Svinhufvud kertoo:
— Elokuussa 1915 aloitin metsästyksen. Kysyin lupaa poliisimestarilta
ja hän antoi sen mielellään sanoen:
»Ampukaa vain, sehän on teidän ainoa huvinne täällä!»
Kuvernööriltä olisi oikeastaan pitänyt hankkia lupa, mutta sen tiesi jo
edeltäkäsin, ettei hän sitä olisi antanut. Senpä takia olikin hauskaa,
että poliisimestari uskalsi antaa metsästysluvan omiin nimiinsä.
Siperiassa kerrottiin olevan sääntönä, että sai ampua mitä hyvänsä
ja milloin hyvänsä. Metsästys oli aina ollut kaikille vapaa, mutta
tavallista oli, että kesän aikana, silloin kun linnut olivat vielä
pesillä, niitä ei ahdistettu. Täytyi odottaa syyspuoleen, kunnes
poikaset kasvoivat isoiksi, jolloin niitä vasta kannatti ampua. Minkä
verran kaupunkilaiset itse metsästivät, sitä en tiedä, mutta harvat
kai sitä harrastivat, sillä useimmat nuoret miehethän olivat sodassa.
Karkoitetuissakaan ei ollut aluksi metsämiehiä ensinkään. Sotaväessä he
olivat kyllä olleet mukana ja osasivat kiväärillä ampua, mutta haulikon
käytöstä heillä ei ollut paljoa tietoa. Eivät he myöskään olleet paljoa
venheissä liikkuneet, hiihtämisestä puhumattakaan.
Venheellä soudeltiin Obin vesijättömaille, joissa oli paljon matalia
kanavia ja kapeita ruohikkoisia järviä. Siellä ammuttiin sorsia;
ei niitä niin monta kerrallaan saatu, mutta aina jokunen sentään.
Myöhemmin, kun saksalaiset tuttavani kuulivat metsästyksestä, he
innostuivat kovin ja alkoivat pyrkiä mukaan. Vuoron perään sitten
ammuttiin, ja hauskasti päivä kului. Saalis tuotiin kotiin, ja se
maistuikin koko hyvältä, varsinkin jos oli nuoria lintuja, joissa oli
erinomainen liha.
Minä käytin ensin lainaamaani vanhaa haulikkoa, joka oli tehty
entisestä berdanikivääristä ja joka sangen usein »klikkasi» eikä
muutenkaan ollut parhaita. Puodeista sain ostaa ruutia, hauleja ja
tulppia. Siperiassa kaupan oleva ruuti oli muuten huonoa, ja haulit
olivat pehmeitä, semmoisia, joita minun nuoruuteni aikana käytettiin
täällä kotona.
Joskus käytiin Obin saarillakin jahdissa. Siellä tiheissä pensaikoissa
oli vahvasti jäniksiä, mutta kesällä oli niitä vaikea ampua, sillä
kasvillisuus oli niin rehevää, että jäniksen näki vain vilahdukselta.
Muutaman jäniksen ja teeren sain kuitenkin ammutuksi. Meille sattui
muuten syyskuussa 1915 mukava tapaus, joka osoittaa, kuinka kovasti
venäläinen pelkäsi jäniksen lihaa. Olin näet asettanut erään jäniksen,
ennenkuin se nyljettiin ja paistettiin, kellarin käytävään riippumaan.
Seuraavana aamuna tuli emäntämme pauhaten sanomaan:
»Nyt te olette pilannut minun raavaanlihani kokonaan! Olette pannut
jäniksen kellarin käytävään riippumaan, ja veri on valunut lihan
päälle!»
Mutta kun tarjouduin ostamaan häneltä tuon pilalle menneen lihan,
lauhtui akka heti ja selitti antavansa sen työmiehille:
»Kyllä ne sen syövät, kun eivät mitään tiedä.»
Jänistä venäläiset pitivät nimittäin vanhan testamentin mukaan
saastaisena eläimenä.
Seuraavana talvena sain haulikon Alenskilta, jolle olin lainannut
rahaa. Se oli koko lailla parempi vehe. Kesällä 1916 toi vaimoni
vihdoin oman haulikkoni täältä Kotkaniemestä. Se oli aika huonossa
kunnossa, kun sillä kotona oli paljon ammuskeltu; toinen lukko oli
mennyt epäkuntoon ja pyrki ennen aikojaan laukeamaan.
Vaimoni toi haulikon sillä tavoin, että kappaleet pantiin erikseen.
Tukki pistettiin matkalaukkuun ja piipun ympäri kierrettiin vaatteita.
Sitä oli vaikea saada Suomesta Pietariin, mutta salakuljettaen se
kuitenkin onnistui.
Marraskuulla 1915 mentiin kerran Fuchsin kanssa jänisjahtiin eräälle
Bjeloje Osero nimiselle suolle. Siellä oli jonkinlainen entinen järvi,
jossa kasvoi paljon sammalta ja pensaikkoa ja jonka ympärillä oli
jäniksiä. Ruokapaikasta, Radziminskilta, otettiin mukaan koira, joka
oli aivan meikäläisten ajokoirien näköinen. Se oli musta, ja sillä oli
kellanruskeat täplät silmien yläpuolella ja rinnassa ja jaloissa sekä
kannukset. Ajattelin, että jos ei tuo koira aja jänistä, niin sitten on
ihme. Mutta matkalla — silloin oli kirkas ilma ja jonkinlainen pakkanen
— tapasimme stepillä valkoisen pöllön jollakin kukkulalla istumassa.
Kun koira sen näki, rupesi se ajamaan sitä takaa ja juoksi virstoittain
sen perästä, mutta meidän jäniksistämme se ei välittänyt yhtään mitään.
En yleensä nähnyt siellä koiraa, joka olisi viitsinyt jänistä ajaa.
Eivätkä venäläiset niitä ampuneetkaan, pyysivät vain jänislangoilla tai
pienillä raudoilla.
En oikein päässyt perille metsästyksen salaisuuksista, ennenkuin olin
ollut siellä jonkin aikaa. Silloin sain selville, että lokakuussa, kun
maa jo oli kokonaan jäätynyt ja lehdet poissa puista, mutta lunta ei
vielä maassa, oli paras lähteä jäniksiä hätyyttämään. Ne olivat silloin
jo suureksi osaksi muuttaneet karvansa, niin että vanhat jänikset
olivat koko valkoisia. Tästä johtui, etteivät jänikset uskaltaneet
lähteä piilopaikoistaan stepille, ja jos lähtivätkin, niin juoksivat
vain lyhyitä matkoja pensaikosta toiseen. Näistä pensaikoista ampui
niitä helposti. Eihän se »urheilua» ollut, mutta maanpakolaisille se
oli mukavaa ajanviettoa.
Kerran menimme tällaiseen syysjahtiin mukanamme kaksi haulikkoa.
Minulla oli oma haulikkoni, ja toisena oli kai Alenskin ase,
jonka olin sittemmin jo ostanut häneltä. Mukana olivat Fuchs ja
Ullrich ja arvattavasti pikenttimme Hoffmann. Kyytimiehenä oli eräs
itävaltalainen sotavanki, wieniläinen kirjaltaja Dvorzak, joka hoiteli
hevostamme. Viisin miehin ajoimme metsälle toista penikulmaa Kolyvanin
ulkopuolelle. Silloin ammuttiin 18 jänistä. Minun osalleni tuli 9 ja
toisille samoin 9. »Verbumlattiin» koko päivä ja eräässä »isbushkassa»
keitettiin teet.
Sitten marraskuussa, kun jo oli tullut lunta, mentiin toinen kerta
jokseenkin samoille maille, mutta silloin saatiin vain 6 jänistä.
Steppi oli silloin aivan valkoinen, ja jänikset olivat arempia sekä
lähtivät ajoissa pensaista ulos eivätkä pysähtyneet ensinkään. Joskus
lähti niitä isommasta pensaikosta karkuun joka haaralle, ihan niinkuin
olisi pöyhinyt höyhenpolsteria. Ajojahtiin steppi olisi muuten ollut
mainio, jos vain olisi ollut ajomiehistöä. Venäläiset, niinkuin
sanottu, eivät ampuneet jäniksiä, vaan pyysivät niitä langoilla ja
ketunraudoilla. Jäniksen nahka oli kallista, ja sen he nylkivät
tarkkaan kynsiä ja korvia myöten. Jos jänis oli valkoinen, maksoi nahka
40 kopeekkaa kappaleelta, mutta jos se oli kirjava, oli sen hinta vain
20 kopeekkaa. Aikaisemmin heitettiin jäniksen ruhot pois, mutta nyt
sota-aikana myytiin niitä torilla 5 kopeekasta »njemtseille».
Metsästys oli siis sellaista, että talvella ammuttiin jäniksiä ja
syyskesällä sorsia.
Ukko Hörschelmann ei ollut metsästysmatkoilla mukana, sillä hän
liikuskeli hitaasti, mutta saksalaisista olivat paljon mukana Fuchs ja
Dietrich, varsinkin Fuchs, sekä tietysti pikenttimme Hoffmann. Yhtä ja
toista sitä aina tällaisilla metsästysmatkoilla saatiin, mutta pääasia
oli, että kulutettiin aikaa.
Dietrich oli kaiketi jo kotipuolellaan Liettuassa oppinut satimia ja
pyydysrautoja virittämään. Hänen kanssaan sitäkin keinoa pari kertaa
yritettiin; kun rautoja ja jänislankaa sai puodeista. Tulokset olivat
perin heikot, muistaakseni vain yksi jänis. Pyydyksiämme toiset
pyyntimiehet, venäläiset, varastelivat, ja sudet söivät meiltä joitakin
saaliita jäljistä päättäen. Mutta meidän oli rattosaa kulkea ympäri
stepillä ja keittää »isbushkoissa» teetä.
Kalastuksesta ei siellä tullut mitään. Minä kyllä hankin uistimen
ja siiman Novonikolajevskista sekä teetin kelankin siihen, mutta en
saanut sillä muuta kuin jonkin hauen ja ahvenen. Pitkääsiimaa yritin
myös kerran panna, mutta en tiedä mikä vaivasi, pohjatuuliko, sillä
ihmeempiä en silläkään saanut.
Retshkassa oli jonkin verran haukia ja särkiä, joita venäläiset
pyysivät jokinuotilla, mutta siihen emme me viitsineet ryhtyä. Obilla
pyydettiin kalaa taas merroilla ja verkoilla. Sterlettejä kalastettiin
hyvin omituisilla vehkeillä, mutta niistä en oikein päässyt selville.
Nuotalla venäläiset täälläkin toisinaan saivat hyvin runsaan
kalansaaliin, mutta koukkukalastusta he eivät tunteneet enemmän kuin
uistintakaan. Talvella näin heidän onkivan avannoista ja käyttävän
matojen asemesta pieniä äyriäisiä, joita he olivat liejusta hakeneet.
* * * * *
Pastorinrouvan päiväkirja kertoo näistä metsästysmatkoista seuraavaa:
30.8.1915. — Svinhufvud ja Hoffmann menivät klo 8 aamulla jälleen
jahtiin. He palasivat vasta klo 8:n jälkeen illalla mukanaan 1 sorsa, 3
nokikanaa ja 1 haukka.
31.8.1915. — Svinhufvud perkasi Hoffmannin kanssa eilisen jahtisaaliin.
22.9.1915. — Klo 1/2 7 olivat molemmat herrat lähtövalmiina. Benita
otettiin mukaan. Vasta klo 8:n aikaan illalla he palasivat takaisin,
ihastuneina ja punaisiksi palaneina, mukanaan 1 jänis ja 3 kurppaa.
23.9.1915. — Svinhufvud nylki jäniksen omakätisesti.
22.10.1915. — Metsästäjät lähtivät liikkeelle aikaisin aamulla.
He palasivat klo 1/2 8 illalla mukanaan 3 valkoista jänistä ja
tyytyväisyydestä loistaen.
25.10.1915. — Svinhufvud nylki tänään 3 jänistä.
30.1.1916. — Svinhufvud, Dietrich ja Hoffmann menivät metsään katsomaan
aikaisemmin kärppiä varten asetettuja pyyntirautoja. Kymmenestä
pyydyksestä oli 7 varastettu ja 3 tyhjää.
16.2.1916. — Svinhufvud ja Dietrich menivät metsään ja toivat mukanaan
jäniksen satimesta. Se oli ensimmäinen saalis pyydysraudoista.
30.4.1916. — Svinhufvud ja Dietrich menivät jahtiin.
14.8.1916. — Svinhufvud palasi klo 9:n aikaan kotiin jahdista, jälleen
mukanaan 8 sorsaa.
18.8.1916. — Svinhufvud, Hoffmann, Fuchs, Ullrich, Beauvais ja hänen
poikansa menivät jo aikaisin klo 1/2 6 jahtiin. He palasivat illalla
kotiin mukanaan 10 sorsaa, jotka jaettiin kaikkien metsämiesten kesken.
26.10.1916. — Svinhufvud, Beauvais, Fuchs ja Ullrich menivät klo 8:n
aikaan jahtiin. Klo 1/2 8 illalla he palasivat mukanaan 18 jänistä,
joista Svinhufvud yksin oli ampunut 9.
10.11.1916. — Svinhufvud ja Fuchs menivät aikaisin jahtiin ja palasivat
mukanaan 6 jänistä, joista 2 lahjoitettiin.
28.12.1916. — Svinhufvud palasi klo 1/2 10:n aikaan hyvin iloisena
mukanaan pienoinen jänis.