Svinhufvud kertoo:
— Kolyvanin venäläiset elivät niinkuin pikkukaupungissa yleensä
eletään. Säätyluokan muodostivat virkamiehet ja varakkaammat porvarit
perheineen. Kaupungin virkamiehiä olivat papit, poliisimestari ja
hänen apulaisensa, tutkintotuomari, joka oli suorittanut lainopillisen
tutkinnon Moskovan yliopistossa, rauhantuomari, postimestari ja
lääkäri, jona alkuaikoina oli ennenmainittu »doktoritsa» ja hänen
poismuutettuaan mieslääkäri, joka sairaalloisuuden vuoksi ei voinut
palvella rintamalla. Sen ohessa kaupungissa oli apteekkari ja puoli
tusinaa äveriäitä kauppiaita. Tämä seurapiiri pani kaupungissa toimeen
iltamia ja tanssiaisia ja esitti näytelmäkappaleita sekä seurusteli
tietysti keskenänsä sangen ahkerasti.
Muistan, että kesällä 1915 olimme pastorin kanssa eräissä arpajaisissa
eli myyjäisissä, jotka oli järjestetty torille suureen lehtimajaan ja
jossa myös esitettiin tansseja. Toisen kerran, taisi olla syksyllä
1916, olimme pastorin, hänen rouvansa ja Benitan kanssa katsomassa
jotakin seuranäytelmää. Mutta muutoin elimme erillä venäläisistä.
Nämä eivät liioin uskaltaneetkaan seurustella meidän kanssamme, sillä
korkeat viranomaiset olisivat pian voineet kohdistaa epäluulonsa
heihinkin. Sitäpaitsi maailmankatsomuksemme oli niin erilainen, ettei
meistä ollut seuraa eikä huvia toisillemme.
Ainoat kolyvanilaiset, joitten kanssa olimme enemmän tekemisissä,
olivat mainittu apteekkari, nimeltä Annanoff, sekä rohdoskauppias
Alenski. Apteekkari Annanoff oli Kolyvanin keskeisimpiä henkilöitä,
vaikk'ei ollutkaan erikoisen varakas. Hän oli nainut erään
saksattaren, joka ei osannut saksaa ensinkään ja joka oli lisäksi
kreikkalaiskatolinen; Annanoff itse oli kotoisin Tallinnasta,
puhui saksaa hyvin ja oli luterilainen. Hänen isänsä oli eläessään
merikapteeni, joka kuljetti höyrylaivoja Suomenlahdella ja Itämerellä,
ja hänen mukanaan oli Annanoff nuoruudessaan kerran käynyt
Helsingissäkin. Hän oli pikkuinen, pirteä ja hauska mies. Maailmaa hän
oli nähnyt paljonkin, ja hänen luonaan käytiin usein juttelemassa, ja
hän kävi meillä. Hänen apteekissaan ei ollut lääketarpeita paljoakaan,
mutta riittämiin asti sentään. Hänellä oli apteekkarina oikeus spriin
saantiin, ja siitä riitti myös syrjäisille, mutta toisinaan viinakset
menivät hukkaankin. Niinpä kerrankin, kun Annanoff oli lähettänyt
renkinsä Novonikolajevskiin hakemaan paria »ämpäriä» spriitä, tämä
oli hyvien ystävien seurassa ryypännyt toisen astian kokonaan ja
toisestakin suurimman osan.
Mistä syystä Annanoff oli tullut Kolyvaniin, sitä en kysynyt. Ylipäänsä
ei tiedusteltu, kuinka kukin oli sinne joutunut. Siperiassa kerrottiin,
että kun Venäjällä virkamiehen toimintaan ei oltu tyytyväisiä, hänet
siirrettiin samanlaiseen virkaan itään päin, ensin Venäjälle ja sitten
Siperiaan. Jos ei sielläkään voinut hoitaa itseään, tuli lopulta ero.
Alenskiin, jolla oli Kolyvanissa pieni rohdoskauppa, tutustuttiin hänen
luonaan ostoksilla käytäessä jo ensi päivinä Ellenin ollessa mukana.
Alenskilla oli lähellä toria pieni, siisti puurakennus, joka näytti
hyvin hauskalta. Kun oltiin kävelemässä Ellenin kanssa, mentiin sinne
katselemaan. Hän huomasi heti, ettemme olleet alkuasukkaita, ja rupesi
puheisiin, ja niin tuli meistä tutut. Hän oli puolalainen eikä ollut
karkoitettu. Hänen rouvansa nimi oli Majevski, siis sama nimi kuin
suomalaisen saattajammekin.
Alenskille saatoin kerran tehdä hyvän palveluksen. Se oli syksyllä
1915, jolloin vaimonikin oli siellä. Hän tuli meille ja sanoi
asiansa olevan aivan tiukalla. Hänellä oli mylly maaseudulla noin
7—8 penikulman päässä ja se oli siirrettävä toiseen paikkaan, noin
3 penikulman päähän Kolyvanista. Muutto oli jo täydessä käynnissä,
koneet ja laitteet par'aikaa matkalla, mutta rahat loppuivat kesken.
Hän tarvitsi vielä sata ruplaa, ja ellei hän niitä saisi, jäisi mylly
taipaleelle ja pilaantuisi pian. Sellaista tappiota hän ei kestäisi,
vaan menisi konkurssiin. Hän pyysi sen vuoksi minulta tuon summan
lainaksi ja tarjosi pantiksi kaksipiippuisen haulikon ja joitakin
rouvansa kalleuksia.
Kun kysyin, eikö hänellä ollut liiketuttavia kauppiaitten joukossa,
jotka voisivat auttaa, vastasi hän:
»Te ette tunne Venäjän tapoja. Kun täällä joku joutuu vaikeuksiin, niin
kukaan ei lainaa kopeekkaakaan. Kaikki vain toivovat konkurssia ja
hyökkäävät sitten kimppuun ja ottavat kaikki!»
Rahat hän sai ja minä pantin. Olisin kyllä ilman panttiakin voinut
uskoa hänelle rahat, mutta kun hän miltei tyrkytti pantin, otin sen
vastaan.
Lainarahoillani Alenski sitten sai myllynsä paikoilleen ja asemansa
pelastetuksi. Parin kolmen kuukauden kuluttua hän maksoi velan takaisin.