanomistajan ylpeydellä oli evännyt papin

kehoitusta ruveta faraon sotilaaksi, oli hän siinä noudattanut

sydämensä viettiä. Nyt sanoi hän itselleen, että oli ollut lapsellista

ja hullua kieltäytyä siitä, mitä ei hän tuntenut, mikä väärässä

ja peloittavassa karvassa oli hänelle kuvailtu, häntä muka siten

kiinteämmin kiinnittääkseen heimolaisiinsa.

Vihattavina vihollisina ja sortajina olivat egyptiläiset hänelle

kuvaillut, mutta kuinka suloiselta oli hänestä kaikki tuntunut, mitä

häntä kohtasi ensimmäisessä huoneessa, johon hän astui ja joka oli

erään faraon sotilaan oma!

Ja Kasana!

Mitä tulisi tämä ajattelemaan hänestä, jos hän, ottamatta häneltä

jäähyväiset, jättäisi Taniksen? Eikö häntä harmittaisi ja loukkaisi

elää hänen muistossaan kömpelönä ja talonpoikaisena paimenena?

Olisipa ollut epärehellistäkin olla hänelle jättämättä takaisin

hänen lainaamansa kalliit vaatteet! Ylistettiinhän heprealaistenkin

seassa kiitollisuutta jalojen sydänten tärkeimmäksi velvollisuudeksi.

Vihattava olisi hän itselleenkin ollut koko elämänsä ijän, ellei hän

vielä kerran olisi käynyt hänen luonaan!

Mutta nyt oli hänen rientäminen; sillä kun Hosea palajaisi, täytyi

hänen olla lähtöön valmiina.

Jo sitoi hän jalkineita jalkoihinsa, mutta hitaasti se kävi, eikä hän

käsittänyt, miksi se hänestä tänään tuntui vaikealta.

Häiritsemättä pääsi hän leirin läpitse. Temppelin edessä olevat

pyloonit ja obeliskit, jotka näkyivät hiljaa väräjävän kuumennetussa,

pölyisessä ilmassa, osoittivat hänelle suunnan, jota hänen tuli

vaeltaa, ja pian kulki hän leveätä tietä, joka johdatti kaupungin

torille -- eräältä raskaasti hengittävältä kauppiaalta, joka aasillaan

kuljetti muutamia säkkiä viiniä leiriin, sai hän tämän tietää.

Paksu pöly peitti kuoppaisen tien ja puhalteli hänen ylitsensä, ja

ylhäältä vuodatti päivän tähti kuumevirran hänen paljaalle päälaelleen.

Haavaa rupesi taas repimään, hienon pölyn täyttämä ilma tunkeutui

hänen silmiinsä ja suuhunsa polttaen ja kirveltäen kasvoissa ja hänen

paljailla jäsenillään.

Tuskallista janoa tunsi hän, ja hänen täytyi usein seisahtua, sillä

jalat tuntuivat hyvin raskailta. Vihdoin saapui hän kaivolle, jonka

joku hurskas egyptiläinen oli tehnyt matkustajille ja vaikka se olikin

koristettu jumalan kuvalla, jota Mirjam oli neuvonut hänen välttämään

kauhistuksena, joi hän kuitenkin juomistaan eikä luullut koskaan

nauttineensa sellaista virkistystä.

Nyt ei hän enään peljännyt tainioksi tulevansa, niinkuin eilispäivänä,

ja vaikka hänen jalkansa tuntuivatkin raskailta, astui hän kuitenkin

liukkaasti kohti; houkuttelevaa päämaalia. Mutta pian katosi hänen

joustavuutensa taas, hänen otsastaan valui hiki, haavaa rupesi

uudelleen repimään ja hänestä tuntui ikäänkuin rautavannes puristaisi

hänen pääkalloansa kokoon. Nuo muutoin terävät silmätkin kielsivät

palveluksensa, sillä mitä ne tahtoivat käsittää, hämmentyi tien

tomuun, ja taivaan ranta liekkui ylös ja alas hänen silmäinsä edessä;

myöskin tuntui hänestä, niinkuin astuisi hän pehmeällä suomaalla kovan

kivitetyn tien sijasta.

Mutta kaikki tämä ei häntä paljon murehduttanut, sillä niin rikas ja

kirjava ei ollut hänen sisällinen elämänsä koskaan ollut. Ihmeellisen

kirkkain: esiintyivät hänen ajatuksensa hänen mielikuvituksessaan.

Kuva toisensa perään ilmeni hänen sielunsa! avonaisten silmäin

eteen, ei hänen tahdostaan, vaan se oli niinkuin joku salainen

voima hänen ulkopuolellaan olisi sen vaikuttanut. Milloin oli hän

lepäävinään Kasanan jalkain juuressa, painavinaan päänsä hänen

syliinsä ja katsovinaan hänen kauniisin kasvoihinsa -- milloin näki

hän Hosean kiiltävässä sotapuvussaan niinkuin aivan äsken, mutta vielä

ihanampana ja teltan heikon valon asemasta ympäröittynä punaisella

valkeanhohteella. Sitten kulkivat hänen laumainsa kauniimmat härjät ja

oinaat hänen ohitsensa ja sillä välin tuli hänen mieleensä lauseita

niistä sanomista, joita hän oli muistoonsa pannut; jopa toisinaan oli

hän kuulevinaan ikäänkuin huudettaisiin niitä kovalla äänellä hänelle.

Mutta ennenkuin hän oikein käsitti niiden tarkoituksen, ilmestyi

ihmeellisen loistavana tahi äänellisellä, suhisevalla kaiulla jotakin

uutta hänen sisällisen silmänsä ja korvansa eteen.

Niin astui hän eteenpäin horjuen niinkuin juopunut, otsa tippuen

hikeä ja kurkku kuivana. Ehdottomasti nosti hän toisinaan kättään,

pyyhkiäkseen pölyä hehkuvista silmistään, mutta vähän hän välitti, että

ne epäselvästi näyttivät, mitä hänen ulkopuolellaan tapahtui; sillä

mitään ihanampaa ei voinut löytyä, kuin mitä hän näki, käännettyään

silmänsä sisäänsä.

Tosin huomasi hän monesti kärsivänsä tuskaa ja silloin tunsi hän halua

uupuneena heittäytyä maahan, mutta uudelleen toipui hän harvinaisesta

hyvinvoinnin tunteesta. Vihdoin luuli hän, että hänen päänsä kasvoi ja

paisui ensiksi niin suureksi kuin tuon kivimöhkäleen pää, jonka hän

eilen oli nähnyt temppelin porteilla, sitten palmujen korkuiseksi tien

ohella ja vihdoin sellaiseksi, että se ulottui sumuihin taivaslaella ja

yli niidenkin. -- Ja nyt tunsi hän äkkiä ikäänkuin käsittäisi tämä pää,

mikä oli hänen, koko maan piirin ja hän painoi kätensä ohimoilleen ja

tuki otsaansa; sillä kaula ja hartiat olivat tulleet liian heikoiksi

kantamaan sellaisen jättiläispään kuormaa ja tämän harhaluulon

hallitsemana parkasi hän kovasti ja vaipui horjuvin polvin tainiona

pölyyn.

Yhdeksäs Luku.

Samaan aikaan vei eräs kamariherra Mosean vastaanottosaliin.

Vaikka muutoin vastaanottoon käsketyt alamaiset tuntikausia saivat

odottaa, ei heprealaisen kärsivällisyyttä kuitenkaan kauvan aikaa

koeteltu. Tänä syvimmän surun aikana olivat linnan avarat huoneet,

joissa muulloin oli kylläkin melua ja hälinää, aivan kuin autiot; vaan

myös monet miehet ja naiset kuningasparin lähimmästä piiristä olivat

ruton vuoksi pakoon painuneet ja olivat ilman lupaa lähteneet matkaan.

Ainoastaan siellä ja täällä nojasi yksinäinen pappi, virkamies tai

hovipalvelija pilaria vastaan tai istui kädet kasvoillaan laattialla,

odottaen käskyä. Vartijat astuivat alaslasketuin asein edes ja

takaisin, jupisten kolkosti itsekseen. Silloin tällöin hiipivät

muutamat papit surupuvuissaan ruton saastuttamien huoneitten läpi ja

heiluttelivat vaijeten hopea-astioita, joista lemusi väkevä hartsin ja

katajan haju.

Tuntui ikäänkuin raskas paino olisi levännyt linnan ja sen asukkaitten

päällä; sillä paitsi surua rakastetusta, kuninkaanpojasta, mikä

raskautti monen sydäntä, tuli vielä lisäksi kuoleman pelko ja erämaan

tuuli, joka riisti ruumiilta ja hengeltä niiden virkeyden.

Täällä valta-istuimen läheisyydessä, missä muutoin toivo ja

kunnianhimo, kiitos ja pelko, innostus ja viha panivat silmät

kirkkaasti loistamaan, kohtasi Hosea tänään kaikkialla kumartuneita

päitä ja tylsiä silmäyksiä.

Ainoastaan Baï'jia, Amonin toista profeettaa, ei näkynyt murhe eikä

tuska, eikä myöskään päivän uuvuttava ilma vaivaavan, sillä hän

tervehti etusalissa Hoseaa niin iloisesti ja vilkkaasti kuin muulloin

koskaan ja vakuutti hänelle sitten -- vaikka tosin hiljaisella

kuiskeella -- ettei kukaan sallisi hänen kärsiä siitä, mitä hänen

omaisensa olivat rikkoneet. Mutta kun heprealainen rohkeasti tunnusti,

että hän, linnaan kutsuttaessa, oli ollut lähdössä ylipäällikön

luo pyytääkseen eroa sotapalveluksesta, keskeytti pappi häntä ja

muistutti siitä kiitollisuudesta, niitä hän, Baï, oli velkaa hänelle,

henkensä pelastajalle. Sitten vakuutti hän, että hän olisi koettava

kaikkea pidättääkseen häntä sotajoukossa ja osoittaakseen hänelle,

että Egyptiäsi -- faraonkin tahtoa vastaan, ja hänestä tahtoi hän

salaa puhua hänen kanssaan -- ymmärrettiin arvostella oikeata ansiota

katsomatta persoonaan ja sukuperään.

Mutta heprealaisella oli vain vähän aikaa vakuuttaa vakaista

aikeistaan; sillä ylimmäinen kamariherra keskeytti hänen, saattaakseen

hänet "hyvän jumalan" [eufemistinen nimitys Faraolle] kasvojen eteen.

Vähemmässä, kuningasperheen asuinhuoneen vieressä olevassa,

vastaanottosalissa odotteli Farao heprealaista.

Se oli komea huone, mikä tänään näytti vielä suuremmalta kuin muulloin,

jolloin suuret ihmisjoukot sen täyttivät; sillä ainoastaan muutamat

hovimiehet ja papit sekä muutamat kuningattaren naisista seisoivat

joukoissa ja syvästi surullisina valta-istuimen vieressä; mutta sitä

vastapäätä istuivat piirissä laattialla strutsin sulilla koristetut

kirjanoppineet ja kuninkaan neuvosto.

Kaikki kantoivat he murheen merkkejä, ja että kuolema tässäkin linnassa

oli uhrinsa vaatinut, sitä todisti itkijäin yksitoikkoinen, valittava

laulu, josta silloin tällöin korkea-ääninen, kimeä, väräjävä ulina

kuului: Se tunkeutui kuninkaan huoneuston sisimmästä osasta hiljaisten

huoneitten läpi tähän saliin.

Hallitsijapari istui mustilla peitteillä verhotulla, kulta- ja

elefanttiluisella leposijalla. Loistavan puvun asemasta olivat he

puetut mustiin vaatteisiin ja ylhäinen puoliso ja äiti, joka suri

esikoistaan, nojasi liikkumattomana ja kumartuneella päällä korkean

puolisonsa olkapäätä vasten.

Faraokin katseli jäykästi ja ikäänkuin uneen vaipuneena laattiaan.

Hallitsija-sauva oli liukunut hänen kädestään ja lepäsi hänen polvillaan.

Kuningatar oli riistetty kuolleen poikansa ruumiin äärestä, mikä oli

palsamoitavaksi jätetty ja vasta vastaanottosalin kynnyksellä oli hän

voinut hillitä kyyneleitänsä. Vastustaa ei hän ajatellutkaan; sillä

kovin järkähtämätön tapa vaati kuningattaren läsnäoloa merkillisimmissä

vastaanotoissa. Tämä olisi kylläkin voitu täksi päivää välttää, ellei

farao olisi vaatinut hänen läsnäoloansa, ja hän tiesi mitä tässä piti

aikaansaatavan ja hyväksyi sen, sillä hän pelkäsi heprealaisen Mesun

voimaa, hänen, jota hänen heimolaisensa kutsuisit Mosekseksi, ja hänen

jumalaansa, joka oli niin kauheasti etsinyt heitä. Oi, olihan hänellä

vieläkin monta lasta kadotettavana ja hän tunsi Mesun lapsuudesta

alkain, ja tiesi myöskin kuinka korkeaksi suuri Ramses, hänen

puolisonsa isä ja jalo edeltäjä, oli arvostellut tämän muukalaisen

viisautta, joka oli tullut kasvatetuksi yhdessä hänen poikainsa kanssa.

Oi, jos onnistuisi sovittaa tätä miestä! Mutta Mesu oli omainsa kanssa

matkustanut pois sieltä, hän tunsi hänen rautaisen luonteensa ja oli

saanut kokea, että tuo peljättävä mies oli varustettu ei ainoastaan

faraon uhkauksia, vaan hänenkin palavia rukouksiansa vastaan.

Nyt odotti kuningatar Hoseaa ja jos kukaan, niin oli se Nun'in poika,

ensimmäinen mies heprealaisten seassa Taniksessa, joka voi matkaan

saada sitä minkä he, hänen puolisonsa ja Rui, tuo vanha ensimmäinen

profeetta ja Amonin ylimmäinen pappi, koko maan papiston pää, joka

samalla oli ylituomari, rahaston ylihoitaja ja maaherra ja oli

seurannut hovia Thebestä Tanikseen, katsoivat parhaimmaksi kaikille.

Ennenkuin kuningatar saatettiin vastaanottosaliin, oli hän sitonut

seppeleitä rakastetulle vainajalle ja lotuskukat, kannukset,

malvat ja pajunlehdet, joista hän aikoi sitoa seppeleet, oli hänen

toivomuksestaan kannettu hänen perässään. Tuossa ne nyt olivat hänen

edessään pöydällä ja hänen helmassaan, mutta hän tunsi itsensä

ikäänkuin halvatuksi ja käsi, jonka hän ojensi niitä ottamaan, kielsi

palveluksensa.

Hänen puolisonsa vasemmalla puolella, eräällä matolla, istui Rui,

Amonin ensimmäinen profeetta, ukko, joka jo kauvan oli astunut yli

yhdeksännen kymmenennen ikävuotensa. Hänen ruskeissa kasvoissaan, jotka

olivat yhtä ryppyiset ja uurteiset kuin vahvan tammen kuori, säihkyi

kaksi viisasta, paksujen valkeain silmäkarvain varjostamaa silmää

ikäänkuin komeat kukat kuivassa pensaassa ja erosivat omituisesti hänen

laihasta, kokoonkyyristyneestä ja kymärästä vartalostaan.

Asiain johdon oli ukko jonkun aikaa sitten jättänyt toiselle

profeetalle, Baïlle, mutta arvonsa, sijansa faraon sivulla ja

istuimensa neuvostossa piti hän, ja niin vähän kuin hän puhuikin, tuli

hänen mielipiteensä kuitenkin useammin päätökseksi kuin tuon puheliaan,

tulisen ja paljon nuoremman toisen profeetan mielipide.

Aina siitä ajasta kuin rutto tunkeutui linnaan, ei ollut ukko luopunut

faraon sivulta ja kuitenkin tunsi hän tänään itsensä vilppaammaksi

kuin muulloin. Kuuma erämaan tuuli, joka muita näännytti, teki

hyvän vaikutuksen hänessä, sillä häntä vilutti aina, huolimatta

pantterintaljoista, jotka peittivät hänen hartioitaan ja selkäänsä, ja

tämän päivän kuumuus lämmitti hänen vanhaa jähmettyvää vertansa.

Heprealainen Moses oli ollut hänen oppilaansa, ja valtavampaa luonnetta

ei hänellä koskaan ollut johdatettavana eikä hengen lahjoilla

rikkaammin varustettua nuorukaista opetettavana. Hänen kauttansa oli

heprealainen tullut korkeimpiin salaisuuksiin vihityksi. Hänellä oli

ollut suurimmat toiveet hänestä Egyptin ja sen papiston eduksi ja kun

Mesu oli lyönyt kuoliaaksi voudin, joka oli julmalla tavalla ruoskinut

erästä hänen kansalaistaan, ja sen jälkeen paennut erämaahan, oli ukko

niin pahakseen pannut tämän tapauksen, kuin olisi hänen oma poikansa

sen tehnyt ja täytyisi kärsiä seuraukset siitä. Esirukouksillaan oli

hänen onnistunut hankkia Mosekselle armoa; mutta kun tämä oli palannut

Egyptiin ja hänessä oli tapahtunut, minkä virkaveljet nimittivät hänen

"lankeemisekseen", oli hän valmistanut hänelle vielä syvemmän surun

kuin paollaan. Jos hän, Rui, olisi ollut nuorempi, niin olisi hän

vihannut häntä, joka oli pettänyt hänen kauniimmat toiveensa, mutta

ukko, jolle ihmissydän oli niinkuin avonainen kirja ja joka vapaana

ennakkoluuloista osasi asettua kanssa-ihmisensä sieluntilaan, tunnusti

itsekseen, että se oli ollut hänen oma vikansa, kun ei hän edeltäpäin

aavistanut oppilaansa muutosta.

Mesu, heprealainen, oli kasvatuksen ja opetuksen kautta tehty

egyptiläiseksi papiksi hänen ja jumaluuden mielen mukaan; mutta

sittenkuin hän kerran oman kansansa eduksi oli nostanut kätensä niitä

vastaan, joihin ihmisellinen viisaus ja tahto oli hänen liittänyt, oli

hän eronnut egyptiläisistä ja tullut sukunsa oikeaksi pojaksi ja missä

tämä lujatahtoinen ja ylevämielinen mies kulki edellä, siellä täytyi

muiden seurata perässä.

Ylimmäinen pappi tiesi myöskin mitä tuo luopio aikoi sukukunnalleen

antaa; sillä hän oli sen itse tunnustanut hänelle. -- Se oli usko

yhteen ainoaan Jumalaan. Mesu oli silloin todistanut vääräksi syytöksen

valapattoisuudesta ja vakuuttanut ei suinkaan kavaltaneensa mysteriain

(salaisuuksien) "ainoata" heprealaisille, vaan ainoasti johdattaneensa

heitä sen Jumalan luo, jota he jo olivat palvelleet, ennenkuin

Jooseppi ja hänen veljensä tulivat Egyptiin. Tosin oli vihittyjen

"ainoa" monessa suhteessa heprealaisten Jumalan kaltainen, mutta

sepä juuri olikin rauhoittanut tuota vanhaa viisasta, sillä kokemus

oli häntä opettanut, ettei rahvas tyydy yhteen ainoaan näkymättömään

Jumalaan, jota moni edistyneempikin henki hänen oppilaistaan ainoastaan

vaikeudella voi käsittää. Kansan mies ja nainen tarvitsivat aistimilla

tunnettavampia kuvia kaikesta merkittävästä, jonka vaikutuksen

he itsessään ja ympärillään tunsivat ja sellaisia antoi heille

egyptiläisten uskonto. Minkä käsityksen voi lemmenliekistä sairas

neitonen saada luovasta ja maailman juoksua johtavasta näkymättömästä

voimasta? Ystävällisen Hathor'in luo, joka voitollisissa käsissään

pitelee sydäntä sydämeen sitovia siteitä, tuon kauniin, voimallisen

sukupuolikumppanin luo tunsi hän itsensä vedetyksi ja hänelle voi

hän luottamuksella tunnustaa, mikä hänen rintaansa ahdisti. Äiti,

joka tahtoi pelastaa rakkaan lapsen kuolemasta, mitä merkitsi hänen

pieni kärsimisensä tuolle käsittämättömän suurelle, koko maailmaa

hallitsevalle kaikkivallalle? Mutta hyvää Isis'tä, joka itse oli

itkenyt silmänsä punaisiksi syvässä surussa, häntä voi hän käsittää!

Ja kuinka usein tapahtuikaan Egyptissä, että nainen määräsi miehen

suhdetta jumaliin!

Myöskin oli ylimmäinen pappi nähnyt kylliksi monta heprealaista

miestä ja naista hurskaina rukoilijoina maansa pyhästöissä. Vaikka

Moses saattaisikin heitä siihen, että he tunnustaisivat hänen

jumalaansa, niin näki hän, kokenut ukko, varmaan edeltäpäin, että

he pian kääntyisivät pois tuosta näkymättömästä hengestä, jonka

aina täytyi jäädä heille vieraaksi ja käsittämättömäksi ja että he

suurissa laumoissa rientäisivät takaisin niiden jumalien luo, joita he

käsittivät.

Nyt uhkasi Egyptiä maa- ja rakennustyömiesten puute, joita niin hyvin

tarvittiin, mutta Rui uskoi saatavan ne takaisin.

"Missä hyvät sanat riittävät, siellä levätköön miekka ja joutsi", oli

hän vastannut toisen profeetan Baï'n vaatimukseen ajaa poisvaeltavia

takaa ja hävittää heidät. "Ruumiita on meillä yllinkyllin maassa; työtä

tekevistä käsistä on meillä puute. Pitäkäämme siitä kiinni, mikä meiltä

uhkaa kadota."

Ja nämä lempeät sanat olivat aivan faraon mielen mukaan, sillä hän oli

kyllin kärsinyt kurjuutta ja olisi pitänyt viisaampana aseettomana

astua leijonan häkkiin, kuin vielä kerran uhoitella tuon peljättävän

heprealaisen vihaa.

Sentähden oli farao sulkenut korvansa toisen profeetan kiivaille

sanoille, jonka ponteva ja tarmokas menettelytapa teki sitä suuremman

vaikutuksen häneen, jota epäröivämpi hän itse oli, ja rauhoitettuna

ja ikäänkuin uuden toivon virkistämällä oli hän suostunut vanhan Ruin

esitykseen lähettää Hosea heimolaistensa luo, keskustelemaan heidän

kanssansa faraon nimessä.

Toinenkin profeetta, Baï, oli vihdoin hyväksynyt tämän ehdotuksen,

sillä siten sai hän uutta apua sen valta-istuimen sortamiseen, jonka

hän aikoi kumota. Jos heprealaiset uudestaan asettuisivat maahan,

niin kantoi ehkä jo silloin prinssi Siptoh, joka ei pitänyt mitään

rangaistusta liian kovana heprealaisten päämiehille, joita hän vihasi,

valtikkaa tuon heikon Menephtah-kuninkaan asemasta.

Mutta ensiksi piti paholaisia viivyteltämän ja Hosea oli siihen toimeen

mies paikallaan; mutta ei kukaan ollut Baï'n mielestä sopivampi

voittamaan suoran soturin luottamusta kuin Farao itse ja hänen korkea

puolisonsa. Tätä mielipidettä oli ylimmäinen pappi Ruikin, ehkei

hän ollut osallinen salaliitossa, ja sentähden oli päätetty, että

hallitsijapari keskeyttäisi kuoleman valituksensa ja ottaisi itse

heprealaisen vastaan.

Tämä oli laskeutunut alas valta-istuimen eteen ja noustuaan jälleen

ylös katselivat kuninkaan kasvot häntä surullisesti, mutta kuitenkin

lempeästi.

Niinkuin tapa vaatii, olivat hiukset ja parta isältä, jonka

esikoinen oli kuollut, joutuneet partaveitsen uhriksi. Kerran

olivat ne kiiltävän mustina ympäröineet hänen kasvojansa, mutta

kahdenkymmenen vuotinen surullinen hallitus oli tehnyt harmaiksi

molemmat ja hänen vartalonsakin oli kadottanut pystysuoran asentonsa

ja näytti veltosti ja ukkomaisesti kumartuneelta, vaikka hän tuskin

oli viidennettä kymmenennettä ikävuottaan vanhempi. Kauniit olivat

hänen säännöllisesti muodostuneet kasvonsa yhä vielä, ja niiden

surullisissa, pehmeissä piirteissä, joissa ei näkynyt mitään

pontevuutta, oli jotakin surkuttelua herättävää, erittäinkin kun

hymyilevä juonne antoi suulle sydäntä voittavan lumouksen. Hitaisuus,

jolla hän oli tottunut liikkumaan, teki tuskin mitään haittaa hänen

ylevälle olennolleen, mutta hänen sointuva äänensä kaikui harvoin

toisin kuin heikolta ja ikäänkuin apua tarvitsevalta. Hän ei ollut

syntynyt hallitsijaksi, sillä kolmetoista vanhempaa veljeä oli jo

kuollut, ennenkuin oikeus faraojen istuimeen oli hänelle langennut,

ja niin oli hän maan kauniimpana nuorukaisena, naisten suosikkina

ja onnen kevytmielisenä lempilapsena viettänyt miehuutensa ikään

asti huoletonta ja nautintorikasta elämää. Sitten oli hän seurannut

isäänsä, suurta Ramsesta ja tuskin oli hän valtikkaan tarttunut, kun

libyalaiset useitten liittolaisten kanssa olivat nousseet Egyptiä

vastaan Hänen edeltäjäinsä sodissa harjaantuneet joukot ja heidän

johtajansa auttoivat häntä voittoon; kahdenkymmenen vuoden aikana,

jotka olivat kuluneet Ramseksen kuolemasta, olivat hänen joukkonsa

harvoin saaneet levätä; sillä kapinoita oli milloin idässä, milloin

lännessä tukahdutettavana ja sen sijaan että hän Thebessä, jossa hän

oli viettänyt monta ihanaa vuotta, taipumuksensa mukaan, ihanimmassa

kaikista linnoista, saisi iloita rauhan lahjoista ja etevien

miesten seurustelusta, jotka juuri siihen aikaan siellä tutkivat ja

runoilivat, täytyi hänen milloin seurata sotajoukkoa sotaan, milloin

hallita ala-Egyptin pääkaupungissa Taniksessa järjestääkseen tämän

rajamaan tukalia oloja. Niin tahtoi vanha Rui ja kuningas suostui

mielellään hänen johtonsa alaiseksi, olihan hänen isänsä, valtakunnan

pyhimys Thebessä ja sen ylimmäinen pappi, viimeisinä vuosina tullut

rikkaammaksi ja voimallisemmaksi kuin kuninkaallinen huone, ja

Menephtah'n velton olennon mukaista oli parempi olla välikappaleena

kuin johtavana kätenä, saati vain faraon ulkonaiset kunnianosoitukset

annettiin hänelle, sillä niistä piti hän erittäin tarkan vaarin,

jotavastoin hän ei koskaan niin paljon välittänyt vakavammista

seikoista.

Tuo lempeä alentavaisuus, jolla farao vastaanotti Hosean, ilahdutti

ja häiritsi häntä samalla kertaa; mutta hän sai rohkeutta vapaasti

tunnustamaan, että hän halusi päästä virastaan ja siitä valasta

vapaaksi, jonka hän oli sotajoukolle tehnyt.

Levollisesti kuunteli kuningas häntä ja vasta tunnettuansa, että

se oli hänen isänsä käsky, mikä saatti häntä tähän, viittasi farao

ylimmäiselle papille, jolloin tämä puhui hiljaisella, vaikeasti

ymmärrettävällä äänellä:

"Poika, joka alttiiksi panee suuria asioita, pysyäkseen isälleen

kuuliaisena, on varmaankin uskollisin hyvän Jumalan palvelijoista.

Noudata siis Nun'in kehoitusta. Auringon poika, yli- ja ala-Egyptin

herra, laskee sinut vapaaksi; mutta minun, hänen palvelijansa, kautta

panee hän sinulle ehdon."

"Ja kuinka se kuuluu?" kysyi Hosea.

Silloin viittasi farao toistamiseen ylimmäiselle papille ja hänen

itsensä vaipuessa valta-istuimelle takaisin, nosti ukko kirkkaat

silmänsä Hoseaan ja vastasi:

"Mitä molempain maailmain herra sinulta pyytää on helppo täyttää. Sinä

olet jälleen tuleva hänen omakseen, meidän omaksemme, niinpian kuin

sinun, kansasi ja sen johtajat, jotka ovat saattaneet niin paljon

kärsimistä tämän maan yli, tarttuvat auringon pojan jumalalliseen

käteen, mikä sovinnollisesta ojennetaan heille, ja taaskin antautuvat

hänen valta-istuimensa hyväntekeväisen varjon alle. Runsailla

armonsa osoituksilla aikoo hyvä Jumala sitoa luopuneet itseensä ja

valtakuntaansa, niinpian kuin he erämaasta ovat kotiin palanneet,

jossa he aikovat uhrata heidän Jumalalleen. Käsitä oikein minua!

Mikä raskautti kansaa, jonka seassa olet syntynyt, on siltä pois.

otettava. Uudessa laissa aikoo suuri Jumala antaa sille laajat

vapaudet ja edut, ja mitä me lupaamme, se kirjoitetaan muistoon ja

todistetaan meidän ja teidän puolelta uutena, kelvollisena liittona

lapsille ja lastenlapsille. -- Mutta jos se on tapahtunut rehellisellä

aikomuksella, pitää se viimeiseen päivään meidän puoleltamme, ja jos

sinun heimolaisesi ovat suostuneet siihen, olette halukas taaskin

tulemaan meikäläiseksi?"

"Ota välittäjän toimi vastaan, Hosea", tarttui tässä kuningatar ukon

puheesen hiljaisella äänellä ja katseli surevin silmin rukoilevasti

heprealaisen kasvoihin. "Minua kauhistuttaa Mesun viha ja mitä

meihin tulee, teemme kaikki mitä voimme, voittaaksemme hänen vanhan

ystävyytensä. Sano hänelle nimeni ja muistuta häntä niistä päivistä,

jolloin hän minulle, pienelle Isisnefert'ille, nimitteli ne kasvit,

jotka minä toin hänelle, ja minulle ja sisarelleni selitti niiden

hyötyä ja vahinkoa silloin kuin hän kävi kuningattaren, hänen toisen

äitinsä luona, naishuoneustossa. Anteeksiannetut ja unohdetut ovat ne

haavat olevat, jotka hän teki sydämihimme. Ole nyt sanansaattajanamme,

Hosea, äläkä kieltäydy".

"Sellaiset sanat sellaisesta suusta", vastasi sotilas, "ovat ankaria

käskyjä ja tekevät kuitenkin hyvää sydämelle! Välittäjän viran otan

toimekseni."

Silloin nyökäytti vanha ylimmäinen pappi hyväksyen hänelle ja huudahti:

"Niin toivon minä, että tästä lyhyestä hetkestä kasvaa pitkä siunauksen

aika. Mutta huomatkaa tarkasti, missä lääkkeet auttavat, siellä

vältettäköön leikkaaminen ja polttaminen! Missä silta johtaa virran

yli, siellä kartettakoon uiminen pyörteen lävitse"!

"Niinpä todella kartettakoon pyörre", kertoi farao ja kuningatar sanoi

samaa ja katseli uudelleen kukkia helmassaan.

Neuvottelu alkoi.

Kolme kirjuria istahti permannolle aivan ylimmäisen papin viereen,

kuullakseen hänen alhaista ääntään ja piirissä istuvat kirjanoppineet

ja neuvonantajat ottivat kirjoituskalut esiin ja työskentelivät kohta

kirjoitusneuvolla elikkä pensselillä, pitäen papyruslehteä vasemmassa

kädessään, sillä ei mitään saanut jäädä merkitsemättä mitä sanottiin ja

päätettiin faraon kasvojen edessä.

Tämän nyt seuraavan keskustelun aikana kuultiin vain hiljaisia

kuiskeita salissa; liikkumattomina pysyivät vartijat ja hovimiehet

paikoillaan ja kuningaspari katseli mykkänä ja jäykästi niinkuin unessa

eteensä.

Ei olisi faraolle eikä hänen puolisolleen ollut mahdollista käsittää

miesten hiljaista puhetta, mutta egyptiläiset eivät lopettaneet

lausetta katsahtamatta ylös kuninkaasen ikäänkuin saadakseen hänen

suostumuksensa. Hoseakin noudatti heidän hyvin tuttua tapaansa ja

alensi samoin kuin muutkin äänensä; mutta kun jonkun kerran toisen

profeetan eli kirjanoppineitten esimiehen ääni kuului kovemmin nosti

farao päänsä ylös ja kertoi ylimmäisen papin lauseen: "Missä silta

johtaa virran yli, siellä kartettakoon uiminen pyörteen lävitse",

sillä nämä sanat sisälsivät tarkasti mitä hän ja kuningatar toivoivat:

Ei mitään taistelua! Rauhaa heprealaisten kanssa ja rauhaa heidän

peljättävältä johtajaltaan ja hänen Jumalansa vihalta, kadottamatta

kuitenkaan poisvaeltajain ahkeria käsiä!

Niin edistyi keskustelu eteenpäin ja kun neuvottelevien hyminä ja

kirjoitusruovon rapiseminen oli kestänyt tunnin, pysyi kuningatar

yhä paikoillaan, mutta farao rupesi liikkumaan ja korotti äänensä

kovemmaksi, sillä hän alkoi peljätä, että toinen profeetta, joka vihasi

sitä miestä, jonka siunausta hän halusi ja jonka vastustus näkyi niin

kauhealta, asettaisi välittäjälle sellaisia ehtoja, jotka olivat

mahdottomia täyttää.

Mutta mitä hän sanoi, oli vain uusi kehoitus neuvostolle ajattelemaan

siltaa virran yli ja kysyvä silmäys kirjanoppineitten esimieheen

saattoi tätä rauhoittamaan häntä, sillä kaikki oli hyvin päin. Hosea

oli vain pyytänyt, että voudeiksi, jotka valvoivat työtä tekevää

kansaa, ei enää valittaisi libyalaisia, vaan heprealaisia, joiden

vaali tapahtuisi hänen kansansa vanhimpain kautta ja laillistettaisiin

Egyptin hallituksen vahvistuksella.

Silloin heitti farao levottomasti rukoilevan silmäyksen Baïjiin,

toiseen profeettaan ja muihin neuvonantajiin, mutta ensinmainittu

kohautti haltioitaan synkällä katsannolla ja suostui tähänkin Hosean

ehtoon, olettamalla, että hän alisti oman mielipiteensä faraon

jumalallisen viisauden alle. Kiitollisesti kumartaen päätään hyväksyi

Jumala maailman istuimella sen miehen nöyryyden, jonka pyrinnöt jo

usein olivat vastustaneet hänen omia toiveitaan ja sittenkuin "kertoja"

elikkä julistaja oli julkilukenut erityiset kohdat liittokirjassa,

velvoitettiin Hosea vannomaan, että hän kaikissa tapauksissa palajaisi

Tanikseen kertomaan korkealle portille, kuinka hänen heimolaisensa

olivat vastaanottaneet kuninkaan ehdotuksen.

Varova päällikkö, joka tunsi ne juonet ja vehkeet, joista tämä paikka

oli liian rikas, teki tuon valan vastenmielisesti ja sittenkuin

kirjallisesti hänelle vakuutettiin, ettei hänen vapauttaan mitenkään

häirittäisi, mihinkä päätökseen tahansa keskustelut johtaisivatkaan,

jahka hän vain voisi näyttää tehneensä mitä hän voi saadakseen kansansa

johtajat liiton hyväksymään.

Vihdoin ojensi farao kätensä soturille suudeltavaksi ja sittenkuin

Hosea oli painanut huulensa kuningattaren hameen liepeelle, antoi

ylimmäinen pappi Rui viittauksen ensimmäiselle kamariherralle ja tämä

taas faraolle ja nyt tiesi hallitsija ajan olevan hänellä poistua ja

hän tekikin sen mielellään ja uudistetulla rohkeudella, sillä hän uskoi

parhaimmalla tavalla pitäneensä huolta omasta ja kansansa menestyksestä.

Hänen kauniilla, väsyneillä kasvoillaan liikkui valoisa päivänpaiste,

ja kun kuningatar niinikään noustuaan ylös näki hänen hymyilevän,

hymyili hänkin. Vastaanottosalin kynnyksellä hengähti hallitsija

syvästi ja sanoi, kääntyen puolisoonsa: "Jos vain Hosea toimittaa

asiansa hyvin, niin pääsemme kyllä sillan ylitse".

"Emmekä tarvitse uida pyörteessä", pitkitti kuningatar samalla äänellä.

"Ja jos päällikkö onnistuu rauhoittamaan Mesun", lisäsi farao, "ja hän

kehoittaa kansalaisiansa jäämään maahan --"

"Niin otat sinä tämän Hosean -- hän näyttää ylevältä ja rehelliseltä

-- niin otat hänen kuninkaan heimolaisten joukkoon", keskeytti puoliso

häntä.

Mutta nyt luopui farao veltosta, kumartuneesta ryhdistään ja vastasi

innokkaasti:

"Kuinka olisi se mahdollista? Heprealaisen! Jos me ottaisimme hänet

ystäväin joukkoon eli auringonvarjon kantajaksi, niin olisi se

korkeinta! Ei ole helppoa tässä suhteessa varoa liika paljon taikka

liika vähän!"

Jota pitemmälle pariskunta eteni palatsin sisustaan, sitä

korkea-äänisempänä kaikui itkijäin valitus. Kuningattaren silmissä

herätti se ensin kyyneleitä; mutta farao mietiskeli, minkä sijan hän

antaisi Hosealle, jos hänen lähetyksensä onnistuisi.

Kymmenes Luku.

Hosean oli rientäminen, jos mieli aikanaan saavuttaa kansalaisensa,

sillä jota kauvemmaksi he olivat ennättäneet, sitä vaikeammaksi tulisi

hänelle saada Moseksen ja heimojen päämiehiä palajamaan ja hyväksymään

liittokirjan.

Mitä tänäpänä oli tapahtunut, tuntui hänestä niin ihmeelliseltä, että

hän piti sitä sen Jumalan sallimana, jonka hän oli löytänyt, ja se

muistutti häntä myös sivunimestä "Josua", se on: "Hän, jonka apu Jehova

on", minkä hän oli saanut Mirjamin kutsumuksesta Hän tahtoi mielellään

kantaa sitä nimeä, sillä jos kohtakin hänestä ei ollut helppoa luopua

siitä, jota hän oli kunnialla kantanut, niin olivat kumminkin monet

hänen sotatovereistaan kutsuneet itseään samalla nimellä. Ja hänen

nimensä oli ihanalla tavalla toteutunutkin, sillä Jumalan apu ei ollut

koskaan selvemmin hänelle osoittautunut kuin tänä aamuna. Faraon

hoviin oli hän astunut siinä luulossa, että hän, päättäneenä seurata

kansaansa, kadottaisi vapautensa ja jätettäisiin pyövelille, mutta

kuinka pian olivatkaan ne siteet katkenneet, jotka sitoivat hänet

sotapalvelukseen. Ja senjälkeen oli hän vastaanottanut tehtävän, mikä

tuntui hänestä niin suurelta ja ihanalta, että hän oli melkein uskoa

isäinsä Jumalan kutsuneen häntä täyttämään sitä.

Hän rakasti Egyptiä. Se oli ihana maa. Missä voikaan hänen kansansa

löytää kauniimman kodin? Ainoastaan ehdot, joissa se oli elänyt, olivat

käyneet sietämättömiksi. Nyt oli sillä toivoa paremmista päivistä.

Hänen kansalaistensa vapaassa tahdossa oli palata Gosen'iin tai

asettua Niilin länsipuolella olevaan maahan, jonka hedelmällisyyden

ja vesirikkauden hän tunsi. Ei kellään olisi oikeutta pakottaa sitä

päivätöihin ja hänen ylitsensä, joka työntekijänä lainasi kätensä

elonkorjuusen, tulisivat vain heprealaiset valvomaan, eikä enään kovat

ja julmat muukalaiset.

Että hänen maamiehensä piti tulla faraon alamaisiksi, oli päivänselvä

hänellekin. Olivatpa Jooseppi, Efraim ja hänen poikansa, hänen

esi-isänsäkin, kutsuneet itsensä siksi ja viihtyneet egyptiläisinä

hyvin.

Jos liitto tulisi voimaansa, niin saisivat heimojen vanhimmat itse

hoitaa kansan sisällisiä asioita. Huolimatta Amonin, toisen profeetan,

vastaansanomisista, oli Moses määrätty uuden asumasijan maaherraksi.

Itse tulisi hän johtamaan aseellista joukkoa, suojelemaan piirin

rajoja, ja heprealaisista sotilaista, jotka jo olivat osoittautuneet

monessa sodassa urhoollisiksi, tulisi uusia joukkoja muodostettaviksi.

Ennen linnasta lähtemistään oli kuitenkin toinen profeetta Baï

antanut hänelle monta salaista viittausta, jotka kokonaisuudessaan

jäivät hänelle epäselviksi, mutta joista kuitenkin tuli näkyviin,

että egyptiläisellä oli tärkeitä aikeita ja että hän, niinpian kuin

valtionjohto siirtyisi vanhan Ruin käsistä hänen käsiinsä, aikoi antaa

hänelle suuria tehtäviä, ehkäpä kaikkien palkkasoturien johdonkin,

joita nyt syrialainen nimeltä Aarsu komensi. Tämä teki hänet enemmän

rauhattomaksi kuin iloiseksi. Mutta kumminkin tyydytti häntä, että hän

oli saanut aikaan, että maan itäinen raja pidettäisiin joka kolmantena

vuonna avonaisena hänen maamiehilleen heidän päästäkseen erämaahan

uhraamaan. Siihen näkyi Moses panevan suurimman arvon, mutta voimassa

olevan lain mukaan ei ollut kenellekään sallittu ilman esivallan

lupaa jättää tuota kapeata ja itää vastaan linnoituksilla saarrettua

rajamaata. Ehkäpä tämän toivon myöntäminen tekisi tuon suuren johtajan

suosiolliseksi kansalle hyödyllistä liittoa kohtaan.

Näiden keskustelujen aikana oli hän taaskin tullut huomaamaan, kuinka

vieraaksi hän oli käynyt maanmiehilleen; ei hän edes voinut sanoa,

mitä tarkoitettiin uhrilla erämaassa. Myös tunnusti hän suoraan faraon

neuvonantajille, ettei hän ollut oikein selvillä kansan valituksista

eikä vaatimuksista, ja tämän hän teki säilyttääkseen maanmiehilleen

oikeuden monessa suhteessa muuttaa esittämiänsä ehtoja ja tehdäkseen ne

täydellisemmiksi.

Mitä saattoivat hänen omaisensa, mitä heidän johtajansa parempaa vaatia?

Täynnä uutta toivoa tulevasta onnesta kansalleen ja hänelle itselleen

oli tulevaisuus hänen edessään.

Kun sovintoliitto tulisi toteutetuksi, niin oli aika hänellä perustaa

oma koti ja Mirjamin kuva näyttäytyi taasen hänelle kaikessa

jaloudessaan ja kauneudessaan. Hurmaavalta tuntui hänestä ajatus

omistaa tuo ylevä nainen ja hän kysyi itseltään, oliko hän myös kyllin

kelvollinen hänelle ja ellei olisi liika rohkeata pyytää omakseen tuota

jumalallista, ihanaa neitoa, profetissaa.

Hän oli elämää kokenut mies ja tiesi aivan hyvin, millaisen arvon

voi antaa heikon miehen lupauksille, jonka heikolle kädelle valtikka

oli liian raskas. Mutta hän oli ollut varovainen ja jos hänen

kansansa vanhimmat suostuisivat sovintoon, tulisi liitto lause

lauseelta piirrettäväksi metallitauluihin niinkuin kaikki muutkin

sitovaiset välipuheet Egyptin ja vierasten kansojen välillä ja sitten

ripustettavaksi valtiotemppeliin Thebessä, faraon ja hänen kansansa

edusmiesten allekirjoittamana. Sellaiset kirjoitukset -- sen hän oli

nähnyt Chetan kanssa tehdyistä rauhan artikkeleista -- turvasivat ja

pitensivät valtiollisten liittokirjain lyhyttä aikaa. Todellakaan

ei hän ollut laiminlyönyt suojelemasta kansalaisiansa petokselta ja

lupauksien rikkomisilta. Vahvemmaksi, luottavaisemmaksi, oloonsa

tyytyväisemmäksi ei hän koskaan ollut itseänsä tuntenut kuin astuessaan

uudestaan faraon vaunuihin ottaakseen jäähyväiset alamaisiltaan.

Ruin'kin salaiset selitykset ja ehdotukset häiritsivät häntä vähän

enään, sillä hän oli tottunut tulevaisuudelle jättämään tulevaiset

huolet. Mutta leirissä odotti häntä eräs ikävä seikka, mikä kuului

nykyaikaan; sillä kummastuksella, harmilla ja murheella sai hän kuulla,

että Efraim oli salaisuudessa jättänyt teltan, sanomatta kellenkään,

mihin hän aikoi. Tarkasti tutkisteltuaan sai hän tietää, että

nuorukainen oli nähty tiellä Tanikseen ja Hosea käski nyt uskollista

kilvenkantajaansa tiedustelemaan poikaa kaupungissa ja, jos hän

löytäisi hänen, käskemään häntä seurata enoansa Succothiin.

Päämies, otettuaan jäähyväiset sotilailtaan, läksi matkalle ja salli

ainoastaan vanhan tallirenkinsä seurata itseään.

Häntä ilahutti, että adonit [vastaa jotenkin meidän ajutanttiamme] ja

alapäälliköt, jotka olivat seisoneet häntä lähellä, kuten myöskin nuo

karaistuneet sotilaat, joiden kanssa hän oli kaikkia jakanut sodassa

ja rauhassa, hädässä ja puutteessa, niin julkisesti osoittivat,

kuinka ero hänestä suretti heitä. Monen sodassa harmahtuneen miehen

ruskettuneille kasvoille valuivat kirkkaat kyyneleet, kun hän viimeisen

kerran ojensi hänelle kätensä. Monet parrakkaat huulet suutelivat hänen

vaatteensa liepeitä tai hänen jalkojaan ja jaloa libyalaista hevostaan,

joka kaarevalla kaulallaan valmiina hyökkäämään eteenpäin, mutta

ratsastajansa hillitsemänä kantoi häntä heidän riviensä läpitse. Ensi

kerran hänen äitinsä kuoleman jälkeen kävivät hänen silmänsä kosteiksi,

kun uskolliset jäähyväis- ja suosion-huudot sydämellisesti ja

korkeaäänisesti kaikuivat hänen sotamiestensä miehuullisista rinnoista.

Niin syvästi kuin tänä hetkenä ei hän koskaan ollut vielä tuntenut,

kuinka hän oli kiintynyt näihin miehiin ja kuinka paljon hän piti

jalosta virastaan.

Mutta velvollisuus, jota hän nyt totteli, oli myöskin suuri ja ylevä,

ja se Jumala, joka oli päästänyt hänet hänen valastaan ja tasoittanut

tien hänelle, niin että hän totisena ja uskollisena miehenä voi totella

isänsä käskyä, vei hänet ehkä takaisin sotakumppanien luo, joiden

sydämellisiä jäähyväisiä hän luuli kuulevansa, vielä sittenkin kun oli

mahdotonta enään kuulla mitään.

Hänelle uskotun toimen koko ihanuus, jalo tunnelma miehellä, joka

siveellisellä vakavuudella ryhtyy vaikeaan tehtäväänsä, täydellinen

onnellisuus rakastavalla, joka vakuutettuna ihanimpien toiveittensa

toteutuvan rientää valittuansa vastaan, tuli hänelle vasta silloin

osaksi, kun hän jo oli jättänyt kaupungin taaksensa ja läpi tuon

tasaisen, palmu- ja vesirikkaan lakeuden kiiruhti nopeassa ravissa

kaakkoa kohti.

Pääkaupungin kaduilla ja valkaman läheisyydessä hiljentäessään

hevosensa kulkua oli hän niin ajatuksissaan äskeisten kokemustensa

ja kadonneen pojan johdosta, että hän tuskin oli huomannutkaan

lukuisia ankkurissa olevia laivoja, kirjavaa joukkoa laivanreitaajia,

kauppiaita, merimiehiä ja kantajia Afrikan ja etu-Aasian mitä

erilaisimmista heimoista, jotka tänne olivat virtailleet etsiäkseen

voittoa, sekä palvelijoita, sotilaita ja kerjäläisiä, jotka olivat

seuranneet faraota Thebestä Ramseksen kaupunkiin.

Ei hän myöskään ollut nähnyt kahta korkea-arvoista miestä, vaikka

toinen heistä, joutsimiesten eversti Hornecht, oli hänelle viitannut.

He olivat vetääntyneet Seth-temppelin pyloonien välillä olevaan syvään

porttiin suojellakseen itseään tomulta, jota erämaan tuuli alituisesti

ajoi tien yli.

Kun eversti turhaan koetti vetää ohitse ratsastavan huomiota puoleensa,

kuiskutti toinen, Baï, Amonin toinen profeetta, hänelle:

"Anna hänen olla! Hän saa kyllä aikanaan tietää, missä hänen

sukulaisensa majailee."

"Sinulla on valta käskeä", vastasi sotilas. Sitten pitkitti hän

innollisesti jo ennen alkamaansa kertomusta: "Tuodessaan pojan oli hän

savenvalajan työhuoneessa olevan savikappaleen näköinen."

"Eipä ihmettäkään", keskeytti häntä pappi, "hän lepäsikin kyllin kauvan

tomussa tiellä. Mutta mitä etsi hovimestarisi sotamiesten luona?"

"Adon'iltani, jonka minä eilen ehtoolla lähetin ulos, olimme saaneet

tiedon, että kova kuume vaivasi poikaparkaa ja sentähden pani Kasana

viiniä ja imettäjänsä balsamia yhteen sekä lähetti vanhuksen sillä

leiriin."

"Pojan vaiko päällikön luo", kysyi profeetta veitikkamaisella

hymyilyllä.

"Sairaan luo", vastasi sotilas päättäväisesti ja hänen otsansa rypistyi

uhkaavaisesti. Mutta hän maltti mielensä ja pitkitti ikäänkuin anteeksi

anoen: "Hänen sydämensä on pehmeä kuin vaha ja heprealainen poika,

näithän sinä hänet eilen..."

"Soma poika, aivan naisten mielen mukaan!" naurahti pappi. "Ja joka

sisarenpoikaa hyväilee, hän ei tee enolle vääryyttä."

"Sitä oli hänellä tuskin mielessään", vastasi eversti jyrkästi.

"Muutoin näkyy tuo ilmainen heprealaisjumala omistavan yhtä terävät

silmät omiansa kohtaan kuin kuolemattomat, joita sinä palvelet, sillä

hän vei Hotepun pojan luo, kun hän jo oli kuoleman kielissä. Uneksija

olisi varmaankin ratsastanut hänen ohitsensa, sillä pöly oli jo --"

"Muuttanut hänet savikappaleeksi. Mutta sitten?"

"Silloin näki vanhus äkkiä jotakin kullalta hohtavaa harmaassa pölyssä

--"

"Ja sille kumartaa jäykin niska."

"Aivan niin! Minun Hotepuni teki samoin ja leveä kultarengas, jota

poika kantoi, kuulsi auringossa ja pelasti hänen henkensä."

"Ja parasta on, että poika nyt on meillä."

"Niinpä kyllä, minuakin ilahduttaa nähdessäni hänen avaavan silmänsä

uudestaan. Sitten tointui hän yhä paremmaksi ja lääkäri luulee hänen

olevan nuorten kissojen kaltaisen, niin ettei hänen henkensä ole

vaarassa. Mutta hänellä on kova kuume ja hän puhuu kaikenlaisia

hulluja asioita kielellään, joita ei tyttäreni vanha imettäjä, vaikka

onkin Askalonista, oikein ymmärrä. Ainoastaan Kasanan nimen luuli hän

eroittavansa."

"Siis taaskin nainen, joka vaikuttaa onnettomalta."

"Lopeta tuo pila, pyhä isä", vastasi eversti ja puri huuleensa. "Siveä

leski ja tuollainen parraton poika!"

"Niin nuorena", väitti pappi hämmästymättä, "joutuvat nuoret perhoset

pikemmin täysin puhjenneitten ruusujen kuin nuppujen paulaan ja tässä

tapauksessa", lisäsi hän vakavammin, "on se oivallista. Meillä on

Hosean sisarenpoika vallassamme ja sinun on pitäminen huoli siitä,

ettei hän pääse pauloista."

"Sinä tarkoitat", huusi sotilas, "että meidän on rajoittaminen hänen

vapauttansa?"

"Sinäpä sen sanot."

"Mutta sinä kunnioitat hänen enoansa."

"Kyllä! Mutta vielä enemmän valtiota."

"Tämä poika --"

"Hänessä on meillä hyvä vakuus. Hosean miekka oli meille hyvin

hyödyllisenä välikappaleena, mutta jos sitä kantava käsi on vielä

korkeamman vallassa, kuin me tunnemme..."

"Sinä tarkoitat Mesua, heprealaista?"

"Silloin lyö Hosea meihin yhtä syvät haavat kuin ennen viholliseemme."

"Mutta minä olen jo useamman kerran kuullut sinun suustasi, ettei hän

voi tehdä väärää valaa."

"Ja minä pysyn sanassani, hän on tänään osoittanut sen ihmeellisellä

tavalla. Päästäkseen irti valastaan pisti hän päänsä krokodiilin

kitaan. Mutta jos Nun'in poika onkin leijona, niin löytää hän kuitenkin

Mesussa sitojansa. Tämä mies on Egyptin päävihollinen ja häntä

ajatellessani paisuu sappeni."

"Surevien valitushuuto tämän portin sisäpuolella kehoittaa meitä

kylläkin korkeaäänisesti vihaamaan häntä."

"Ja kuitenkin tahtoo tuo heikko raukka istuimella unohtaa koston ja

lähettää nyt Hosean."

"Sinun suostumuksellasi, ajattelen."

"Aivan niin", vastasi pappi ivallisella hymyllä. "Lähetämmehän me hänen

ulos siltaa rakentamaan! Oi millaisen sillan! Ukon kuivuvat aivot

käskevät sitä rakentamaan, ja kuinka hyvin soveltuukin tämä sellaisen

isän kurjalle pojalle, joka todella ei kammonut uida läpi valtavimman

virran, erittäinkin kun oli kysymys koston harjoittamisesta. Koettakoon

Hosea vain rakentaa! Jos lankku vie hänen virran yli takaisin

luoksemme, niin sanon hänen lämpimästi ja suoraan tervetulleeksi,

mutta meidän, uskaliaitten Egyptissä, täytyy surra, kun pilarit hänen

kansansa suosijain seassa lysähtävät yhteen niin pian kuin vain tämä

ainoa mies seisoo rannallamme."

"Niin, niin! Mutta minä pelkään, että me kadotamme päällikönkin, jos

hänen heimolaisilleen käy, kuten he ovat ansainneet."

"Siltäpä melkein näyttää."

"Sinä olet minua viisaampi."

"Mutta tässä tapauksessa luulet sinä kuitenkin minun erehtyvän."

"Kuinka saattaisin yrittää..."

"Sotaneuvoston jäsenenä olet sinä velvoitettu lausumaan oman ajatuksesi

ja minä pidän nyt tarpeellisena osoittaa sinulle, mihinkä se tie viepi,

jolla sinä tähän asti olet ummessa silmin meitä seurannut. Kuule nyt ja

tee sen mukaan kuin sinun vuorosi neuvostossa tulee. Ylimmäinen pappi

Rui on vanha..."

"Ja sinä hoidat jo nyt puoleksi hänen virkansa."

"Otettakoon häneltä viimeinenkin osa kuormasta! Ei minun tähteni,

sillä minä rakastan taistelua, mutta maamme menestyksen vuoksi! Se

on kerran syvästi painunut luonteesemme, pitää sitä viisautena, mitä

vanhus lausuu ja määrää ja sentähden on harvoja neuvonantajista, jotka

eivät noudattaisi ukkoa, ja kuitenkin käy hänen toimintakykynsä, kuten

hän itsekin, vain kainalosauvoilla. Hyvä pahenee hänen heikon horjuvan

johtonsa alla."

"Juuri sentähden saat sinä vallita ääneni yli!" huudahti sotilas.

"Sentähden lainaan minä molemmat käteni uneksijan syöksemiseksi

istuimelta ja noiden horjuvain kumartelijain, jotka ovat hänen

neuvonantajansa."

Silloin pani profeetta sormensa suulleen, kehoitti toista

varovaisuuteen, astui lähemmäksi häntä, viittasi kantotuoliinsa

ja sanoi sitten nopeasti ja hiljaa: "Minua odotetaan korkeassa

portissa, kuule siis vielä tämä: Jos Hosea onnistuu sovitustyössään,

niin palajavat hänen heimolaisensa syyttömät kuin syyllisetkin --

ja viimemainitut tulevat rangaistuiksi. Ensimainittuihin on meidän

lukeminen päällikön koko sukukunta, joka kutsuu itseänsä Efraimin

pojiksi, aikain vanhasta Nunista aina huoneessasi olevaan poikaan

saakka".

"Meidän täytyy säästää heitä, mutta Moseskin on heprealainen ja mitä me

teemme hänelle --"

"Ei ole tapahtuva avonaisella kadulla ja lapsenleikkiä on kylvää

vihollisuutta kahden miehen välillä, joiden tulee hallita samassa

piirissä. Minä pidän huolta siitä, että Hosea ei välitäkkään toisen

lopusta; mutta silloin on farao, olkoonpa hän sitte Meneptah tai --

ja tässä vaijensi hän ääntään -- tai jo Siptah, korottava hänet niin

korkealle, ja sen hän ansaitseekin, että silmät hänen huimaavassa

päässään ovat katsomatta sitä, mitä me tahdomme salata häneltä. Löytyy,

näet, oikeus, josta ei kukaan luovu, joka kerran on sitä maistanut."

"Oikeus?"

"Valta, tarkoitan minä, Hornecht -- suuri, valtava valta! Suuren

maakunnan maaherrana, kaikkien palkkasoturien johtajana Aarsun

sijassa, varoo hän rikkomasta väliään meihin. Tunnen hänet Onnistuuko

vain uskottaa hänelle, että Mesu on tehnyt vääryyttä hänelle -- ja

väkivaltainen mies on siihen kyllä syytä antava --. Ja saammeko hänen

siihen vakuutukseen, että laki säätää ne rangaistukset, jotka me

tuomitsemme noidalle ja pahimmille hänen heimolaisistaan, silloin

sallii hän sen tapahtua, vieläpä antaa meille siihen suostumuksensakin".

"Mutta jos lähetys epäonnistuu?"

"Silloin tulee hän kuitenkin joka tapauksessa takaisin luoksemme; sillä

hän ei murra valaansa. Ainoasti siinä tapauksessa, että Mesu, josta

voi kaikkia uskoa, pidättää häntä väkivallalla, on poika tuleva meille

hyödyksi, sillä Hosea pitää hänestä, hänen heimolaisensa rakastavat

paljon elämää ja hän kuuluu heidän jaloimpaan sukuunsa. Farao on

kaikessa tapauksessa uhkaava poikaa; mutta me tulemme häntä suojelemaan

ja se on uudestaan yhdistävä hänen enonsa meidän kanssamme ja johtava

hänet niiden luo, jotka vihastuvat kuninkaasen. Oivallista!"

"Ja varmimmasti pääsemme päämaaliin, jos meidän onnistuu punoa

vielä toinenkin side. Lyhyesti sanoen -- ja minä pyydän sinua tämän

kerran pysymään levollisena, sinä liian nuori harmaaparta lyhyesti

sanoen, sinun ja minun heprealainen asetoverimme, henkeni pelastaja,

kunnollisin mies sotajoukossa, joka myös sentähden voi olla varma

korkeimmista arvoista, hän on tuleva vävyksesi. Kasana on suosiollinen

heprealaiselle -- sen olen kuullut omalta emännältäni."

Silloin vetääntyivät taas rypyt everstin otsalla yhteen ja vaikeudella

taisteli hän voittaakseen mielenmalttinsa. Hän tunsi, että hänen

täytyi luopua vastahakoisuudestaan kutsua sitä miestä vävykseen, jonka

syntyperä oli vastenmielinen hänelle ja jota hän yhtä hellästi suosi

kuin hän kunnioittikin häntä. Tosin eihän voinut olla hiljalleen

itsekseen kiroilematta, mutta vastaus, minkä hän papille antoi, kuului

järkevämmältä ja levollisemmalta kuin hän oli odottanutkaan. Oliko

Kasana nyt kerran haltijain hallussa, jotka häntä vetivät muukalaiseen,

niin täytyi hänen saada tahtonsa! Mutta Hosea ei ollut lainkaan häntä

pyytänyt.

"Kuitenkin", huusi hän kiivaasti, "ruskean Sethin ja hänen

seitsemänkymmenen kanssaveljensä nimessä! Et sinä eikä kukaan muukaan

saa minua tarjoomaan lastani, jota kaksikymmentä kosivat, sille

miehelle, joka kutsuu itsensä meidän ystäväksemme eikä ole antanut

itselleen aikaa käydä meitä tervehtämässä huoneessamme! Pitää pojasta

kiinni on toinen asia ja sen otan minä tehdäkseni!"

Yhdestoista Luku.

Tumman, puhtaan sinisenä, lukemattomilla tähdillä kaunistettuna oli

taivas puoliyön aikana levinnyt yli itäisen deltan lakean maakunnan ja

Succothin kaupungin, jota egyptiläiset temppelipiirinsä mukaan myöskin

kutsuivat Turn-jumalan paikaksi eli Pithomiksi.

Nyt läheni maaliskuun yö loppuansa ja valkeat huurut leijailivat

kanavan yli, joka, heprealaisten pakkotyöntekijäin tekemänä, leikkasi

lakeuden ja kasteli kedot ja laidunmaat, joiden ääriä ei näkynyt,

katselipa sitten mihinkä päin hyvänsä.

Idässä ja etelässä oli taivas taajan sumun sumentama, mikä kohoili

suurista järvistä ja kapeasta merenpoukamasta, joka pisti syvälle

maankaistaleesen. Erämaan tuuli, joka eilen täälläkin oli kuumana ja

pölyisenä riehunut yli janoovan ruohon ja Succothin huoneitten ja

telttain, oli jo ennen yön tuloa laskeutunut levolle ja viileys, mikä

maaliskuulla Egyptissäkin käy ennen auringon nousua, oli jotenkin

tuntuva.

Joka jo varhain puoliyön ja aamun välillä astui vähäpätöiseen

rajakaupunkiin paimentelttoineen, kurjine Niilin mudasta rakennettuine

majoineen ja muutamine kelpokartanoineen ja asuntohuoneineen, olisi

sitä tuskin tänään tuntenut. Paikan ainoa huomattava rakennus,

lukuunottamatta auringonjumalan Turnin temppeliä, tuo suuri varustettu

varastohuone tarjosi tänä hetkenä omituisen näön. Tosin välkkyivät sen

pitkäjonoiset, valkeiksi sivutut muurit yhtä selvästi kuin ainakin

yöllä, mutta sen sijaan kuin rakennus muulloin tähän aikaan kohosi

hiljaisena ja aivan kuin autiona yli nukkuvan kaupungin, oli siinä

ja sen ympäristöllä hyvinkin vilkasta liikettä. Sen tarkoituksena

oli myöskin torjua saaliinhimoisia schasuschareja [beduineja, jotka

paimentolaisina asuskelivat Egyptiä rajoittavassa, nyt Aasiaan

kuuluvassa erämaassa], jotka olivat kuljeskelleet maankaistaleella

olevien linnoitusten ympäri, ja sen vahvojen muurien takana löytyi

egyptiläinen vartijasto, joka helposti voi puolustaa sitä vahvaa

ylivoimaa vastaan.

Tänään näytti se siltä ikäänkuin erämaan pojat olisivat tehneet

rynnäkön sitä vastaan, mutta miehet ja vaimot, jotka työskentelivät

jättiläisrakennuksen juurella ja sen leveällä muuriharjanteella, eivät

olleet schasuja, vaan heprealaisia. Huutaen korkeaäänisesti ja liikkuen

ketterästi ryöstelivät he noita tuhatlukuisia nisuja ja ohria, rukiita

ja durraa, palkohedelmiä, daadelia ja sipulia sisältäviä kuormia,

joita he löysivät täysinäisissä varastohuoneissa. Jo ennen auringon

laskua olivat he alkaneet tyhjentämään aitat ja niiden sisällyksen

säkkeihin, ämpäreihin ja nahkaleileihin, kaukaloihin, saviastioihin ja

esiliinoihin sekä laskivat ne sittemmin köysillä alas tai kantoivat

tikapuita myöten maahan.

Etevimmät eivät ottaneet osaa tähän työhön, mutta niiden seassa,

jotka täällä työskentelivät, nähtiin huolimatta öisestä taivaasta

kaikenikäisiä lapsia, jotka kantoivat pois niin paljon kuin he voivat

äitinsä keittiöstä tuomissa astioissa ja vadeissa.

Tuolla ylhäällä varastohuoneiden peittämättömien, aukkojen ääressä,

joihin tähdet tuikkivat sisään, ja tikapuitten alapuolella valaisivat

vaimot soihduilla eli lyhdyillä toisten työtä.

Varsinaisen linnan raskaitten, suljettujen porttien eteen oli asetettu

kirkkaasti palavia soihtuja, joiden valossa kulki aseellisia paimenia

edes ja takaisin. Kun kivenheitot eli potkut tapasivat metallilla

päällystettyä ovea sisältäpäin ja uhkaavia sanoja lausuttiin egyptin

kielellä, niin ei myöskään ulkona seisovilta heprealaisilta puuttunut

ivan ja pilkan sanoja.

Elojuhlan päivänä oli muutamia nopeita sanansaattajia, ensimmäisen

ehtoovartion aikana, saapunut Succothiin ja siellä asuville Israelin

lapsille, joiden lukumäärä oli kaksikymmentä kertaa suurempi kuin

egyptiläisten, ilmoittaneet, että he aamulla olivat lähteneet

Taniksesta ja että kansa oli aikonut lähteä sieltä yöllä; heimolaisten

Succothissa piti olla valmiit seuraamaan mukana. Silloin oli

syntynyt suuri ilo heprealaisten joukossa, jotka uudenkuun yönä

kevätpäiväntasauksen jälkeen, jolloin elojuhla tavallisesti alkoi,

olivat, kuten heidän kansalaisensakin Ramseskaupungista, kokoontuneet

juhlallisiin pitoihin.

Heille oli sukukuntain päälliköt ilmoittaneet että nyt oli vapauden

päivä tullut ja että Herra aikoi viedä heitä luvattuun maahan.

Täällä, kuten Taniksessakin, oli ollut monta epäilevää ja vastahakoista

ja olivatpa muutamat yrittäneet erotakin ja jäädä jälelle, mutta

täälläkin olivat he tulleet temmatuiksi mukaan. Niinkuin Aaron ja Nun

olivat puhuneet kansanjoukolle Ramseskaupungissa, niin olivat täälläkin

Eleazar, edellisen poika ja Judan sukukunnan etevimmät päämiehet, Hur

ja Naheson, puhuneet kansalle. Mutta Mirjam, Moseksen neitseellinen

sisar, oli kulkenut talosta taloon ja kaikkialla oli hän hehkuvin

sanoin herättänyt ja sytyttänyt innostuksen tulen miesten sydämiin ja

näyttänyt vaimoille, että ensiaamun aurinko olisi heille ja heidän

lapsilleen tuottava uuden onnen, hyvinvoinnin ja vapauden päivän.

Ainoasti harvoissa oli profetissa löytänyt kuuroja korvia, sillä

tämän neitsyeen olennossa ilmenikin jotakin majesteetillista, mikä

vaati kuuliaisuutta, kun hänen suuret, mustat silmänsä, joiden yli

kaareilivat paksut, tummat, yhteen kasvaneet silmäkarvat, tarkastelivat

niitä, joita hän katseli, aivan sydämen syvyyteen ja näkyivät uhkaavan

vastahakoisia kolkoilla iskuillaan.

Juhla-aterian jälkeen olivat kunkin perheen jäsenet menneet

virkistynein sydämin ja iloisine toiveineen levolle. Mutta kuinka

paljon olikaan jo toinen päivä, sitä seuraava yö ja ensi-aamu muuttanut

heitä. Oli, niinkuin erämaan tuuli olisi haudannut kaiken rohkeuden ja

uskalluksen edellään ajamaansa pölyyn! Pelko vaeltaa tietymättömään

oli taaskin hiipinyt heidän sydämiinsä ja moni, joka uskaliaasti ja

toimeliaasti oli heiluttanut matkasauvaa, pidätettiin nyt jälleen

ikäänkuin koukuilla ja kahleilla kiinnitettynä isäinsä huoneisiin,

hyvin hoidettuun puutarhaan ja vainion eloon, mikä vasta puoleksi oli

tullut korjatuksi.

Linnoitetussa varastohuoneessa olevilta egyptiläisiltä sotilailta ei

ollut myöskään jäänyt huomaamatta, että omituinen liike oli vallannut

heprealaiset, mutta tämän olivat he lukeneet elojuhlan syyksi. Että

Moses aikoi viedä kansalaisensa erämaahan heidän siellä uhratakseen

Jumalalleen, oli linnoitusten päällikkö kuullut ja pyytänyt apuväkeä.

Mutta tarkempaa tietoa ei hänellä ollut, sillä aina siihen aamuun

saakka, jolloin erämaan tuuli alkoi, ei ollut yksikään heprealainen

tullut kansansa aikeen kavaltajaksi. Mutta jota raskaammin päivän

helle oli rasittanut heitä, sitä valtavammin oli kauhu vaelluksesta

kuuman, hiekkaisen, vedettömän erämaan läpi vallannut heitä. Tuo

kauhea päivä oli kiusannut heitä niinkuin esimakuna siihen, mikä heitä

odotti, ja kun puolipäivän aikana pöly oli käynyt yhä taajemmaksi, ilma

rasittavammaksi, oli eräs heprealainen porvari, jolta egyptiläisetkin

sotilaat ostivat tavaroita, pistäytynyt varastohuoneesen kehoittaakseen

päällikköä estämään hänen kansalaisiaan syöksymästä turmioon.

Mutta etevämpienkin seassa oli tyytymättömiä, joiden äänet olivat

käyneet kuuluviksi. -- Asarja ja Michael poikineen, jotka kadehtivat

Moseksen ja Aaronin valtaa, olivat kulkeneet miehestä mieheen ja

koettaneet kehoittaa heitä, ennen lähtöön hankkimistaan, vielä kerran

kokoon kutsumaan vanhimmat ja esittämään heille, että he ryhtyisivät

uusiin keskusteluihin egyptiläisten kanssa.

Sill'aikaa kun nämä tyytymättömät hyvällä seurauksella olivat

koonneet puoluelaisia ja kavaltaja oli mennyt egyptiläisen vartioston

päällikön luo, oli kaksi uutta lähettilästä tullut ilmoituksella,

että ulosvaeltajain matkue tulisi puoliyön ja aamun välillä saapumaan

Succothiin.

Hengästyneenä ja puhumattomana, hiessä ja verisin huulin oli vanhempi

lähettiläs vaipunut sen huoneen kynnykselle, joka oli Amminadabin oma

ja nyt tarjosi Mirjamillekin olinpaikkaa. Väsyneille miehille oli

täytymys antaa viiniä ja virvoituksia, ennenkuin tuo vähemmin uupunut

oikein kykeni puhumaan. Mutta sitten oli hän käheällä äänellä, vaikka

tulvaten kiitoksesta ja tulisesta innostuksesta, kertonut, mitä oli

tapahtunut lähdössä ja kuinka isäin Jumala oli täyttänyt kunkin sydämen

hengellään ja vuodattanut arkojen sieluihin uutta luottamusta.

Loistavin silmin oli Mirjam kuunnellut tätä puhetta, mutta sen loputtua

oli hän heittänyt hunnun päänsä yli ja käskenyt lähettiläitten ympäri

kokoutuneita huoneen palvelijoita kutsumaan koko kansaa sykomorin

alle, jonka leveä, tuhatvuotinen kruunu varjosti lavean piirin

auringonpoltolta.

Erämaan tuuli oli yhä vielä puhallellut, mutta tuo iloinen sanoma

näkyi murtaneen voiman, mikä sillä oli ollut ihmisten yli, ja monen

sadan heprealaisen kokoonnuttua sykomorin alle oli Mirjam tarjonnut

kätensä Eleazarille, hänen veljensä Aaronin pojalle, hypähtänyt tuolle

muhkeata, onteloa puunrunkoa vastaan nojautuvalle penkille, korottanut

silmänsä ja kätensä, ikäänkuin haltioissaan, taivasta kohti ja

rukoillut Herraa korkeaäänisesti, niinkuin olisi hänen sallittu nähdä

häntä.

Sitten oli hän antanut sananvuoron lähettiläälle, ja kun tämä vielä

kerran oli kuvaillut tapahtumia Ramseskaupungissa ja senjälkeen myöskin

kertonut että heprealaiset Taniksessa muutamien tuntien kuluttua

saapuisivat sinne, oli äänekäs riemu remahtanut kansan joukossa; mutta

Eleasar, Aaronin poika, oli palavalla innostuksella ilmoittanut, mitä

Herra oli tehnyt omilleen ja mitä hän oli luvannut heille, heidän

lapsilleen ja lastensa lapsille.

Kuni tuores aamukaste kuivuvalle ruoholle oli jokainen sana tuon

innostuneen miehen suusta langennut kansan sydämille. Riemuiten olivat

uskovaiset ylistäneet häntä ja Mirjamia, ja epäileväin uupuvalle

rohkeudelle oli kasvanut uusia siipiä. Asarja, Michael ja heidän

puoluelaisensa eivät kauvemmin olleet napisseet, jopa useampiin oli

tarttunut yleinen innostus, ja kun eräs heprealainen palkkasoturi oli

hiipinyt esiin varastohuoneen vartiostosta ja kertonut, että hänen

päällikölleen oli ilmoitettu, mitä oli tekeillä, olivat Eleasar,

Naheson, Hur ja toiset kokoutuneet neuvottelemaan sekä koonneet kaikki

läsnäolevat paimenet ympärilleen ja palavin sanoin kehoittaneet heitä

osoittamaan olevansa miehiä eikä pelkäämään Jumalansa mahtavalla avulla

taistella kansansa ja sen vapauden puolesta. Kirveistä, nuijista,

sirpeistä ja vaskikeihäistä, raskaista seipäistä ja lingoista, jotka

olivat paimenen aseita erämaan petoja vastaan, joutsista ja nuolista

ei ollut ollenkaan puutetta ollut ja niinpian kuin komea joukko

voimallisia miehiä oli liittynyt Huriin, oli hän hyökännyt egyptiläisiä

vouteja vastaan, jotka valvoivat muutaman sadan heprealaisen

päiväläisen maantöitä. Huudolla: "He tulevat! Kuolema sortajille! Herra

meidän Jumalamme on johtajamme!" olivat he viskautuneet libyalaisen

vahdin päälle, ajaneet sen pakosalle ja vapauttaneet nuo kaivavat

ja muurailevat heimolaiset. Niinpian kuin jalo Naheson vihdoin oli

painanut erään vanhimman näistä onnettomista rintaansa vastaan niinkuin

veljen, olivat muutkin vapautetut päiväläiset heittäytyneet paimenten

rinnoille ja niin olivat he yhä huudolla: "He tulevat! ja Herra meidän

isäimme Jumala on johdattajamme!" kasvavassa joukossa rientäneet

eteenpäin. Kun vihdoin pienestä paimenjoukosta oli kasvanut muutamia

tuhansia, oli Hur johtanut heitä egyptiläisiä sotilaita vastaan, joita

he olivat paljon lukuisammat.

Jo olivat egyptiläiset joutsiampujat lähettäneet nuolisateen ja

voimallisten paimenten lingoista oli kuolettavia kiviä tavannut

vihollisen etummaisia rivejä, kun torventoitotus oli kajahtanut kutsuen

varastohuoneen vartioston luisujen muurien ja vahvan portin taakse. --

Heprealaisten ylivoima oli päälliköstä näkynyt liian suureksi, mutta

velvollisuus oli vaatinut häntä säilyttämään linnaa, kunnes annettu apu

saapuisi.

Kuitenkaan ei ollut Hur ollut tähän ensimmäiseen voittoon tyytyväinen.

Niinkuin äkkinäinen tuulenpuuska sytyttää hiipuvan valkean, oli

menestys herättänyt hänen heimolaistensa rohkeuden, ja missä tahansa

joku egyptiläinen näyttäytyi varastohuoneen harjalla, oli ympyriäinen

kivi jonkun paimenen lingosta tavannut hänen. Nahesonin käskystä oli

tuotu tikapuita. Silmänräpäyksessä oli satoja heprealaisia kaikilta

puolilta kiivennyt ylös rakennukselle ja lyhyen, verettömän taistelun

perästä olivat varastohuoneet joutuneet heprealaisten käsiin.

Egyptiläiset olivat ainoastaan voineet puolustaa linnoitusta.

Näiden tapauksien aikana oli erämaan tuuli laskeutunut levolle.

Raivostuneet veitikat vapautettujen päiväläisten seassa olivat koonneet

olkia, puita ja varpuja sen kartanon portille, johonka egyptiläiset

olivat tulleet ahdistetuiksi, ja hyökkääjille olisi ollut vähäinen asia

hävittää vihollinen tulella aina viimeiseen mieheen saakka, mutta Hur,

Naheson ja muut varovat, kansan päälliköt eivät olleet sitä sallineet,

estääkseen siten varastohuoneissa olevien elonvarojen polttamista.

Helppoa ei suinkaan olisi ollut estää nuorempia noista kiusatuista

päiväläisistä tästä koston työstä, mutta kukin heistä oli perheenjäsen,

ja kun isät ja äidit vielä avustivat Hurin varoituksia, eivät he

ainoastaan olleet rauhoittuneet, vaan vieläpä auttaneetkin vanhempia

jakamaan varastohuoneitten sisällystä sukukuntain päämiesten kesken

sekä kuormaamaan ne juhdille ja kärryille, joiden piti seurata ulos

vaeltajia.

Tämä työ tapahtui kirkkaassa soihdunvalossa ja muodostui uudeksi

juhlaksi, sillä ei Hur, Naheson eikä Eleasarkaan olleet voineet estää

miehiä eikä vaimoja avaamasta viinileilejä ja nahkasäkkejä. Kuitenkin

onnistuttiin säilyttää parhain osa tästä ihanasta saaliista tarpeen

ajaksi ja siis ei löytynyt aivan monta juopunutta, mutta tosin lisäsi

rypälemehun henki ja ilo näin runsaasta saaliista kansan kiitollista

liikutusta. Kun Eleasar vihdoin astui toistamiseen heidän keskelleen

kertoakseen heille luvatusta maasta, kuuntelivat miehet ja vaimot häntä

ihastunein mielin ja yhtyivät ylistyslauluun, jota Mirjam oli alkanut

laulamaan.

Niinkuin hurskas innostus oli käsittänyt kansan sydämet Taniksessa

lähdön hetkenä, niin tapahtui nyt myöskin Succothissa, ja kun noin

seitsemänkymmentä heprealaista miestä ja naista, jotka olivat

piiloittautuneet Turnin temppeliin, kuulivat riemulaulun, astuivat

he ulos, liittyivät toisiin ja kokosivat tavaransa kokoon, niin

toivorikkaina ja niin lämpimällä luottamuksella isäinsä Jumalaan, kuin

jos eivät koskaan olisi tunteneetkaan mitään pelkoa lähdön vuoksi.

Kun tähdet vaipuivat alemmaksi, lisääntyi iloinen liikutus. Joukottain

vaelsi miehiä ja naisia tietä pitkin Tanikseen lähestyviä kansalaisiaan

vastaan. Moni isä talutti sen ohessa kasvavaa poikaa kädestä ja moni

äiti kantoi lastaan käsivarrellaan, saatiinpa myös lähestyvien joukossa

tervehtää monta rakasta sukulaistakin; olihan tuo kohta heräävä aamu

tuottava juhlahetkiä, joita ei tahdottu ryöstää keltään rakastetulta

sydämeltä ja joiden myöskin piti kaikua pienokaisten sydämissäkin,

kunnes heillä itsellään oli lapsia ja lastenlapsia.

Ei etsitty enään leposijaa teltissä, majassa eikä asuinhuoneessa, sillä

nyt oli kysymys vain viimeisten tavarain kokoamisesta. Varastohuoneilla

oli työskentelevien joukko harventunut, sillä useimmat olivat jo

varustetut niin paljolla elatuksella kuin he voivat mukanaan kuljettaa.

Monen teltan ja majan edessä oli matkaan valmiita miehiä ja naisia

leiriytyneinä äkkiä sytytettyjen nuotioitten ympärillä ja suuremmissa

maakartanoissa ajoivat paimenet karjan kokoon ja teurastivat

nautaeläimiä ja lampaita, jotka eivät olleet matkalle sopivia. Monen

huoneen edustalla kuultiin kirveitten ja vasarain iskuja ja sahain

suhahtelemista, sillä tarvis oli valmistaa kantotuoleja ja paareja

sairaita ja heikkoja varten. Täällä huomattiin vielä vaunuja ja

kärryjä ja perheen-isillä oli vaikea tehtävä vaimojen kanssa, sillä

antaa alttiiksi tavaraa on aina vaikeata, olipa se sitten suurempaa

tai pienempää, ja naisen sydän riippuu usein enemmän näennäisesti

arvottomissa kuin kalliimmissa kapineissa. Jos kankuri Rebekka

kiihkeästi tahtoi kuormata kärryille tuon kömpelösti yhteenkooton

kehdon, jossa hänen lemmikkinsä oli kuollut, ennemmin kuin tuon siron

elehvantinluulla koristetun ebenpuu-lippaan, minkä joku egyptiläinen

oli panttauttanut hänen miehelleen -- kukapa sitä voi moittia?

Kaikista ikkunaluukuista ja jokaisesta telttaovesta loisti valkea ja

suurien huoneitten katoilta hohti soihtuja eli lyhtyjä tulevia vastaan.

Yöllä ennen elojuhlaa laitetussa ateriassa ei ollut puuttunut

paistettua lammasta yhdeltäkään pöydältä; tänä odotuksen hetkenä

tarjosi perheen äiti taaskin väelleen mitä hän voi.

Vähäpätöisen rajakaupungin ahtailla kaduilla virtaili vilkas elämä

ja niin iloisia, niin kirkkaasti ja innostuksesta loistavia silmiä,

niin ihania toivosta ja hurskaasta uskosta kirkastettuja kasvoja eivät

sammuvat tähdet koskaan olleet nähneet.

Kahdestoista Luku.

Erään suurimman talon katolla Succoth'issa olivat vielä aamun

koittaessa kaikki kokoutuneina, jotka eivät olleet menneet alas

tervehtimään ulosvaeltajia, joiden piti täällä pitemmän aikaa

ensikerran levähtää.

Heidän edellään kiiruhtaen oli toinen nopeajalkainen mies eli

poika toisen perästä saapunut Succothiin. Useampain päämaalina oli

Amminadabin huone. Siinä oli kaksi rakennusta, joista toisessa majaili

Naheson, omistajan poika ja hänen omaisensa, mutta toisessa isommassa

asuivat, paitsi harmahtunutta isäntää ja hänen puolisoansa, hänen

vävynsä Aaron vaimoneen, lapsineen ja lastenlapsineen sekä myös

Mirjam. Vanha ylhäinen heimopäällikkö, joka oli muuttanut virkansa

velvollisuudet pojalleen Nahesonille, ojensi vapisevat kätensä

jokaiselle sanansaattajalle ja kuunteli hänen kertomustaan loistavin,

usein kyyneleillä himmennetyin silmin. Vanhan puolisonsa oli hän saanut

istahtamaan nojatuoliin, jossa hän oli kansan perässä kannettava, että

hän siihen tottuisi, ja itse lepäsi hän jo nyt samasta syystä omassa

tuolissaan.

Kun tuo vanha vaimo kuuli sanansaattajain ylistävän, että kansalle

luvattu ihana tulevaisuus nyt toteutui, etsi hänen silmänsä usein

puolisoa, jolloin hän huudahti: "Siunattu mies, tuo Moses!", sillä

hän piti vävynsä veljeä suuressa arvossa ja hän iloitsi nähdä

toteutuvan, mitä Moses oli hänelle ennustanut Aaronikin, heidän

vävynsä, katseli vanhuksia ylpeydellä, mutta koko heidän rakkautensa

kuului Eleasarille, heidän pojanpojalleen, jonka he näkivät kasvavan

toiseksi Mosekseksi. Mirjamissa olivat he jonkun aikaa sitten löytäneet

uuden ja mielellään nähdyn jäsenen perheessä. Noiden lämminsydämisten

vanhuksien mieltymys tuohon vakavaan neitsyeesen ei riittänyt tosin

vanhempain hellyydeksi, ja tämän suuren talouden huolet tahtoi heidän

tyttärensä Eliseba, Aaronin sievä vaimo, yhtä vähän jakaa profetissan

kanssa kuin Amminadabin pojan Naheson'in vaimokaan, joka sitäpaitsi

omaisiensa kanssa asui saman katon alla Mutta vanhukset olivat

Mirjamille kiitoksen velkapäät siitä huolesta, jota hän osoitti heidän

lapsenlapselleen Milcalle, Aaronin ja Eliseban tyttärelle, minkä kova

onnettomuus iloisesta lapsesta oli tehnyt raskasmieliseksi, kaikelle

ilolle kuolleeksi naiseksi.

Muutama päivä häitten jälkeen rakastetun puolison kanssa oli tämä

viehättynyt nostamaan kättään erästä egyptiläistä verotusvirkamiestä

vastaan, joka, kun farao vaelsi Succothin kautta itään, tahtoi ajaa

pois suuren lauman kauniimpia elukoita "herran yli molempain maailmain

keittiötä varten." Tämän omankäden oikeuden vuoksi oli tuo onneton

viety valtiovankina vuorikaivoksiin, ja kukin tiesi hyvin kyllä,

että nuo rangaistut siellä liiallisesta rasituksesta turmeltiin sekä

ruumiin että sielun puolesta. Vanhan Nunin, Hosean isän, vaikutuksesta

saatiin estetyksi, että tuomitun vaimo ja omaiset eivät joutuneet

saman rangaistuksen alaisiksi, minkä laki sääti, mutta Milca hivui

pois, ja ainoa, joka voi herättää tuon kalpean, hiljaisen vaimon

alakuloisuudestaan, oli Mirjam. Hänelle oli tuo yksinäinen vaimo

avannut haavoitetun sydämensä ja häntä hän seurasi, kun neitsyt köyhäin

majoissa harjoitti oppimaansa lääketaitoa ja antoi heille lääkkeitä ja

apua.

Viimeiset sanansaattajat, jotka Amminadab ja hänen vaimonsa

vastaanottivat, kuvailivat pimeillä väreillä vaelluksen vaivoja ja

sitä kurjuutta, johonka he olivat todistajina olleet. Mutta erään

helläsydämisen heistä valittaessa vaimojen ja lasten kestämiä raskaita

kärsimyksiä erämaan tuulen puhaltaessa ja hänen surullisena ja

levottomana tulevaisuudesta, ajatellessa kaikkein kauheinta, mikä

hänen muistoonsa oli painunut, lausui ukko hänelle lohduttavia sanoja

ja osoitti häntä Jumalan kaikkivaltiaisuuteen ja tottumukseen, jonka

voima osoittautuisi heissäkin. Hänen ryppyisistä kasvoistaan puhui

varma luottamus, sen sijaan kuin Mirjamin kauniissa, mutta ankaroissa

juonteissa ilmeni vähän tuota iloista toivoa, mikä muutoin on nuorison

tuntomerkkinä.

Sanansaattajain tullessa ja mennessä ei hän luopunut vanhuksien

sivulta ja jätti kälynsä Eliseban ja hänen palvelijainsa huoleksi

tarjota virvoituksia väsyneille. Itse hän kuunteli heitä tarkasti

ja syvästi hengittäen, mutta mitä hän kuuli näkyi herättävän hänen

levottomuuttaan, sillä hän tiesi, että ainoastaan ne löytäisivät tien

siihen huoneesen, missä Aaron asui, jotka olivat kansan johtajain,

hänen veljiensä puoluelaisia. Jos heidän ilonsa oli laimea, niin

millainen olikaan sitten penseäin ja vastahakoisten?

Ainoastaan harvoin liitti hän kysymyksen ukon kysymykseen, ja jos hän

niin tekikin, niin katselivat sanansaattajat, jotka hänen äänensä

ensikerran kuulivat, hämmästyneinä häneen; sillä hänen äänensä oli

kyllä heleä, vaikka tavattoman syvä.

Sittenkuin useat edelläjuoksijat olivat hänen tiedusteluihinsa

vakuuttaneet, ettei Hosea, Nunin poika, ollut tullut toisten

kanssa, vaipui hänen päänsä rinnalle, eikä hän kysynyt enempää,

ennenkuin kalpea Milca, joka häntä seurasi kaikkialla, avasi

mustat silmänsä rukoilevasti hänen puoleensa ja kuiskasi hänelle

Ruben'in, hänen vangitun puolisonsa, nimen. Silloin suuteli

neitsyt tuota yksinäistä raukkaa otsalle, katseli häntä ikäänkuin

olisi hän jotakin laimiinlyönyt häntä kohtaan ja kysäsi sitten

sanansaattajilta kiihkeästi, olivatko he ehkä kuulleet jotakin

Rubenista, joka oli laahattu vuorikaivoksiin. Mutta ainoastaan yksi

luuli eräältä vapautetulta vangilta kuulleensa, että Milcan puoliso oli

vaskikaivoksissa Bech'in maakunnassa, Sinaivuoren piirissä, ja tämän

tiedon omisti neitsyt ilmoittaakseen Milcalle suurella vilkkaudella ja

lämpimyydellä, että kansan vaeltaessa itään se varmaankin olisi tuleva

kaivoksien lähelle ja vapauttava siellä vangitut heprealaiset.

Ne olivat iloisia sanomia, ja Milca, joka oli hiipinyt lohduttavan

ystävän rinnoille, olisi mielellään kuullut vieläkin enemmän, mutta

niitä, jotka Amminadabin katolta katselivat kaukaisuuteen, oli

vallannut suuri levottomuus, sillä pohjasta läheni taaja pilvi ja

pian sen jälkeen kuului merkillistä kohinaa, sitten äänekästä melua

ja vihdoin monituhat-äänistä huutoa ja parkua, hirnumista ja mölinää,

jollaista ei kukaan vielä ennen ollut kuullut... ja tuolla vyöryi

eteenpäin tuo monijäseninen ja -ääninen joukko, tuo ylinäkemätön

virta ihmisiä ja karjaa, minkä horoskopin pojanpoika Tanis-temppelin

tähtitornissa oli otaksunut tuonelan käärmeeksi.

Vielä nytkin aamuvalon koitossa olisi sitä helposti voinut luulla

kuolleitten asumasijoilta tarkoitetuksi joukoksi olennottomia henkiä,

sillä vaaleanharmaa tomupylväs, mikä ulottui siniselle taivaslaelle,

kulki niiden edellä ja tuossa valtavassa, monijäsenisessä, äänistä

rikkaassa, hiekkapilvien peittämässä joukossa ei voitu erityistä

olentoa eroittaa. Ainoastaan silloin tällöin kimalsi auringonsäteiden

tapaama metalli keihäänkärjessä tai kuparikattilassa ja yksityisiä

lujaäänisiä huutoja kuului.

Nyt olivat virran etummaiset aallot saapuneet Amminadabin kartanolle,

jonka edessä levittäytyi ääretön laidunmaa.

Komentohuutoja kaikui, matkue pysähtyi ja hajaantui niinkuin

vuorilampi, joka paisuu partaittensa yli keväällä ja purkaantuu

puroiksi ja jokiloiksi milloin sinne ja milloin tänne, mutta pian

yhdistyivät nuo yksityiset kapeat uomat, valtasivat yhteisesti leveitä

kaistaleita aamukasteen kostuttamasta laidunmaasta ja missä sellaiset

ihmis- ja karjavirran osat lepoon laskeusivat siellä katosivat myöskin

niitä silmiltä peittävät pölypilvet.

Tie oli kauvan aikaa pölypilven peitossa, mutta niityillä nähtiin nyt

aamuauringon valossa miehiä, vaimoja ja lapsia, nautaeläimiä ja aaseja,

lampaita ja vuohia, ja kohta huomattiin ruohikoilla ulkopuolella

Amminadabin ja Nahesonin huoneita teltan toisensa perästä kohoutuvan,

laumat ympäröitävän aituuksilla, paaluja ja puikkoja lyötävän kovaan

maahan, varakattoja levitettävän, nauta- ja lammaslaumoja vietävän

juotolle, valkeata viritettävän ja pitkiä jonoja vaimoja, jotka

kantoivat vesiastiata tasapainossa päänsä päällä keveästi ja kauniisti

taivutetulla käsivarrellaan, lähestyvän kaivoa sykomorin takana elikkä

läheisen kanavan rantaa.

Siellä pani tänään, kuten muinakin työpäivinä, korkeakyttyräinen

kirjava härkä vedennostokoneen liikkeesen. Sen piti kastella maata,

minkä eläimen omistaja aikoi seuraavana päivänä jättää, mutta

työskentelevä orja ajatteli ainoastaan nykyhetkeä ja kasteli, kenenkään

kieltämättä, synkästi ja totuttuun tapaansa, ruohikkoa viholliselle,

jolle se oli tuleva.

Monta tuntia kului, ennenkuin vaeltava kansanjoukko oli saapunut

leiriin, ja Mirjam, joka kertoi tapahtumat Amminadabille, jonka

silmät eivät selvästi voineet nähdä etäälle, tuli nyt monen tapauksen

todistajaksi, joista hän ennemmin olisi kääntänyt silmänsä pois.

Hän ei voinut suoraan tunnustaa ukolle, mitä hän näki, sillä se olisi

häirinnyt hänen iloista toivoansa.

Hän, joka innostuneen sielunsa koko voimalla turvautui isäinsä Jumalaan

ja hänen kaikkivaltiaisuuteensa, omisti vielä päivää ennen sellaisen

luottamuksen kuin ukkokin, mutta Herra oli myös lainannut hänelle

merkillisen lahjan nähdä asioita ja kuulla sanoja, joita eivät muut

käsittäneet. Tavallisesti näki hän näitä unessa, mutta usein myöskin

yksinäisinä hetkinä ajatellessaan menneitä tai tulevia päiviä.

Mitä Ephraim hänen nimessään oli ilmoittanut Hosealle korkeimman

sanana, oli huudettu hänelle näkymättömästä suusta, kun hän sykomorin

alla ajatteli ulosvaellusta ja sitä miestä, jota hän rakasti aina

lapsuudestaan saakka, ja kun hän tänäpänä puoliyön ja aamun välillä

taaskin oli istunut tuon kunnioitettavan puun alla ja väsymys oli hänen

vallannut, oli hän jälleen kuulevinaan saman äänen. Sanat, jotka se oli

hänelle huutanut, olivat kadonneet hänen muistostaan, mutta hän tiesi

niiden surullisesti ja varoittavasti kaikuneen.

Niin epämääräinen kuin tämä varoitus oli ollutkin, teki se kuitenkin

hänen levottomaksi ja laitumilta tunkeuva huuto ei suinkaan

johtunut ilosta, että onnellisesti oli saavuttu veljeni luo ja

ensimäiseen vaelluspaikkaan niinkuin ukko hänen vieressään uskoi,

ei, se oli raivoisten, hillittömien miesten taisteluhuutoa, jotka

vihamielisellä katkeruudella riitelivät ja taistelivat niityllä

mukavasta telttasijasta tai kaivolla ja vesihautojen äärellä hyvästä

juottopaikasta karjalle.

Vihaa, pettynyttä toivoa, epäilystä kuului näistä huudoista, ja kun hän

etsi paikkaa, missä melu oli suurin, näki hän vaimon ruumiin eräällä

telttavaatteen kappaleella, jota pilkkailevat päiväläiset kantoivat,

ja kalpean kuolon korjaaman rintalapsen, jota puolialastoin, raivoisa

mies, hänen isänsä piti käsivarsillaan, samalla kun hän vapaalla,

vasemmalla nyrkillä uhkaili sinnepäin, missä Mirjam huomasi veljensä.

Ensi silmänräpäyksessä näki hän, kuinka eräs kovan työn alla

kyyristynyt harmajaparta nosti kätensä Mosesta vastaan ja olisi hänen

maahan lyönyt, elleivät toiset olisi kaataneet hänet maahan.

Silloin ei hän enään kauvemmin voinut viihtyä katolla, vaan kalpeana

ja liikutettuna riensi hän leiriin. Milca seurasi häntä ja missä he

kohtasivat kansaa Succothista, tervehti se kunnioittavasti heitä.

Kansa Zvan'ista, jota heprealaiset kutsuivat Tanikseksi, kansa

Phakoksesta ja Bubastiksesta, mikä tiellä oli yhtynyt heihin, ei

tuntenut Mirjamia, mutta profetissan korkea olento ja jalo arvokkaisuus

vaikutti sen, että hekin kunnioittavasti väistyivät hänen tieltään

elikkä vastasivat häntä hänen kysymyksiinsä.

Silloin sai hän kuulla huonoja, sydäntä särkeviä seikkoja, yhtä

sillä iloisella mielellä kuin matkue oli kulkenut ensi päivänä, yhtä

epäröivänä ja murheellisena oli se seuraavana päivänä kulkenut. Erämaan

tuuli oli murtanut monen terveen ihmisen jäntevyyden ja pontevuuden;

niinkuin päiväläisvaimoon ja hänen lapseensa, niin oli myös toisiin

lapsensynnyttäjiin vaelluksen aikana pölyssä ja päivän paahtavassa

helteessä kuume tarttunut, ja hänelle näytettiin joukkio, mikä läheni

heprealaisten hautausmaata Succothissa. Ne, joita nyt vietiin sijaan,

mistä ei palausta ole, eivät olleet ainoastaan vaimoja ja lapsia,

eivätkä ainoastaan sellaisia, joita sairaina oli kuljetettu mukana,

etteivät jälelle jäisi, vaan myöskin muutamia miehiä, jotka vielä

päivää ennen olivat olleet voimakkaita, mutta joita raskaat kuormat

olivat uuvuttaneet tai jotka laahaten tietä pitkin olivat liian

varomattomasti asettuneet puolipäivä-auringon vaikutuksen alaisiksi.

Eräässä teltassa, missä kova kuume rasitti nuorta lapsenvuodevaimoa,

pyysi Mirjam kalpean Milcan tuomaan lääkearkkusen hänelle ja tuo

puolisoa puuttuva vaimo toimitti pian ja nopeasti tuon tehtävän.

Tiellä kääntyi hän tosin monen puoleen ja kysyi kainosti vangittua

puolisoansa, mutta kukaan ei voinut hänelle antaa mitään tietoa

hänestä. Mirjam sai Nun'ilta, Hosean isältä, tietää, mitä hänen jälelle

jättämänsä, vapautettu orjansa, Eliab, oli hänelle kertonut, nimittäin,

että hänen poikansa olisi valmis seuraamaan kansalaisiaan. Niinikään

sai hän tietää, että sairas Efraim oli saanut hoitoa odotetun teltassa.

Oliko poika kovin sairas tai mikä pidätti muutoin hänen enoansa

Taniksessa? Tämä kysymys täytti hänen sydämensä uudella

levottomuudella, mutta tästä huolimatta antoi hän harvinaisella

toimeliaisuudella apua ja lohdutusta, missä vain tarvittiin.

Vanhan Nunin sydämellinen tervehdys oli häntä ilahduttanut, ja

voimallisempaa, hyväntahtoisempaa, rakastettavampaa ukkoa ei voitu

ajatellakaan.

Jo tuon arvokkaan pään näkö lumivalkeilla taajoilla kiharahiuksilla

ja parralla ja nuo säännöllisistä kasvoista nuorenlaisesti loistavat

kirkkaat silmät tekivät hänelle hyvää, ja kun hän tulvaavalla,

vilkkaalla, sydäntä voittavalla tavalla ilmoitti iloansa hänen

näkemisestään, kun hän painoi häntä rintaansa vasten ja suuteli häntä

otsalle, sittenkuin hän oli Nun'ille ilmoittanut, että hän korkeimman

nimessä oli kutsunut Hosean "Josuaksi" ja oli kehoittanut häntä

palajamaan hänen heimolaistensa luo johtamaan heidän sotajoukkoansa,

tuntui hänestä ikäänkuin olisi hän saanut palkkion kuolleesta isästään

ja uudella voimalla antautui hän raskaisiin velvollisuuksiin, mitkä

häntä täällä kaikkialla odottivat.

Eikä ollutkaan vähäinen asia tuolle ylevälle neidolle ystävällisellä

alttiudella uhrautua ihmisille, joiden raakuus ja villit tavat

häntä innoittivat. Vaimot ottivat halulla vastaan hänen apuansa,

mutta miehet, jotka olivat kasvaneet voudin ruoskan alla, eivät

osoittaneet mitään tunteellisuutta. He olivat niin sisällisesti kuin

ulkonaisestikin villiytyneet, ja kun he saivat tietää, kuka hän

oli, ja raa'oilla sanoilla nuhtelivat, häntä, että hänen veljensä

oli houkutellut heitä kärsittävästä tilasta syökseytymään kaikkein

kauheimpaan, kun Mirjam kuuli kirouksia ja sadatuksia ja näki, kuinka

nuo mustat silmät säkenöivät katkeruudesta ruskeissa kasvoissa, joita

ympäröivät kiharat ja typistetyt hiukset ja parta, tunsi hän sydämen

kouristuksia. Kuitenkin onnistui hänen hillitä pelkoaan ja inhoaan

ja sykkivin sydämin sekä odottaen pahinta kehoitti hän niitä, jotka

hänestä olivat vastenmielisiä ja joita hän vaimollisen heikkoutensa

tähden olisi paennut, heidän isäinsä Jumalan ja hänen lupauksensa

turviin.

Nyt luuli hän tietävänsä, mitä tuo surullinen varoittava ääni oli

sykomorin alla ennustanut, ja nuoren kuolemalle vihityn äidin

vuoteen ääressä kohotti hän kätensä ja sydämensä taivasta kohti

ja lupasi korkeimmalle tehdä kaikkia mitä hän voi taistellakseen

arkaa heikkouskoisuutta ja raakaa uppiniskaisuutta vastaan, mikä

uhkasi syöstä kansan suuriin vaaroihin. Korkein ja suurin oli sille

luvannut ihanimman päämaalin eikä se tulisi petetyksikään yksityisten

hairaantuneen lyhytmielisyyden ja ynseyden vuoksi; mutta tuskin voi

Jumalakaan vihastua niihin, jotka tyytyväisinä, kunhan vain heidän

ruumiilleen suotiin mitä se halusi, olivat kuin luontokappaleet

vastustamatta kärsineet pilkkaa ja lyöntejä. Kansanjoukko ei vielä

tuntenut, että sen täytyi elää sitä ympäröivän yön läpitse tullakseen

kelvolliseksi siihen kirkkaasen päivään, mikä sitä odotti.

Mirjamin antamat lääkkeet näkyivät tekevän sairaalle hyvää ja uuden

luottamuksen elähdyttämänä jätti profetissa teltan tavatakseen veljiään.

Leirielämä oli tuskin sanottavasti muuttunut ja hän sai täällä taaskin

nähdä seikkoja, joista hän hämmästyi ja joiden tähden hän valitti

tuoneensa tunteellisen Milcan mukanaan.

Kehnot henkilöt päivätyöläisten joukossa, jotka olivat näpistelleet

toisten kaluja ja karjaa, olivat joutuneet kiinni ja tulleet erääsen

palmuun sidotuiksi, ja korpit, jotka seurasivat matkuetta eivätkä

tiellä löytäneet runsasta ravintoa, lensivät nyt vaakkuen tuon

pikaisesti laaditun mestauspaikan ympärillä.

Kukaan ei tietänyt, kuka täällä oli ollut tuomarina elikkä pannut

tuomion täytäntöön, mutta vallanpitäjät, jotka olivat tähän nopeaan

työhön ottaneet osaa, havaitsivat sen oikeutetuksi ja iloitsivat siitä.

Nopein askelin ja poiskäännetyin päin veti Mirjam tuon vapisevan nuoren

vaimon mukanaan pois ja jätti hänen sukulaiselleen Naheson'ille, että

hän veisi hänet kotiin. Tämä oli aivan äskettäin eronnut miehestä, joka

yhdessä hänen kanssansa suvun ruhtinaana johti Judan poikia. Se oli

sama Hur, joka paimenten etunenässä oli voittanut ensimäisen voiton

egyptiläisiä vastaan ja iloisella ylpeydellä saattoi hän neitoselle

miehen ja nuorukaisen, hänen poikansa ja pojanpoikansa. Molemmat olivat

olleet egyptiläisten palveluksessa ja olleet Memphiksessä kultaseppinä

ja metallivalureina faraon palveluksessa. Ensimäiselle oli hänen

taitonsa vuoksi annettu nimi Uri, mikä egyptin kielellä merkitsee

suuri, ja tämän mestarin pojasta, Hurin pojan pojasta, Bezaleel'ista

sanottiin, että hän oli isäänsä etevämpi suurissa lahjoissa, vaikka hän

tuskin oli pojanijästä päässyt.

Oikeutetulla ylpeydellä katseli Hur poikaa ja pojanpoikaa; sillä vaikka

molemmat olivatkin voittaneet arvoa egyptiläisten seassa, olivat

he kuitenkin ilman vastaväitöstä seuranneet isän sanansaattajia ja

olivat hyljänneet kaikki, missä heidän sydämensä riippui ja mitä he

Memphiksessä olivat ansainneet, sekä liittyneet poisvaeltavaan kansaan

jakaakseen sen epätietoista onnea.

Mirjam tervehti tulokkaita lämpimästi, ja miehet, jotka seisoivat hänen

edessään kolmen sukukunnan edustajina, tarjosivat kuvan, jota jokainen

hyväntahtoinen ihminen mielellään katseli.

Iso-isä oli viidenkymmenen ikävuotensa lopulla, ja vaikka hänen

mustan kiiltävissä hiuksissaan olikin paljon hopeisia karvoja, piti

hän kuitenkin itsensä suorana kuin nuori mies, ja hänen laihoissa,

terävissä kasvonpiirteissään ilmeni taipumaton lujuus, mikä teki

käsitettäväksi, että poika ja pojanpoika olivat niin pian taipuneet

hänen tahtonsa alaisiksi.

Urikin oli pulska mies ja Bezaleel nuorukainen, josta nähtiin, että

hän ahkerasti oli käyttänyt yhdeksäntoista ikävuottansa ja seisoi jo

vakavasti omilla jaloillaan. Sitäpaitsi loisti hänen taiteilijasilmänsä

hyvin omituisesta valosta ja sittenkuin hän ja hänen isänsä olivat

jättäneet Mirjamin hyvästi käydäkseen tervehtimässä Kalebia, heidän

iso- ja kanta-isäänsä, toivotti hän miehelle, joka luettiin hänen

veljeinsä uskollisimpain ystäväin joukkoon, sydämestään onnea, että

hänen jalolla suvullaan oli sellaisia pylväitä.

Nyt tarttui Hur hänen käteensä ja huusi kiitollisesta mielestä

vuotavalla lämmöllä, mikä muutoin oli vierasta tälle hillittömän

paimensukukunnan ankaralle ja käskevälle päämiehelle:

"Niin niin, he ovat pysyneet hyvinä, kunniallisina ja tottelevaisina.

Jumala on heitä varjellut ja minulle tämän ilopäivän valmistanut.

Sinun vallassasi on nyt tehdä se kaikkein kauniimmaksi juhlaksi Jo

kauvan olet varmaankin huomannut, että minun silmäni seuraavat sinua

ja että sinä olet kallis sydämelleni. Työskennellä kansan hyväksi on

korkeinta minusta miehenä ja sinusta vaimona, ja se on luja side. Mutta

minä haluaisin, että tulisimme yhdistetyiksi vieläkin vahvemmalla

siteellä, ja koska vanhempasi ovat menneet pois, enkä enää voi lähestyä

Amramia morsiuslahjalla ostaakseni sinua häneltä, niin pyydän nyt

sinua itseltäsi, sinä jalo neito. Mutta ennenkuin vastaat minulle

myöntävästi tai kieltävästi, on sinun tietäminen, että minun poikani

ja pojanpoikani ovat valmiit kunnioittamaan sinua huoneemme päänä

samoin kuin itseänikin ja että sinun veljesi mielellään sallivat minun

kosijana lähestyä sinua".

Mirjam oli hämmästyksestä mykkänä kuunnellut tätä kosimista. Hän

kunnioitti tuota miestä, joka niin hartaasti häntä halusi, hyvin paljon

ja oli suosiollinen hänelle. Huolimatta monista vuosistaan seisoi hän

täydessä miehuuden voimassaan ja jalossa arvokkaisuudessaan hänen

edessään, ja tuo rukoileva katsanto hänen muutoin niin käskevistä ja

itsetietoisesti katselevista silmistään liikutti hänen sieluansa.

Mutta neito odotti palavalla halulla erästä toista ja sentähden vastasi

hän häntä ainoastaan surullisella pään pudistuksella.

Mutta tuo ikämies, suvun päällikkö, joka oli tottunut viemään

päämaaliinsa mitä hän oli päättänyt, ei kuitenkaan hämmästynyt tästä

mykästä kiellosta, vaan pitkitti vielä hartaimmin kuin ennen: "Älä

yhdessä silmänräpäyksessä hävitä koko vuoden vaivaloisesti pidätettyä

kaipiota! Onko se minun vanhuuteni, mikä on sinulle vastenmielinen?"

Silloin pudisteli Mirjam toistamiseen kieltäväisesti päätänsä, mutta

Hur pitkitti:

"Ja juuri se oli se, jota pelkäsin, vaikka minä miehuuden voimassa olen

monen nuoren vertainen. Mutta jos sinä saatat katsoa sivuun kosijan

harmaista hiuksista, niin ehkäpä punnitset sanoja, joita hän nyt

sinulle lausuu. Sieluni uskollisuudesta ja alttiudesta en tahdo minä

puhua. Minun ijälläni ei kosi kukaan, jota ei sydän väkevästi siihen

vaadi. Mutta eräs toinenkin seikka näkyy minulla olevan yhtä suuresta

arvosta. Huoneeseni sanoin minä tahtovani sinut viedä. Tuolla se on, ja

se on vahva ja tilaa kyllin, mutta huomisesta on teltta oleva kotimme,

leiri asuntonamme ja siellä on vilkas elämä. Katsele vain noita

onnettomia, jotka tuolla ovat palmuihin sidotut! Ei kukaan tuomari

tutki syytettyjen asiaa, kansan valtavat himot ovat lakimme. Siellä

ei ole kukaan turvattu, eipä edes henkensäkään puolesta, ja kaikkein

vähimmin vaimo, tuntekoon hän itsensä kuinka väkeväksi tahansa, joka

on tehnyt niiden asian, joita vastaan tuhannet napisevat, omaksi

asiakseen. Sinun vanhempasi ovat kuolleet, sinun veljesi voisivat

suojella sinua, mutta jos kansa panee kätensä heidän päällensä, niin

vetävät samat kivet sinua syvyyteen, joita myöten sinä aivoit mennä

virran ylitse."

"Ja sinut kanssani, jos minä olen vaimosi!" vastasi Mirjam ja nuo

paksut silmäkarvat vetääntyivät kolkosti yhteen.

"Sen vaaran otan minä osalleni", vastasi Hur. "Jumalan kädessä on

kaikki meidän onnemme, minun uskoni on yhtä vahva kuin sinunkin ja

takanani seisoo Judan sukukunta, joka seuraa minua ja Nahesonia

niinkuin lauma seuraa paimenta. Vanha Nun ja efraimilaiset pitävät yhtä

meidän kanssamme, olkoonpa sitten, että meidän pahimmassa tapauksessa

täytyisi. Jumalan tahdon jälkeen hävitä taikka uskollisessa liitossa,

voimassa ja hyvinvoinnissa saisimme luvatussa maassa odottaa myöhäistä

loppua".

Silloin katseli häntä Mirjam lujasti ja pelvotta hänen ankariin

silmiinsä, pani kätensä hänen käsivarrelleen ja vastasi: "Ne olivat

sanoja, arvolliset sille miehelle, jota minä suuresti kunnioitan

lapsuudestani alkain ja joka on kasvattanut sellaisia poikia, mutta

sinun vaimoksesi en voi tulla!"

"Sinä et voi!"

"En, herra, minä en voi!"

"Kova tuomio, mutta minun täytyy siihen tyytyä", lisäsi toinen ja

taivutti surullisesti päätään, mutta Mirjam huudahti:

"Ei, Hur, sinulla on oikeus kysyä kieltoni perustusta ja koska minä

kunnioitan sinua, niin olen sinulle velkaa puhtaan totuuden. Toinen

kansamme mies on mielessäni. Hän kohtasi minua ensikerran, kun

olin vielä lapsi. Niinkuin poikasi ja pojanpoikasi, on hän mennyt

egyptiläisten joukkoon. Mutta Jumalamme kutsumus ja hänen isänsä käsky

on hänelle ilmoitettu niinkuin sinunkin omillesi. Ja jos hän sitä

tottelee niinkuin Uri ja Bezaleel ja hän vielä halajaa minua omaksensa,

silloin tahdon tulla hänen vaimokseen, jos se Jumala sallii sen, jota

minä palvelen ja joka minulle on osoittanut armon kuullakseni hänen

ääntänsä, mutta sinua olen aina kiitollisuudella muisteleva".

Neidon suuret silmät olivat näissä sanoissa loistaneet kostealla

valolla ja harmahtaneen kosijan ääni vapisi, kun hän ujosti ja

pitkäveteisesti kysyi: "Ja jos nyt se mies, jota sinä odotat -- en kysy

hänen nimeänsä -- jos hän nyt sulkee korvansa sille kutsumukselle,

jolla hän on kutsuttu, jos hän kieltäytyy ottamasta osaa kansamme

epävakavaan kohtaloon?"

"Se ei koskaan ole tapahtuva!" keskeytti hänet Mirjam ja kylmä väristys

virtaili sen ohessa hänen suoniensa läpi; mutta Hur huusi:

"Ei löydy mitään, ei koskaan, eikä mitään varmaa paitsi Jumalassa.

Ja jos huolimatta hyvästä uskostasi käykin toisin kuin sinä odotat,

jos Herra kieltää sinulta toivon, mikä sinussa on alkanut liikkua,

ollessasi vielä ymmärtämätön lapsi?"

"Niin on hän osoittava minulle oikean tien, mikä tähän asti on

askeleitani johtanut".

"Hyvä siis", päätti Hur, "turvaa häneen ja jos valitsemasi mies on

arvollinen sinulle ja tulee sinun herraksesi niin on sieluni iloitseva

ilman kateutta, jos vain korkein seuraa liittoanne. Mutta jos Jumala

päättää toisin ja sinä haluat voimallista käsivartta turvaksesi, niin

olen minä täällä! -- Hurin teltta ja sydän ovat aina auki sinulle."

Sitten kääntyi hän ympäri; mutta Mirjam katseli miettivästi hänen

peräänsä ja vanhan miehen ylevä päällikkövartalo oli vielä kauvan aikaa

hänelle näkysällä.

Ajatuksissaan astui hän vihdoin vierasystävänsä huoneesen takaisin,

mutta Taniksesta johtavan tien varrella seisahtui hän ja katseli

pohjaan päin. Pöly oli laskeutunut maahan ja tietä pitkin voitiin

kauvaksi katsoa; mutta tuota ainoata, jonka piti tulla hänen ja hänen

kansansa luo, ei näkynyt. Surullisesti huoaten astui hän kumartunein

päin eteenkäsin, mutta kauhistui äkkiä, kun hänen veljensä Moseksen

syvä ääni huusi häntä vanhan sykomorin alta.

Kolmastoista Luku.

Aaronin ja Eleasarin tuliset puheet olivat osoittaneet tuota

napisevata, uupunutta kansaa Jumalan voimaan ja lupauksiin. Joka

häiritsemättä ojentaa jäseniään ja lepää hyvin, jota juoma ja ruoka on

vahvistanut, hänessä kohoaa vaipunut luottamus uudelleen. Vapautetut

päiväläiset muistutettiin raskaasta palveluksestaan ja alentavista

iskuista, joita he olivat välttäneet, ja heidän täytyi tunnustaa sitä

Jumalan sallimukseksi, ettei farao ajanut heitä takaa. Elähdyttivätpä

heidän uskallustaan nuo runsaat lahjatkin, joita tuo valloitettu

varastohuone aina tarjosi, ja päivätyöläiset ja spitaaliset -- sillä

näitä viimeksi mainituita oli myöskin monta seurannut mukana ja

lepäsivät leirin ulkopuolella -- lyhyesti sanottuna kaikki, joiden

elatuksesta farao oli pitänyt huolta, näkivät itsensä pitemmäksi ajaksi

hädästä ja puutteesta turvatuiksi. Kuitenkaan ei puuttunut nytkään

tyytymättömiä ja siellä ja täällä kysyttiin, tietämättä kuka sen oli

alkanut, eiköhän olisi ollut viisaampaa kääntyä takaisin ja turvautua

faraon armoon. Mutta joka nosti tämän kysymyksen, teki sen salaisesti

ja sai usein osakseen jyrkkiä, jopa uhkaavia vastauksiakin.

Mirjam oli kohdannut veljensä ja oli ottanut osaa niihin raskaisiin

murheisiin, mitkä täyttivät heidät. Kuinka oli kansan uskallus voinut

niin pian vaipua lyhyen vaelluksen aikana erämaan tuulessa! Kuinka

kärsimättömäksi, kuinka heikkouskoiseksi ja uppiniskaiseksi oli se

osoittautunut ensimäisessä kovassa kohtalossa, mihinkä se oli joutunut,

kuinka hillitsemättömästi se oli noudattanut raakoja viettejään! Kun

tiellä vähää ennen auringon nousua oli kutsuttu rukoukseen, olivat

muutamat kääntyneet päivän tähden puoleen, joka nousi idässä; toiset

olivat tuoneet esiin vähäisen epäjumalan kuvan, jonka he olivat

mukaansa ottaneet ja toiset taaskin katsoneet Niili-akasian puoleen

tien ohella, mikä monessa Egyptin maakunnassa pidettiin pyhänä puuna.

Mitä tiesivätkään he Jumalasta, joka oli käskenyt heitä heittämään

niin paljon taaksensa ja kantamaan niin raskaita kuormia? Monet olivat

vielä epäröiviä ja kuitenkaan eivät he vielä olleet katsoneet mitään

vakavampaa vaaraa kasvoihin, sillä Moseksella oli ollut aikomus viedä

kansaansa Succothista Philisteaan johtavalla tiellä suoraan luvattuun

maahan Palestiinaan; mutta kansan käytös pakotti häntä luopumaan tästä

aikeesta ja ajattelemaan toista.

Saavuttaakseen suurta, Afrikaa ja Aasiaa yhdistävää tietä oli

välttämätöntä kulkea niemekkeen yli, mikä pikemmin eroitti kuin yhdisti

molemmat maanosat, sillä se oli paraiten suojeltu sisääntunkeilijoilta

ja sulki osaksi luonnollisilla ja osaksi taiteellisilla esteillä tien

jokaiselta pakolaiselta. Sen maalla aaltoili rivi syviä järviä ja missä

ne eivät estäneet vaeltajan kulkua, kohosi vahvoja linnoituksia, joissa

oli sotakuntoisia egyptiläisiä joukkoja vartiostona.

Chetam eli, niinkuin heprealaiset kutsuivat, Etham oli tämän

linnoitusketjun nimitys ja muutamassa tunnissa saattoi Succothista

lähtevä vaeltaja saapua lähimpään ja vahvimpaan linnaan.

Kun kansa, Jumalansa nimessä, innostuneena ja valmiina pahimpaan, oli

pudistanut kahleet päältään ja riemuiten hyökännyt uutta vapautta

ja luvattua maata kohti, olivat Moses ja hänen kansansa useimmat

vanhimmat luulleet, että se kuni vuorivirta, joka särkee sulut ja

tokeet, murtaisi ja hävittäisi kaikki, mikä sen tielle uskaltaisi

asettua. Näillä innostuneilla joukoilla jotka rohkealla eteenpäin

tunkeutumisellaan voittaisivat korkeimman maalin, mutta arkamaisella

peräytymisellään tuottaisivat itselleen kuoleman ja turmion, olivat

he aikoneet mennä Ethamlinjan linnoitusten ikäänkuin risukasojen

poikki. Mutta nyt, kun lyhytaikaiset vaivat ja kärsimykset olivat

tukahduttaneet tulen heidän sieluissaan, nyt, kun mihinkä vain

katsottiin, löytyi kaksi välinpitämätöintä ja viisi tyytymätöintä

eli hätääntynyttä ihmistä yhden ilosta rohvaistuneen rinnalla, olisi

Ethamlinjan hyökkäys maksanut verivirtoja ja sitäpaitsi pannut kaiken

tähän saakka saavutetun vaaraan.

Pithomin varastohuoneen vähäisen vartioston voittaminen oli tapahtunut

niin suosiollisissa suhteissa, ettei sellaista enään voitu odottaa, ja

sen vuoksi oli alkuperäinen suunnitelma muutettava ja koetettava käydä

linnoitusten ympäri. Koillisen sijasta piti kansan nyt kääntyä etelään.

Mutta ennenkuin tämä päätös tuli täytäntöön, tahtoi Moses muutamien

uskollisten miesten kanssa katsahtaa tuota uutta tietä ja tarkastaa,

oliko se suurelle vaeltavalle kansalle käytävä.

Amminadabin huoneen ulkopuolella olevan sykomorin alla keskusteltiin

kaikesta tästä ja Mirjam seurasi keskustelua mykkänä todistajana.

Miesten neuvottelussa tuli vaimon vaijeta, vaikka tuo vaimo olikin

Mirjam, mutta vaikeaksi kävi hänelle pysyä levollisena, kun päätettiin

luopua päätöksestä hyökätä linnoituksia vastaan, vaikkapa sodantaitava

Hoseakin, jonka Jumala oli valinnut miekakseen, olisi palajanut kotiin.

"Mitä hyödyttää parhainkaan sotapäällikkö, kun puuttuu sotajoukko, joka

häntä tottelee?" oli Naheson, Amminadabin poika huutanut ja toiset

olivat samaa mieltä kuin hänkin.

Kun kokous vihdoin hajaantui, otti Moses veljellisellä

sydämellisyydellä jäähyväiset sisareltaan. Mirjam tiesi, että hän oli

aikeessa syökseytyä uusiin vaaroihin, ja kainolla tavalla, joka aina

oli omituista hänelle, puhutellessaan tuota hengen ja ruumiin puolesta

ylevämpää veljeänsä, ilmaisi hän huoliansa. Silloin katsahti hän

ystävällisesti moitteella hänen silmiinsä ja osoitti oikealla kädellä

taivasta; mutta Mirjam ymmärsi hänen, suuteli kiitollisella lämmöllä,

hänen kättänsä ja sanoi:

"Sinä seisot korkeimman varjeluksessa enkä minä pelkää enään."

Silloin painoi hän huulensa hänen otsalleen, pyysi häneltä taulua,

kirjoitti siihen muutaman sanan, heitti sen onteloon sykomorin runkoon

ja sanoi: "Hosealle, ei Josualle, Nunin pojalle, kun hän tulee minun

poissaollessani. Herralla on suuria mielessään hänen kanssaan, hänen

opittuaan korkeampaa häneltä odottamaan, kuin maan mahtavilta".

Sitten erosi hän hänestä; mutta Aaron, joka vanhimpana oli hänen

sukunsa pää, jäi hänen luokseen ja ilmoitti hänelle arvokkaan miehen

häntä kosivan; mutta Mirjam vastasi kalpeana: "Minä tiedän sen."

Silloin katsahti hän kummastellen hänen kasvoihinsa ja pitkitti

varoittavalla vakavuudella: "Kuinka valinnetkaan, on hyvä, kun

ajattelet tätä yhtä: sydämesi kuuluu sinun jumalallesi ja kansallesi,

ja miehen, jota sinä seuraat, täytyy olla valmis, niinkuin sinä

itsekin, palvelemaan molempia; sillä kaksi pitää yhdeksi tulla

avioliitossa ja ellei toisen korkein tarkoitus ole sama kuin toisenkin,

niin pysyvät he kahtena loppuun saakka. Aistinten ääni, mikä heidät

vei yhteen, tulee pian vaikenemaan ja mikä sitten on jälellä, on

eripuraisuus."

Sitten poistui hän ja Mirjamkin valmistelihe jättämään muut; sillä

kenties häntä kaivattiin noin vähää ennen lähtöä huoneessa, missä hän

nautti vierasystävyyttä, mutta uusi tapaus pidätti häntä sykomorin alla

ikäänkuin kahleilla ja siteillä.

Mitä välitti hän särkyvien kalujen kokoomisesta ja ruumiillisten

asiain huolesta, kun oli kysymys sellaisista, jotka täyttivät koko

hänen sieluansa! Nuo muut huolet soveltuivat Eliseballe, Nahesonin

vaimolle, kullekin emännöitsijälle ja uskolliselle orjalle. Tässä oli

kysymyksessä korkeammat asiat -- asiat jotka koskivat hänen kansansa

onnea ja onnettomuutta.

Vanhimpiin olivat toisetkin etevät miehet kansasta liittyneet sykomorin

alla; mutta Hur oli jo Moseksen kanssa poistunut.

Nyt tuli Uri, ensinmainitun poika, vanhan puun alle. Hän,

metallityöntekijä, joka äsken oli tullut kotiin Egyptistä, oli

Memphiksessä puhunut sellaisten kanssa, jotka olivat lähellä

korkeata porttia, ja kuullut, että kuningas olisi valmis poistamaan

heprealaisilta suuret kuormat ja antamaan heille uusia suosion

osotuksia, jos vain Moses tahtoisi tehdä sen Jumalan, jota hän palveli,

suosiolliseksi kuninkaalle ja saada kansan palajamaan, sittenkuin

se erämaassa oli uhrannut, ja sen vuoksi olisi viisasta lähettää

lähettiläitä Tanikseen ja vielä kerran ruveta keskusteluihin korkean

portin kanssa.

Näitä ehdotuksia, joista metallityöntekijä ei ollut vielä rohjennut

puhua isälleen, oli hän hyvässä tarkoituksessa esittänyt kokoontuneille

vanhimmille; hän toivoi kuitenkin, että niiden hyväksyminen tulisi

säästämään kansalta paljon vaikeuksia. Mutta tuskin oli hän ehtinyt

lopettaa selvän ja vakuuttavan puheensa, ennenkuin vanha Nun, Hosean

isä, joka tuskalla tähän asti oli voinut malttaa mielensä puhkesi

puhumaan.

Ukon muutoin niin iloiset kasvot hehkuivat vihasta ja niiden tulinen

puna erosi harvinaisella vavalla taajoista, valkeista kiharoista,

jotka niitä ympäröivät. Muutamia hetkiä sitten oli hän kuullut

Moseksen suurella päättäväisyydellä ja perusteellisilla syillä

kumoavan samallaiset ehdotukset ja nyt, kun hän kuuli niitä uudelleen

esiteltävän ja huomasi monta suostumuksen merkkiä kokoontuneitten

joukossa, näki hän koko tuon suuren yrityksen vaarassa, jonka

menestykseksi hän oli enimmin uhrannut.

Se oli tuolle vilkkaalle ukolle liian paljon ja säihkyvin silmin ja

uhkaillen korotetulla nyrkillä lausui hän:

"Mitä puhetta tämä on?! Pitäisikö meidän taaskin koota yhteen sen

nyörin päät, jonka Herra meidän Jumalamme itse on katkaissut poikki?

Kehoitatko sinä niitä uudelleen sitomaan yhteen helpolla solmulla, mikä

niin kauvan pitää, kuin horjuvan, heikon luonne, joka kaksikymmentä

kertaa on syönyt sanansa meille ja Mosekselle? Tahdotko sinä viedä

meidät häkkiin takaisin, josta kaikkivaltijas ihmeen kautta on meidät

vapauttanut? Kohteleisimmeko Herraamme Jumalaamme niinkuin huonoa

velallista ja pitäisimmekö meille tarjottua väärää kultasormusta

parempana, kuin tuota kuninkaallista aarretta, jonka hän meille lupaa?

Oi, sinä, joka tulet egyptiläisten luota -- minä tahtoisin..."

Tässä kohotti kiivas ukko vihastuneena nyrkkiänsä, mutta ennenkuin

hän lausui uhkauksensa mikä hänen huulillaan liikkui, laski hän

käsivartensa, sillä Gabriel, Sebulonin suvun vanhin, oli hänelle

huutanut:

"Ajattele omaa poikaasi, joka vielä tänäin viihtyy kansan vihollisten

joukossa!"

Tämä sana oli sattunut; mutta ainoasti silmänräpäykseksi häiritsi se

tulisen vanhuksen iloista itsetietoisuutta ja niiden äänien seassa,

jotka ilmoittivat tyytymättömyyttänsä kostonhimoisen Gabrielin

esiintymisen johdosta ja niiden harvojen äänien, jotka yhtyivät

sebulonilaiseen, huusi hän: "Juuri sen vuoksi, että minun on ehkä

alttiiksi antaminen ei ainoastaan kymmenentuhatta kyntömittaa maata,

minkä jätin jälkeeni, vaan vielä kelpo poikani, ollakseni kuuliainen

korkeimmalle, on minulla oikeus tässä puhua!"

Sen ohessa nousi hänen rintansa syvistä henkäyksistä ja hänen taajain

valkeain silmäkarvojensa suojelemat silmät katselivat nyt lempeämmästi

Hurin poikaa, joka oli käynyt kalpeaksi hänen kiivaasta puheestaan, ja

hän pitkitti: "Tämä on hyvä, isälleen kuuliainen poika ja on samoin

täytynyt paljon alttiiksi antaa jättäessään nuo paljon kiitetyt

työpajat ja oman huoneensa Memphiksessä, eikä korkeimman siunaus ole

häneltä puuttuva. Mutta juuri sen tähden, että hän tähän saakka on

noudattanut käskyä, ei hänen pidä pyytää hävittää, mitä me korkeimman

avulla olemme alkaneet. Mutta sinulle Gabriel, sanon minä, ettei minun

poikani viihdy vihollisten seassa, vaan kutsumukselleni kuuliaisena

on hän tuleva luoksemme niinkuin Uri, Hurin esikoinenkin. Varmaankin

pidättää häntä joku pakottava syy, jota Hosean tarvitsee yhtä vähän

hävetä kuin minunkaan, hänen isänsä. Minä tunnen hänen ja luotan

sentähden häneen ja joka odottaa häneltä toista, hänet on poikani

käytös ennemmin taikka myöhemmin tekevä valhettelijaksi."

Tässä hän vaikeni pyyhkiäkseen valkeat hiukset hehkuvalta otsaltaan ja

kun ei kukaan häntä vastustanut, kääntyi hän jälleen metallityöntekijän

puoleen ja pitkitti sydämellisellä ystävyydellä: "Mikä minua harmitti,

Uri, ei ollut sinun aikomuksesi. Se on hyvä; mutta isäimme Jumalan

suuruutta ja kunniaa olet sinä mitannut egyptiläisten epäjumalain

mittakaavan mukaan, jotka kuolevat ja nousevat ylös ja jotka, niinkuin

Aaron tuonnoin sanoi, esittävät ainoastaan vähäisen osan siitä, joka

on kaikessa ja vaikuttaa ja ulottuu yli kaiken. Siksikuin Moses opetti

minulle parempaa uskoin minä, että Jumalan palvelus olisi naudan,

lampaan ja hanhen uhraamista kuten egyptiläiset. Mutta jos sinun

silmäsi, kuten minulle tapahtui Moseksen kautta, avaantuvat sille, joka

maailmaa hallitsee ja on tehnyt meidät kansaksensa, niin käy sinulle,

niinkuin minulle ja meille kaikille ja pian kyllä pojallenikin, että

omassa rinnassa syttyy uhrituli, mikä ei koskaan sammu ja joka kuluttaa

kaiken rakkauden ja uskollisuuden, uskon ja kunnioituksen, mikä ei

hänelle ele kelvollista. Palvelijansa, Moseksen kautta, lupasi Jumala

meille suurinta: pelastuksen orjuudesta ja että me vapaina herroina

saisimme hallita ja vallita omalla pohjallamme, meidän ja lastemme

omistamassa ihanassa maassa! Me vaellamme hänen lahjaansa kohti ja joka

tahtoo pidättää meitä tällä tiellä, joka tahtoo meitä palajamaan ja

matelemaan takaisin siihen verkkoon, jonka vaskisilmukat me mursimme,

hän neuvoo kansaansa juoksemaan, niinkuin lampaat, takaisin siihen

tuleen, josta he ovat pelastuneet! Minä en vihastu sinuun, sillä sinun

kasvosi ilmaisevat, ettäs tunnustat, kuinka kauheasti sinä erehdyt,

mutta teidän tulee tässä kaikkien tietää: Moseksen oinasta suusta olen

minä muutama tunti sitten kuullut, että se, joka neuvoo palajamaan

ja sopimaan egyptiläisten kanssa, sitä tahtoo hän syyttää Jehovan,

meidän Jumalamme ylenkatsojaksi ja kansansa turmelijaksi ja pahimmaksi

viholliseksi."

Silloin oli metallityöntekijä mennyt ukon luokse, oli ojentanut hänelle

kättä ja syvästi vakuutettuna hänen varoituksiensa oikeudesta huutanut:

"Ei mitään keskustelua, ei mitään sopimusta egyptiläisten kanssa.

Sinulle, Nun, olen minä kiitollinen, ettäs olet avannut silmäni.

Minullekin koituu hetki, jolloin sinä tai joku toinen, joka seisoo

häntä lähempänä kuin minä, opettaa minua täydellisesti käsittämään

sinun Jumalaasi, joka myöskin on minun."

Niin poistui hän ukon kanssa joka laski käsivartensa hänen

hartioilleen, mutta Mirjam oli hengähtämättä kuullut Urin viimeistä

anomusta ja kun tämä lausui toivonsa oppiakseen täydellisesti tuntemaan

kansansa Jumalaa, olivat Mirjamin silmät loistaneet haaveksivasta

innostuksesta. Hän tunsi, että korkeimman suuruus täytti hänen sielunsa

ja että hänellä oli puheen taito jakaa toisellekin sitä tietoa, mikä

hänellä itselläänkin oli. Mutta tapa vaati hänen vaikenemaan tälläkin

kertaa. Se suretti hänen sydäntään ja kun hän jälleen meni kansajoukon

keskelle ja oli tullut vakuutetuksi ettei Hosea vieläkään ollut

saapunut, meni hän, hämärän alkaessa, kotiin ja astui toisten luo

katolle.

Siellä ei näkynyt kukaan häntä kaivanneen, ei edes tuo raskasmielinen

Milca-parkakaan ja hän tunsi itsensä äärettömästi yksinäiseksi tässä

huoneessa.

Jospa Hosea toki tulisi, jos hän kuitenkin löytäisi vahvan rinnan

turvakseen, jos tämä vieraanaolo samassa kodissa, tämä hyödytön elämä

katon alla, jota hänen täytyi kutsua omakseen, vaikkei hän koskaan

tuntenut itseänsä oikein perehtyneeksi siellä, toki loppuisi!

Moses ja Aaron olivat niinikään poistuneet ja ottaneet Hurin pojanpojan

mukaansa, mutta kukaan ei ollut häntä, joka vain hengitti ja eli kansan

ja sen menestyksen hyväksi, katsonut arvolliseksi uskoa hänelle,

mihinkä heidän vaelluksensa suuntasi ja mitä se tarkoitti.

Miksi oli se Jumala, jolle hän oli koko sieluina ja olemuksensa

omistanut, tehnyt hänen vaimoksi, vaan antanut hänelle miehen hengen ja

sielun?

Ikäänkuin tehdäkseen koetuksen, eikö noista hyvistä ihmisistä, joihin

hän kuului, kukaan häntä rakastaisi, odotti hän, että joku häntä

ympäröivistä suurista ja pienistä puhuttelisi häntä, mutta Eleasarin

lapset tungeskelivat isovanhempain ympärille eikä hän koskaan ollut

ymmärtänyt vetää pienokaisia puoleensa Eliseba johti orjia, jotka

kokosivat viimeisiä mukaanotettavia tavaroita. Milca istui kissa

sylissään ja katseli ulos avaruuteen ja vanhemmat pojat olivat menneet

ulos. Ei kukaan hänestä välittänyt eikä puhutellut häntä.

Silloin tuli hän kovin surulliseksi ja sittenkun hän toisten kanssa

oli ottanut osaa ehtooateriaan ja hillinnyt itseään, ettei hän

synkällä mielellään häiritsisi lasten iloista intoa, jotka suurella

mieltymyksellä odottivat vaellusta, ikävöitsi hän jälleen ulos.

Syvästi hunnutettuna meni hän aivan yksin leiriin ja mitä hän täällä

näki ei ollut suinkaan omiaan poistamaan häneltä murheita, mitkä

häntä painoivat. Siellä oli kovaa melua ja hälinää ja vaikka muutamin

paikoin kaikuikin hurskaita lauluja riemuiten ja toivorikkaasti häntä

vastaan, niin saatiin kuitenkin paljon enemmän kuulla raakaa kiistaa ja

kapinallisia puheita. Missä hän kuuli uhkauksia ja häväistyksiä suurta

veljeänsä vastaan, kiiruhti hän askeleitaan; mutta huolesta, mitä

huomenna auringon nousun jälkeen lähdössä tapahtuisi, jos tyytymättömät

saisivat vallan, ei hän voinut vapautua.

Hän tiesi, että kansa oli pakotettu tunkeutumaan eteenpäin, mutta

huoli faraon sotavoiman vuoksi ei sallinut hänelle lepoa. Hosean

sankarimuoto teki sen hänelle ikäänkuin ruumiilliseksi. Ellei Herra

itse asettunut noiden kurjain päiväläisten ja paimenien riveihin, jotka

hänen sivullaan kiistelivät ja riitelivät, kuinka voisivat he vastustaa

egyptiläisten sotaan tottuneita, hyvin varustettuja joukkoja?

Hän oli kuullut, että leirin kaikille puolille oli asetettu vahteja

käskyllä, vihollisen lähestyessä, puhaltaa torveen tai lyödä

messinkilevyyn siksi kun miehet olivat saapuneet sinne, missä

varoittava huuto ensin oli kaikunut.

Sellaista kuullakseen oli hän jo kauvan odottanut, mutta kuinka paljon

suuremmalla jännityksellä olikaan hän kuulustanut erään erityisen

ratsun kavionkopsetta, kaivatun sotilaan vakavia askeleita ja syvää

ääntä!