On lauantai-ilta ja viimeinen päivä maaliskuuta. Pääkaupungin upeimman
ravintolan, Pörssitalon, juhlasalissa istuu satalukuinen seurue pitkien
illallispöytien ääressä. Ulkoparvekkeilla riippuu siroissa laskoksissa
iso Suomen lippu, ja sen ääressä on pronssinen lakipatsas laakerien,
sypressien ja palmujen ympäröimänä, ja sivuilla riippuvat Savolaisen ja
Karjalaisen osakunnan liput.
* * * * *
Suuren kansalaisjuhlan vietosta kertoo Helsingin Sanomat:
»Juhlavieras astui sisään Helsingin Torvisoittokunnan soittaessa
kapellimestari L. Näreen johdolla Porilaisten marssia ja läsnäolleiden
taputtaessa käsiään. Vieraan johdatti kunniapaikalle vanha
taistelutoveri, neiti Dagmar Neovius asettuen istumaan juhlavieraan
oikealle puolelle. Hänen vasemmalla puolellaan istui rouva Minette
Donner. Rouva Ellen Svinhufvudin johdatti paikalleen yliopiston
sijaiskansleri valtioneuvos Edv. Hjelt. Vastapäätä asessori
Svinhufvudia nähtiin harmaapäinen, mutta vielä reipas vanhus,
valtioneuvos Th. Rein. Hänen oli määrä saattaa vierelleen istumaan
juhlavieraan vanha äiti, joka kuitenkaan ei ollut jaksanut tilaisuuteen
saapua.
Kunniavieraan pöydässä nähtiin vielä valtioneuvos E.G. Palmén, senaatin
molempien osastojen uudet varapuheenjohtajat, senaattorit O. Tokoi ja
Aug. Nyberg, professorit I.A. Heikel ja K.J. Ståhlberg y.m.
Pitkien pöytien ääreen saliin ja parvelle olivat sitten osanottajat
asettuneet, noin 500 kansalaista. Täällä nähtiin kaikki ne maamme
huomatuimmat henkilöt, jotka viime sortokausien aikana ovat
itsenäisyystaisteluumme tavalla tai toisella ottaneet osaa. Useat
läsnäolijoista olivat joko Pietarin synkissä vankiloissa olleet tai
maanpaon kärsimyksiä kokeneet.»
* * * * *
Soittokunnan soitettua useita kappaleita kajahtaa fanfaari, ja puhumaan
nousee valtioneuvos Edv. Hjelt, joka lausuu m.m.:
»Monesti olemme näinä päivinä kysyneet itseltämme: onko tämä unta vai
totta. Ehkä paljon onkin unta vain, vaikka sillä on todellisuuden
leima. Kieltämättä on kuitenkin totta, että olemme saaneet takaisin
ja nyt piirissämme näemme sen miehen, jota olemme tottuneet pitämään
kaiken sen parhaimman, ydinterveen ja vankkumattoman lujuuden
perikuvana, mikä vielä kaikesta huolimatta elää kansassamme ja jota
hartaasti haluamme siinä nähdä, vaikkakaan enää emme voi katsoa sitä
runoilijan ihannoivin silmin. Meidän kunniavieraamme on ehkä enemmän
kuin kukaan muu teossa elävöittänyt suomalaisen miehen ihannekuvan.
Mitä hän on uhrannut ja kärsinyt vakaumuksensa puolesta, pannut
alttiiksi oikeuden ja totuuden tähden, sitä ei minun kertoa tarvitse.
Me tiedämme sen, tai oikeastaan, me aavistamme sen täydellisemmin kuin
tiedämme. Mutta siellä kaukana vuosikausia kestäneessä yksinäisyydessä
ja pimeässä, Siperian tundroilla, on varmaan, kärsimysten ja odotusten
hetkinä, tietoisuus tinkimättä täytetyistä velvollisuuksista itseään,
omaatuntoaan ja isänmaatansa kohtaan luonut hänen rintaansa sen
lohdun ja rauhan, mikä on tämän tulevaisuuden uskollinen toveri. Tämä
tietoisuus on elähdyttänyt häntä synkkyyden hetkinä ja pitänyt yllä
hänen uskoansa oikeuden voittoon. Ja usko on voittanut. Väkivallan
aseet, jotka koettivat murtaa hänet ja hänessä lain pyhyyden, ovat
itse murtuneet. Hän on taas rakkaassa, vapaassa isänmaassaan, ja
hänelle aukenevat laajat työalat toimia niiden ihanteiden, niiden
päämäärien hyväksi, joiden puolesta hän on taistellut. Kun me täysin,
ylitsevuotavin sydämin lausumme asessori Svinhufvudin tervetulleeksi,
teemme me sen syvästi kiitollisina kaikesta siitä, mitä hän on tehnyt
kansamme puolesta, voimme sanoa kansamme edestä, vahvistamalla meidän
uskoamme tähän kansaan ja sen tulevaisuuteen. Se esimerkki, jonka hän
on antanut, on paljoa arvokkaampi kuin minkä täydellisin valtiollinen
viisaus olisi voinut luoda.»
* * * * *
Edelleen kertoo Helsingin Sanomat:
»Valtioneuvos Hjeltin puheen päätyttyä saapui Suomen ruotsalaisten
yhdistysten keskusliiton lähetystö neiti Annie Furuhjelmin johdolla,
joka mainittujen yhdistysten puolesta esiintoi lämpimän kunnioituksen
tunteet ja ilon siitä, että asessori Svinhufvud oli palannut
kotimaahan. Tällaisena hetkenä, lausui puhuja, on hyvä, että meillä on
keskuudessamme mies, jota kaikki puolueista huolimatta voivat yhtyä
kunnioittamaan. Sellainen on asessori Svinhufvud, joka persoonassaan
yhdistää kaiken, jota pidämme arvossa ja kunniassa.
Herrasväki Svinhufvudia pyydettiin sitten portaille. Pihaan oli
saapunut Arbetets Vännerin lippu etunenässä Helsingin eri ruotsalaisten
yhdistysten jäsenistä kokoonpantu sekakuoro, joka hra T. Sandelinin
johdolla esitti muutamia isänmaallisia lauluja ja kohotti 9-kertaisen
hurraa-huudon kunniavieraalle.
Asessori Svinhufvud kiitti omasta ja vaimonsa puolesta laulusta. Se
kevättunnelma, lausui hän, joka Suomessa kestetyn kovan vuodenajan
jälkeen on noussut, panee uskomaan parempaa tulevaisuutta. Me voimme
nyt paremmin kuin ennen uskoa, että kaikki Suomen kansalaiset voivat
käsi kädessä työskennellä yhdessä. Meillä suomalaisilla on edessä
kysymys, miten kestää suuressa kilpailussa eri kansakuntien välillä.
Siinä kilpailussa vaaditaan pieniltä kansoilta tavatonta kuntoa. Ne
eivät voi luottaa suuriin joukkoihin, vaan yksityisten kansalaisten
kunto on siinä ratkaiseva. Me voimme nyt, järjestäessämme olomme, olla
vakuutettuja siitä, että Suomen kansalaiset voivat työskennellä hyvässä
sovussa; niin että kaikki, jotka tässä maassa asuvat, tuntevat olevansa
kotona täällä, tuntevat, että meillä on täällä parempi kuin missään
muualla maailmassa.»
* * * * *
Jälleen on salissa hiljaista. Puhumaan nousee professori I.A. Heikel ja
lausuu m.m.:
»Raskaita päiviä ja vuosia on kulunut siitä, kun kansalaiset viimeksi
näin runsaslukuisina ja niin eri tahoilta maata ovat kerääntyneet
isänmaan pojan ympärille.
Ketä saamme kiittää siitä, että näin voimme kokoontua, että vapaasti
voimme lausua ajatuksemme ja tulkita tunteita, jotka tuskallisesti ovat
mieltämme painaneet. Siihen, että meidänkin maamme, että Suomi on näinä
kevätpäivinä kuullut vapauden siipien suhinan, nähnyt laittomuuden
kukistuvan, kahleet katkottavan ja vankikopit avattavan, siihen
ovat Pehr Svinhufvudin luja oikeudenkunnioitus, hänen järkkymätön
rohkeutensa ja sitkeä kestävyytensä suuressa määrin vaikuttaneet.
Kansan sortajat näkivät hänessä koko Suomen kansan oikeustajunnan
personoituna. Ja siinä eivät he erehtyneet. Se asema, jonka kansan
valitsemat edustajat hänelle antoivat, ja hänen luonteenominaisuutensa
tekivät hänet Suomen kansan tunnuskuvaksi.
Runeberg kuvaa 'Jouluillassaan' erään 1808 vuoden miehen, erään tuosta
harmaasta joukosta Saimaan rannoilla sanoilla 'koruton, luja, tyyni,
rinnassaan raudanluja kunniantunto', jonka piirteet ihmeellisen
sattuvasti kuvaavat suomalaista kansanhenkeä. Voidaan sanoa, että
runoilija on kirjoittanut nämä sanat myöskin siitä jalosta tuomarista
Saimaan rannoilta, jonka ympärille nyt olemme kokoontuneet.
Kuvittelen mielessäni rakkaan vieraamme suljettuna ummehtuneeseen
vankikoppiin tai katse harhaillen aution tundran yli. Yö peittää hänen
kaukana olevan isänmaansa. Raa'at olennot hiipivät pimeydessä ihmisten
asuntojen ympärillä ja häikäilemättä loukkaavat kodin pyhyyttä.
Väkivalta vallitsee ja puolueellisuus jakaa oikeutta. Mammona on
päässyt suureksi jumalaksi. Kaikki jalot pyrkimykset tukahdutetaan, ja
työilo pakenee. Vangin silmien eteen tuolla kaukana kuvastuu surullinen
kuva hänen maastaan.
Onko hän tykkänään kadottanut uskonsa kansansa tulevaisuuteen? Onko hän
vajonnut synkkään epätoivoon? Ei, katsokaa Pehr Svinhufvudia! Katsokaa
hänen taistelijamuotoaan ja tuota iloista varmaa katsetta hänen
silmissään. Hän on kaikesta huolimatta, maanpaon synkkinä vuosinakin,
nähnyt sen päivän, joka nyt on tullut, hänelle itselleen vapauden
päivänä, mutta ennenkaikkea vapauden ja uudestisyntymisen päivänä
hänen rakastetulle synnyinmaalleen. Tämän päivän kohoamista harmaista
usvista on hän auttanut miehekkäällä urotyöllään ja kehoittavalla
esimerkillään. —
Tällaiset ajatukset varmaan maanpaon päivinä täyttivät Pehr
Svinhufvudin suuren mielen. Niin tahdommekin me puristaa hänen
uskollista kättään ja hänen kauttaan ja hänestä lähtevän voiman avulla
yhtyä voimakkaaksi entisyydellemme ja tulevaisuudellemme uskolliseksi
kansaksi.