Matka jatkuu Viipurista jälleen lauluin, soitoin ja kukin. Juna
solahtelee iloisesti vihellellen valkoisten lumien halki, ja
korvissa kaikuvat jälleen laulut, puheet ja eläköönhuudot. Pimeässä
tuikkivat kylien tulet käyvät yhä tutummiksi, ja tunnin kuluttua
alkaa junan vauhti hiljentyä Luumäen asemalle. Vaunun ikkunasta
näkyvät sankat kansanjoukot, ja hetken päästä vyöryy Maamme-laulu.
Seisotaan paljastetuin päin. Viimeisten sävelten vaiettua astuu esille
opettaja Hirvikallio ja lausuu luumäkeläisten puolesta Svinhufvudin
tervetulleeksi tuomiokuntaansa takaisin. Yksityisten puolesta esittää
tervehdyksen valtioneuvos Helenius.
Vielä ei ole puheiden sarja päättynyt. Nyt astuu esiin paikkakunnalla
olevan venäläisen sotaväen edustaja — sotilaat seisovat kunniavahdissa
pitkin junan sivua -— ja puhuu hänkin puolestaan vapaudesta ja
veljeydestä ja ojentaa lopuksi Svinhufvudille lahjaksi taulun
teksteineen.
Vielä puhuu eräs tataarilainen upseeri heimolaistensa puolesta.
Kun Svinhufvud oli vastannut puheisiin, soitettiin ja laulettiin
Karjalaisten laulu, minkä jälkeen juhlavieraat kukitettiin.
* * * * *
— Kas, Reetu on tullut vastaan, no päivää, päivää, kuinkas täällä
jaksetaan?
Reetu kertoilee parhaansa mukaan, laittelee isäntänsä rekeen ja tarttuu
ohjaksiin. Reki vierähtää natisten valkoisessa lumessa, eläköönhuutojen
saattamanapa kotitaival alkaa.
Heti tienkäänteen takana, vasemmalla sivulla, seisoo Erosen käräjätalo.
Kas vain, siinähän se onkin ja valot ikkunoissa! Sama talo, jossa kauan
sitten... niin, niin, jäipä todistajainkuulustelu kesken silloin!
Reki kääntyy jo Salpausselän valtamaantielle. Tuttu tie... Autollapa
mentiin viimeksi samaa tietä, ja ryssien kanssa. Kivijärvikin näkyy
pian, ja aivan lumivalkoisena! Ja tuossa seisoo tien oikealla sivulla
Askolan talo. Nyt kääntyy reki jo viimeiselle metsätaipaleelle.
Jokainen kivi ja jokainen puu tuntuu yhä tutummalta. Toikkalan kylä on
jo edessä ja valoja sielläkin. Niin, niin, tuttuja taloja, ja aivan
samanlaisia kuin ennenkin. Nyt erkanee jo kartanotie. Valkoisesta
lumesta nousevat kuuset kunniavahdeiksi, ja taivaalle korkenevat tähdet
ilotuliksi. Tuossa tienkaaressahan se Ellen seisoi silloin yksin, kun
autolla mentiin ohi! Eipäs tullut huomattua yhtään! No, siinähän on jo
portti, piha, koivut ja Kotkaniemi.
Niin, siinähän se seisoi valkea kartano maaliskuun pimeässä.
— Päivää, päivää, terveisiä vain Siperiasta!
Vain muutaman tunnin ehti Svinhufvud olla kotona Kotkaniemessä, kun
matka jälleen jatkui, ja nyt Helsinkiin. Tuskin kotiin saavuttuaan
ympäröivät hänet jo tuttavat ja sukulaiset, joiden kanssa vietettiin
yhdessä lyhyt iltahetki. Reki vierähti jälleen Kotkaniemen portailta
Luumäen asemalle, josta juna lähti kiitämään länttä kohti.
Sinä yönä, jolloin juna kiiti Luumäen asemalta Helsinkiä kohden, valvoi
Ellen-rouva vaununosastossaan melkein varhaisiin aamutunteihin saakka.
Niin suuri kuin väsymys olikin, ei uni tahtonut kuitenkaan tulla
silmiin. Mieleen muistuivat ja ajatuksissa toistuivat yhä uudelleen
kuluneen päivän monet tapahtumat, saapuminen rajan yli, tulo Viipuriin,
soitot, puheet ja laulut.
Erityisesti oli korviin jäänyt kumajamaan Karjalaisten laulun sävel
ja sanat, jotka matkan varrella kaikuivat alinomaa ja toivat melkein
joka kerta kyynelet silmiin. Tuntui kuin niiden yksinkertaisiin
säkeisiin, joiden kauneutta sävelet niin ihanasti kirkastivat, olisi
ollut kätkettynä jotakin kaikkein pyhintä siitä suuresta onnesta, joksi
Siperian yö oli nyt vaihtunut.