* * * * *
Nyt kuuluivat Svinhufvudin sanat:
»Minä en voi sanoin kiittää teitä siitä juhlallisesta vastaanotosta,
joka on tullut osakseni. Tahdon vain lyhyesti vielä kerran huomauttaa,
että minä en voi pitää tätä suurenmoista vastaanottoa kohdistettuna
niin paljon minun henkilööni kuin itse siihen asiaan, josta Suomi
nyt riemuitsee. Oikeustaistelummehan on nyt saavuttanut jälleen
aivan ratkaisevan voiton. Sortovalta on jälleen karkoitettu. Tämän
oikeustaistelun, sen on taistellut Suomen kansa. Tässä taistelussa
ovat tosin yksityiset henkilöt tulleet enemmän näkyviin, etenkin ne,
jotka ovat taistelussa kärsineet, mutta taistelu on kyllä pohjaltaan
ja sellaisenaan Suomen kansan taistelema. Ja tämä on todistuksena
siitä, että oikeudentunto kansassamme on syvälle juurtunut ja on yhä
edelleenkin elävä. Kuluneet vuodet meille opettavat, kuinka tapausten
kulku on meillä ollut aivankuin aaltoilevaa. Me olemme monesti olleet
aallon harjalla, mutta ehkä useammin kuitenkin aaltojen välissä,
niinkin syvällä, ettei valon pilkahdustakaan ole näkynyt. Mutta siitä
huolimatta olemme aina uudelleen tästä asemasta pelastuneet, olemme
taas nousseet aallon harjalle. Kansamme luja usko oikeuteen on se,
joka tässä on ratkaisevan voiton saavuttanut. Tämä saavutettu voitto
on meille tietysti hyvin lohdullinen tulevaisuuteen nähden, ja meidän
tulee vain muistaa, että tämä velvoittaa kansamme edelleenkin pitämään
oikeuden lippua korkealla.»
* * * * *
Laulutervehdykselle saapui sitten lippuineen Y.L., joka maisteri
Heikki Klemetin johdolla esitti »Nouse riennä Suomen kieli», loppuosan
»Karjalasta» ja »Vaasan marssin» sekä kohotti juhlavieraalle
kolminkertaisen eläköönhuudon.
Laulajien tervehdykseen vastasi Svinhufvud:
»Vaimoni ja omasta puolestani pyydän teitä lämpimästi kiittää
laulutervehdyksestä. Oli niin iloista jälleen kuulla laulua,
kotimaista laulua, ja nyt kun meille onnen päivä on koittanut, pitää
täällä riemulaulunkin soida. Ollessani Siperiassa, kaukana, täällä
sanotaan, vaikka eihän se niin kaukana ollut, minä kyllä saatoin
seurata myöskin Suomen oloja ja minua ilahdutti, kun huomasin, kuinka
mahtavana ja tenhoisana laulu täällä Suomessa synkimpinä aikoinakin
eli ja kukoisti. Minä saatoin silloin ymmärtää mikä mahti laulussa
kuitenkin saattaa kansalle olla, kuinka meidän kaunis laulumme silloin
lohdutti kirveleviä sydämiä, kun kovat iskut sattuivat, kuinka meidän
laulajamme laulaen uljaita marssejamme ja kansallisia laulujamme
kohottivat rohkeutta ja saattoivat intoa mieliin, silloinkin kun asema
usein näytti varsin tukalalta. Lauluhan on aina ollut suurena mahtina
meillä suomalaisilla, ja sen tuntee ehkä parhaiten, kun on poissa
kotimaastansa. Vasta silloin huomaa, mikä tekijä laulu elämässä on.»
Jälleen nousee puhuja satalukuisen yleisön keskeltä. Maisteri P.J.
Hynninen puhuu juhlavieraalle. Eläköönhuutojen kajahdeltua soittaa
soittokunta Ateenalaisten laulun. Sen jälkeen saapuu Savolaisen
osakunnan lähetystö, johon kuuluvat neiti Anna Moisio sekä herrat R.
Sopanen ja E. Välikangas, ja kutsuu asessori Svinhufvudin osakuntansa
kunniajäseneksi. Sitten tulevat Laulu-Miehet ja virittävät hra Toivo
Murénin johdolla »Pois voihke ja itkun tyrske», »Terve, Suomeni maa!»
ja »Suomen laulun».
* * * * *
Nyt nousee tri Tekla Hultin puhumaan Svinhufvudin äidille lausuen m.m.:
»Erottamattomassa yhteydessä isänmaa-käsitteen kanssa on sana
äidinkieli. Se osoittaa, että naisiansa, ja etusijassa äitejä, on
kunkin kansan kiittäminen itse kansallisen erikoisuutensa alkupohjan
hoidosta ja jatkumisesta. Äidinmaidossa, niin sanotaan, imee lapsi
Svinhufvudin äiti, rouva Olga Svinhufvud, o.s. von Becker, itseensä
luonnonlaatunsa. Jos kansalla on valppaita, lujatahtoisia äitejä,
niin on sillä myös valppaita lujatahtoisia poikia ja tyttäriä. Ja
jos itse kukin tarkastamme sisintämme, on kaiketi jokaisen meistä
tunnustettava, että etusijassa äiti oli se, joka jo lapsuudessamme
vuodatti sieluumme sen sointisävyn, joka on muodostanut perussäveleen
elämänsoinnutuksessamme.
Etsimättä astuu tässä eteemme kysymys: minkälainen lienee ollut se
nainen, joka istui Pehr Evind Svinhufvudin kehdon ääressä ja valoi
perussäveleen hänen luonteeseensa?
Meillä ei ole iloa saada tänä iltana nähdä häntä keskuudessamme,
eikä useimmilla meillä ole onnea tuntea häntä henkilökohtaisesti.
Ehdottoman varmat voimme kuitenkin olla siitä, että sen naisen, joka
on kasvattanut Pehr Evind Svinhufvudin ja antanut hänen luonteelleen
ensimmäisen muodostelun ja suunnan, täytyi itse olla jalo ja luja
luonne, olla henkilöllisyys, jolla oli lahjomaton oikeuden- ja
velvollisuudentunto sekä hartaasti isänmaallinen mielenlaatu.
Olemme syvällisesti kiitolliset siitä, mitä hän on Suomen kansalle
lahjoittanut pojassaan ja hänen elämäntyössään. Syvää osanottoa tuntien
ajattelimme häntä, kun hän surukseen sai nähdä nuhteettoman poikansa
rikollisen tavoin väkivallalla raahattavan maanpakoon. Olemme ottaneet
osaa hänen levottomuuteensa tuon pitkän karkoitusajan kestäessä ja
otamme nyt riemuiten osaa hänen iloonsa oikeuden voiton johdosta.
Sydämestämme toivomme, etteivät mitkään pilvet tästä lähin synkistä
hänen nyt seestynyttä elämänsä iltaa.
Asessori Svinhufvud! Rakas kunniavieraamme! Minä pyydän teitä
saattamaan äidillenne, jonka niin kernaasti olisimme tahtoneet tällä
ilonhetkellä nähdä keskuudessamme, tämän kiitollisen ja kunnioittavan
tervehdyksemme.»
Tämän jälkeen kohdisti puhuja sanansa Svinhufvudin puolisolle lausuen
seuraavaa:
»Rouva Ellen Svinhufvud! Miespuolinen puhuja julkilausuisi teille tässä
tilaisuudessa ehkä korein kukkaskielin ritarillisen ylistyksensä.
Minä pyydän vaatimattomasti Suomen naisten puolesta vakuuttaa,
että me olemme ylpeät teistä. Tiedämme, kuinka paljon merkitsee
vastuunalaisessa asemassa olevalle miehelle, jos lähinnä hänen
sivullaan on, ei pintapuolinen olento, joka köynnöksen tavoin luhistuu
kokoon kadotettuaan tukensa, vaan nainen, joka itse tietää, mitä
tahtoo, ja joka oivaltaa miehensä elämäntehtävän. Ainoastaan sellainen
puoliso voi elämän vakavina hetkinä olla miehelleen todelliseksi
avuksi. Hän ei miehuuttomasti valitellen estä miehensä kulkua
velvollisuuden raskaalla polulla. Hän päinvastoin lisää ja elvyttää
hänen rohkeuttaan.
Sellaisen naisen näemme teissä, rouva Ellen Svinhufvud. Pitäkööt Suomen
naiset teitä esikuvanansa. Mitä useampia semmoisia naisia maallamme
on — ja näen useita heistä olevan täällä saapuvilla — sitä useampia
on maallamme oleva miehiäkin, jotka järkähtämättöminä ja pelottomina
noudattavat isänmaallisen velvollisuuden käskyä.
Rouva Ellen Svinhufvud! Kun väkivalta tuhosi teidän kotinne ja riisti
teiltä puolisonne, ette te vaipunut toimettomaan epätoivoon. Te teitte
niinkuin pohjalainen talonpoikaisvaimo, joka levollisena ja neuvokkaana
tarttuu raskaaseen auraan, jonka mies on jättänyt. Varmalla kädellä te
ryhdyitte yksinänne ohjaamaan rakasta Kotkannientänne. Ja empimättä te
niin usein kuin mahdollista teitte tuon pitkän ja vaivalloisen matkan
Siperiaan ilahduttaaksenne ja lohduttaaksenne puolisoanne.
Nyt vihdoinkin on oikeuden ja vapauden hetki lyönyt. Te olette
riemukulussa saattanut puolisonne, ei ainoastaan omaan rakkaaseen
kotiin ja hänen kärsimättömänä odottavan perheensä luo, vaan myös hänen
oman Suomen kansansa luo, joka nyt myöskin näkee tulevaisuutensa aamun
valoisana sarastavan.»
* * * * *
Voimakkaat eläköönhuudot kajahtivat, ja niiden vaimennuttua soittokunta
soitti »Suomen laulun». Vielä puhui rehtori Rosenqvist ja sen jälkeen
hovioikeudenneuvos Gadd Viipurin hovioikeuden Krestyssä olleiden
jäsenten puolesta, joita juhlassa myöskin oli muistettu.
Niin jatkui ilta puheiden, soiton ja laulun ääressä myöhäisiin hetkiin
saakka.
* * * * *
Kauan tuon suuren kansalaisjuhlan jälkeen eli mielissä sen unohtumaton
muisto. Sinä iltana lausuttiin ensimmäisen kerran julkisuudessa
ajatus Suomen itsenäisyydestä, joka vuosisatoja oli piillyt kansan
sydämessä ja jonka puolesta jääkärit parhaillaan varustautuivat asein
taistelemaan. Aina tuohon iltaan saakka oli tämä kallis ajatus salattu,
mutta nyt, kun sortovalta oli luhistunut, lausuttiin se peittelemättä
julki.
Puheessaan Svinhufvudille sanoi prof. I.A. Heikel:
»Väärinkäsitetään meidät varmasti, jos luullaan, että me pidämme
tavoiteltavana ihanteena sellaista itsenäisyyttä kuin Pohjois-Amerikan
Yhdysvalloilla on toisiinsa nähden. Kieleltään ja tavoiltaan
yhtenäisessä kansakunnassa voivat osavaltiot tyytyä johonkin määrättyyn
itsehallintoon ja jättää suuren joukon kansan elämän olemassaololle
tärkeitä kysymyksiä yhteisen kongressin ratkaistavaksi.
Mutta kansa, joka vuosisatoja on elänyt omaa elämäänsä, joka taistellen
ja vaivoja nähden on kehittänyt oman erikoisen kulttuurinsa, jossa
jokainen täysin sydämin rakastaa äidinkieltään, sellainen kansa tahtoo
myös itsenäisesti luoda tulevaisuutensa.
Siihen tarvittava vapaus ei voi olla mikään armolahja, se on
vuosisatain työllä hankittu oikeus ja sen täytyy olla kaikkien
vaiheiden varalta turvattu ja vakuutettu tosiasia.
Ne ilontunteet, jotka me tunsimme sinä päivänä, jolloin Suomen vanhat
värit kevättuulessa reippaasti räiskyen ja kiihoittavina hulmusivat
päittemme päällä, näiden samojen vapauden ja innostuksen tunteiden
täytyy sydämissämme aina säilyä muuttumattomina, suorittaessamme
isänmaallista työtämme.»
Mutta tuo maaliskuun taitteessa vietetty suuri kansalaisjuhla oli myös
merkillinen siitä, että kesken sen suurten ajatusten lausuttiin myös
ennustus lähenevästä myrskystä.
Eräässä puheensa toisessa kohdassa sanoi prof. I.A. Heikel:
»Mutta meidän, jotka raskaina vuosina olemme niin paljon ajatelleet ja
koetelleet, tulee sanoa itsellemme, että ihmisten parhaimmat ajatukset
usein kärsivät haaksirikon intohimojen myllertämässä meressä. Varmaan
kohoaa suuria vastuksia eteemme ja valtiolaivamme heittäytyy vihaisille
aalloille.»
Kukapa olisi aavistanut silloin, kuinka ihmeellisellä tavalla nuo kaksi
ennustusta sittemmin toteutuivat. Ennenkuin itsenäisyys saavutettiin,
oli valtiolaivamme »vihaisten aaltojen» heiteltävänä.