ENSIMÄINEN LUKU.

"Mene alas, iso-isä; minä valvon."

Vanhus, jolle tämä kehoitus annettiin, kieltävästi pudisti kerittyä

päätänsä.

"Mutta täällä ylhäällä sinä et kuitenkaan saa lepoa..."

"Ja tähdet? Ja tuolla alhaalla? Lepoa tällaisina aikoina?... -- Heitä

kauhtana ylleni! Lepoa näin kamalana yönä."

"Sinua vilustaa. Ja käsi, kone, kuinka ne vapisevat."

"Tue minua käsivarrellasi!"

Nuorukainen, jota näin käskettiin, totteli mielellään; mutta hetkisen

kuluttua huudahti hän: "Kaikkihan on turhaa; tähden toisensa perään

peittää synkkä pilvi. Voi, ja valitushuuto kaupungista... Se tulee kai

meidänkin huoneestamme. Minua niin peloittaa, iso-isä, koetas vain

kuinka päätäni polttaa! Tule alas, ehkä tarvitsevat he apua."

"Se on jumalien huostassa ja tässä on minun paikkani. Mutta tuolla

-- tuolla. Ijankaikkiset jumalat! Katso pohjaanpäin merelle! -- Ei,

paremmin länteen; kalman kaupungista se tulee."

"Oi iso-isä, isä -- tuolla!" huusi nyt tuo toinen, papillinen

nuorukainen, joka auttoi iso-isäänsä, Amon-Ran ennustajaa, mainitun

jumalan temppelin tähtitornissa, joka sijaitsi faraojen pääkaupungissa,

Taniksessa, Gosenin maan pohjois-osassa. Vetäen vanhusta tukevaisen

olkapäänsä pois, jatkoi nuorukainen: "Tuolla, tuolla! Syöksyykö meri

nyt maille? Onko pilvi pudonnut alas maan päälle ja lainehtii sinne

ja tänne? Oi, iso-isä tuolla! Armahtakaat taivaat meitä! Auvennut on

tuonelat! Jättiläiskäärme Apep, kalman kaupungista se tulee! Tuolla

vyöryy se temppelin ohitse, minä näen sen, kuulen sen... Tuon suuren

heprealaisen uhkaus toteutuu! Sukumme häviää maan päältä. Käärme!

Päänsä on ojennettu kaakkoa kohti. Nielevä on se varmaankin päivän

valon, kun se aamulla nousee."

Vanhuksen silmät seurasivat nuorukaisen osoittavaa sormea ja huomasipa

hänkin, kuinka valtava, musta möhkäle, jonka hahmonpiirteet hävisivät

hämärään, vyöryi läpi pimeyden; kuuli hänkin kauhistuen sen kaikuvaa

karjuntaa.

Tarkkaavin silmin ja korvin kuuntelivat molemmat ulos yöhön; kuitenkaan

ei tähtien katsojain silmät tähystelleet ylöspäin, vaan alaspäin

kaupunkia, kaukaista merta ja lakeata maata kohti.

Ylhäällä vallitsi syvä, mutta tuskallinen hiljaisuus; täällä kääri

tuuli synkät pilvet muodottomiksi möhkäleiksi; tuolla repi se niiden

harmaat hapset hajalle ja ajoi ne kauvaksi toisistaan. Ihmissilmälle

ei ollut kuu tänä yönä nähtävissä, vaan pilvet leikitsivät etelän

kirkkaitten tähtein kanssa, milloin niitä peittäen, milloin taas

antaen niiden säteille sijaa. Kuni taivasla'ella ylhäällä, niin

vaihteli maan päällä, alhaallakin, kalvakko valo ja sysimusta pimeys.

Milloin välähteli valo kirkkaana taivaan kappalten peileistä alas,

merelle ja virran kalvolle, temppelin piirissä olevien obeliskien

sileille graniittipinnoille ja ilmaisen kuninkaanlinnan kullatulle

kuparikatolle, milloin katosivat meri ja virta, purjeet satamassa

kaupungin pyhästöt ja kadut sekä niitä varjostavat palmupuistot

näkyvistä. Mitä silmä koetti pitää kiinni, riistettiin siltä pian

taas pois, samoin kävi korvankin; sillä milloin oli hiljaisuus niin

syvä, ikäänkuin olisi kaikki elämä vaijennut ja kuollut, milloin taas

katkaisi sydäntä vihlova valitushuuto yön hiljaisuuden. Sitten kuului,

pitemmän tai lyhyemmän väliajan kuluttua, tuo karjunta, jota nuori

pappi piti tuonelan käärmeen äänenä, ja sitä kuuntelivat iso-isä ja

pojanpoika kiihtyvällä jännityksellä.

Kalman kaupungista ja muukalaisten korttelista sai tuo pimeä ruumis

alkunsa, jonka alituinen liike oli selvästi nähtävissä niinpiankuin

tähtein tuike pilkisti kiistelevistä pilvistä.

Niin nuorukaiseen, kuin vanhukseenkin oli äkillinen kauhistus

tarttunut; kuitenkin toipui vanhus pikemmin kuin nuorukainen ja hänen

terävät tähteintutkijan silmänsä huomasivat pian, ettei se ollutkaan

mikään hirviön ruumis, minkä kalman kaupunki lähetti lakeudelle, vaan

että se oli joukko liikkuvia ruumiita, jotka näkyivät liikkuvan ja

liitelevän lakeuden poikki. Karjunta ja mylvinä ei lähtenyt yhdestä

paikasta, vaan kuului se milloin lähempää, milloin kauvempaa. Toisinaan

luuli hän sen tulevan maan sisästä, toisinaan tuntui hänestä ikäänkuin

tulisi se ylhäältä ilmasta.

Uusi kauhistus valtasi nyt vanhuksen. Oikealla kädellään tarttui hän

pojanpojan käteen, viittaillen vasemmalla kalman kaupunkiin ja huutaen

vapisevalla äänellä: "Yhä enemmän tulee kuolleita. Tuonela tulvii kuin

virta, kun sen uoma käy yhä ahtaammaksi etelän vedelle. Katsos tuota

vilisemistä, liehumista ja vyöryilemistä! Katsos tuota hajaantumista

sinne ja tänne! Tempaissut on Tuoni tuhansia sieluja Heprealaisen

kiroamina, hautaamattomina, turvattomina turmelukselta ovat he astuneet

portaille, joka heitä johdattaa ijankaikkiseen maailmaan."

"Niitä he ovat", kirkasi toinen uskovaisesti, samalla kun hän riisti

vanhukselta kätensä, löi kuumeesta polttavaan otsaansa ja huudahti,

saaden syvältä kauhultaan tuskin sanaakaan suustaan: "Kirottuja he

ovat! Mereen on myrsky heitä ajanut, sen laineet oksensivat heidät ulos

ja sysäsivät maihin, ei huoli pyhä maakaan heistä, vaan ajaa heidät

avaruuteen. Schun puhdas ilma pyörtää heidät takaisin maan päälle ja

nyt, -- katsos, kuules. -- Nyt etsivät he kiljuen tietä erämaahan".

"Tuleen!" huusi nyt vanhus. "Kirkasta heitä liekki, puhdista heitä,

vesi!"

Näihin vanhuksen loihtusanoihin yhtyi nuorukainen ja heidän vielä

yhdessä korottaessaan ääntänsä, sysättiin lasku-ovi auki, joka johdatti

korkeimman temppelitornin huipulla olevaan tähtitorniin ja eräs

alempiarvoinen pappi huusi vanhukselle:

"Lakatkaat työstä! Kuka kysyy vielä taivaan valoja, kun alhaalla kaikki

elämä sammuu!"

Äänetönnä kuunteli vanhus ja kun pappi kauhistuksissaan sanoi

ennustajan vaimon hänen lähettäneen, sopersi ukko:

"Horako? Tempaissutko on se poikanikin?"

Myöntäen kumarsi pappi päätänsä ja molemmat itkivät katkerasti, sillä

vanhus oli kadottanut esikoisensa ja toinen kalliin isänsä.

Mutta kun nuorukainen, kuumepuuskan pudistamana, sairaana ja tajutonna

heittäytyi vanhuksen rinnoille, irroitti tämä äkkiä itsensä hänen

syleilyksestään ja riensi lasku-ovelle; sillä hyvin tiesi pappi

tulevansa kuolonsanomalla, mutta isän sydän tarvitsee enemmän kuin

toisen sanoja luopuakseen oikeudesta toivoa lapsensa elävän.

Alas kiviportaita, läpi korkeitten holvien ja temppelin avarain pihain

riensi vanhus ja nuorukainen seurasi häntä, vaikka vapisevat polvet

tuskin enään jaksoivat kantaa hänen kuumeista ruumistansa. Isku, mikä

kohtasi hänen pientä elonpiiriänsä, oli saattanut vanhuksen unohtamaan

kauhistuttavan näyn, mikä uhkasi ehkä koko maailmaa turmiolla, mutta

nuorukaisesta ei se paeta tahtonut ja kun esikartano oli hänen takanaan

ja hän lähestyi etummaisia pyloonia, näkyi hänen tuskasta ja murheesta

jännitetylle sielulleen, ikäänkuin hyppelisivät obeliskien varjot ja

ikäänkuin kuningas Ramseksen kivinen kuvapatsas löisi käyräsauvallaan

tahtia korkean portin nurkkapieliin.

Kuume paiskasi tuskastuneen nuorukaisen maahan. Suonenveto rumensi

hänen kasvojansa ja poukahutti hänen nuorta ruumistansa kovissa

nytkäyksissä ylös ja alas. Vanhus vaipui polvilleen ja estäen kaunista,

kiharaista päätä koviin kiviliuskoihin loukkaantumasta, valitti hän

hiljaa: "Nyt tapaa se hänenkin".

Sitten kyyristyi hän kokoon ja huusi apua, vaan turhaan. Vihdoin painui

hänen äänensä, etsiäksensä lohdutusta rukouksessa, ja nyt kuuli hän

sfinksikäytävässä pyloonien tuolla puolen ääniä ja uusi toivo elähytti

hänen sydäntään.

Mikähän siellä niin myöhään liikkui? Äänekkääseen valitushuutoon

sekaantui papillinen laulu, metallisen sistrumin helinä ja kilinä,

jota jumalan pyhät naiset täristelivät, sekä etenevien rukoilijoiden

tahdikas astunta.

Juhlakulkue läheni temppeliä. Tarkasteltuaan ensiksi etupihassa olevien

graniittipylväiden, jättiläishahmojen ja obeliskien kaksinkertaisia

rivejä, katsahti vanhus totuttuun tapaan ylöspäin ja tarkasteli

tähtikirkasta taivaslakea, ja nyt ilmeni kesken kärsimystä katkera

hymyily sisäänvajonneen suun ympäri; jumaliltakin kiellettiin heille

tuleva kunnia. Sillä tänä yönä, joka oli ensimmäinen uuden kuun jälkeen

kuukaudessa Pharmuthi, koristeltiin jumalan pyhästö tavallisesti, muina

vuosina, runsailla kukkaskiehkuroilla. Kun tämän kuuttoman yön synkeys

katosi, silloin tuli keväimen valojuhlan ja sen kanssa elojuhlan alkaa.

Suuren jumalattaren Neithin, Rennutin, kunniaksi, joka siunauksen

vuodattaa kedoille, ja nuoren Horaksen, jonka viittauksesta laihot

kasvavat, kulki sitten niinkuin kirjat auringon jumalallisesta synnystä

säätävät, suuri juhlakulkue kaupunkiin, virralle ja valkamaan, mutta

tänään vallitsi kuolon hiljaisuus pyhästössä, jonka esikartano tähän

aikaan ennen täyttyi miehillä, vaimoilla ja lapsilla, jotka toivat

uhrilahjoja ja laskivat ne samaan paikkaan alas, missä nyt kuolema

kosketti hänen pojanpoikansa sydäntä.

Nyt lankesi kirkas valonloiste laajaan tilaan, jota tähän saakka

ainoastaan harvat lamput säästeliäästi valaisivat. Aikovatko

nuo riehuvat ruveta ilonjuhlaa viettämään huolimatta tämän yön

sanomattomista kauhuista?

Olihan pappein neuvosto eilen ehtoolla päättänyt armottomasti

riehuvan ruton tähden jättää temppelin kaunistamatta ja pitämättä

juhlakulkuetta. Jo ehtoopäivällä olivat monet, joiden huoneesen rutto

oli tarttunut, pysyneet siitä loitolla ja täytyihän tähänkin pyhästöön

turmion olla tunkeutunut sill'aikaa kuin hän, ennustaja, oli seurannut

tähtien juoksua; miksi olivat vartija ja muut tähtein näkijät sen

jättäneet, jotka hänen kanssansa auringon laskun aikana olivat sinne

astuneet ja joiden velvollisuus oli viipyä yötä täällä?

Sitten kääntyi hän hellällä huolenpidolla kärsivän puoleen. Mutta pian

hän kavahti ylös; sillä ovet aukenivat ja täyteläisenä ja kirkkaana

tunkeutui soihtujen ja lyhtyjen valo esikartanoon. Pikainen silmäys

taivaslaelle ilmaisi hänelle, ettei puoliyö vielä kauvankaan ollut

kulunut ja kuitenkin näkyi hänen pelkonsa olleen oikeutettu: papisto

tunkeutui temppeliin elojuhlan aamuviettoa varten.

Mutta ei!

Koska olisi se laulaen ja järjestetyssä kulkueessa sellaista

tarkoitusta varten astunut pyhästöön. Eikä jumalanpalvelijat

tulleetkaan yksin. Kansa oli heihin liittynyt, sillä juhlalliseen

veisuun sekoittui vaimojen vaikeroimisia ja epäilyksen huutoja,

jommoista ei hän koskaan ennen ollut kuullut tällä pyhitetyllä paikalla.

Tahi pettivätkö aistimet häntä? Vyöryikö rauhattomien sielujen uliseva

joukko, jota pojanpoikansa hänelle tähtitornista oli näyttänyt, Jumalan

pyhästöön?

Nyt kouristi häntä uusi kauhu ja ylhäälle kohotetuilla käsivarsilla

ikäänkuin pois torjuakseen lausui hän hetken loihtumisia pimeyden

henkien juonia vastaan. Mutta pian painuivat hänen kätensä alas,

sillä hän oli huomannut ystäviä, jotka vielä eilen vaelsivat elävien

joukossa: ensiksi hänen jumalansa toisen profeetan korkean vartalon,

sitten Amon-Ra'lle vihityt vaimot, Laulajat ja pyhät isät, ja

huomattuaan ennustajain ja pastofoorein takana lankonsakin, jonka

huoneen rutto vielä eilen oli säästänyt, sai hän uutta rohkeutta ja hän

huusi häntä. Kuitenkin hämmentyi hänen äänensä esiintunkevien joukkojen

lauluun ja huutoon.

Esikartano oli tullut valoisaksi. Mutta kun jokaisella oli tekemistä

oman kärsimisensä kanssa, niin ei kukaan huomannut tähtien näkijää. Hän

riisti kauhtanan vilusta täriseviltä jäseniltään, tehdäkseen pehmeämmän

alustan nuorukaisen vavahtelevalle päälle ja tätä isällisellä huolella

tehdessään kuuli hän eteenpäin tunkevan joukon laulusta ja huudosta

ensiksi kauheita kirouksia heprealaisten ylitse, joiden kautta turmio

Faraolle ja hänen kansalleen oli tullut, mutta sitten ehtimiseen hänen

maansa perintöruhtinaan, prinssi Ramseksen nimeä, ja ääni, jolla sitä

mainittiin, valitukset, jotka siihen liittyivät, ilmaisivat tuntijalle,

että kuolema oli sulkenut kuninkaan esikoisenkin silmät.

Kasvavalla tuskalla katseli hän nyt pojanpoikansa kalpeita kasvoja,

mutta kun sen ohessa valitus perintöruhtinaasta tuon tuostakin kuului,

virtaili hänen sielunsa läpi hiljainen tyytyväisyyden tunne kuoleman

vanhurskaudesta, joka yhtävähän säästää kuningasta valta-istuimella

kuin kuljeksivaa kerjäläistäkään. Nyt hän tiesi, mikä tuon meluavan

joukon toi temppeliin!

Niin nopeasti kuin hänen vanhat jäsenensä sallivat, riensi hän

valittavan joukon luo. Mutta ennenkuin hän saavutti sen, näki hän

vartijahuoneesta portinvartijan ja hänen vaimonsa astuvan ulos, kantaen

matolla pojan ruumista. Mies kantoi toisesta ja hänen pieni heikko

vaimonsa toisesta päästä. Jättiläis-moisen vartijan täytyi kumartua

syvään säilyttääkseen tasapainoa. Kolme lasta päätti tuon surullisen

kulkueen, jonka etunenässä pieni tyttönen kulki lyhdyllä.

Kenties ei olisi kukaan sitä huomannut, ellei portinvartijan vaimo

olisi niin kuuluvasti ja äänekkäästi valittanut, ettei kukaan voinut

olla sitä kuulematta. Niin kääntyi ensiksi Amonin toinen profeetta

ja sitten hänen seuraajansa heihin ympäri. Juhlakulkue pysähtyi ja

kun muutamat papit lähestyivät ruumista, huusi portinvartija kovalla

äänellä: "Pois ruton tieltä! Esikoisemme se maahan kaatui".

Vaimo oli sill'aikaa temmannut lyhdyn tytön kädestä ja valaisten

kuolleen pojan jähmettyneitä, kasvoja huusi hän:

"Jumala on tämän sallinut! Oman kattonsa alla antaa hän kauheita

tapahtua. Ei hänen tahdollaan, ei, vaan vieraan kirouksella on valta

meidän ja elämämme ylitse. Katsokaa tänne! Esikoisemme oli hän, ja

kaksi temppelinpalvelijaa on se niinikään vienyt. Toinen on jo päivänsä

päättänyt. Tuolla huoneessamme ojentaa hän jäseniään, ja tuolla --

tuolla makaa vielä toinen, nuori Kamus, ennustaja Ramerin pojanpoika.

Me kuulimme vanhuksen huutavan ja näimme mitä tapahtui, mutta kuka

tukee toisen huonetta, kun hänen omansa sortuu? Ottakaat ajasta vaaria,

sillä jumalat ovat oman temppelinsä avanneet turmiolle; ja joskin koko

maailma hukkuisi, niin en sitä ihmettelisi enkä varmaankaan murehtisi!

Te ylhäiset, papilliset herrat, minä olen vain köyhä, halpa vaimo,

mutta eikö minulla ole valta kysyä: Nukkuvatko jumalamme, onko loihtija

heidät uuvuttanut tai mitä he toimivat, missä ovat he, kuinka he

sallivat heprealaisjoukon vallita meitä ja lapsiamme?"

"Heidän kimppuunsa! Kadotus muukalaisille! Mereen kuolemaan loihtija

Mesu! [Mesu on lain-antaja Moseksen egyptiläinen nimi.] Niinkuin kaiku

seuraa huutoa, niin seurasivat nämä kirouksetkin vaimon puhetta. Ja

vanhan ennustajan lanko, joutsimiesten päällikkö Hornecht, jonka kuuma

veri kuohahti nähtyään rakkaan kuolevaisen sukulaisensa, heilutti

lyhyttä miekkaansa ja huusi vimmastuneena: Seuratkoon minua, kenellä

rohkeutta on! Heidän kimppuunsa! Henki hengestä! Kymmenen heprealaista

jokaisesta egyptiläisestä, jonka loihtija on murhannut!"

Niinkuin lauma tuleen syöksee, kun oinas edeltä juoksee, tempasi

ylhäisen sotilaan kehoituskin joukon mukanaan. Vaimot miesten edellä

tunkivat he hänen perässään porteille. Ja kun jumalan palvelijat

epäröivät kunnes he olivat tiedustelleet Amon-profetan ajatusta, ojensi

tämä majesteetillista vartaloansa suoraksi huutaen tyyneesti:

"Rukoukseen kanssani, joka vain papin pukua kantaa! Kansa on taivaan

välikappale. Sen kädessä on kosto. Me jäämme tänne jälellepäin

rukoillaksemme kostotyön menestykseksi".

Toinen Luku.

Baï, Amonin toinen profeetta, joka oli vanhuuttaan heikon ensimmäisen

profeetan ja ylimmäisen papin Ruin sijainen, vetääntyi kaikkein

pyhimpään, jumaluuden toiset palvelijat noudattivat velvollisuuttaan,

mutta riehuva joukko syöksi pitkin kaupungin katuja eteläiseen

heprealaiskortteliin.

Niinkuin tulvavesi laaksoon syöstessään, tempaa mukanaan kaikki,

mitä se saavuttaa, niin pakottivat kostoon rientävät laumatkin

mukanaan seuraamaan kaikki, jotka he tiellään tapasivat. Ei yksikään

egyptiläinen, jolta kuolema oli vienyt mitä hänelle rakasta oli ollut,

kieltäytynyt seuraamasta paisuvaa virtaa ja niin kasvoi se kasvamistaan

kunnes se sadoista tuhansiksi oli tullut. Miehet, vaimot ja lapset,

vapaat ja orjat riensivät, palavan himon kiihoittamina, saattamaan

turmiota ja kuolemaa vihatuille heprealaisille, jotka asuivat etäisessä

kaupungin korttelissa.

Kuinka kuokka oli joutunut tämän käsityöläisen käsiin ja kirves taas

tuon perheenemännän käsiin, sen he tuskin itsekään tiesivät. Murhaan ja

hävitykseen riensivät he eteenpäin, ja mitä he sitävarten tarvitsivat,

eivät he olleet etsineet, se oli heitä vastaan tullut.

Ensimmäinen, johonka heidän vihansa vimma täytyi puhjeta, oli

heprealainen Nun, kunnioitettu, rakastettu vanhus ja rikas karjain

omistaja, jolta moni egyptiläinen oli saanut hyvää kokea; mutta missä

viha ja kosto ovat vallan päällä, siellä perääntyy kiitollisuus

vaijeten takaperin.

Hänen suuri kartanonsa oli niinkuin hänen kansalaistensakin talot ja

majat Taniksen länsiosassa, muukalaiskorttelissa, ja rajoittui lähinnä

egyptiläisten asumiin kaupungin katuihin.

Tähän aikaan vuorokaudesta vietiin Nun'in naudat ja lampaat juotolle

ja laitumelle ja suuri piha hänen talonsa edustalla oli täynnä karjaa,

palvelevia miehiä ja naisia, rattaita ja maanviljelyskaluja. Omistaja

tapasi itse johdattaa paimenten lähtöä ja hänen ja hänen omaisensa oli

kansajoukko valinnut ensimmäiseksi uhrikseen.

Nyt saapuivat nopsimmat hänen laajalle talolleen ja heidän joukossa

vanhan ennustajan lanko, joutsimiesten päällikkö, Hornecht.

Tuossa olivat talo ja kartano, nuoren aamuauringon kirkkaassa valossa.

Eräs väkevä seppä potkasi jalallaan vahvaa porttia; sulkemattomat

puoliskot myönsivät niin, että hänen täytyi pielistä pitää kiinni,

ettei kaatuisi. Toiset tunkeutuivat kartanolle ja heidän seassaan

joutsimiesten päällikkö.

Mutta mitä nyt?

Oliko uusi lumous osoittanut heprealaisjohtajan Mesun ja hänen

Jumalansa valtaa, mikä oli niin kauheita vaivoja tuottanut maalle?

Kartano oli, näet, tyhjä, aivan tyhjä. Ainoastaan karsinoissa oli

muutamia taudin tapaamia nautoja ja lampaita ja eräs halvattu karitsa

pakeni ontuen, huomattuaan sisääntunkevat.

Rattaat ja vaunutkin olivat kadonneet. Mylvivä, karjuva joukko,

jota papit pitivät kirottujen sieluina, oli ollut ulosvaeltavien

heprealaisten matkue, joka yönaikana karjoineen, Moseksen johdolla,

jätti vanhan kotinsa.

Johtaja laski miekkansa alas maahan ja luulla olisi saattanut, että se,

mitä hän nyt havaitsi, miellyttävästi hämmästyttäisi häntä; mutta hänen

naapurinsa, eräs kirjuri, kuninkaan aarreaitasta, silmäili pettyneesti

tyhjää kartanoa.

Tunteitten ja aikeitten meri, joka yöllä liikkuu korkeissa laineissa,

tyyntyy päivän kirkkaassa valossa, ja sotilaassakin olivat helposti

heränneet intohimot jo kauvan sitte lauhtuneet. Turmio tulkoon

muille heprealaisille, vaan ei Nun'ille, jonka poika Hopa oli hänen

sotatoverinsa, yksi sotajoukon etevimmistä päämiehistä ja lisäksi hänen

perheensä ystävä. Jos hän olisi tullut häntä ajatelleeksi ja että hänen

isänsä kartanoon ensiksi hyökättäisiin, niin ei olisi hän varmaankaan

ruvennut tämän kostojoukon etunenään, jopa hän katuikin ettei hän

tarkemmin ollut asiaa aprikoinut, niinkuin hänen ikäiselleen olisi

soveliasta ollut.

Mutta sill'aikaa kuin useat ryöstivät paenneen Nun'in autiota kotia

ja alkoivat sitä hajoittamaan, tuli miehiä ja naisia kertoen, ettei

naapuritaloissakaan ollut elävää olentoa. Toiset taas kertoivat

naukuvista kissoista, jotka istuivat kyyristyneinä autioilla liesillä,

vanhoista tapetuista luontokappaleista ja hävitetyistä, kaluista,

ja vihdoin laahasi tuo riehuva joukko esiin erään heprealaisen ja

heikkomielisen, harmahtuneen vaimon, jonka he olivat oljista löytäneet.

Irvistellen vakuutti vanhus, että hänen kansansa oli huutanut itsensä

käheäksi häntä löytääkseen, mutta Mehela oli ollut viisas ja juosta,

aina vain juosta, kuten hänen kansalaisensa tahtoivat, sitä ei hän

voinut, hänellä kun oli niin heikot jalat, eikä edes jalkineitakaan.

Mies, inhoittava juutalainen, jota harvat hänen heimolaisistaankaan

surkuttelivat, vakuutti toisinaan luonteensa mukaisen röyhkeyden

valtaamana, ettei hänellä ollut mitään tekemistä sen valhejumalan

kanssa, jonka nimessä viettelijä Moses oli houkutellut kansansa

turmioon, vaan aina vaimoneen ja lapsineen suostuneensa egyptiläisiin.

-- Useat tunsivatkin hänen; sillä hän oli panttilainaaja ja hänen

heimolaistensa tartuttua matkasauvaan, oli hän piiloutunut,

pitkittääkseen epärehellistä kauppaansa ja välttääkseen vahinkoa.

Muutamia hänen velallisistaan löytyi raivoisassa joukossa, mutta

heitäkin paitsi olisi hän hukassa ollut, sillä hän oli ensimmäinen,

jossa raivostunut joukko voi näyttää, että sen kosto oli todellista.

Niinpä he hyökkäsivätkin hirvittävällä huudolla hänen päällensä ja pian

makasivat tuon kurjan ja hänen omaisensa ruumiit pitkänään maassa.

Kukaan ei tietänyt kuka oli ensimmäisen verityön tehnyt, kun niin monet

olivat hyökänneet tapettujen päälle.

Muut jälellejääneet, jotka esiinvedettiin taloista ja majoista, eikä

niitä ollutkaan vähän, vaikka moni oli ehtinyt paetakin, joutuivat

niinikään äkkiä kansan koston uhriksi ja kun veri täällä vuoti,

heilutettiin tuolla kirveitä, ja pelkoilla ja ovenpielillä rynnättiin

muuria ja portteja vastaan saadakseen vihattujen asunnot maan päältä

kokonaan hävitetyiksi.

Hehkuvat kekäleet, joita raivoisat naiset olivat sinne laahanneet,

sammutettiin toki ja tallattiin, sillä ajattelevaisemmat varoittivat

siitä vaarasta, jolla tulipalo muukalaiskorttelissa uhkaisi lähellä

olevia taloja ja koko Tanista.

Niin säästyi heprealaiskortteli liekeiltä; mutta auringon kohotessa

korkeammalle, peittivät läpäisemättömät, valkoset tomupilvet

ulosvaeltaneen kansan hävitettyjä asuinpaikkoja ja siellä, missä

vielä eilen tuhansilla ihmisillä oli rakas koti, ja suuret

karjalaumat olivat sammuttaneet janonsa kirkassilmäisistä lähteistä,

peitti nyt vain rauniokivet, murretut hirret ja paloitetut palkit

kuumaa maata. Jälelle jätetyt koirat ja kissat harhailivat ympäri

raunioissa ja heihin liittyi vaimoja ja lapsia nekropoolin lähellä

olevista kerjäläismajoista, jotka, pitäen kättä suun edessä, etsivät

tukehduttavan tomun ja suurien kasojen alta kaluja ja ravintoaineita,

joita poisvaeltavat heprealaiset olivat jälkeensä jättäneet, eivätkä

ryöstäjät olleet mukanaan vieneet.

Ehtoopäivällä kannettiin Baï, Amonin toinen profeetta, hävitetyn

kaupunginosan ohitse. Ei hän tullut nauttimaan hävityksen näkemisestä,

vaan kulki vain lähintä tietä, mikä johdatti häntä nekropoolista

kotiin. Mutta huomattuaan kuinka perinpohjaisesti kansa oli työnsä

toimittanut, liikkui tyytyväinen hymyily hänen vakavan suunsa

ympäri. Mitä hän itse oli aikonut, ei ollut tosin täytäntöön tullut:

poisvaeltavien johtajat olivat päässeet hänen kostoansa pakoon, mutta

vaikka viha onkin ääretön, tytyy se vähäänkin. Vihollisen vähemmästäkin

vahingosta se iloitsee ja pappi tuli surevan Faraon tyköä. Ei hän tosin

ollut vielä onnistunut päästämään häntä kokonaan niistä kahleista,

joihin heprealainen loihtija oli hänen kytkenyt, mutta hellittänyt oli

hän niitä.

Oli yksi lause, jota tuo lujatahtoinen, kunnianhimoinen mies, jonka

tapana ei muutoin ollut itsekseen puhuminen, oli jupissut, sill'aikaa

kuin hän yksinään sanktuariossa oli ajatellut, mitä oli tapahtunut

ja mitä vielä tehtävää oli ja tämä lause kuului: "Niin siunaa myös

minuakin!"

Se oli Farao itse, joka näin oli rukoillut erästä toista, ja tämä

toinen ei ollut vanha Rui, ylituomari ja ylimmäinen pappi, eikä hän

itsekään, ne ainoat, joiden tuli kuningasta siunata, ei, se oli

jumalattomista jumalattomin, muukalainen, heprealainen Mesu, jota hän

vihasi enemmän kuin ketään maan päällä.

"Niin siunaa myös minuakin!" Tämä hurskas rukous, joka luottavasti

vuoti ahdistetusta ihmissielusta, oli niinkuin veitsi tunkenut hänen

sieluunsa. Hänestä tuntui ikäänkuin olisi sellainen anomus, minkä

sellaiset huulet olivat sellaiselle miehelle lausuneet, murtanut

käyräsauvan Egyptin papistolta ja ikäänkuin pantterin taljat olisivat

riistetyiksi tulleet heidän hartijoiltaan ja hän häväissyt koko hänen

kansaansa, jota hän rakasti.

Hyvin tunsi hän Moseksen yhdeksi viisaimmista, joka oli egyptiläisistä

kouluista päässyt, hyvin tiesi hän, että Farao oli tämän miehen

lumoama, joka oli kasvanut hänen kuninkaallisessa hovissaan ja ollut

hänen isänsä, suuren Ramseksen ystävä. Hyvin tiesi hän hallitsijan

antaneen Mosekselle pahoja tekoja anteeksi, mitkä muille jo häntä

suuremmillekin olisivat hengen maksaneet; -- ja minkä merkityksen

mahtoikaan Farao, tuo maailman valtaistuimella istuva auringonjumala,

antaa tälle heprealaiselle, koska hän oman poikansa tautivuoteen

ääressä tunsi vaatimuksen kohottamaan kätensä hänelle ja huutamaan:

"Niin siunaa myös minuakin!"

Kaikkea tätä oli hän itselleen sanonut ja tarkasti miettinyt ja

kuitenkaan ei hän tahtonut, eikä saanutkaan antaa perään tälle

mahtavalle muukalaiselle.

Valmistaa hänelle ja hänen kansalleen perikatoa, piti hän pyhimpänä ja

tärkeimpänä velvollisuutenaan. Tätä toteuttaakseen ei hän kaiheksinut

järkähyttää valtaistuintakaan, jopa oli hänen nähdäkseen Farao

Menephtah tällä jumalattomalla toivotuksella: "Niin siunaa myös

minuakin!" menettänyt oikeutensa hallitukseenkin.

Moses oli Faraon esikoisen murhaaja, mutta hän ja Amonin ylimmäinen

pappi pitivät kädessään kuolleen pojan onnen ja onnettomuuden; ja tämä

ase oli voimallinen ja terävä ja hän tunsi kuninkaan heikon, horjuvan

sydämen. Jos Amonin ylimmäinen pappi, ainoa, joka vielä seisoi häntä

ylempänä, ei asettuisi lukemattomilla, ulkomaisilla oikuillaan väliin,

niin oli hänestä vähäinen asia pakoittaa Faraota myöntämään; mutta

mitä hän tänään myönsi, peräytti tuo horjuva mies taas huomenna, jos

vaan heprealainen taasen onnistui astua hänen ja hänen egyptiläisten

neuvonantajainsa väliin. Tänään vielä oli suuren Ramseksen arvoton

poika, kuultuaan vain loihtijan nimen, peittänyt kasvonsa ja vapissut

niinkuin pelästynyt antiloopi ja huomenna oli hän ehkä kiroova häntä

ja julistava hänestä kuolemantuomion? Kentiesi hän myöntyisi siihen,

mutta ylihuomenna peräyttäisi hän sen varmaan ja pyytäisi häneltä

taaskin hänen siunaustaan. Pois sellainen kuningas, tomuhun tuo heiluva

ruoko valtaistuimelta! Hän olikin ruhtinaitten seasta, joilla oli

kuninkaallinen veri, löytänyt oikean seuralaisen. Kun vain aika oli

tullut, -- kun vain Amonin ylimmäinen pappi ja ylituomari Rui, joka jo

kauvan sitten oli astunut sen elämän rajan yli, minkä jumaluus suopi

ihmisille, oli silmänsä ummistanut, silloin oli hän, Baï, astuva hänen

sijaansa, uusi elämä alkava Egyptille ja Moses ja hänen heimolaisensa

olisivat mennyttä kalua.

Ollessaan näissä mietteissään lensi profeetan pään yli korppipari

ja asettui huutaen erään hävitetyn talon pölyisille raunioille.

Ehdottomasti katsahti hän niihin ja huomasi niiden lennon tarkoituksen,

erään harmaalla soralla puoleksi peitetyn tapetun heprealaisen ruumiin.

Silloin liiteli taas hänen viisaitten, uhoittelevien juonteittensa

yli hymyily, jota nuo alempiarvoiset papit, jotka ympäröivät hänen

kantotuoliansa, eivät voineet tulkita.

Kolmas Luku.

Joutsimiesten eversti, Hornecht, oli nyt profeetan seuralaisten

parissa. He olivat hyvin tutut keskenään; sillä sotilaskin seisoi

niiden ylhäisten miesten etunenässä, jotka olivat liittoutuneet Faraon

kukistamiseksi.

Kun he lähestyivät Nun'in hävitettyä taloa, osoitti pappi everstille

raunioita ja sanoi: "Se, joka kerran omisti tämän, on ainoa

heprealainen, jota tahtoisin säästää. Hän oli jalo mies ja hänen

poikansa Hosea --".

"Hän on meidän miehiämme", keskeytti häntä eversti. "Faraon

sotajoukossa palvelee tuskin parempia miehiä, ja", lisäsi hän

hiljemmin, "minä luotan häneen päättävänä hetkenä".

"Siitä harvempain todistajain kuullen", vastasi toinen. "Muutoin olen

hänelle velkaa erityisen kiitollisuuden. Libyan sodassa -- tiedäthän

-- olin joutunut vihollisten käsiin ja Hosea pelasti minut pienellä

joukollaan raakalaisjoukon keskeltä". Sitten alensi hän äänensä ja

ikäänkuin puolustaakseen, mitä tässä oli tapahtunut, pitkitti hän

opettavaisella tavallaan:

"Niin käy täällä alhaalla! Missä kokonainen ihmissuku tekee itsensä

syylliseksi, tulee viattomallekin vahingoksi kuulua siihen. Eipä edes

jumalatkaan tiedä sellaisessa tapauksessa eroittaa yksityistä joukosta,

vieläpä joutuu viaton luontokappalekin onnettomuuden alaiseksi. Katsos

tuota kyyhkyisparvea, joka lentelee soraläjien yläpuolella; turhaan

he etsivät koppiansa. Ja kissa tuolla poikinensa. Mene, Beki ja ota

ne mukaasi; meidän velvollisuutemme on suojella noita pyhiä eläimiä

nälkään kuolemasta".

Tämä hellä huolenpito järjettömistä luontokappaleista oli niin

tuon miehen, joka vast'ikään mielihyvällä oli ajatellut niin monen

kanssaihmisen perikatoa, sydämen asiana, että hän pysähdytti

kantotuolin ja katseli kuinka hänen palvelijansa tavoittelivat kissoja

kiinni. Mutta se kävikin hitaammin kuin hän oli toivonut; sillä yksi

oli paennut lähimpään kellarin aukkoon ja tämä oli niin soukka, että

se näkyi estävän palvelijoita vainoamasta eläintä. Nuorempi, eräs

solakka nubialainen, yritti kuitenkin, mutta tuskin oli hän lähentänyt

kasvojaan aukolle, kun hän taas veti ne takaisin ja huusi kerrallaan:

"Tuolla alhaalla makaa ihmisolento, ja se näkyy vielä elävän! Jaa, nyt

nostaa se kättään... Se on poika tai nuorukainen, eikä suinkaan orja,

sillä päänsä on täynnä kähäriä ja -- auringon säde tunkeuupi kellariin

-- käsivarressaan on hänellä leveä kultainen rengas!"

"Ehkäpä joku Nun'in suvusta, jonka he ovat unohtaneet", sanoi sotilas,

ja profeetta Baï lisäsi kiivaasti siihen:

"Jumalain sallimus! Heidän pyhät eläimensä osoittavat minulle tien,

tehdäkseni palveluksen sille miehelle, jolle minä olen paljon velkaa.

Koeta tunkea alas, Beki, ja tuo nuorukainen tänne!"

Sillävälin oli nubialainen syrjäyttänyt kiven, jonka putoamisesta aukko

oli tullut ahtaaksi ja kohta senjälkeen tarjosi hän toverilleen erään

liikkumattoman ruumiin, jonka tämä veti ulos ja sitten kantoi kaivolle,

missä hän raittiilla vedellä virkisti hänet elämään.

Tainiosta heränneenä hieroi hän silmiään ja katseli hämmästyneenä

ympärilleen ikäänkuin ei hän tietäisi, missä hän oli ja murheen ja

kauhun valtaamana, kumarsi hän päätänsä, jonka kiehkurat niskassa

olivat takertuneet yhteen mustasta vuotaneesta verestä.

Profeetta käski nyt noita syviä haavoja, joita joku putoava kivi oli

poikaan tehnyt, puhdistamaan kaivolla ja kutsui häntä, sittenkuin hän

oli sidottu, varjolla verhotun kantotuolinsa luo.

Ennen auringon nousua oli nuori heprealainen pitkän, yöllisen

vaelluksen perästä Pithomista, jota heprealaiset Succoth'iksi

nimittivät, tullut isoisänsä Nun'in taloon tuomaan sanomaa, mutta

huomattuaan sen tyhjäksi oli hän, vähän levätäkseen, asettunut

autioihin huoneisiin. Riehuvan joukon huudosta oli hän tullut

herätetyksi. Ja kuultuaan kansaansa kirottavan, niin että koko kortteli

kajahteli, oli hän paennut kellariin; ja katto, joka pudotessaan alas

oli häntä haavoittanut, oli samalla tullut hänen pelastajakseen, sillä

pölynpaljous, johon katon pudotessa kaikki peittyi, oli kätkenyt hänet

ryöstävien silmistä.

Profeetta katseli häntä tarkastavaisesti, ja vaikka haavoitettu

seisoi hänen edessään pesemättömänä, kalpeana ja verisellä siteellä

pään ympäri, näki hän kuitenkin, että se oli kaunis, solakka poika

nuorukaisijän rajalla, jonka hän elämään oli palauttanut.

Hellän myötätuntoisuuden käsittämänä, lievensi hän kasvojensa ankaraa

vakavuutta ja kysyi hyväntahtoisesti pojalta, mistä hän tuli ja mikä

hänen oli Tanikseen tuonut; sillä pelastetun kasvoista ei voinut

eroittaa, mihinkä kansaan hän kuului. Aivan epäilyksettä olisi hän

saattanut ilmoittaa itsensä egyptiläiseksi, mutta nuorukainen tunnusti

avomielisesti olevansa Nun'in tyttären poika. Hän oli äsken tullut

kahdeksanteentoista ikävuoteensa, sanottiin Efraimiksi niinkuin

kantaisänsäkin, Josephin poika ja oli nyt tullut isoisäänsä katsomaan.

Näistä sanoista kuului luja itsetietoisuus ja ilo hänen etevästä

suvustaan.

Kysymykseen, toiko hän sanomaa, jäi hän vähäksi aikaa vastaamatta;

mutta pian hän tointui, katseli profeettaa pelottomasti kasvoihin ja

vastasi vapaasti:

"Kuka lienetkään, niin on minua opetettu totta puhumaan ja niinpä tiedä

siis, että minulla on toinen veriheimolainen Taniksessa, Hosea, Nun'in

poika, joka on päämiehenä Faraon sotajoukossa ja hänelle en minulla

jotakin ilmoitettavaa."

"Mutta sinun tulee tietää", vastasi pappi, "että juuri tämän saman

Hosean tähden minä täällä viivyn ja käskin mieheni pelastamaan sinut

hävitetystä talosta. Minä olen kiitoksen hänelle velkaa ja vaikka

suuri osa sinun kansastasi on ansainnut kovimman rangaistuksen, niin

saat sinä _hänen_ kuntonsa vuoksi olla vapaasti ja loukkaamatta meidän

seassamme".

Tässä katsahti poika ylpeällä ja tulisella silmäyksellä pappiin, mutta

ennenkuin hän sanan sai suustaan, pitkitti profeetta kehoittavalla

ystävyydellä:

"Sinun silmistäsi, poikani, luulen lukevani, että sinä enosi Hosean

välityksellä tulet saamaan sijaa Faraon sotajoukossa. Ruumiisirakennus

tekee sinun soveliaaksi aseitten käytäntöön eikä rohkeutta mahtane

sinulta puuttua."

Silloin lensi imarrellun turhamaisuuden hymy Efraimin suun ympäri

ja kiertäessään ehkä ilman tarkoitusta leveätä kultaista rengasta

käsivarrellaan, vastasi hän innokkaasti:

"Että olen rohkea, herra, sen olen usein kyllä metsästyksessä

osoittanut; mutta kotonani on yllinkyllin nautaeläimiä ja lampaita,

jotka nyt jo ovat omiani ja minä haluan ennemmin vaeltaa vapaana ja

käskeä paimeniani, kuin olla toisten käskettävänä".

"Vai niin", vastasi pappi; "Hosea tulee ehkä opettamaan sinulle

oikeampia ajatuksia. Käskeä -- ihana päämaali nuorisolle! Vahinko

vain, että me, jotka olemme sen saavuttaneet, tulemme sitä raskaammin

rasitetuiksi palvelijoiksi, jota suuremmaksi meitä totteleva piiri

tulee. Sinä käsität minua eversti, ja sinä poika, tulet minua myöhemmin

käsittämään, tultuasi siksi palmupuuksi, jollaiseksi vesa lupaa kasvaa.

Mutta aika rientää Kuka lähetti sinun Hosean luo?" Epätietoisena

katsahti nuorukainen taaskin maahan, mutta niinpian kuin profeetta

keskeytti vaikenemisen kysymyksellä: "Ja suoruus, jota sinulle

opetettiin?" vastasi hän itsetietoisesti ja päättävästi:

"Erään naisen tähden, jota te ette tunne, tein tämän matkan".

"Naisenko?" kertoi profeetta ja katsahti everstin kasvoihin tutkivalla

silmäyksellä. "Missä urhoollinen sotilas ja kaunis nainen etsivät

toinen toistaan, siellä tulevat hathorit [egyptiläiset rakkauden

jumalattaret, joita kuvaillaan siteitä kantavina kädessään] hiljaa

hiipien ja käyttävät sitovia siteitään, mutta jumaluuden palvelijain

ei sovi sellaisessa kohtauksessa olla näkijänä, enkä sentähden kysy

sen enempää. Tämän pojan jätän minä sinun huostaasi eversti ja auta

sinä häntä toimittamaan asiansa Hosealle; kysymys on vain, onko hän jo

täällä".

"Ei", vastasi sotilas, "mutta tänäpänä odotetaan asehuoneella hänen

joukkonsa takaisintuloa."

"Niin saattavat kai hathorit, jotka lemmen läheteille ovat

suosiollisia, nämä molemmat viimeistään huomenna yhteen", huudahti

profeetta pojalle, mutta tämä keskeytti harmistuneena häntä, sanoen:

"Minä en ole mikään lemmen lähetti"; -- ja pappi, jota tämä rohkea

vastaus miellytti, sanoi iloisesti: "Olinkin unohtanut, että se

oli nuori paimenruhtinas, jonka kanssa puhun". Sitten pitkitti hän

vakavammin: "Kun tapaat Hosean, niin vie hänelle terveiseni ja

sano hänelle, että Baï, Amonin toinen profeetta, jonka hän pelasti

liibyalaisten käsistä, luuli osan velastaan suorittavansa, pitäessään

suojelevan kätensä, sinun, hänen sukulaisensa, ylitse. Kentiesi

et ollenkaan tiedäkkään, sinä rohkea veitikka, että sinä niinkuin

ihmeen kautta olet välttänyt kahdenkertaisen vaaran: tuo raivoisa

lauma olisi näet, yhtävähän kuin tukehduttava pölykään hävitetyistä

huoneista, säästänyt henkeäsi. Pidä mielessäsi ja sano Hosealle vielä

minulta, Baï'lta, että olen varma, että niinpian kuin hänkin näkee

tämän kurjuuden, johonka erään täkäläisen loihtutaito on syössyt

Faraon huoneen, jolle hän uskollisuuden on vannonut, ja samalla

tämän kaupungin ja koko maan, hän innolla on hylkäävä heimolaisensa.

Pelkureina ovat he paenneet, ensin kauheimmasti niitä haavoitettuaan

ja niiltä paraimmat tavarat ryöstettyään, joiden seassa he rauhassa

saivat elää, joiden suojelusta he nauttivat ja jotka heille pitkän

ajan antoivat työtä ja runsaasti leipää! Niin on tapahtunut ja jos

oikein tunnen kääntää hän selkänsä niille, jotka siten ovat rikkoneet.

Kerro myöskin hänelle, että näin ovat ja vapaasta ehdostaan tehneet

ne heprealaiset alapäälliköt ja sotilaat, joita syrialainen Aarsu

komentaa. Tänä aamuna -- Hosea saanee siitä tiedon ehkä muiltakin

ovat he uhranneet ei ainoastaan Baal'illeen ja Seth'ille, jota niin

monet teistä mielellään palvelivat, ennenkuin tuo jumalaton loihtija

Mesu eksytti teitä, vaan vieläpä isä-Amon'ille ja ijankaikkisten

jumalaimme pyhälle yhdeksikölle. Jos hän tekee samoin, tulemme käsi

kädessä korkealle kohoamaan, olkoon hän siitä vakuutettu, ja hän

ansaitseekin sitä. Lopun kiitollisuudestani, minkä minä yhä vielä olen

hänelle velkaa, tulen toisella tavalla sovittamaan, mikä vielä saa olla

salassa. Mutta jo tänään saat vakuuttaa enoasi siitä, että minä olen

suojeleva Nun'ia, hänen kunnon isäänsä, jos nim. Jumalan ja kuninkaan

rangaistus tapaa toisia teidän kansastanne. Ja -- sano hänelle sekin

-- hiotaan miekka; ja tuomio ilman armoa valmistetaan. Pyydä häntä

itseltään kysymään, mitä pakenevat paimenet voivat toimittaa sitä

sotavoimaa vastaan, jonka kelvollisimpiin päällikköihin hän itse

kuuluu. Onko sinun isäsi vielä elossa, poikani?"

"Ei, he kantoivat hänen jo kauvan sitten pois", vastasi Efraim

väräjävällä äänellä.

Oliko haavakuume tarttunut häneen? Häpesikö tuo nuorukainen kuulua

kansaan, joka oli tehnyt sellaisia häpeällisiä töitä, vai pitikö poika

heimolaisistaan ja oliko se vihasta ja harmista, kuullessaan heitä niin

katkerasti häväistävän, kuin hänen poskensa milloin kalpenivat, milloin

taas punoittivat ja liikutti hänen sydäntänsä niin että hän tuskin voi

puhua? Oli miten oli! Mutta mitä profeetta hänen enolleen tahtoi uskoa,

siihen ei ollut varmaankaan tämä poika kelvollinen sanansaattaja!

Sentähden kutsui pappi joutsimiesten everstin leveä-oksaisen sykomorin

alle. Kysymys oli pysyttää Hosea mistä hinnasta hyvänsä sotajoukossa

ja sentähden laski hän kätensä ystävänsä olkapäälle ja sanoi: "Sinä

tiedät, että se oli puolisoni, joka sai sinut ja ne toiset meidän

puolellemme. Hän palvelee meitä paremmin ja innokkaammin kuin moni mies

ja niinkuin minä ihailen tyttäresi ihanuutta, niin on hän yhtä viaton

kuin suloinenkin."

"Kasanako ottaisi osaa salaliittoon?" sanoi eversti vastenmielisesti.

"Ei tehoisana auttajana, niinkuin puolisoni, eipä suinkaan."

"Huonosti hän siksi kelpaisikin", lisäsi toinen levollisemmalla

äänellä, "sillä hän on niinkuin lapsi." "Ja kuitenkin voittaisimme

hänen välityksellään miehen puolellemme, jonka hyvä tahto on minulle

arvaamattomasta arvosta."

"Sinä tarkoitat Hoseaa?" kysyi eversti ja hänen otsaansa pimitti

taas pilvi; mutta profeetta pitkitti: "Ja jos niin tekisinkin? Onko

hän sitten oikea heprealainen? -- Pidätkö arvossapidetyn sotilaan

tyttärelle sopimattomana ojentaa kätensä miehelle, jonka me, jos

aikeemme onnistuu, asetamme kaikkien palkkasoturien päälliköksi?"

"Ei herra!" lausui sotilas. "Mutta syihin, mitkä saattivat minua

Faraota vastaan ja käänsivät minua Siptah'n puoleen, kuuluu sekin,

että edellisen äiti oli muukalainen, mutta toisessa virtailee

meidän vertamme. Äidissä on miehen sukuperä ja Hosean äiti on

heprealaisnainen. Minä kutsun häntä ystäväkseni, minä osaan arvostella

hänen ansionsa, -- Kasana on häneen mieltynyt..."

"Ja kuitenkin haluat vihaisempaa vävyä?" keskeytti häntä toinen.

"Kuinka on vaikea yrityksemme onnistuva, jos kukin yksityinen, joka

uskaltaa henkensä sen edestä, pitää jo ensimmäistä uhria liian suurena?

Sinun tyttäresi, sanot sinä, on Hoseaan mieltynyt?"

"Niin oli hän varmaankin!" sanoi toinen; "jopa hän sydämestäänkin lempi

häntä; mutta minä osasin pakoittaa hänet kuuliaisuuteen; ja pitäisikö

minun nyt, hänen leskeksi tultuaan, viedä hänet sille, josta minä --

jumalat tietäkööt kuinka kovilla taisteluilla -- sain hänet luopumaan?

Koska on sellaista kuultu Egyptissä?"

"Aina siitä ajasta aikain, jolloin miehet ja naiset Niilin rannoilla

saattavat", vastasi pappi, "suuren asian vuoksi alistua niiden

vaatimuksien alaiseksi, mitkä vastustavat heidän toiveitansa. Ajattele

tätä kaikkea ja vielä lisäksi, että Hosean kantaäiti -- sinunkin

läsnäollessasi kerskaisi hän siitä -- oli egyptiläinen, erään

virkaveljen tytär."

"Kuinka monta polvea on sitten hautaan mennyt?"

"Olkoonpa niinkin. Se lähentää häntä meihin ja siinä on meille

kylliksi! Näkemään asti tänä ehtoona! Hosean sukulaisen uskon minä nyt

siksi aikaa vieraanvaraisuuteesi ja kauniin tyttäresi ystävälliseen

hoitoon, sillä hän näkyy hyvin kyllä tarvitsevan molempiakin."

Neljäs Luku.

Niinkuin koko kaupungissa, niin vallitsi eversti Hornecht'in talossakin

syvä suru. Kerityt olivat miesten päät ja naisten otsat tomulla

peitetyt. Kuollut oli sotilaan puoliso jo kauvan sitten, mutta hänen

tyttärensä ja naisväki ottivat hänen vastaan liehuvilla hunnuilla ja

äänekkäillä valituksilla; sillä talonherran langolta olivat esikoinen

ja pojanpoika kuolleet ja kuinka monessa sukulaispiirissä olikaan rutto

vaatinut uhrinsa!

Mutta tuo heikko nuorukainen veti naisten huolen kokonaan puoleensa,

ja sittenkuin hän oli pesty ja pään haavat lääkitsevällä balsamilla

voidellut ja uudelleen sidotut, tarjottiin hänelle tulista viiniä ja

ruokaa; ja näin virvoitettuna sekä vahvistettuna noudatti hän isäntänsä

tyttären kutsumusta.

Pölyisestä ja haavoitetusta nuorukaisesta oli tullut kaunis, nuori

mies. Hänen päätänsä ympäröivän uuden valkoisen siteen alta valuivat

voidellut hiukset pitkissä, aaltomaisissa suortuvissa, kullalla

kirjaillut vaatteet, talon tyttären kuolleen puolison varastosta,

verhosivat hänen joustavia, hieman päivettyneitä jäseniänsä. Juhlapuku,

josta uusi, hieno narduksen haju lemahteli, näkyi häntä miellyttävän,

sillä kirkkaasti loistivat mustat silmänsä hyvinmuodostetuista

kasvoista.

Kauniimpaa nuorta miestä ei ollut everstin tytär pitkään aikaan nähnyt;

ja itse oli hän rakastettava ja suloinen olento. Lyhyen avioliiton

jälkeen miehen kanssa, jota ei hän rakastanut, oli Kasana, tuskin

vuottakaan häiden jälkeen palannut isänsä huoneesen takaisin, sillä

sieltä puuttui emäntä; ja suuri omaisuus, mikä hänelle, puolison

kuoleman jälkeen, oli langennut, teki hänelle mahdolliseksi tuoda

sotilaan yksinkertaiseen kotiin sitä komeutta ja suloa, mikä hänelle

itselleen oli tarpeeksi käynyt.

Hänen isänsä, joka sotajoukossa oli ankara, usein äärettömästi kiivas

mies, antoi hänen tehdä niinkuin hän tahtoi. Ennen oli hän armottomasti

vaatinut tyttärensä täyttämään hänen tahtoansa, pakoittaessaan tuon

viisitoista vuotisen tytön avioliittoon paljon vanhemman miehen kanssa.

Tämä oli syystä että hän oli huomannut Kasanan olevan taipuvaisen

Hosea-päällikön puoleen ja hänestä näytti häpeälliseltä saada

heprealainen vävykseen, jolla ei silloin vielä ollut etevää sijaa

sotajoukossa. Egyptiläisen neiden täytyi ehdottomasti totella isäänsä,

kun tämä valitsi puolison hänelle, ja Kasanakin oli siihen myöntynyt,

vaikka olikin sen ohessa vuodattanut niin kuumia kyyneleitä, että

eversti oli iloinen kun hän oli noudattanut hänen tahtoansa ja oli

ojentanut kätensä sellaiselle puolisolle, jota ei hän voinut rakastaa.

Mutta leskenäkin oli hänen tyttärensä kiintynyt heprealaiseen; sillä

kun sotajoukko oli sodassa, ei lakannut hän pelkäämästä ja viettämästä

yötä ja päivää kiusallisessa levottomuudessa. Kun tietoja saapui

sotajoukosta, kysyi hän vain Hoseasta; ja hänen taipumuksensa syyksi

Hoseaan luki isä sen, että hän kieltäysi kosijasta toisensa perään.

Leskenä oli hänellä oikeus ottaa kenenkä tahtoi ja tuo helläsydäminen

nainen rohkeni hämmästyttää isäänsä jyrkällä päättäväisyydellään, jolla

hän ei ainoastaan kohdellut häntä itseään ja omansäätyisiä kosijoita,

vaan prinssi Siptahiakin, jonka asian eversti oli omakseen omistanut.

Tänään ilmasi Kasana niin julkisesti ja hillittömästi isän läsnäollessa

ilonsa heprealaisen kotiintulosta, että tuo kiivas mies kiiruhti ulos

välttääkseen kiivastumistaan ajattelemattomiin töihin ja sanoihin.

Nuoren vieraansa jätti hän tyttärensä ja imettäjänsä huolenpitoon.

Ja minkä vaikutuksen tekikään nuorukaisen suhteelliseen sieluun

everstin kartano tilavine suojineen ja pylväsrikkaine, avonaisine

kuistineen, loistavine, kirjavine maalauksineen, taiteellisine

huonekaluineen ja koristuksineen, pehmeine patjoineen ja suloisine

lemuineen! Uutta ja outoa oli tämä kaikki karjainomistajan pojalle,

joka oli tottunut elämään suuren, mutta aivan koristelemattoman

maalaishuoneen paljaiden, harmajain seinäin sisällä ja viettämään

kokonaiset vuosikaudet kangastelteissä paimenten ja karjain parissa,

enemmän vapaassa ilmassa, kuin katoksen alla! Hänestä tuntui niinkuin

olisi hän lumouksen kautta siirretty korkeampaan, ihanampaan maailmaan

ja niinkuin hän kalliissa puvussaan, voidelluilla kähärillään ja

äsken pestyllä ruumiillaan vallan hyvin soveltuisi tähän. Ihanaa oli

tosin kaikkialla maailmassa, jopa vapaudessa laitumella paimenten

parissa ja ehtoon viileässä, nuotion ääressä teltan edessä, jolloin

paimenet lauloivat, metsästäjät kertoivat seikkailujaan ja tähdet

kimaltelivat niin ihmeesti hänen päänsä yläpuolella. Mutta kaiken

tämän edellä kävi raskas, vastenmielinen työ; tässä taas oli

katseleminen ja hengittäminen nautintoa ja kun nyt esirippu aukeni

ja nuori leski tervehti häntä ystävällisesti, vaatien häntä istumaan

itseään vastapäätä ja milloin asetti kysymyksiä hänelle, milloin

myötätuntoisesti kuunteli hänen vastauksiansa, silloin uskoi hän,

että hän, niinkuin ennen hävitetyn huoneen raunioitten alla, oli

kadottanut järkensä, että unista suloisin oli liitänyt hänen luokseen

ja että mikä nyt uhkasi tukehduttaa häntä ja niin usein katkasi häneltä

puheentulvan, oli ylenpalttinen ilo, jonka tuo suuri Aschera, Baalin

kumppani, oli hänen ylitsensä vuodattanut, tuo, josta fenisialaiset

kauppiaat, jotka toivat paimenille monenlaisia hyviä tavaroita, olivat

paljon hänelle kertoneet ja josta ankara Mirjam kotona oli kieltänyt

häntä puhumasta.

Hänen omat kansalaisensa olivat istuttaneet hänen nuoreen sieluunsa

vihaa egyptiläisiä, kansansa sortajia vastaan, mutta voiko ne olla

kehnoja, voiko hän inhoa niitä, joiden seassa löytyi sellaisia olentoja

kuin tuo ihana, ystävällinen nainen, joka katseli hänen silmiinsä niin

lempeästi ja hellästi, jonka sanat viehättivät hänen korviansa niinkuin

suloinen soitanto, ja jonka katseleminen pani hänen verensä sellaiseen

liikuntoon, ettei hän voinut hillitä itseänsä ja painoi kätensä

sydämelleen tukahduttaakseen sen kiihkoisuutta.

Nyt istahti Kasana pantterintaljalla peitetylle lavitsalle vastapäätä

häntä ja kehräsi hienoa villaa kehräspuulla. Nuorukainen miellytti

häntä ja hän oli niin ystävällisesti ottanut hänen vastaan, koska

hän kuuluu miehelle, jota hän lapsuudestaan saakka oli rakastanut.

Hän luuli huomaavansa yhtäläisyyttä hänen ja Hosean välillä, vaikka

nuorukaiselta vielä puuttui sen miehen vakavuus, jolle hän, hän ei

tietänyt kuinka oli antanut nuoren sydämensä, ehkei hän lainkaan ollut

pyytänyt hänen rakkauttaan.

Hänen mustia, hyvin järjestetyitä hiuksiaan kaunisti lotuskukka, jonka

varsi somassa taipeessa kumartui vallattomien kiharain ympäröimälle

niskalle. Kun hän loi silmänsä häntä kohti, tuntui hänestä, ikäänkuin

kaksi lähdettä olisi avautunut, vuodattaakseen autuuden virtoja hänen

nuoreen sydämeensä; ja tuota villaa kehräävää, siroa kättä oli hän jo

tervehtäessään koskettanut ja pitänyt omassaan.

Nyt kysyi hän Hoseaa ja sitä naista, joka oli lähettänyt sanoman

hänelle; oliko tuo nainen nuori ja kaunis; ja oliko hän lemmen siteissä

hänen enonsa kanssa.

Silloin purskahti Efraim heleään nauruun, sillä se, joka oli hänen

lähettänyt, oli niin vakava ja ankara, että ajatus hänen lempivistä

tunteistaan herätti hänen iloisuuttaan. Hänen kauneuttaan ei hän

koskaan ollut ajatellutkaan.

Nuori leski piti tuota naurua sellaisena vastauksena, jollaista hän

oli toivonut; ja syvästi huo'aten laski hän kehräspuun kädestään ja

kehoitti Efraimia seuraamaan häntä puutarhaan.

Sielläkös vasta lemusi ja oli ihanaa! Kukkaissarat, polut, lehdikot ja

lammikot, -- kuinka ne olivat hyvin hoidetut! Hänen yksinkertaiseen

kotitaloonsa liittyi autio, koristelematon kartano vajoineen

nautaeläviä ja lampaita varten, ja kuitenkin hän tiesi kerran tulevansa

suuren omaisuuden hallitukseen, sillä hän oli varakkaan isän ainoa

lapsi ja perillinen ja hänen äitinsä oli ollut rikkaan Nun'in tytär.

Palvelijat olivat useammin kuin kerran sanoneet tämän hänelle ja

häntä harmitti, ettei hänen kotinsa ollut juuri parempi kuin everstin

orjahuonekaan, jonka Kasana hänelle näytti.

Vaeltaessaan puutarhan läpitse täytyi Efraimin auttaa häntä kukkien

poiminnassa; ja kun kori oli täysi, jota hän kantoi hänen perässään,

kutsui hän häntä lehdikkoon auttamaan seppeleitten sitomisessa. Ne

olivat määrätyt kalliille vainajille. Sedän ja rakkaan serkun, joka

oli ollut Efraimin näköinen, oli tuo hänen heimolaistensa Tanikseen

tuottama rutto viimeisyönä temmannut pois.

Kadulta, joka sivuutti puutarhan muuria, kuului yhtämittaa naisten

valitushuutoja, jotka valittivat jotakin vainajaa, elikkä kantoivat

häntä hautaan ja kun heidän valituksensa kerran kuului erittäin

liikuttavalta ja surulliselta, nuhteli hän ystävällisesti häntä

kaikesta siitä, mitä Taniksen asukkaat saivat kärsiä heprealaisten

tähden, ja kysyi häneltä voisiko hän kieltää, että egyptiläisillä oli

perustettu syy vihata niitä, jotka heille sellaista matkaansaattivat.

Silloin tuli hänelle vaikeaksi antaa oikeata vastausta, sillä hän oli

kuullut, että se oli hänen kansansa jumala, joka löi egyptiläisiä,

vapahtaaksensa hänen kansalaisiansa häpeästä ja orjuudesta, eikä hän

saanut kieltää ja halveksia niitä, joiden verta hän oli. Sentähden

vaikeni hän, ettei valehteleisi, elikkä tekisi syntiä; mutta Kasana

ei antanut hänelle rauhaa ja vihdoin vastasi hän, että kaikki, mikä

tuottaisi Kasanalle murhetta, oli hänestä vastenmielistä, mutta

kuitenkaan ei ollut hänen kansallaan valtaa terveyden eikä elämän yli;

sillä kuin heprealainen sairastui, kääntyi hän usein egyptiläisten

lääkärein puoleen. Mitä tässä oli tapahtunut, oli tosin hänen isäinsä

Jumala tehnyt, joka oli muita jumalia voimallisempi. Heprealainen hän

oli, mutta siitä saattoi Kasana olla vakuutettu, että hän, Efraim,

oli ruttoon viaton; ja että hän halusta kutsuisi hänen setänsä ja

serkkunsa elämään takaisin, jos vain hänellä olisi valtaa siihen.

Tilapäisen emäntänsä edestä olisi hän valmis tekemään kaikkia, vieläpä

vaikeintakin.

Kasana hymyili suosiollisesti hänelle ja sanoi: "Nuorukais-parka!

Jos minä sinussa näen vian, niin on se se, ettäs kuulut kansaan,

joka ei tunne vähintäkään surkuttelua -- ei mitään armahtamista!

Rakkaat onnettomat vainajamme! Heidän täytyy puuttua omiensa

kuolon-valitustakin; sillä huone, missä he lepäävät, on saastutettu,

eikä kukaan uskalla astua sinne!"

Vaijeten kuivasi hän silmiänsä ja pitkitti sitten seppeleiden

sitomista, mutta kuitenkin vierähti kyynel toisensa perään alas hänen

poskilleen. Nuorukainen ei osannut sanoa enempää, ja ojensi hänelle

vain kukkia ja lehtiä ja kun hänen kätensä sen ohessa kosketti Kasanan

käsiä, virtaili veri kiivaasti hänen suonissaan. Hänen päänsä ja

haavansa rupesivat äkkiä häntä vaivaamaan ja väliin vilutti häntä

hieman. Hän tunsi, että hänellä oli kuume, niinkuin silloin, kun

punatauti oli ottaa häneltä hengen; mutta hän häpesi sitä tunnustaa ja

piti itsensä pystyssä.

Kun aurinko rupesi mailleen menemään, astui eversti puutarhaan. Hän

oli jo tervehtinyt Hoseata ja vaikka hän vilpittömästi iloitsikin,

nähdessään koeteltua ystäväänsä, oli hän kuitenkin harmistunut ja

tullut levottomaksi, kuin Hosea ennen muita kysymyksiä myötätuntoisesti

tiedusteli hänen tytärtään. Hän ei ollut tästä puhumatta tyttärelleen

ja hänen silmäyksensä ilmaisivat sitä tyytymättömyyttä jolla

heprealainen tervehdys häntä täytti. Vihdoin kääntyi hän Efraimin

puoleen ja ilmoitti hänelle, että Hosea oli joukkoineen ulkopuolella

kaupunkia. Ruton vuoksi täytyi heidän leiriytyä sen ulkopuolelle,

kaupungin ja meren välille. Heidän piti pian kulkemaan ohitse ja hänen

enonsa käski hänelle sanomaan, että myöhempään kävisi häntä tapaamassa

hänen teltassaan.

Nähdessään nuorukaisen auttavan hänen tytärtään seppeleitten

sitomisessa, hymyili hän ja huudahti:

"Tänä aamuna toivoi tuo nuori veitikka saavansa koko elämänsä ijän olla

vapaana ja käskeä, ja nyt on hän ruvennut sinun palvelukseesi, Kasana.

Ei sinun tarvitse punastua nuori ystävä! Ja jos sinun haltijattaresi

saa sinusta meikäläisen ja ryhtymään jaloimpaan ammattiin, nim.

sotilaan, niin tapahtuu se sinun parhaaksesi. Katsos minua! Enemmän

kuin neljäkymmentä vuotta olen minä joutsella ampunut ja iloitsen

vielä tänäänkin ammatistani. Tosin on minun totteleminen, mutta saan

myös käskeä; ja tuhannet, jotka minua kuulevat, eivät ole nautoja eikä

lampaita, vaan urhoollisia miehiä. Mietippäs vielä kerran tätä asiaa!

Hänestä tulisi pulska joutsimiesten päällikkö! Vai mitä Kasana?"

"Varmaankin!" vastasi tuo nuori nainen ja hän aikoi sanoa enemmänkin,

mutta toisella puolen puutarhan muuria kuului lähenevän sotajoukon

tahdin-tapainen astunta. Silloin lensivät nuoren naisen posket

punaisiksi, hänen silmänsä rupesivat säihkymään, mikä pelästytti

Efraimia ja välittämättä isästä ja vieraasta, riensi hän ohi lammikon,

pitkin polkuja ja poikki kukkaissarkojen, ja nousi turveistuimelle

muurin vieressä, katsellen jännitetyin silmin kadulle ja aseellista

joukkoa, joka pian senjälkeen meni hänen ohitsensa.

Hosea astui täydessä sotapuvussa sen etunenässä. Everstin puutarhan

kohdalla käänsi hän vakavaa päätänsä ja huomattuaan Kasanan, laski hän,

ystävällisesti tervehtien, sotatapparan alas.

Efraim oli everstiä seurannut ja tämä osoitti hänelle hänen enoaan

ja sanoi: "Sinullekin sopisi tuo kiiltävä sotapuku mainiosti, ja kun

rumpu pärisee, huilu soi ja liput liehuvat ylitsemme, niin silloin

käy astunta kuin lennossa vain. Tänään vaikenee sotamusiikki kauhean

kurjuuden vuoksi, jonka tuo ilkiö on meille saattanut. Hoseakin kuuluu

hänen kansaansa, ja vaikk'en voi olla sitä huomioon ottamatta, niin

täytyy minun kumminkin tunnustaa, että hän on kelpo sotilas, nuoren

polven esikuva. Ilmoita vain hänelle, mitä minä tässä suhteessa

ajattelen hänestä. Sano nyt Kasanalle jäähyväiset ja seuraa sotilaita;

muurin portti tuolla on auki." Hän kääntyi huoneesensa takaisin ja

Efraim tarjosi kätensä nuorelle naiselle jäähyväisiksi.

Hän tarttui kernaasti siihen, mutta veti samalla sen takaisin ja sanoi

levottomasti: "Kuinka sinun kätesi on kuuma! Sinulla on kuume!"

"Oi, ei, ei!" sopersi nuorukainen, mutta puhuessaan, notkistui hän

polvilleen ja tuon sairaan pojan mielenliikutuksesta häiriintyneen

sielun yli levisi huntu.

Kasana pelästyi, mutta toipui pian ja virvoitti hänen päälakeaan ja

otsaansa lähellä olevan lammikon vedellä. Sen ohessa katseli hän

levottomasti häntä kasvoihin ja niin Hosean näköiseksi ei hän vielä

koskaan ollut häntä nähnyt. Niinpä se mies, jota hän rakasti, täytyi

poikana olla ollut tämän pojan näköinen. Hänen sydämensä sykähteli

nopeammin ja pitäessään hänen päätänsä käsissään, suuteli hän hiljaa

häntä.

Hän luuli pojan olevan tainiona, mutta virkistävä vesi oli jo

pelastanut hänet helposta heikkoudestaan ja Efraim tunsi suloisesti

väristen, mitä hänelle tapahtui, pitäen silmänsä suljettuina ja olisi

siten saattanut levätä koko elämänsä ajan, pää hänen rinnallaan ja

toivossa, että hänen suunsa vielä kerran etsisi hänen suutaan. Mutta

suutelon sijasta huusi Kasana äänekkäästi apua. Silloin ponnahti

hän ylös, katseli häntä villillä, säihkyvillä silmillä kasvoihin ja

ennenkuin Kasana voi estää sitä, riensi hän niinkuin ainakin terve

puutarhan porttia kohti, sysäsi sen auki ja seurasi sotajoukkoa.

Pian oli hän saavuttanut ensimmäiset rivit, pian sivuuttanut monta

muuta ja vihdoin päästyään päällikön sivulle, huusi hän enoansa ja

mainitsi hänen nimeänsä. Silloin ojensi Hosea iloisena ja hämmästyneenä

käsivartensa hänelle, mutta ennenkuin Efraim ennätti vaipua hänen

rinnoilleen, meni hän toistamiseen tainioksi ja voimalliset sotilaat

kantoivat pojan telttaan, jonka varusmestari jo oli pystyttänyt eräälle

hiekkakummulle meren rannalle.

Viides luku.

Oli puoliyö. Hosean teltan edessä paloi valkea ja sen ääressä istui hän

yksin katsellen milloin surullisesti ja miettivästi liekkeihin, milloin

etäisyyteen: Teltassa lepäsi nuori Efraim enonsa kenttävuoteella.

Hosean sotajoukkoa seuraava lääkäri oli sitonut nuorukaisen haavat,

antanut hänelle vahvistavaa juomaa ja käskenyt häntä pysymään rauhassa,

sillä äkkinäinen kuume, joka oli poikaan tarttunut, oli pelästyttänyt

häntä.

Mutta Efraim ei noudattanutkaan lääkärin määräyksiä. Milloin esiintyi

Kasanan kuva hänen sisällisten silmäinsä eteen, kiihoittaen hänen

muutoinkin kuuman verensä hehkua, milloin mietti hän keinoa ruveta

sotilaaksi, niinkuin hänen enonsakin ja se näytti hänestä järkevältä;

-- se kun lupasi mainetta ja kunniaa, kuten hän itse mielessään

kuvitteli, mutta todella halusi hän kuitenkin seurata sitä, koska

hän siten pääsi lähemmäksi häntä, jota hänen sielunsa halasi. Sitten

taaskin nousi hänen ylpeytensä, ajatellessaan niitä häväistyksiä,

joilla Kasana ja hänen isänsä olivat merkinneet niitä, joihin hän

veren ja taipumuksen puolesta kuului. Hänen kätensä puristui nyrkiksi

muistellessaan isoisänsä hävitettyä huonetta, jota hän aina piti

kunnioitettavimpana ihmisistä. Asiaansa ei hän myöskään unohtanut.

Mirjam oli sen monesti kertonut hänelle ja hänen hyvä muistonsa

oli säilyttänyt joka tavunkin, erittäinkin kun hän yksinäisellä

vaelluksellaan Tanikseen ei väsynyt sitä kertomasta itselleen. Nytkin

yritteli hän väliin samaa, mutta ennenkuin hän pääsi loppuun, keskeytti

häntä voimallinen halu ajatella Kasanaa.

Lääkäri oli käskenyt Hosean kieltämään häntä puhumasta ja kun

kuumetautinen tahtoi toimittaa asiansa, täytyi Hosean noudattaa

lääkärin määräystä ja velvoittaa hänet vaikenemaan. Sitten järjesteli

sotilas huolellisesti, niinkuin äiti, päänalustinta, ojensi hänelle

lääkkeitä ja suuteli häntä otsalle. Vihdoin asettui hän valkean ääreen

teltan eteen ja huomattuaan tähdistä tunnin kuluneeksi, nousi hän vain

tarjotakseen kuumetautiselle juotavaa.

Liekit valaisivat Hosean hieman ruskettuneita kasvoja ja ne olivat

miehen, joka oli monta vaaraa silmiin katsonut ja pelottomasti

voittanut ne vakavalla lujuudella ja viisaalla varovaisuudella.

Käskevästi katselivat hänen mustat silmänsä, ja hänen täyteläiset

kiinnisuljetut huulensa todistivat lämpimästä verestä, mutta vielä

enemmän tämän ytimekkään miehen rautaisesta tahdonvoimasta. Hänen

harteva sotilasvartalonsa nojasi muutamiin keihäisiin, jotka olivat

ristiin maahan pistetyt ja kun hän voimakkaalla kädellään siveli mustia

hiuskiharoitaan eli tuuheata partaansa ja hänen silmänsä sen ohessa

loistivat uhkaavina, olisi saattanut ajatella hänen sielunsa kuohuvan

ja hänen olevan suuren päätöksen aikeessa. Vielä lepäsi leijoja, mutta

jos se karkaisi ylös, olisi vihollisen oltava karuillaan. Usein kyllä

olivat hänen sotilaansa vertailleet kiharatukkaista, pelkäämätöntä,

rautalujaa johtajaansa eläinten kuninkaasen, ja nyt kun hän pudisteli

nyrkkiänsä ja sen ohessa jäntereet paisuivat hänen rusoittavassa

käsivarressaan, ikäänkuin pyrkien rikkomaan niitä ympäröivää

kultarengasta, nyt kun polttaisi liekit säihkyivät hänen silmistään,

herätti hänen pelkoa.

Lännessä, mihinkä hän silmänsä käänsi, oli kalman kaupunki ja hävitetty

muukalaiskortteli. Muutamia tuntia sitten oli hän vienyt joukkonsa

läpi korppien ympäröimien raunioitten ja ohi isänsä maahan hajoitetun

huoneen.

Vaijeten, niinkuin sotapalvelus vaatii, oli hän siitä ohitse kulkenut

ja vasta kun pysähdys oli tehtävä ja kuultava, missä hänen joukkonsa

tuli majailemaan, oli hän joutsimiesten päälliköltä Hornechtilta saanut

tämän yön tapauksista tiedon. Vaijeten ja silmiään räpäyttämättä oli

hän kuunnellut häntä, eikä sanallakaan pyytänyt lähempiä tietoja,

ennenkuin hänen joukkonsa pääsivät telttoihin; mutta tuskin oli hän

itse päässyt lepoon, kun heprealainen tyttö, huolimatta vartijan

väitteistä, oli tunkeutunut hänen luokseen. Tämä tuli Eliabin, erään

hänen huoneensa vanhimman orjan nimessä, pyytääkseen häntä tulemaan

vanhuksen luokse. Vanhus oli jätetty jälelle, syystä että heikkous

ja sairaus esti häntä kulkemasta; ja kohta kansan lähdettyä oli hän

vaimoneen aasilla viety vähäiseen, valkaman luona olevaan huoneesen,

jonka Nun, hänen jalomielinen herransa, oli uskolliselle palvelijalleen

lahjoittanut.

Tyttärentytär oli jätetty tuon vanhan pariskunnan hoitajaksi ja nyt

halusi vanhan palvelijan sydän vielä kerran nähdä herransa esikoista,

jota hän lapsena oli käsivarsillaan kantanut. Hän oli käskenyt tytön

ilmoittamaan Hosealle hänen isänsä luvanneen toisille, että Hosea

tulisi jättämään egyptiläiset ja seuraamaan kansalaisiansa. Riemulla

oli Efraimin sukukunta, jopa koko kansakin, kuullut tämän ilmoituksen.

Iso-isä oli lähemmin kertova hänelle tästä, sillä surusta ja itkusta

oli tyttö ikäänkuin mieletön. Runsaimman siunauksen oli hän ansaitseva

seuratessaan häntä.

Että hänen täytyi tätä toivomusta noudattaa, oli jo ennakolta

sotilaalle selvä, mutta käyntinsä vanhuksen luona oli hänen jättäminen

seuraavaan aamuun. Tällävälin oli sanantuoja kiiruusti kertonut

monellaista, mitä hän itse oli nähnyt ja muilta kuullut.

Vihdoin meni hän pois; mutta Hosea puhalsi uudelleen valkeaan ja

niinkauvan kun liekit kirkkaasti leimusivat katseli hän kolkosti

ja miettiväisesti länttä kohti. Vasta sittekun liekit olivat

virikkeensä kuluttaneet ja liehuivat enään heikkoina ja sinertävinä,

hiiltyneen puun ympäri, katseli hän niihin ja ratiseviin kipenöihin,

ja jota enemmän hän niin teki, sitä syvemmäksi ja voittamattomaksi

näkyi hänestä juopa, mikä oli hänen vielä eilen suureen päämaaliin

tarkoittavassa sielussaan.

Puolitoista vuotta oli taistelu libyalaisia kapinoitsijoita vastaan

pidättänyt häntä kodistaan ja umpeen kuluneen kymmenen kuukauden

kuluessa ei ollut hänellä tietoa omaisistaan. Muutamia viikkoja sitten

oli hän saanut käskyn palata kotiinsa ja kun hän tänään lähestyi yhä

lähemmäksi obeliskeista rikasta Ramseskaupunkia Tanista, oli hänen

sydämensä sykkinyt niin iloisesti, toivorikkaasta ikäänkuin olisi hän,

kolmikymmenvuotias, vielä kerran tullut nuorukaiseksi.

Muutaman tunnin kuluttua oli hän jälleen näkevä rakastetun,

kunnioitetun isänsä, joka ainoastaan suurella epäilyksellä ja

äidin kehoituksesta, joka jo kauvan sitten oli silmänsä sulkenut,

oli sallinut hänen seurata haluaan ja ruveta sotilaaksi Faraon

sotajoukossa. Nyt tänään oli hän toivonut saavansa hämmästyttää

häntä tiedolla, että hän oli tullut arvossa ylennetyksi vanhojen

egyptiläisten päälliköitten yli. Halveksimisen, jota Nun oli hänen

tähtensä peljännyt, oli koko hänen personallisuutensa, kuntonsa

ja, lisäsi hän kainosti, onni muuttanut eduksi, ja kuitenkin oli

hän pysynyt heprealaisena. Kun hänen uhreissa ja rukouksissa tuli

tunnustautua johonkin Jumalaan, oli hän pitänyt kiinni samasta

Sethistä, jonka pyhästöön hänen oma isänsä oli hänen lapsena vienyt

ja jota silloin kaikki, jotka olivat semiläistä verta Gosenissa,

olivat rukoilleet. Mutta hänellä itsellään oli vielä toinenkin Jumala

ja tämä ei ollut hänen isäinsä, vaan se, joka oli tuttu kaikille

egyptiläisille, jotka olivat vihkimisen ottaneet vastaan. Kansalle,

joka ei häntä voinut käsittää, pysyi hän salattuna; mutta häntä eivät

ainoastaan nuo vihityt tunteneet, vaan useimmat niidenkin seassa,

jotka valtionpalveluksessa tai sotajoukossa -- olipa ne sitten jumalan

palvelijoita tai ei -- olivat kohonneet korkeisiin asemiin, ja hän

muukalainen ja vihkimätön heidän kanssansa. Tiesihän toki kukin, mitä

tarkoitettiin kun yksinkertaisesti puhuttiin "jumalasta", "kaikkiuden

summasta", "oman itsensä luojasta" ja "suuresta ainoasta". Hymnit

häntä ylistivät, hautakirjoitukset, joita jokainen voi lukea, puhuivat

hänestä, ainoasta Jumalasta, joka ilmeni maailmassa, joka läpitunki

kaiken ja ajateltiin samaksi kun sekin. Hän täytti luonnon ei vain

niinkuin elonvoima ihmisellisen organismin, vaan hän oli kaiken

luodun summa -- maailman kaikkius -- sen ijankaikkinen syntyminen,

joka noudatti lakia, joita se itselleen oli säätänyt. Niinkuin hänen

olentonsa oli kaikkiuden jokaisessa osassa, niin eli se ihmisessäkin ja

mihinkä kuolevainen vain katseli, voi hän huomata tuon "ainoan" voimaa.

Paitsi häntä ei voinut mitään ajatella ja niin oli hän yksi niinkuin

hebrealaistenkin jumala. Ilman häntä ei syntynyt eikä tapahtunut mitään

maailmassa, ja niin oli hän kaikkivaltias niinkuin hänkin. Hosea oli

jo kauvan aikaa pitänyt näitä molempia olennoltaan samoina, vaikka

kohta erinimellisinä, Joka suosi toista, oli toisenkin palvelija,

ja sentähden voi päällikkö levollisesti astua isänsä eteen ja sanoa

hänelle, että hän sotilaana ja kuninkaansa palveluksessa oli kansansa

jumalalle pysynyt uskollisena.

Ja vieläpä kaukaa katsellessaan Taniksen korkeita pyloonia ja

obeliskia, oli toinenkin seikka pannut hänen sydämensä nopeampaan ja

iloisempaan liikkeesen; sillä lukuisilla matkoillaan aution erämaan

läpi ja monessa yksinäisessä leiriteltassa oli erään hänen kansansa

neidon kuva esiintynyt hänen sisällisten silmäinsä eteen; hänet oli

hän oppinut tuntemaan erityisenä, kaikenlaisten omituisten ajatusten

vaikuttamana lapsena; ja hänen oli hän taas kohdannut vähää ennen kuin

hän joukkoineen viimeisen kerran lähti Libyaan, täysin kehittyneenä,

arvokkaana ja ihanana neitona. Hosean äidin hautajaisiin oli hän

Succothista tullut Tanikseen ja silloin oli hänen kuvansa painunut

Hosean sydämeen, ja hänen kuvansa taas, niin rohkeni hän toivoa,

neidonkin sydämeen. Hänestä oli tullut naisprofeetta, joka kuuli

heidän Jumalansa ääntä. Sillä aikaa kuin muut hänen kansansa neidot

pidettiin tarkasti erillään, oli hän vapaasti liikkunut miestenkin

parissa ja huolimatta vihastaan egyptiläisiä vastaan ja Hosean

asemasta, ei salannut hän Hosealta, että hänen oli raskasta erota

hänestä ja ettei hän lakkaisi häntä ajattelemasta. Vahvan ja vakavan,

niinkuin hän itsekin, tuli hänen tulevan vaimonsa olla, ja Mirjamilla

oli nämä kumpaisetkin ominaisuudet; ja hän syrjäytti toisen valoisan

kuvan varjoon, jota hän ennen sisällisellä ilolla oli ajatellut. Hän

rakasti lapsia; ja suloisempaa lasta, kuin Kasana oli, ei hän ollut

tavannut Egyptissä, eikä muuallakaan. Myötätuntoisuus, jolla asetoverin

rakastettava tytär seurasi hänen tekojaan ja vaiheitaan, kaino, lämmin

taipumus, jota tuo nuori, monen haluama leski, osoitti hänelle, vaikka

hän kyllä jyrkästi osasi toisia pitää loitolla, oli rauhan aikana ollut

hänen ilonsa aiheena. Ennen hänen naimistaan oli hän hänessä nähnyt

kasvavan tulevan vaimonsa, mutta hänen avioliittonsa erään toisen

kanssa ja everstin uusittu vakuutus, ettei hän koskaan olisi antava

lastaan muukalaiselle puolisoksi, olivat loukanneet hänen ylpeyttään

ja herättäneet hänen hurmauksestaan. Sitten oli Mirjam kohdannut hänen

ja täyttänyt hänet hartaalla toivolla saada hänet omakseen. Kuitenkin

oli kotimarssilla hänellä mieleinen ajatus saada taaskin nähdä Kasana,

ja ettei hän kiihkeämmin häntä halunnut, oli hyvä, sillä siitä olisi

vain tullut suurempi harmi, kun egyptiläiset niinkuin heprealaisetkin

pitivät kauhistuksena ottaa samaan ateriaan osaa, istua samalla

istuimella tahi käyttää samaa veistä. Vaikka hän asetoverien kesken

olikin heidän vertaisensa, vaikka tuon nuoren lesken isä muisteli usein

ystävällisesti hänen isäänsä, niin vihasivat kuitenkin eversti ja

kaikki egyptiläiset muukalaisia.

Olihan hän löytänyt Mirjamissa jaloimman elämän kumppanin. Tehköön

Kasana onnelliseksi jonkun toisen! Aina saisi hän pysyä tuona suloisena

lapsena hänelle, jolta ei muuta vaadita, kuin iloa hänen suloisesta

olennostaan.

Häneltä oli hän, vanhana, kaikkeen palvelukseen valmiina ystävänä,

tullut vaatimaan iloisen silmäyksen; vaan Mirjamilta, hänet itsensä

kaikessa jaloudessaan ja kauneudessaan; sillä kyllin kauvan oli hän

viettänyt yksinäistä leirielämää, ja kun eivät äidin käsivarret enää

syleilleet kotiin palajavaa, niin tunsi hän aviottoman olonsa vasta

oikein tyhjäksi. Rauhan ajasta tahtoi hän taaskin iloita, kun hän

monenlaisten vaarojen ja puutteiden jälkeen riisui aseet pois. Hänen

velvollisuutensa oli isänsä katon alle tuoda talonemäntä ja pitää

huolta siitä, että jalo suku, jonka viimeinen miehellinen jälkeinen hän

oli, ei sammuisi; sillä Efraim oli vain hänen sisarensa poika.

Näin elähyttävillä, iloisilla ajatuksilla oli hän Tanista lähestynyt.

Nyt oli hän matkan päässä. Mutta mitä hän oli toivonut ja mistä hän

iloitsi, se oli nyt hänen edessään niinkuin kypsyvä elovainio, jonka

rakeet ja heinäsirkat olivat hävittäneet.

Niinkuin pilkkaa tehden oli sallimus vienyt häntä hänen omaistensa

korttelin lävitse. Missä isäinhuone, jossa hän oli kasvanut ja jota hän

sydämestään ikävöi, oli seisonut, löytyi nyt vain soralla peitettyjä

raunioita: missä veriheimolaiset ylpeydellä olivat hänen peräänsä

katselleet, löysi hän kerjäläisiä, jotka saaliin himoisina kaivelivat

soraläjissä.

Ensimmäinen, joka Taniksessa oli hänelle kättä ojentanut, oli ollut

Kasanan isä. Ystävällisen silmäyksen sijasta Kasanan silmistä oli hän

hänen kauttansa saanut vain tietoja, jotka vihloivat hänen sydäntään.

Vaimon oli hän ajatellut saattavansa kotiin, ja huone, missä hänen piti

hallitsijattarena olla, oli maahan tasoitettu. Isa, jonka siunausta

hän toivoi ja jota hänen korotuksensa piti ilahduttaa, oli vaeltanut

kauvaksi pois ja tullut sen kuninkaan viholliseksi, jota hänen oli

menestyksestään kiittäminen.

Hänet valtasi ylpeä tunne, kun hän, huolimatta sukuperästään, oli

valtaan ja arvoon noussut ja kun hän nyt tästälähin saisi oikein

näyttää, mitä hän tuhansien johtajana saisi aikaan. Hänen ajattelevasta

päästään ei puuttunut suunnitelmia, jotka esimiesten hyväksyminä

olivat menestyneet; nyt sai hän omin päin toteuttaa aikeensa ja

välikappaleesta päästä johtavaksi voimaksi.

Se oli hänen rinnassaan herättänyt suloisen ja rohkaisevan tunteen ja

jouduttanut hänen askeleitaan kotimarssilla, mutta, nyt saavutettuaan

tuon kauvan kaivatun päämaalin, pitäisi hänen kääntyä takaisin ja

liittyä paimeniin ja rakennusmiehiin, joihin hän -- kuinka raskaalta

onnettomuudelta tuntuikaan se hänestä tällä hetkellä -- kuului

syntymäänsä ja sukuperäänsä katsoen ja joille hän, sitä ei sopinut

kieltää, oli käynyt yhtä vieraaksi kuin libyalaisille, joita vastaan

hän oli sotaan lähtenyt. Useimmissa seikoissa, jotka ovat arvosta

miehelle, ei hänellä enään ollut mitään yhteistä heidän kanssansa.

Isänsä kysymykseen, palajaisiko hän heprealaisena kotiin, oli hän

luullut saattavansa vastata myöntävästi ja nyt tunsi hän olevansa vain

vastenmielisesti ja vähemmän kuin puoleksi sellainen.

Lippuihin, joiden alla hän oli taisteluun rientänyt ja joita hänen

nyt piti voittoon viedä, oli hän sielunsa kiinnittänyt. Oliko sitten

mahdollista nyt erota niistä ja luopua siitä, mitä hän omaksi

ansiokseen oli ansainnut? Ja kuitenkin oli hän kuullut vanhan

Eliab-orjan pojantyttäreltä, että hänen kansalaisensa toivoivat hänen

eroavan palveluksestaan ja seuraavan heitä. Pian piti hänelle saapua

isän sanoma, eikä heprealaisten joukossa sopinut pojan vastustaa isänsä

käskyä.

Mutta toistakin täytyi hänen totella, nimittäin Faraota, jolle hän

oli juhlallisesti vannonut uskollisesti palvelevansa häntä ja ilman

epäilystä ja viivyttelemistä noudattavansa hänen käskyään veden ja

valkean läpitse sekä yöllä että päivällä.

Kuinka usein oli hän kutsunut sotilasta, joka sotajoukosta oli

paennut eli noussut esimiestensä käskyjä vastaan, kavaltajaksi ja

kunniattomaksi. Ja hänen käskystään ja hänen silmäinsä edessä oli moni,

joka oli lipuilta karannut, kuollut häpeällisen kuoleman hirsipuussa.

Pitäisikö hänen itsensä nyt tehdä sitä, miksi hän muita oli halveksinut

ja riistänyt heiltä elämän? Ravakkaasta päättäväisyydestään oli hän

tunnettu koko sotajoukossa ja kuinka pian oli hän tukalammissakin

kohdissa tehnyt oikean päätöksen ja pannut sen toimeen, mutta tänä

yksinäisenä yöllisenä hetkenä oli hän mielestään kuin heiluva ruoko ja

tunsi itsensä neuvottomaksi kuin hyljätty orpo.

Kovin oli hän harmissaan itsellensä ja nyt kun hän sysäsi keihään

valkeaan niin että räiskyvät puut lysähtivät kokoon ja kirkkaasti

loistavat kipinät sinkoilivat ulos yöhön, oli se vastenmielisyys hänen

omaa horjuvaa sieluansa kohtaan, joka tässä johti hänen kättään.

Jos se, mikä oli tapahtunut, olisi vaatinut häneltä koston miehuullista

velvollisuutta, niin ei hän olisi epäillyt eikä viivytellyt; ja isän

käsky olisi ollut hänelle määrääjänä, mutta kukas tässä sai suurinta

vääryyttä kärsiä? Varmaankin egyptiläiset, joilta Moseksen kirous

oli ryöstänyt tuhansia kalliita sieluja, samalla kun hänen omaisensa

pakenemalla välttivät kostoa. Että nuo edelliset olivat hävittäneet

heprealaisten huoneet, oli sytyttänyt hänen vihansa liekkiin, mutta

ei hän senvuoksi nähnyt syytä veriseen kostoon ajatellessaan, mikä

sanomaton kärsiminen hänen omaistensa kautta oli tullut kuninkaalle ja

hänen alamaisilleen osaksi.

Ei! Hänellä ei ollut mitään kostettavaa, ja hänestä tuntui niinkuin

olisi hän mies, joka näkee isänsä ja äitinsä kuoleman vaarassa ja

sanoo itselleen, ettei hän voi molempia auttaa ja jos hän, toista

pelastaakseen, panee henkensä alttiiksi, niin täytyy hänen antaa toisen

hukkua. Jos hän noudatti heimolaistensa mielipidettä, niin meni se

kunnia hukkaan, jonka hän oli yhtä kirkkaana pitänyt kuin metallin

kypärissään ja sen mukana kaikkein korkein, jota hän elämältä toivoi;

jos hän taas pysyi Faraolle ja kunnialleen uskollisena, niin petti hän

oman verensä, isän kirous pimitti häneltä päivän valon ja hänen täytyi

luopua ihanammasta, jota hän tulevaisuudessa oli toivonut; sillä Mirjam

oli kansansa oikea lapsi ja onneksi oli hänelle, jos neidon suuri sielu

ymmärsi yhtä lämpimästi rakastaa kuin katkerasti vihata.

Ylevänä ja ihanana, mutta kolkosti silmäillen ja ankaralla,

varoittavalla käytöksellä esiintyi hänen kuvansa hänen sisällisten

silmäinsä eteen tuossa kun hän sammuneen valkean yli katseli ulos yöhön

ja nyt nousi hänessä miehellinen ylpeys ja hänestä tuntui häpeälliseltä

naisen vihan ja moitteen pelosta alttiiksi antaa kaikki, mikä

sotilaalle oli rakasta.

"Ei, ei", jupisi hän itsekseen ja vaaka, jolla velvollisuus, rakkaus

ja pojan kuuliaisuus lepäsivät veren käskyn ääressä, kohosi korkealle

ilmaan. Hän oli, mikä hän oli, kymmentuhansien ylipäällikkö Faraon

sotajoukossa. Hänelle oli hän uskollisuuden vannonut eikä, kellenkään

toiselle. Hänen kansalaisensa pelastukoot egyptiläisten ikeestä, hän,

Hosea, inhosi pakoa! Orjuus oli raskaasti heitä painanut, mutta häntä

olivat maan mahtavimmat kohdelleet vertaisenaan ja pitivät häntä

korkean huomion ansainneena. Palkita heitä uskollisuuden rikoksella

ja petoksella, se oli hänen luonnettaan vastaan ja syvästi hengittäen

ponnahti hän ylös ja hänestä tuntui ikäänkuin olisi hän nyt tehnyt

miehen päätöksen. Nainen ja rakkaudesta täytetyn sydämen arkamainen

kaiho eivät saisi luovuttaa häntä elämänsä vakavista velvollisuuksista

ja korkeista ihanteista.

"Minä jään!" kuului ääni hänen rinnastaan. "Isäni on viisas ja hyvä

ja kun hän saa tiedon syistäni, on hän ne hyväksyvä ja siunaava minua

kirouksen sijasta. Minä kirjoitan hänelle, ja poika, jonka Mirjam

lähetti luokseni, on oleva sanansaattajani."

Huuto teltasta peljästytti häntä ja tarkastaessaan tähtiä, huomasi hän

unohtaneensa velvollisuutensa poikaa kohtaan ja riensi nopeasti hänen

vuoteelleen.

Efraim, kohonneena vuoteelta, odotteli häntä ja huusi hänelle:

"Olen jo kauvan sinua kaivannut. Mielessäni liikkuu niin monta ajatusta

ja erittäinkin Mirjamin asia. Saatuani sen toimitetuksi, tulen

levollisemmaksi -- kuuntele sentähden minua!"

Silloin viittaili Hosea hänelle ja kun nuorukainen oli virvoitusjuoman

ottanut, jonka Hosea hänelle ojensi, alkoi hän:

"Mirjam, Amramin ja Jochebethin tytär tervehtää Nun'in poikaa,

efraimilaista. Hosea (apu) on sinun nimesi ja kansansa auttajaksi

on Herra meidän Jumalamme sinun valinnut. Mutta Josua [oikeastaan

Jehoschna, hän, jonka apu Jehova on], hän jonka apu on Jehova, olet

sinä tästä lähin, hänen käskystään, kutsuttava, sillä Mirjamin, hänen

palvelijansa kautta, käskee sinua hänen isäinsä Jumala, hän, joka on

sinunkin Jumalasi, olemaan kansasi miekkana ja kilpenä. Hänessä on

kaikki voima ja hän lupaa vahvistaa käsivartesi, ettäs voisit kukistaa

viholliset".

Hiljaa oli Efraim alkanut, mutta vähitellen kasvoi hänen äänensä

voima ja viimeiset sanat kaikuivat kuuluvasti ja juhlallisesti yön

hiljaisuudessa.

Niin oli Mirjam sanonut ne hänelle, jolloin hän oli kätensä laskenut

hänen päänsä päälle ja katsellut syvillä, yösynkillä silmillään hänen

kasvoihinsa ja nuorukaisen niitä kertoessa oli hänestä tuntunut

ikäänkuin pakottaisi joku salaperäinen voima häntä huutamaan niitä

Hosealle sellaisina kuin hän oli kuullut ne naisprofeetan suusta.

Sitten hengitti hän helpommin, kääntyi teltan seinälle ja sanoi

levollisesti: "Nyt tahdon minä nukkua". Mutta Hosea laski kätensä hänen

olkapäälleen ja huusi käskevästi: "Vielä kerran!"

Poika totteli; mutta tällä kertaa lausui hän nuo hänelle kerrotut sanat

ajattelemattomasti ja hiljaa itsekseen. Sitten sanoi hän rukoilevasti:

"Mutta salli nyt minun levätä", pannen kätensä poskensa alle ja sulkien

silmänsä.

Hosea myöntyi hänen tahtoonsa, pani varovasti uuden kääreen kuumalle

päälle, sammutti valon ja heitti uusia puita teltan ulkopuolella

hiipuvaan valkeaan; mutta kaiken tämän teki tuo valpas, lujatahtoinen

mies niinkuin unessa. Vihdoin istahti hän, nojaten käsivartensa

polveaan ja päänsä kättään vasten ja katseli milloin avaruuteen,

milloin liekkeihin.

Kuka oli se Jumala, joka kutsui Mirjamin kautta hänet olemaan kansansa

kilpenä ja miekkana kutsujan avulla?

Uutta nimeä piti hänen kantaa ja nimi oli egyptiläiselle sama kuin

mieskin: "Kunnia Faraon _nimelle_!" eikä: "Kunnia Faraolle"! sanottiin

puheessa ja kirjoituksessa; ja jos hän tästälähin piti kutsuttaman

Josuaksi, niin vaadittiin samalla, että hänen oli luopuminen vanhasta

ihmisestä ja tuleminen uudeksi.

Mitä Mirjam hänelle oli ilmoittanut hänen isäinsä Jumalan tahtona, ei

sisältänyt vähempää kuin sen vaatimuksen, että hänen egyptiläisestä,

joksi elämä hänet oli tehnyt, taaskin piti tulla heprealaiseksi,

jommoinen hän poikana oli ollut. Sellaisena piti hänen oppia toimimaan

ja sellaiseksi tuntemaan itsensä.

Mirjamin kehoitus kutsui häntä takaisin omaistensa luo. Mitä hänen

isänsä häneltä odotti, sitä käski hänen kansansa Jumala hänelle

Mirjamin kautta. Joukkojensa sijasta, joista hänen tuli erota, oli hän

tulevaisuudessa johtava oman kansansa miehiä taisteluun! Se oli neidon

käskyn sisältö; ja kun tuo ylevä neito, naisprofeetta, joka sanoman

kuulutti hänelle, ilmoitti, että se oli Jumala itse, joka hänen suunsa

kautta puhui, niin ei ollut se turhaa kerskausta, vaan hän totteli

todella korkeimman käskyä. Ja nyt kasvoi tuon naisen kuva, jota hän

liian uskaliaasti pyysi omistaa, äärettömän korkeaksi hänen silmissään.

Paljon, jota hän lapsuudessaan oli kuullut Abrahamin Jumalasta ja hänen

lupauksistaan, johtui taaskin hänen mieleensä ja vaaka, mikä ennen

oli ollut painavampi, kohosi kohoamistaan. Mikä äsken oli kypsynyt

päätökseksi, ei pitänyt enää ryhtiään ja uudelleen oli hän tuon kauhean

syvän epäröimisen alainen, josta hän jo luuli päässeensä.

Kuinka kuuluva ja voimallinen olikaan se kehoitus ollut, jonka hän oli

kuullut! Se kaikui hänen korvissaan ja hämmensi hänen henkensä lepoa ja

kirkkautta ja niinkuin ennen tyynesti miettimättä, koroittivat muistot

lapsuuden ajasta, jotka hän jo kauvan luuli unohtaneensa, äänensä; ja

sekaiset ajatukset risteilivät salaman nopeudella hänen aivoissaan.

Toisinaan halusi hän rukouksessa kääntyä Jumalan puoleen, joka häntä

kutsui, mutta niin usein kun hän valmistautui kokoamaan ajatuksensa ja

ylentämään sydämensä ja silmänsä hänen tykönsä, täytyi hänen ajatella

valaa, jonka hän rikkoisi ja joukkojansa, joita hänen oli jättäminen,

tullakseen näitten hyvin harjaantuneiden, rohkeitten, tottelevaisten

aseveljeinsä sijasta, johtamaan kovan ikeen alla ollutta roskajoukkoa,

pelkurimaisia kuhnuria ja itsepäisiä, raakoja paimenlaumoja.

Kolmas hetki puoliyöstä oli tullut, vartijat vaihdettiin ja nyt luuli

hän saavansa nauttia muutaman tunnin lepoa. Päivän tultua aikoi hän

vielä kerran miettiä tätä kaikkea, hänelle omituisella järkevällä

selvyydellä, johonka ei hän vielä ollut päässyt. Mutta kun hän astui

telttaan ja kuuli Efraimin henkäyksiä, tuntui hänestä ikäänkuin hän

vielä kerran kuulisi pojan juhlallisen sanoman. Silloin hän peljästyi

ja juuri kun hän alkoi sitä itsekseen kertomaan, kuului melua vartijain

puolelta ja kiivas väittely keskeytti yön hiljaisuuden.

Tämä tapaus oli hänelle tervetullut ja nopein askelin lähestyi hän

vartijoita.

Kuudes Luku.

Hogla, tuon vanhan orjan pojan-tytär, oli tullut pyytämään Hoseata

isoisän luo, joka äkkiä oli mennyt tainioksi, tunsi kuoleman

olevan lähellä, eikä saattanut kuolla vielä kerran näkemättään ja

siunaamattaan häntä.

Silloin käski päällikkö hänen odottamaan ja sittenkuin hän oli

vakuutettu, että Efraim lepäsi rauhallisesti, käski hän uskotun miehen

valvomaan hänen luonaan ja seurasi Hoglaa.

Kulkiessaan Hosean edellä, kantoi hän pientä lyhtyä ja kun sen valo

lankesi tytön vartalolle ja kasvoille, huomasi hän kuinka rumat ne

olivat ja että raskas orjantyö ennen aikaansa oli painanut tuon kurjan

selän koukkuun. Hänen puheellaan oli tuo ruma sointu, mikä sellaisilla

naisilla usein on, joitten voimat säälimättömästi tulevat kulutetuiksi,

mutta mitä hän sanoi, ilmaisi rakkautta ja hyvyyttä, ja Hosea

unohti hänen ulkonäkönsä, kun tyttö tunnusti, että hänellä oli ylkä

poisvaeltaneitten joukossa, ja että hän sittenkin oli jäänyt vanhuksien

luo, syystä ettei hän saattanut jättää heitä yksin. Koska ei hän

ollut kaunis, ei ollut kukaan häntä pyytänyt vaimokseen, kunnes Asser

oli tullut, joka ei välittänyt hänen ulkonäöstään, ollen yhtä ahkera

kuin Hoglakin ja toivoi hänen pitävän huolta hänen omaisuudestaan.

Mielellään olisi Asserkin jäänyt morsiamensa luo, mutta hänen isänsä

oli käskenyt häntä seuraamaan mukana, eikä silloin auttanut muu mikään,

kuin totella ja erota koko elämän ajaksi. Epäsointuisilta ja rumilta

kaikuivat nämä sanat ja kuitenkin liikuttivat ne sen miehen sydäntä,

joka aikoi vastoin isänsä tahtoa kulkea omia teitään.

Kun he sitten lähestyivät satamaa ja Hosea näki laineenmurtajat ja

suuret linnoitetut varastohuoneet, jotka hänen kansalaisensa olivat

rakentaneet, tuli hänen mieleensä taaskin nuo kurjat työmieslaumat,

joiden hän usein näki ryömivän egyptiläisten voutien edessä ja

muulloin taas riitelevän keskenään. Kuullut oli hän myöskin,

etteivät he kammoksineet valhetta ja petosta päästäkseen siten työtä

tekemästä, ja että vaikeudella saatiin heitä tottelemaan ja täyttämään

velvollisuutensa.

Inhoittavimpia olentoja näistä onnettomista esiintyi hänen sisällisten

silmäinsä eteen ja ajatus, että hänen ehkä pitäisi tulla sellaisen

hylkyjoukon johtajaksi, oli hänestä niin häpeällistä, että alhaisinkin

hänen jaloista alapäälliköistään sitä välttäisi. Faraon sotajoukon

palkkasotureissa löytyi tosin monta heprealaista, jotka olivat

ansainneet urhoollisuuden ja rehellisyyden maineen, mutta he olivat

karjanomistajain poikia tai entisiä paimenia. Mutta usiammat niistä,

joiden luo hänen piti palata, olivat tuollaista irtolaisväkeä, joiden

savimajat potkaisulla menivät kumoon.

Päätettyänsä pysyä uskollisena sille valalle, joka sitoi hänen

lippuihin ja kuitenkin sydämen syvyydessä levottomana, astui hän orjan

majaan sisään ja hänen tyytymättömyytensä kasvoi nähdessään vanhuksen

siellä istuvan hyvinvoipana ja omin käsin kaatavan vettä viinin

joukkoon. Näin oltiin siis häntä väärillä luuloitteluilla houkuteltu

sisarenpojan sairasvuoteelta pois ja estetty yön lepoa nauttimasta,

tehdäkseen orjan mieliksi, joka hänen silmissään ei edes ollut täysi

ihminenkään. Niin sai hän siis tässä itse hieman kokea tuota kavalaa

omanvoitonpyyntiä, josta heitä egyptiläisten seassa moitittiin ja mikä

ei suinkaan häntä vetänyt heidän puoleensa. Mutta tuon terävänäköisen

ja oikeatuntoisen miehen harmi lauhtui pian, nähtyään tuon

yksinkertaisen tytön iloa isoisänsä pikaisesta toipumisesta. Myös sai

hän kohta vanhuksen ijäkkäältä vaimolta kuulla, että kun tyttö tuskin

vielä oli lähtenytkään, juolahti hänen mieleensä viini, jota heillä

oli, ja jo ensimmäisen pikarin juotua oli mies, jonka hän jo luuli

olevan toisella jalallaan haudassa, tullut yhä paremmaksi. Nyt sekoitti

hän tuota jumalanlahjaa, vahvistaakseen itseään silloin ja tällöin

ryypyllä.

Tässä keskeytti ukko heitä, että heidän oli tästä ja vielä paljon

suuremmasta hyvyydestä kiittäminen Nun'ia, Hosean isää; sillä paitsi

majaa, viiniä ja leipäjauhoja oli hän lahjoittanut heille lypsävän

lehmän ja vihdoin aasinkin, että hän toki joskus pääsi liikkumaankin.

Vieläpä oli hän antanut heille heidän pojan tyttären säkin ja

vähän hopeaa. Niin voivat he siis huolettomasti odottaa loppuansa,

erittäinkin kun heillä vielä majansa takana oli maatilkku, jonka Hogla

aikoi kylvää retikalla, tavallisella sipulilla ja valkosipulilla

särpimeksi. Mutta parhain kaikista oli kirjoitus, joka julisti heidät

ja tytön vapaiksi ainaiseksi. Niinpä oli Nun omiensa todellinen herra

ja isä, ja hänen lahjoissaan oli korkeimman siunaus jo näyttäynyt,

sillä kohta kansan lähdettyä olivat he Asserin, Hoglan yljän avulla

saattaneet hänet ja hänen vaimonsa kenenkään ahdistamatta tänne.

"Me vanhat", lisäsi vanhuksen vaimo tähän, "tulemme kuolemaan täällä.

Alutta Asser on Hoglalle luvannut, että hän tulee noutamaan häntä, kun

Hogla on loppuun asti täyttänyt velvollisuutensa vanhempiaan kohtaan."

Nyt kääntyi hän tytön puoleen ja sanoi kehoittavalla äänellä: "Eipähän

siihen pitkä aika enään mahtane ollakaan."

Silloin kuivasi Hogla sinisellä hameellaan silmänsä ja huudahti:

"Olkoon vaikka kuinka pitkä tahansa; olenhan nuori ja voin odottaa."

Hosea kuuli nämä sanat ja hänestä tuntui ikäänkuin olisi tuo kurja,

ruma orpotyttö antanut hänelle opetuksen.

Hän oli sallinut noiden vapautettujen puhua rauhallisesti; mutta hänen

aikansa oli lyhyt ja sentähden kysyi hän, jos Eliab oli kutsunut hänen

jostakin erityisestä syystä luoksensa.

"Minun täytyi se tehdä", kuului vastaus; "ei ainoastaan tyydyttääkseni

tämän vanhan sydämen kaipiota, vaan senkin tähden, että herrani käski

minun niin tekemään. Suuri ja ihana on sinun miehuutesi ja Israelin

toivoksi olet sinä tullut. Isäntäni on huoneensa orjille ja vapaille

luvannut, että sinä, hänen hautaan mentyään, tulisit heidän herrakseen

ja johdattajakseen. Täynnä ylistystäsi oli hänen puheensa ja suuri

oli riemu, kun hän meille ilmoitti, että sinä tulisit poisvaeltavia

seuraamaan. Mutta vihdoin suvaitsi herrani antaa minulle käskyn, että

minä, siinä tapauksessa, jos sinä palajaisit kotiin, ennenkuin hänen

sanansaattajansa sinun tapasivat, ilmoittaisin sinulle Nun'in, sinun

isäsi, odottavan poikaansa. Mihinkä sinun kansasi kääntyykään, niin on

sinun velvollisuutesi seurata sitä. Auringon nousuun päin, mutta sitten

enemmän etelää kohti suunnitti kansa vaelluksensa ja Succothissa on

se levähtävä. Onteloon sykomooriin, Amminadab'in huoneen edustalla,

aikoo hän kätkeä kirjoituksen, joka on sinulle ilmoittava, mihinkä

kansa siitä paikasta on suunnittava matkansa. Hänen ja meidän Jumalamme

siunaus seuratkoon sinua kaikilla askeleillasi."

Vanhuksen viimeisiä sanoja lausuessa, kumarsi Hosea päänsä ikäänkuin

kutsuakseen näkymättömiä käsiä laskeutumaan päänsä päälle. Sitten

kiitti hän ukkoa ja kysyi sortuneella äänellä, jos kaikki olivat

mieluisasti totelleet käskyä jättämään kodin ja konnun.

Silloin löi vanha vaimo kätensä yhteen ja huusi:

"Oi ei, herra, ei suinkaan! Mikä valitus ja itku olikaan ennen

lähtöä! Useat vapisivat, toiset pakenivat eli etsivät lymypaikkoja,

piiloutuakseen. Kuitenkin oli kaikki turhaa! Naapurimme Deguel'in

huoneessa -- tunnethan sinä hänet -- oli nuori vaimo, synnytettyään

ensimäisen poikansa, vast'ikään parantunut. Kuinkahan tuon kurjan

käy kulkiessaan? Voi, hän itki niin katkerasti ja hänen miehensä

sadatteli kovin, mutta ei auttanut mikään! Hän sijoitettiin rintalapsen

kanssa rattaille ja kun lähtö tapahtui, tuli vaikutus häneen ja hänen

mieheensä, niinkuin kaikkiin muihinkin, jopa Pinehakseenkin, joka

vaimoneen ja viiden lapsen kanssa oli ryöminyt kyyhkyiskoppiin, ja

kymäräiseen haudankaivaja-Kusajaan, muistathan häntä? Adonai! Hän oli

nähnyt isän ja äidin, miehen ja kolme kelvollista täysikasvanutta

poikaa, kaikki, mitä Herra hänelle rakasta oli lahjoittanut, kuolevan,

ja meidän hautausmaallamme lepäsivät he vierekkäin. Mutta hän kävi

joka aamu ja ehtoo heidän lepopaikallaan ja kun hän siellä istui

pölkyllä, jonka hän oli asettanut pystytettyjen kivien viereen,

niin liikkui hänen suunsa alituisesti ja mitä hänen huuliltaan

tuli, ei ollut ainoastaan rukouksia, ei -- minä kuulustelin häntä

siellä hyvinkin usein, vaikk'ei hän sitä huomannut -- ei, hän puhui

vainajien kanssa, ikäänkuin kuulisivat ne häntä haudassa ja voisivat

vastata hänen puheeseensa, kuten elävät ihmiset auringon alla.

Seitsemättä-kymmentä vuottaan on hän jo lähellä, ja aina siitä ajasta

kun hän täytti kolmasti seitsemän vuotta kutsuvat ihmiset häntä

haudankaivaja-Kusajaksi. Tuohan oli narrimaista tointa; mutta juuri

sentähden mahtoi hänestä tuntua kaksinkertaisesti vaikealta luopua:

siitä, eikä hän sitä tahtonutkaan, vaan piiloutui pensaikon taakse.

Mutta Ahieser, heidän johtajansa, veti hänet esiin. Otti oikein

sydämeen hänen vaikeroimisensa. Mutta kun lähtö tuli, silloin tarttui

vaikutus häneenkin ja yhtävähän voi hän sitä vastustaa kuin toisetkin."

"Mikä tuli noihin kurjiin ja mikä vaikutus tarttui heihin?" keskeytti

tässä Hosea tuon vanhan puheentulvaa; sitten näki hän taas edessään

kaikessa, kurjuudessaan kansan, jota hänen tuli, ei, täytyi johdattaa,

niin totta kuin ei hän kalliimpaa tuntenut kuin isän siunauksen.

Silloin säpsähti tuo vanha vaimo ja levottomana siitä että ehkä oli

loukannut herransa esikoista, suurta ja mahtavaa sotilasta, vastasi hän

änkyttäen: "Mikäkö se oli, herra, joka heihin tarttui? Niin se... minä

olen vain kurja, yksinkertainen orjan vaimo; mutta, herra, jos sinä,

olisit nähnyt..."

"Mitä, mitä?" keskeytti häntä taas jyrkästi ja kärsimättömästi mies,

joka ensikerran näki itsensä pakotetuksi toimimaan vastoin taipumustaan

ja vakuutustaan.

Nyt koetti ukko auttaa tuskastunutta vaimoansa ja vastasi epäilevästi:

"Voi, herra, ei saata mikään suu sitä kuvailla eikä ihmisaju ajatella.

Se tuli Herralta Jumalalta, ja jos minä ryhtyisin kertomaan kuinka

voimalliseksi se tuli kansan sieluissa..."

"Tee niin", keskeytti häntä Hosea; "mutta aikani on lyhyt. Siis on

heitä ajettu lähtemään ja vastenmielisesti tarttuivat he matkasauvaan.

Että he jonkun aikaa sitten seuraavat Moosesta ja Aaronia, niinkuin

karja seuraa paimenta, on hyvin tuttua egyptiläisillekin. Ovatko ne,

jotka tuottivat kauhean ruton monelle viattomalle, tehneet tämänkin

ihmeen, joka sokaisee sinun ja vaimosi silmät?"

Tässä ojensi ukko torjuvalla liikkeellä kätensä sotilasta vastaan ja

vastasi murheellisella, nöyrästi rukoilevalla äänellä: "Oi, herra, sinä

olet isäntäni esikoinen, yksi suurimpia ja jaloimpia, ja jos tahdot,

niin tallaat sinä minun murskaksi niinkuin madon hiekassa ja kuitenkin

korotan minä ääneni ja huudan sinulle: 'Sinä olet saanut vääriä

tietoja!' Vieraalla maalla taistelit sinä vuoden ajan, jolloin valtavia

ihmeitä tapahtui meille kaikille, Zoanista [Taniksen heprealainen nimi]

kaukana oleskelit sinä lähdön aikana, sen olen kuullut! Sillä jokainen

kansamme poika, joka siinä oli läsnä, olisi antanut ennemmin kielensä

kuivua, kuin pilkannut sitä kunniaa, minkä Herra salli hänen nähdä.

Oi, ettäs kärsivällisyyttä harjoittaisit ja sallisit minun kertoa

sinulle..."

"Niin kerro siis!" käski Hosea, hämmästyneenä vanhuksen juhlallisesta

innosta. Ukko kiitti häntä lämpimällä silmäyksellä ja huusi:

"Voi, jos toki Aaron tai Eleasar tai minun herrani, sinun isäsi,

olisivat täällä läsnä, taikka Korkein tahtoisi lainata minulle heidän

puhekykyänsä! Mutta nyt! Olen vielä aivan kuulevinani ja näkevinäni

ikäänkuin tapahtuisi se toistamiseen, mutta kuinka minä kuvailen sitä?

Kuinka saattaa sellaista kertoa tyhjillä sanoilla? Mutta Jumalan avulla

tahdon minä koettaa!"

Tässä hän vaikeni ja kun Hosea huomasi, että vanhan miehen kädet

ja huulet vapisivat, ojensi hän pikarin hänelle, ja ukko tyhjensi

sen kiitollisesti pohjaan saakka. Sitten alkoi hän puhua, silmät

puoleksi suljettuna ja hänen kurttuiset kasvonsa tasoittuivat yhä

tasoittumistaan, jota pitemmälle hän puheessaan tuli:

"Mitä silloin tapahtui, kun tiedoksi tuli, mitä kansalle oli määrätty,

sen on jo vaimoni kertonut, ja pelkureihin ja napiseviin kuuluimme

mekin. Mutta eilen ehtoolla kutsuttiin me kaikki, jotka kuulumme

Nun'in huoneesen, pitoihin: paimenet, orjat ja köyhätkin -- ja siellä

tarjottiin meille paistettua lampaanlihaa, tuoretta, happamatonta

leipää ja viiniä yllinkyllin, enemmän kuin muulloin elojuhlalla, mikä

sinä yönä alkoi, ja jossa sinä, poikani, monasti olet ollut. Siellä

istuimme ja pidimme hyviä päiviä ja sinun isäsi, meidän herramme,

rohkasi meitä ja kertoi meille isäimme Jumalasta ja mitä suuria töitä

hän oli heille tehnyt. Nyt oli hänen tahtonsa, että me lähtisimme

tästä maasta, jossa me olemme kärsineet ylenkatsetta ja orjuutta.

Ei ollut tämä sellainen uhri kuin se, jota varten Abraham teroitti

veitsensä vuodattaakseen Korkeimman käskystä poikansa Isakin verta,

vaikka monestakin oli katkerata erota rakkaasta kodista ja monesta

vanhasta tavasta, vaan se oli enemmän suuri onni meille. Sillä,

huusi hän meille, me emme tule vaeltamaan tietämättömää, vaan ihanaa

päämaalia kohti, jonka Jumala on meille osoittanut. Tämän orjuuden

maan asemasta on hän luvannut ihanan uuden kodin, jossa me vapaina

miehinä hedelmällisillä niityillä ja runsailla laitumilla löydämme,

mikä ravitsee miestä ja hänen omiansa sekä ilahduttaa sydäntä. Niinkuin

täytyy kovasti työskennellä ansaitakseen hyvän palkan, niin tulisi

meidänkin vähän aikaa kestää puutetta ja murhetta, voittaaksemme

itsellemme ja lapsillemme Herran meille lupaaman ihanan, kauniin

kodin. Jumalan maa se tulisi olemaan, koskapa se oli korkeimman oma

lahja. Niin puhui hän ja siunasi meitä kaikkia sekä lupasi, että

sinäkin pudistaisit tomun jaloistasi ja yhtyisit meihin taistellaksesi

kokeneena sotapäällikkönä ja kuuliaisena poikana väkevällä käsivarrella

meidän puolestamme."

"Silloin kuului kaikuva riemu, ja kun me olimme torilla kokoontuneet

ja huomasimme, että päivätyöläistenkin oli onnistunut paeta vouteja,

tuli monikin rohkeammaksi. Sitten astui Aaron keskellemme ja nousi

ylös huutajan paikalle, ja mitä Nun, herrani juhla-aterialla oli

puhunut, sen kuulimme nyt hänen suustaan, ja hänen puheensa kajahteli

milloin jyrisevänä ukkosena, milloin vienona harpunsoittona ja kukin

tunsi, että se oli Herra meidän Jumalamme itse, joka hänestä puhui;

sillä se tunki syvälle vastahakoistenkin sieluun niin, etteivät he

koskaan enään napisseet eikä valittaneet. Mutta kun hän viimeksi huusi,

ettei kukaan erehtyvä ihminen, vaan Herra meidän Jumalamme itse olisi

johtajamme -- kun hän kuvaili sen maan ihanuutta, jonka portit hän

meille tulisi avaamaan ja jossa me, vapautettuina kaikesta orjuudesta,

tulisimme vapaina, onnellisina miehinä vallitsemaan, tarvitsematta

ketään muuta totella kuin isäimme Jumalaa, ja niitä, joita hän itse

oli johtajiksemme asettanut -- silloin tuntui niinkuin mies toisensa

jälkeen olisi makeasta viinistä tullut juopuneeksi ja ikäänkuin ei

kuljettaisi kuivia erämaan polkuja tietämättömään, vaan suurelle

aterialle, jota varten Korkein itse oli meille pöydän kattanut. Ja

niihinkin, jotka eivät mitään olleet Aaronin puheesta kuulleet,

vuodatettiin ihmeellinen luottamus, ja kukin mies sekä vaimo olivat

paljon iloisemmat ja äänellisemmät kuin elonjuhlassa ja sydämensä

tulvasivat yli partaitten kiitosta.

"Vanhoihinkin se tarttui! Satavuotinen Elisama, sinun iso-isäsi, joka

jo kauvan, niinkuin tiedät, istui kumarassa ja vaijeten paikallaan,

ojensi itsensä ylös ja puhui säihkyvin silmin tulisia sanoja.

Herran henki oli tullut hänen ja meidän kaikkein päälle. Ikäänkuin

nuoreentuneeksi tunsin itseni sekä sielun että ruumiin puolesta ja

astuessani joukkoihin, jotka järjestäytyivät vaellukseen, huomasin

minä Eliseban, tuon äskensynnyttäjän, kantotuolissaan ja hän oli

näöltään niinkuin hääpäivänään sekä painoi lapsen rintaansa ja

ylisti sen onnea, että se saisi vapaudessa kasvaa luvatussa maassa,

ja hänen huoneherransa Deguel, joka äänekkäimmin oli sadatellut,

heilutti nyt sauvaa, suuteli vaimoa ja lasta ilosta loistavin silmin

ja riemuitsi korkea-äänisesti niinkuin viinitarhuri viininkorjuussa,

jolloin astiat ja säkit ovat liian pienet Jumalan siunaukselle. Tuo

vanha haudankaivaja-Kusaja, jonka he olivat temmanneet leposijaltaan,

istui toisten viallisten kanssa vaunuilla liehuttaen huntua ja yhtyen

ylistyslauluun, jonka Elkana ja Abiassaph, Korah'in pojat, olivat

alkaneet. Niin vaelsivat he pois; mutta me jälkeenjääneet laukesimme

toistemme käsivarsiin tietämättä, josko kyyneleet, joita me vuodatimme,

täyttivät silmämme murheesta vaiko ilosta nähdessämme tuhansia niin

onnellisina ja toivorikkaina.

"Niin se tapahtui ja vasta kun pimeyteen katosivat soihdut, joita

kannettiin matkueen etunenässä ja jotka minusta näkyivät loistavan

kirkkaammin kuin ne suuret tulet, mitkä täällä temppelitornissa

sytytetään Neithin kunniaksi, läksimme me pois, ettemme kauvemmin

pidättäisi Asseria, ja meidän synkässä yössä kulkiessamme pitkin

katuja, mitkä kaikuivat porvarein valitushuudoista, lauloimme hiljaa

Korah'in poikain ylistyslaulua ja suuri ja suloinen rauha valtasi

meidät; sillä me tiesimme nyt, että Herra meidän Jumalamme suojeleisi

ja johdattaisi kansaansa."

Tässä vaikeni vanhus, mutta hänen vaimonsa ja tyttö, joka häntä

loistavin silmin oli kuunnellut, nojausivat liki toisiinsa ja

kehoittamatta toinen toistaan lauloivat he äkkiä Korah'in poikain

ylistyslaulun. Ja vaimon heikko ääni sekaantui liikuttavalla

sydämellisyydellä alavaan, mutta suuren innostuksen jalostuttamaan

lauluun.

Hosea tunsi, että olisi ollut rikoksellista häiritä näiden liian

täysien sydänten purkausta; mutta ukko vaati heidän vaikenemaan ja

katseli tuskallisella jännityksellä herransa esikoisen vakaviin

kasvoihin.

Oliko hän ymmärtänyt häntä?

Oliko faraota palvelevalle sotilaalle selvinnyt, että Herra Jumala

itse oli vaikuttanut hänen kansalaistensa sieluihin heidän lähtiessään

matkalle.

Oliko hän luopunut kansastaan ja Jumalastaan ja niin turmeltunut

egyptiläisten seassa, että hän uhoitteli oman isänsä toiveita ja

käskyjä?

Oliko se, johonka hän pani suurimmat toiveensa, tullut luopioksi ja

kadonnut kansastaan?

Sanoilla ei hän voinut näihin kysymyksiinsä saada mitään vastausta,

mutta kun Hosea otti hänen vanhan kurttuisen kätensä omiin käsiinsä ja

puristi sitä, kuten ystävän kättä ainakin, kun hän kostein silmin sanoi

hänelle jäähyväiset ja sen ohessa jupisi: "Sinä saat kuulla minusta!"

-- silloin luuli hän kyllin tietävänsä ja suuren ilon täyttämänä

suuteli hän kerran toisensa perästä hänen vaatteitaan ja käsivarsiaan.

Seitsemäs Luku.

Pää kumarassa palasi Hosea leiriin. Epäröiminen hänen sielussaan oli

asettunut. Hän tiesi nyt, mitä hänen oli tehtävä. Isä kutsui häntä ja

hänen täytyi totella.

Ja hänen kansansa Jumala!

Ukon kertoessa oli kaikki, mitä hän oli kuullut lapsena, herännyt

uuteen eloon ja hän tiesi nyt, että hänen Jumalansa oli toinen kuin

aasialaisten Seth ala-Egyptissä elikkä "tuo ainoa" ja "kaikkiuden

summa", kuten vihityt sanoivat.

Rukoukset, joita hän levolle mennessään oli rukoillut, kertomus

maailman luomisesta, jota hän ei koskaan ollut kyllikseen kuullut,

syystä että se niin ihanan, selvästi näytti, kuinka kaikki oli

vähitellen syntynyt, mitä maan päällä ja taivaassa löytyi, kunnes

ihminen tuli ottamaan sen haltuunsa ja nauttimaan siitä, kertomusta isä

Abrahamista ja Isakista, Jaakopista, Esausta ja hänen kanta-isästään

Joosepista, näitä kaikkia oli hän niin mielellään kuunnellut, kun tuo

lempeä nainen, joka hänelle elämän oli antanut, hoitajatar ja isoisä

Elisama olivat niitä kaikkia hänelle kertoneet, ja kuitenkin luuli hän

ne jo kauvan aikaa sitten unohtaneensa.

Mutta tuon vanhan orjan majassa olisi hän saattanut kertoa ne sanasta

sanaan ja hän tiesi nyt, että löytyi näkymätön kaikkivaltias Jumala,

joka suosi hänen kansaansa enemmän kuin muita kaikkia ja oli luvannut

hänelle tehdä sen suureksi kansaksi.

Mikä egyptiläisten seassa pidettiin salassa, suurimpana mysterium'ina

(salaisuutena), se oli hänen heimolaistensa seassa yhteistä omaisuutta.

Heidän seassaan saattoi kukin kerjäläinen ja orjakin nostaa kätensä

rukouksessa ainoan, näkymättömän Jumalan puoleen, joka oli ilmestynyt

Abrahamille.

Viisaat egyptiläisten seassa, jotka olivat aavistaneet hänen

olemustansa ja kaunistaneet hänen olentoansa mielikuvituksensa ja

ajatuksensa te'elmillä, olivat peittäneet sen taajalla hunnulla ja

salanneet sen suurelta joukolta; ainoastaan kansansa seassa oli hän

todella elävä ja ilmoitti itsensä valtavassa, sydäntä värisyttävässä

suuruudessaan.

Ei hän ollut sama kuin luonto, jonka kanssa vihityt temppelissä hänen

sekoittivat; ei, korkealla yli kaiken luodun ja koko maailman, siihen

luettuna ihminenkin, hänen viimeinen ja täydellisin luomuksensa,

jonka hän omaksi kuvakseen oli luonut, yleni hänen isäinsä Jumala

ja kaikki luontokappaleet olivat hänen tahdolleen alamaiset.

Valtavimpana kaikista kuninkaista hallitsi hän oikeudenmukaisella

ankaruudella kaikkia eläviä ja vaikka hän kätkeytyikin ihmisen, oman

kuvansa, silmillä ja mielikuvituskyvyltä, niin oli hän kuitenkin

elävä, ajatteleva, liikkuva olento niinkuin hänkin, huomioon

ottamalla että hänen olemusaikansa oli ijankaikkisuus, hänen henkensä

kaikkitietäväisyys, hänen hallituksensa piiri äärettömyys.

Ja tämä Jumala, hän oli tehnyt itsensä kansansa johtajaksi. Ei

löytynyt sotapäällikköä, joka uskalsi verrata itseään häneen. Ellei

profetallinen henki pettänyt Mirjamia ja hän todella oli kutsunut häntä

kantamaan hänen miekkaansa, kuinka uskalsi hän vastustaa häntä ja

löytyikö korkeampaa tehtävää maan päällä?

Ja hänen kansansa? Tuo roskaväki, jota hän vast'ikään ylenkatseella

oli ajatellut, kuinka olikaan se vanhuksen kertomuksen mukaan

korkeimman voiman kautta muuttunut! -- Nyt halusi hän johdattaa sitä ja

keskitiellä leiriin jäi hän seisomaan hiekkakummulle, jonka alla meren

ääretön pinta välkkyi heikosti kimaltelevien taivaanvalojen loisteessa

ja nyt kohotti hän ensi kerran monesta, monesta vuodesta käsivartensa

ja silmänsä sen Jumalan puoleen, jonka hän taaskin oli löytänyt.

Lyhyellä rukouksella, jonka äiti oli hänelle opettanut, alkoi hän;

mutta sitten avuksihuusi hän korkeinta voimallisena neuvonantajana

ja rukoili häntä palavasti osoittamaan Hänelle tietä, jolla hänen,

olematta tottelematon hänelle ja isälle, ei tarvitsisi rikkoa sitä

valaa, minkä hän kuninkaalle oli vannonut eikä tulla kunniattomaksi

niiden silmissä, joita hänen oli paljosta kiittäminen.

"Uskollisena Jumalana, joka rankaiset valanrikoksen", huusi hän

korkeutta kohti, "ylistävät sinua sinun omasi! Kuinka saatat sinä

minulta vaatia, että minä olisin uskoton ja rikkoisin sinulle tekemäni

valan? Mitä minä olen ja voin, kuuluu sinulle, sinä voimallinen, ja

veren ja hengen olen minä valmis uhraamaan kansalleni. Mutta ennenkuin

syökset minut kunniattomuuteen ja valapattoisuuteen, tempaa minut pois

täältä ja usko toiselle, jota ei mikään pyhä vala sido, se työ, johonka

olet palvelijasi valinnut!"

Niin hän rukoili ja hänestä tuntui ikäänkuin olisi hän käsivarsissaan

pidellyt ystävää, jonka hän luuli kadottaneensa. Sitten astui hän

hiljaa eteenpäin kiiluvassa yössä ja kun ensimmäinen aamuhämärä

sarasti, haihtui tunteitten tulva hänessä ja varova päällikkö alkoi

taaskin levollisesti ajattelemaan.

Itselleen oli hän luvannut, ettei hän tahdo mitään tehdä vastoin isänsä

ja Jumalansa tahtoa, mutta hän oli päättänyt ei myöskään tulevansa

kunniattomaksi ja valapatoksi. Mikä hänen velvollisuutensa oli, se oli

hänelle selvä. Hänen täytyi luopua Faraon palveluksesta ja sitä ennen

ilmoittaa esimiehilleen, että hän kuuliaisena poikana aikoi seurata

isänsä tahtoa ja jakaa hänen ja kansansa onnen.

Kuitenkaan ei hän ollut tietämätön, että häneltä kiellettäisiin hänen

vaatimuksensa, että häntä väkivallalla pidätettäisiin ja että häntä

ehkä uhattaisiin kuolemalla, jos hän järkähtämättömästi pysyisi

päätöksessään ja vieläpä päälle päätteeksi jätettäisiin pyövelille.

Vaikkapa hänelle näin kävisikin ja hänen aikeensa maksaisi hänelle

hengenkin, niin oli hän oikein tehnyt ja sotatoverien, joiden

kunnioitus oli hänelle kallis, täytyisi muistaa häntä urhoollisena

ja kunnollisena kumppanina, mutta hänen isänsä ja Mirjam eivät saisi

häneen vihastua, ei, vaan valittaa uskollista miestä ja poikaa, joka

valitsi kuoleman ennemmin, kuin teki valanrikoksen.

Ylevänä ja levollisena antoi hän ylpeillä ryhdillä vahdille

lunnassanan ja meni telttaansa. Efraim lepäsi vielä hiljaa vuoteella

ja hymyili ikäänkuin suloisen unen helmassa. Itse hän etsi hänen

vieressään matolla virkistystä tulevaa vaivaloista päivää varten.

Pian sulkeutuivatkin hänen silmänsä ja tunnin kestävän raskaan unen

perästä avasi hän kenenkään heräämättä silmänsä ja pukeutui paraimpaan

juhlapukuun, kypäriin ja kullattuun rintahaarniskaan, jota hän tapasi

käyttää suurissa juhlatiloissa ja kuninkaan läsnäollessa.

Sillävälin oli Efraimkin herännyt, ja tarkasteltuaan uteliaana ja

iloisena enoaan, joka seisoi hänen edessään ihanassa miehuuden voimassa

ja loistavassa kullatussa komeudessaan nousi hän ylös ja huusi:

"Mahtaapa tuntua ylevältä noin puettuna johtaa tuhansia!"

Silloin kohautti toinen olkapäätään sanoen: "Ole kuuliainen

Jumalallesi, älä anna suuremmalle äläkä pienemmälle oikeutta katsella

sinua muutoin kuin kunnioituksella ja sinä saat kantaa päätäsi yhtä

korkealla kuin ylpein sotasankarikin purppurapuvussa ja kullatussa

haarniskassa.

"Mutta sinä olet ehtinyt pitkälle egyptiläisten seassa", pitkitti

nuorukainen. "He pitävät sinua suuressa arvossa, niinkuin eversti

Hornechtkin ja hänen tyttärensä Kasana."

"Tekevätkö niin?" kysyi sotilas hymyillen ja käski sisarenpojan

vaikenemaan; sillä hänen otsansa hehkui tosin vähemmin levottomasti

kuin eilen, mutta kuitenkin oli se vielä kuuma.

"Älä mene ulos", lopetti Hosea puheensa, "ennenkuin lääkäri käy sinua

katsomassa ja odota täällä takaisintuloani."

"Viivytkö sinä kauvankin?" kysyi nuorukainen.

Silloin seisahtui Hosea miettivästi, katsahti rakkaasti hänen

kasvoihinsa ja vastasi vakavasti:

"Joka on jonkun herran palveluksessa, ei tiedä koskaan, kuinka kauvan

häntä pidätetään."

Sitten muutti hän äänensä ja pitkitti tyyneesti puhellen: "Tänään --

tänä aamuna -- tulee ehkä kaikki selväksi ja minä olen muutamassa

tunnissa takaisin. Muutoin, ellen tänä ehtoona tai varhain huomenna

ole palannut luoksesi, sitten" -- ja samalla laski hän kätensä pojan

olkapäälle -- "mene niin pian kuin saatat kotiisi. Kun sinä tulet

Succothiin ja jos kansa ennen sinne tuloasi on sieltä lähtenyt, niin

löydät sinä ontelossa sykomorissa, Amminadabin huoneen edustalla,

kirjoituksen, joka ilmoittaa sinulle, mihinkä se on mennyt. --

Tavattuasi omaisemme tervehdi isää, isoisää Elisamaa ja Mirjamiakin.

Sano hänelle ja toisille, että Hosea aina on muistava Jumalansa

niinkuin isänsäkin käskyt. Tulevaisuudessa on hän kutsuva itsensä

Josuaksi -- Josuaksi, kuuletko sinä? -- Ilmoita tämä ennen kaikkia

Mirjamille. Mutta viimein on sinun kertominen heille, että jos minä

jään tulematta, eikä minulle sallita seurata heitä, niinkuin kuitenkin

tahtoisin, niin on Korkein päättänyt toisin minusta ja särkenyt

valitsemansa miekan ennen sen käyttämistäkään. Ymmärrätkö minua poika?"

Silloin kumarsi Efraim ja vastasi: "Sinä ajattelet, että ainoasti

kuolema voi sinua pidättää noudattamasta Jumalan kutsumusta ja isäsi

käskyä."

"Se oli tarkoitukseni", vastasi Hosea, "mutta jos he kysyvät, miksi en

ole paennut faraota ja hänen valtaansa, niin vastaa, että Hosea tahtoo

ryhtyä uuteen toimeensa uskollisena miehenä, joka ei ole rikkonut

valaansa, tai, jos se on Jumalan tahto, kuolla sellaisena -- ja kerro

nyt mitä minä olen sanonut."

Efraim totteli ja hänen enonsa puhe lienee painunut syvälle hänen

sieluunsa; sillä hän ei unohtanut eikä sanonut yhtään sanaa väärin.

Mutta tuskin oli hän lopettanut kertomisensa, ennenkuin hän kiivaasti

tarttui Hosean käteen ja rukoili häntä hartaasti ilmoittamaan hänelle,

jos hänellä oli syytä peljätä henkeänsä.

Silloin sulki sotilas hänen innokkaasti käsivarsiinsa lausuen

toivomuksensa, että hän oli uskonut hänelle tämän sanoman

unhottaaksensa sen.

"Kenties", päätti hän puheensa, "koettavat he väkivallalla pidättää

minua, mutta Jumalan avulla olen minä taasen takaisin luonasi ja me

ratsastamme yhdessä Succoth'iin."

Sitten astui hän pikaisesti ulos, kuulematta sisarensapojan

uudistettuja kysymyksiä, sillä ulkona oli hän kuullut vaunujen ratinaa

ja kaksi jalojen hevosten vetämää vaunua lähenivät nopeasti telttaa ja

pysähtyivät sisäänkäytävän ulkopuolelle.

Kahdeksas Luku.

Hosea tunsi vallan hyvin miehet, jotka astuivat ulos vaunuista;

ne olivat kuninkaan ensimäinen Kamariherra ja eräs ylimmäisistä

kirjanoppineista ja he tulitat viemään häntä "korkeaan porttiin".

[Kuninkaan linna. Nimi "Farao" merkitsee myöskin korkea portti.]

Ei sopinut viipyä eikä tehdä verukkeita ja pikemmin hämmästyneenä kuin

levottomana astui hän toisiin ajoneuvoihin kirjanoppineen kanssa.

Molemmat virkamiehet kantoivat surupukua ja valkean strutsisulan

asemesta, joka on heidän varsinainen virkamerkkinsä, oli heillä musta

sulka ohimoilla. Hevoset ja edellä-juoksijatkin olivat varustetut

kaikilla syvimmän surun merkeillä, ja kuitenkin näyttivät kuninkaan

sanansaattajat pikemmin iloisilta kuin murheellisilta, sillä kotka,

joka Faraolle oli saatettava, seurasi heitä kernaasti, vaikka he olivat

peljänneet, etteivät enää löytäisi sitä pesässä.

Tuulen nopeudella veivät kuninkaallisen tallin komeat hevoset nuo

keveät ajopelit epätasaista rantaa ja sileätä maantietä pitkin linnaa

kohti.

Efraim oli nuoruuden uteliaisuudella astunut teltan ulkopuolelle

katselemaan tuota harvinaista näytelmää, mikä siellä tarjoutui.

Ympärillä seisovat sotilaat olivat hyvillään, että farao oli omat

vaununsa lähettänyt heidän päällikölleen ja miellyttipä se hänenkin

turhamaisuuttaan nähdessään enon matkustavan sillä tavalla. Mutta

kauvan ei hän saanut seurata häntä silmillään, sillä taajat tomupilvet

peittivät pian ajopelit hänen silmistään.

Hehkuvan kuuma erämaan tuuli, joka niin usein kevätkuukausina

puhaltelee Niilin laaksossa, oli ruvennut tuulemaan ja vaikka taivas

olikin yöllä sekä aamulla loistanut kirkkaan sinisenä, niin oli se nyt,

ellei juuri pilvessä, kuitenkin ikäänkuin valkoisen pölyn peittämänä.